Part 11

Siitä huolimatta oli näiden molempien välillä jo myötätuntoinen yhteisymmärrys, joka olisi voittanut suuremmatkin vaikeudet ja antanut ystävyyden kehittyä rajoitetummastakin kanssakäymisestä. Ikäänkuin sattuma olisi päättänyt suosia heitä, saivat he uuden todistuksen luonteittensa samankaltaisuudesta huomatessaan molemmat tuntevansa samanlaista vastenmielisyyttä Pariisin Blandoisia kohtaan; tämä vastenmielisyys kohosi sellaiseksi luonnolliseksi kammoksi ja inhoksi, jota ilkeät matelijat herättävät.

Tämän toimivan yhteisymmärryksen ohessa oli heidän välillään vastaanottavaan yhteisymmärrys. Molempia nimittäin kohteli Blandois aivan samalla tavalla; hänen käytöksessään heitä molempia kohtaan oli jotakin, minkä he tiesivät tekevän sen erilaiseksi kuin muita kohtaan. Tämä erotus ilmeni niin vähäisenä, etteivät muut sitä huomanneet, mutta he tiesivät sen olevan olemassa. Hän saattoi miltei huomaamatta muljauttaa ilkeitä silmiään tai tehdä vähäisen eleen valkoisella, pehmeällä kädellään tai rahtusen verran ilmeikkäämmin hymyillä nenä-viiksi-hymyään, joka oli hänen kasvojensa tavallisin liike, kun hän tahtoi osoittaa ylimielisyyttänsä nimenomaan heitä kohtaan. Tuntui kuin hän olisi sanonut: »Minulla on salainen valta näihin. Tiedän, mitä tiedän.»

Kumpikaan ei ollut tuntenut sitä niin selvästi eikä niin varmasti tietänyt toisen tuntevan samaa kuin sinä päivänä, jolloin Blandois tuli Dorritille heittämään hyvästi ennen Venetsiasta lähtöään. Mrs Gowan oli siellä samaa tarkoitusta varten, ja Blandois tapasi heidät molemmat yhdessä, muun perheen ollessa ulkona. He olivat istuneet tuskin viittä minuuttia yhdessä, ja miehen erikoinen käytös sanoi: »Te puhelitte minusta. Häh! Olen tässä nyt estääkseni sitä.»

»Tuleeko Gowan tänne», kysyi hän, hymyillen.

Mrs Gowan vastasi kieltävästi.

»Eikö? Sallitteko nöyrän palvelijanne saattaa teidät kotiin, kun lähdette täältä?»

»Kiitos, en menekään kotiin.»

»Ette menekään kotiin! Siis ei minulla ole mitään toivoa!» Ei hänellä sitä ollutkaan, mutta hän ei kuitenkaan ollut niin toivoton, että olisi lähtenyt tiehensä ja jättänyt heidät sinne. Hän istui edelleen, huvittaen heitä hienoimmilla kohteliaisuuksillaan, valituimmalla keskustelullaan, mutta koko ajan tarkoitti hän heille: »Ei, ei, ei, hyvät naiset. Minä istun täällä nimenomaan estääkseni teitä siitä!»

Hän tiedoitti sen heille niin ilmeikkäästi, osoittaen niin pirullista sitkeyttä, että mrs Gowan viimein nousi lähteäkseen. Kun Blandois tarjosi hänelle käsivarttaan saattaakseen hänet portaita alas, puristi nuori rouva varoittaen Pikku Dorritin kättä omassaan ja vastasi: »Kiitos, ei. Mutta jos tahdotte katsoa onko gondolimieheni valmiina, niin olisin kiitollinen.»

Blandoisilla ei ollut valitsemisen varaa, vaan hänen täytyi mennä alas ennen heitä. Hänen poistuessaan, hattu kädessä, kuiskasi mrs Gowan:

»Hän tappoi koiran.»

»Tietääkö mr Gowan sen?» kuiskasi Pikku Dorrit.

»Kukaan ei tiedä sitä. Älkää katsoko minuun, katsokaa häneen. Hän kääntyy tuossa tuokiossa. Ei kukaan tiedä sitä, mutta minä olen varma siitä. Niinhän tekin olette?»

»Niin — niin luulisin», vastasi Pikku Dorrit.

»Henry pitää hänestä eikä tahdo ajatella hänestä pahaa; hän on itse niin jalo ja avomielinen. Mutta te ja minä tiedämme arvioivamme häntä ansion mukaan. Hän väitti Henrylle, että koira oli myrkytetty jo silloin kun se yritti hyökätä hänen päällensä. Henry uskoo sen, mutta me emme usko. Huomaan, että hän koettaa kuunnella, muttei kuule. Hyvästi, rakkaani! Hyvästi!»

Viime sanat lausuttiin ääneen, kun ketterä Blandois pysähtyi, käänsi päätänsä ja katsoi heihin portaiden alapäästä. Siinä seistessään näytti hän todellakin, huolimatta kohteliaimmasta ilmeestään, sellaiselta, että todellinen ihmisystävä ei olisi saattanut toivoa tekevänsä parempaa palvelusta ihmiskunnalle kuin sitomalla kiven hänen kaulaansa upottaa hänet pimeän holvikäytävän alapuolella juoksevaan veteen, jonka partaalla mies seisoi. Sellaista ihmiskunnan hyväntekijää ei kuitenkaan ollut saapuvilla. Blandois auttoi mrs Gowanin venheeseen ja seisoi katsellen sitä, kunnes se hävisi ahtaasta näköpiiristä, jolloin hän hyppäsi omaan alukseensa ja seurasi perässä.

Pikku Dorrit oli toisinaan ajatellut ja ajatteli taas noustessaan portaita, että Blandois oli liian helposti päässyt tunkeutumaan hänen isänsä taloon. Mutta tätä oli tuskin katsottava poikkeukselliseksi tapaukseksi: siksi monet ja monenkaltaiset henkilöt olivat tehneet samoin, mr Dorritiin kun oli tarttunut samanlainen seurusteluraivo kuin hänen vanhempaan tyttäreensäkin. Dorrit-perheen oli vallannut oikea intohimo hankkia tuttavuuksia, joihin he saattoivat vaikuttaa rikkaudellaan ja tärkeydellään.

Pikku Dorritista tuntui yleensä, että seuraelämä, jossa he liikkuivat, oli samanlaista kuin Marshalseassa, hiukan korkeammalla tasolla vain. Suuri joukko ihmisiä näytti matkustavan ulkomaille jotenkin samoista syistä kuin useat joutuivat vankilaan, velkojen, laiskuuden, sukulaisuussuhteiden, uteliaisuuden, omituisuuden tähden ja yleensä siksi, etteivät he voineet menestyä kotona. He tutustuivat näihin vieraisiin kaupunkeihin oppaiden ja paikallisten seuralaisten johdolla, samalla tavoin kuin velalliset tutustuivat vankilaan. He kuljeksivat kirkoissa ja taulukokoelmissa jotensakin vanhaan, ikävään vankilapihamalliin. He aikoivat tavallisesti lähteä pois huomenna tai seuraavalla viikolla, mutta tiesivät harvoin mitä tahtoivat eivätkä juuri milloinkaan tehneet, niinkuin sanoivat tekevänsä, tai menneet sinne, minne sanoivat menevänsä: tässäkin he olivat vankilan velallisten kaltaisia. He maksoivat suuria hintoja huonoista asunnoista ja halveksivat sellaisia paikkoja, joista teeskentelivät pitävänsä: se oli marshalsealainen tapa. Kun he lähtivät pois, kadehtivat heitä jäljellejääneet, jotka olivat jäävinänsä mielellään sinne, missä olivat: tämä oli ilmeistä marshalsealaisuutta. Matkailijoilla oli eräitä määrättyjä sanoja ja lauseparsia, joita kuuli heidän alituisesti toistelevan, samoin kuin marshalsealaisillakin oli ollut. He olivat juuri yhtä kykenemättömiä ryhtymään mihinkään työhön kuin vangitkin; he vaikuttivat turmelevasti toisiinsa samoin kuin nämä ja kävivät huolimattomasti puettuina ja vaipuivat tylsään, velttoon elämäntapaan, kuten Marshalsean asukkaatkin.

Perheen oleskeluaika Venetsiassa päättyi, ja se lähti seurueineen Roomaan. He matkustivat päämääräänsä kohti samanlaisten italialaisten maisemien läpi kuin ennenkin; ne kävivät vain yhä likaisemmiksi ja kurjemmiksi, kuta pitemmälle he tulivat, kunnes itse ilmakin oli saastainen ja sairas. Heille oli vuokrattu hieno asunto Corson varrella, ja sinne he asettuivat asumaan kaupungissa, jossa kaikki näytti pyrkivän pysymään ikuisesti paikallaan jonkin muun raunioilla paitsi vettä, joka noudattaen ikuisia lakeja virtasi ja vyöryi lukemattomista kuuluisista lähteistään.

Pikku Dorritista tuntui, että heidän seuransa marshalsealaisuus muuttui täällä ja pavut ja prismat saivat ylivallan. Kaikki kuljeksivat Pyhän Pietarin kirkossa ja Vatikaanissa jonkun toisen tekojaloilla ja katselivat kaikkea nähtävää jonkun toisen silmillä. Kukaan ei sanonut, millaista mikin oli, vaan kukin sanoi, millaista mrs General, mr Eustace tai joku oli sanonut sen olevan. Koko matkailijoiden joukko oli kuin lauma vapaaehtoisia, inhimillisiä uhriolentoja, jotka olivat sidotut käsistä ja jaloista ja luovutettu mr Eustacelle ja hänen palvojillensa, jotta tämä pyhitetty papisto saisi järjestää heidän aivojensa sisällön oman makunsa mukaan. Raunioituneiden muinaisten temppelien, hautojen ja palatsien, senaatin kokoussalien, teatterien ja amfiteatterien läpi kulki, varovasti hapuillen, laumoittain kapulasuisia, sokeiksi sidottuja muodin orjia, jotka herkeämättä hokivat papua ja prismaa saadakseen huulillensa sääntöjen mukaisen muodon. Täällä mrs General oli kuin kala vedessä. Ei kellään ollut omaa mielipidettä. Pinnan kiilloitus oli käynnissä hänen ympärillään hämmästyttävässä määrässä, eikä siihen sekaantunut hitustakaan häiritsevää rohkeata, kunniallista ja vilpitöntä oman ajatuksen lausumista.

Pian heidän saavuttuaan Roomaan sai Pikku Dorrit nähdä papu- ja prismamenetelmää sovellettavan uudella tavalla. Mrs Merdle, joka johti tätä suurenmoista seuraelämää ikuisessa kaupungissa tänä talvena, tuli jo aikaisin vierailulle, ja kuunnellessaan hänen ja Fannyn sanailua tässä tilaisuudessa täytyi tyynen Amyn räpytellä silmiään, ikäänkuin kimaltelevat tikarit olisivat häikäisseet niitä.

»On erittäin hauskaa», sanoi mrs Merdle, »saada jatkaa tuttavuutta, joka alkoi niin pahaenteisesti Martignyssä».

»Martignyssä, niin», vastasi Fanny. »Erinomaisen hauskaa!»

»Tietääkseni on poikani Edmund Sparkler jo käyttänyt hyväkseen tätä onnellista sattumaa. Hän palasi aivan haltioituneena Venetsiasta.»

»Todellako?» ihmetteli Fanny huolettomasti. »Oliko hän kauankin siellä?»

»Minun on tehtävä tämä kysymys mr Dorritille», ja mrs Merdle käänsi poven tämän herrasmiehen puoleen; »Edmund on suuressa kiitollisuudenvelassa mr Dorritille siitä, että hän teki poikani siellä olon niin miellyttäväksi».

»Oh, siitä ei kannata puhua», vastasi Fanny; »luulen, että papalla oli ilo kutsua hänet luoksemme pari, kolme kertaa — mutta se ei merkinnyt mitään. Meillä oli aina niin paljon vieraita, että jos hänellä on siitä ollut iloa, niin se ei merkinnyt mitään.»

»Paitsi, kultaseni», paransi mr Dorrit, »paitsi —hm —että se on tuottanut minulle — hm — tavatonta tyydytystä — saadessani jollakin tavoin — hm — vaikkapa vain vaatimattomin ja vähäpätöisin keinoin, osoittaa, kuinka suuressa arvossa minä — hm — samoin kuin koko muu maailma, pidän — hm — mr Merdlen hienoa ja ruhtinaallista luonnetta».

Povi vastaanotti tämän suitsutuksen ihastuttavimmalla tavallaan. »Tietäkää, mrs Merdle, että mr Merdle on papan alituisena puheenaiheena», huomautti Fanny, koettaen täten saada mr Sparklerin tungetuksi etualalta.

»Olen ikäväkseni — hm — kuullut mr Sparklerilta, ettei ole varsin luultavaa — hm — että mr Merdle tulee ulkomaille», pahoitteli mr Dorrit.

»Niin, todellakin», vastasi mrs Merdle, »hänellä on siksi paljon työtä ja häntä kysytään niin alinomaan, että pelkään sen olevan mahdotonta. Hän ei ole moneen vuoteen päässyt ulkomaille. Te, miss Dorrit, lienette oleskellut miltei jatkuvasti ulkomailla pitkät ajat?»

»Oi niin, todella», vastasi Fanny julkean häikäilemättä ja raukeasti- »Monen monta vuotta.»

»Arvasin sen», vastasi mrs Merdle.

»Juuri niin», vahvisti Fanny.

»Toivon kuitenkin», jatkoi mr Dorrit, »että ellei minulle suoda onnea — hm — tavata mr Merdleä Alppien tai Välimeren tällä puolen, niin saan sen kunnian palattuani Englantiin. Tätä kunniaa toivon erikoisesti ja panen sille erikoisen suuren arvon.»

»Mr Merdle panee sille, olen varma siitä yhtä suuren arvon», vakuutti mrs Merdle, tarkastellen ihailevasti Fannya silmälasinsa läpi.

Pikku Dorrit, joka edelleen tavallisesti oli miettiväinen ja yksinäinen, vaikkei enää yksin, luuli aluksi tämän kaiken olevan vain papua ja prismaa. Mutta kun hänen isänsä, heidän oltuaan loistavalla vastaanotolla mrs Merdlen luona, taas perheaamiaisilla jutteli halustaan tutustua mr Merdleen, yhteydessä sen toivomuksen kanssa, että saisi omaisuutensa sijoittamiskysymyksessä käyttää hyväkseen tämän ihmeellisen miehen neuvoja, silloin alkoi Pikku Dorrit ajatella, että tässä kaikessa saattoi olla asiallistakin pohjaa, ja kävi omastakin puolestaan uteliaaksi näkemään tätä aikansa loistavaa tähteä.

NELJÄSVIIDETTÄ LUKU

Leskirouva Gowan havaitsee, ettei se käy mitenkään päinsä

Sillä välin kun Venetsian vedet ja Rooman rauniot paistattivat päivää Dorrit-perheen iloksi ja lukemattomat matkustavat piirtäjät töhersivät niistä luonnoksia, joista puuttui sekä oikeat suhteet ja ääriviivat että yhdennäköisyys, takoi Doyce-Clennam-yhtiö ahkerasti edelleen Bleeding Heart Yardissa, ja vilkas raudan kalkutus kuului sieltä työtunteina.

Yhtiön nuorempi osakas oli näihin aikoihin saanut liikepuolen hyvään kuntoon, ja vanhempi saatuaan aikaa työskennelläkseen älykkäissä keksinnöissään oli tehnyt paljon kohottaakseen työpajan mainetta. Älykkäänä, taitavana miehenä oli hänen tietysti ollut taisteltava kaikkia vaikeuksia vastaan, joita maan hallitusmiehet pitemmän ajan kuluessa olivat kyenneet joillakin keinoin keksimään hänen kaltaisensa rikollisen miehen haitaksi; mutta tämäkin oli vain hallitusvallan ymmärrettävää itsepuolustusta, sillä aatteelle »kuinka se on tehtävä» on tietysti »kuinka se ei ole tehtävä» luonnollinen verivihollinen. Tässä oli alku ja syy siihen viisaaseen järjestelmään, jota verukevirasto kynsin hampain ylläpiti ja joka oli varoituksena jokaiselle etevälle, kekseliäälle brittiläiselle olemasta etevä ja kekseliäs, sillä sen kautta hän syöksyi perikatoonsa; sen mukaan oli tällaista miestä häirittävä, estettävä, ryöstäjiä yllytettävä hänen kimppuunsa (tekemällä, hänen apukeinonsa epävarmoiksi, vaikeasti hankittaviksi ja kalliiksi), ja jos oikein hyvin kävi, oli hänen omaisuutensa takavarikoitava hänen saatuaan nauttia siitä lyhyen ajan, ikäänkuin keksintöjen tekeminen olisi samaa kuin rikoksen tekeminen. Barnaclet suosivat johdonmukaisesti tätä järjestelmää, ja sehän oli myöskin varsin ymmärrettävää; sillä joka keksi jotakin jonkin arvoista, hänen täytyi olla vakavissaan ja todellisessa työssä, eivätkä Barnaclet kammonneet taikka pelänneet mitään niin kauheasti kuin tätä. Ja tämäkin taas oli erittäin hyvin ymmärrettävää, sillä maassa, jota painoi suuren vakavuuden ja todellisen työn kauhea onnettomuus, ei lyhyen ajan päästä voisi ainoakaan Barnacle pysyä missään virassa.

Daniel Doyce suhtautui rohkeasti näihin asemansa vaikeuksiin ja vastuksiin ja työskenteli uskollisesti työn vuoksi. Clennam, joka rohkaisi häntä vilpittömällä yhteistoiminnalla, oli hänelle siveellisenä tukena paitsi että hän tehokkaasti auttoi häntä liikkeen hoitamisessa. Yritys menestyi, ja osakkaat olivat parhaita ystäviä.

Mutta Daniel ei voinut unohtaa monivuotista suunnitelmaansa. Eikä ollut syytä odottaakaan sellaista; jos hän olisi helposti unohtanut sen, ei hän milloinkaan olisi voinut keksiäkään sitä eikä hänellä olisi ollut kärsivällisyyttä ja kestävyyttä sitä kehittääkseen. Niin ajatteli Clennam, kun hän toisinaan iltaisin näki hänen istuvan malliensa ja piirustustensa ääressä ja lohduttautuvan jupisemalla itsekseen, pannessaan ne talteen taas, että asia oli yhtä tosi ja varma kuin se aina oli ollut.

Clennamin käsitys velvollisuuksistaan yhtiön osakkaana vaati häntä osoittamaan myötätuntoa näin kestävää pyrkimystä ja näin suurta pettymystä kohtaan. Tämä tunne viritti uudelleen sen ohimenevän mielenkiinnon tähän asiaan, joka oli herännyt hänessä verukeviraston ovella. Hän pyysi yhtiökumppaniaan selittämään keksinnön hänelle, »ottaen lieventävänä asianhaarana huomioon», lisäsi hän, »että minä en ole mikään ammattimies, Doyce».

»Ammattimies?» toisti Doyce. »Teistä olisi voinut tulla erinomainen ammattimies, jos olisitte antautunut tälle alalle. Teillä on parempi pää ymmärtämään tällaisia asioita kuin kellään tapaamallani.»

»Aivan kouluttamaton, ikävä lisätä», sanoi Clennam.

»En tiedä sitä», tuumi Doyce, »enkä soisi teidän sanovan niin. Ei ketään järkevää miestä, joka yleensä on saanut sivistystä ja on sivistänyt itseään, voi sanoa aivan kouluttamattomaksi mihinkään. En erikoisesti suosi salaperäisyyttä. Olen valmis, avomielisen ja selvän selityksen jälkeen, antautumaan mihin luokkaan hyvänsä kuuluvan miehen arvosteltavaksi ja tuomittavaksi, edellyttäen vain, että hänellä on mainitsemani ominaisuudet.»

»Joka tapauksessa», sanoi Clennam — »muuten kuuluu siltä kuin vaihtaisimme kohteliaisuuksia, mitä kuitenkaan emme tee — joka tapauksessa saanen kuulla niin selvän selityksen keksinnöstä kuin ikinä voidaan antaa».

»Hyvä!» vastasi Doyce vakavaan, tasaiseen tapaansa, »minä koetan tehdä sen sellaiseksi».

Hän kykeni (tämä kyky tavataan usein hänen kaltaisillaan luonteilla) selittämään sen, mitä itse havaitsi ja käsitti, samalla alkuperäisellä voimalla ja selvyydellä, millä se oli vaikuttanut hänen omaan mieleensä. Hänen selostustapansa oli niin järjestelmällinen, selvä ja yksinkertainen, ettei ollut helppo erehtyä. Se epämääräinen yleinen käsitys, että Doyce muka olisi uneksija ja haaveilija, tuntui täydellisessä pätemättömyydessään melkein naurettavalta, kun seurasi hänen silmiensä ja peukalonsa täsmällistä ja älykästä liikehtimistä piirustuksilla, niiden kärsivällistä pysähtymistä määrätyissä kohdissa, niiden huolellista palaamista toisiin kohtiin, joista pieniä selityskanavia oli johdettava, ja kun katseli hänen vakavaa tapaansa tarkasti selvitellä ja perustella joka seikkaa kullakin tärkeämmällä asteella, ennenkuin kuljetti kuulijaansa askeltakaan edemmäksi. Yhtä huomattavaa oli, kuinka hän syrjäytti oman itsensä näissä selostuksissa. Hän ei milloinkaan sanonut: »Minä keksin tämän sovitelman tai minä äkkäsin tämän yhdistelmän», vaan hän esitti koko keksinnön sellaisena, kuin jos jumalallinen Mestari olisi tehnyt sen ja hän vain sattunut löytämään sen valmiina. Näin vaatimaton hän oli tässä asiassa, näin kaunis kunnioituksen tunne oli sekaantuneena hänen keksintönsä tyyneen ihailuun, ja näin varma hän oli siitä, että se perustui kumoamattomiin lakeihin.

Ei ainoastaan sinä iltana, vaan monena seuraavanakin sai Clennam nautinnokseen seurata tätä keksintöön perehdyttämistä. Kuta selvemmäksi se kävi hänelle ja kuta useammin hän katsoi papereiden yli kumartunutta harmaata päätä ja viisaisiin silmiin, jotka säteilivät innostusta ja rakkautta työhönsä — joka kuitenkin kaksitoista pitkää vuotta oli koetellut hänen kärsivällisyyttänsä — sitä vaikeammalta tuntui hänen nuoremmalle tarmollensa jättää asia sikseen yrittämättä vielä kerran. Viimein hän sanoi:

»Doyce, asia on siis sillä kannalla, että joko on annettava sen painua pohjaan, Luoja ties kuinka monen muun hylyn kanssa, tai se on otettava uudelleen esille alusta alkaen.»

»Niin», vastasi Doyce, »sen ne ylhäiset loordit ja arvoisat herrasmiehet tekivät siitä kaksitoista vuotta takaperin».

»Ja nuoret keikarit samoin», lisäsi Clennam katkerasti.

»Sehän on aivan tavallista!» huomautti Doyce. »Minun ei tarvitse tehdä itseäni marttyyriksi, sillä olen vain yksi suuressa joukossa.»

»Siitä on luovuttava tai on se aloitettava alusta saakka!» mietiskeli Clennam.

»Siinäpä se juuri on!» sanoi Doyce.

»Silloin, ystäväni, alamme alusta uudelleen!» huudahti Clennam ponnahtaen pystyyn ja tarttuen toverinsa työn kovettamaan käteen.

Doyce näytti pelästyneeltä ja vastasi tavattoman hätäisestä »Ei, ei. Parempi jättää se sikseen. Paljoa parempi. Sen aika tulee kyllä kerran. Minä puolestani voin jättää sen sikseen. Unohdatte, hyvä Clennam, että _olen_ jo luopunut siitä. Kaikki on lopussa.»

»Kyllä, Doyce», vastasi Clennam, »lopussa, mitä teidän ponnistuksiinne ja pettymyksiinne tulee, myönnän sen, mutta nyt tulee minun vuoroni. Olen nuorempi kuin te; olen vain yhden ainoan kerran astunut jalallani tuohon mainioon virastoon, ja minä olen heille aivan uusi otus. Malttakaas! Lähdenpä otteluun heidän kanssaan. Tehkää te vain edelleen samaa, mitä olette tehnyt siitä saakka kun liityimme yhteen. Minä lisään (se käy vallan helposti) omiin töihini yrityksen hankkia teille oikeutta hallitusvallalta; ja jos en voi kertoa menestyväni yrityksessäni, niin ei teidän tarvitse kuulla puhuttavan muustakaan.»

Daniel Doyce oli yhä vastahakoinen suostumaan ja väitti väittämistään, että oli parempi jättää asia sikseen. Mutta oli luonnollista, että Clennam vähitellen sai hänet vakuutetuksi ja taipumaan. Ja hän taipui. Ja niin Arthur aloitti uudelleen pitkän ja toivottoman ponnistelun, koettaen saada verukevirastoa työhön ja toimeen.

Hänen läsnäolonsa tämän hallitusviraston odotushuoneissa alkoi pian käydä tavalliseksi, ja ovenvartijat saattoivat hänet sisään jotenkin samalla tavalla kuin taskuvaras talutetaan poliisivirastoon; pääerotus oli siinä, että jälkimäinen julkinen laitos halusi pitää taskuvarkaan seiniensä sisällä, jotavastoin verukeviraston pyrkimyksenä oli päästä eroon Clennamista. Kuitenkin hän oli lujasti päättänyt tarrautua kiinni suureen virastoon, ja niin tehtiin taas työtä: kaavojen täyttämistä, anomuksien, pöytäkirjojen, mietintöjen kirjoittamista, allekirjoituksia, varmennuksia, varmennusten varmennuksia, viittauksia ja vetoamisia eteen ja taakse, vasempaan ja oikeaan, vinoon ja viistoon.

Tässä esiintyy nyt uusi verukeviraston piirre, jota ei vielä ole mainittu kertomuksessamme. Kun tämä ihailtava virasto joutui vaikeuksiin ja joku raivostunut parlamentinjäsen, jota pienemmät Barnaclet miltei epäilivät pahojen henkien riivaamaksi, hyökkäsi sen kimppuun, ei minkään yksityistapauksen johdosta, vaan yleensä pitäen sitä hourulantapaisena laitoksena, silloin joku ylhäinen tai kunnianarvoisa Barnacle, joka edusti virastoa parlamentissa, iski tätä miestä ja löi hänet kappaleiksi tuomalla esiin sen työnpaljouden, jonka verukevirasto (työn estämiseksi) oli suorittanut. Tällä ylhäisellä tai kunnianarvoisalla Barnaclella oli silloin kädessään paperi, jossa oli muutamia lukuja; näihin hän pyysi, arvoisan huoneen luvalla, kiinnittää herrojen huomion. Tällöin alemmat Barnaclet, määräysten mukaan, huusivat: »Kuulkaa, kuulkaa!» ja »Lukekaa!» Nyt ylhäinen tai kunnianarvoisa Barnacle ilmoitti, »sir», tämän pienen todistuskappaleen mukaan, jonka luulisi saavan paatuneimmankin mielen vakuutetuksi (pilkallista naurua ja huudahduksia Barnacle-lauman puolelta), että tämä paljonmoitittu virasto (huutoa) niin lyhyenä aikana kuin viimekuluneen puolen finanssivuoden kestäessä oli kirjoittanut ja saanut viisitoista tuhatta kirjettä (äänekästä huutoa), neljäkolmatta tuhatta pöytäkirjaa (kirkunaa) ja kaksineljättä tuhatta viisisataa seitsemäntoista mietintöä (kiljuntaa). Verukevirastolle läheinen herra, joka itse oli hyödyllinen isänmaan palvelija, oli hänen mielikseen tehnyt merkillisiä laskelmia niistä paperimääristä, joita tänä aikana oli käytetty. Ne muodostivat osan tästä lyhyestä asiakirjasta, ja niistä selvisi se merkillinen tosiasia, että ne kirjoituspaperiarkit, jotka verukevirasto oli uhrannut yleisön palvelukseen, riittäisivät peittämään jalkakäytävät kummallakin puolen Oxford Streetiä päästä päähän ja jäisi kuitenkin jäljelle neljännes peninkulmaa puistoa varten (suunnatonta huutoa ja naurua); ja sidelankaa — punaista sidelankaa — se oli käyttänyt niin paljon, että se siroina ruusukkeina ylettyisi Hyde Park-kulmasta postitalolle saakka. Ja sitten virallisen innostuksen vallitessa istuutui ylhäinen tai kunnianarvoisa Barnacle paikalleen jättäen parlamentinjäsenen silvotut jäännökset taistelukentälle. Kukaan ei enää tämän esimerkiksi kelpaavan nujerruksen jälkeen yrittänyt olla itsepäinen ja vihjata, että kuta enemmän verukevirasto teki, sitä vähemmän tuli tehdyksi ja että suurin siunaus onnettomalle yleisölle olisi, että se ei tekisi mitään.

Arthur Clennamilla oli yllin kyllin työtä nyt, kun hänellä oli tämä sivutehtäväkin — se tehtävä oli vienyt hengen sangen monelta hyödylliseltä mieheltä ennen häntä — ja hän vietti varsin yksitoikkoista elämää. Monen kuukauden aikana olivat sen ainoana vaihteluna säännölliset käynnit äidin synkässä sairashuoneessa ja miltei yhtä säännölliset vierailut mr Meaglesin luona Twickenhamissa.

Hän kaipasi katkerasti Pikku Dorritia. Hän oli kyllä odottanut kaipaavansa häntä hyvin paljon, muttei kuitenkaan näin suuresti. Kokemus vasta osoitti hänelle, kuinka suuri tyhjä sija hänen elämäänsä jäi, kun Pikku Dorritin tuttu pieni olemus hävisi siitä. Hän tunsi myöskin, että hänen täytyi luopua toivomasta sen ilmestyvän sinne takaisin, sillä hän tunsi kylliksi hyvin perheen luonteen ollakseen varma siitä, että leveä juopa erotti heidät toisistaan. Hänen vanha myötätuntonsa Pikku Dorritia kohtaan ja tämän vanha luottamus häneen oli saanut surumielisen värityksen hänen mielessään: näin pian ne olivat muuttuneet ja liukuneet menneisyyteen kuten muutkin salaiset, suloiset unelmat.