Part 10

Mr Dorrit tervehti vierasta erinomaisen ystävällisesti ja kohteliaasti. Hän kyseli erikoisesti mrs Merdlen vointia. Hän kyseli niinikään erikoisesti mr Merdlen vointia. Mr Sparkler vastasi tai pikemmin väänsi pieninä kappaleina paidankauluksen sisästä, että mrs Merdle, joka oli aivan kyllästynyt maakartanoonsa samoin kuin Brightonissa olevaan taloonsa eikä tietysti, kuten ymmärrätte, »voinut» jäädä Lontooseen, siellä kun ei ollut ainoatakaan ihmistä siihen aikaan eikä myöskään tänä vuonna tuntenut halua vierailla tuttaviensa maakartanoissa, oli päättänyt viettää jonkun aikaa Roomassa, jonka seuraelämään hänen kaltaisensa tunnetusti hieno, kaikesta teeskentelevästä hölynpölystä vapaa nainen varmasti otettaisiin avosylin vastaan. Mitä mr Merdleen tuli, oli hän niin tarpeellinen Cityssä ja muissa sellaisissa paikoissa ja oli niin hiton ilmiömäisen taitava liike- ja raha-asioissa ja muissa sellaisissa, että mr Sparkler epäili, tokko maan rahamaailma kykenisi tulemaan toimeen ilman häntä, vaikka hän, mr Sparkler, ei salannut sitä, että hänen työnsä ajoittain kävi ylivoimaiseksi ja että hänelle tekisi hyvää päästä joksikin aikaa aivan uuteen ympäristöön ja uuteen ilmanalaan. Mitä häneen itseensä tuli, niin mr Sparkler ilmoitti Dorrit-perheelle, että hän erikoisasioissa aikoi matkustaa sinne minne hekin.

Tämä suunnaton keskusteluponnistus vaati aikaa, mutta oli sisältörikas ja vaikuttava. Siitä syystä mr Dorrit lausui toivomuksensa, että mr Sparkler pian söisi päivällistä heidän luonansa. Mr Sparkler suhtautui kutsuun niin ystävällisesti, että mr Dorrit kysyi, mitä hän esimerkiksi tänään aikoi tehdä. Koska hänellä ei sinä päivänä ollut mitään tehtävää (tämä oli hänen tavallinen toimensa, johon hänellä oli aivan erikoiset lahjat), niin mr Dorrit pyysi viipymättä häntä jäämään nyt päivälliselle; sitäpaitsi sai hän tehtäväkseen saattaa naiset illalla oopperaan.

Päivällisaikaan kohosi mr Sparkler taas merestä kuin Venuksen poika, koettaen jäljitellä äitiänsä, ja nousi loistavana ja komeana leveitä portaita ylös. Jos Fanny aamupäivällä oli ollut ihastuttava, oli hän sitä nyt kolmin verroin, kauniisti puettuna häntä parhaiten somistaviin väreihin ja käytöksessä huoletonta ylimielisyyttä, joka sitoi mr Sparklerin kaksinkertaisilla kahleilla, niitaten ne lujasti yhteen.

»Kuulin, että te, mr Sparkler, olette tuttu mr — hm — mr Gowanin kanssa», sanoi isäntä päivällispöydässä, »mr Henry Gowanin kanssa».

»Aivan oikein», vastasi mr Sparkler. »Hänen äitinsä ja minun äitini ovat sydänystäviä.»

»Jos olisin ajatellut asiaa, Amy», sanoi mr Dorrit melkein yhtä suurenmoisen suojelevasti kuin itse loordi Decimus, »niin olisin lähettänyt heille kutsun päivälliselle tänään. Joku palvelijoistamme olisi voinut noutaa heidät ja — hm — tuoda heidät tänne. Yksi gondoleistamme olisi kyllä — hm — joutanut siihen tarkoitukseen. Olen pahoillani, että unohdin sen. Muistuta minulle siitä huomenna, Amy.»

Pikku Dorritilla oli epäilyksensä siitä, kuinka mr Henry Gowan suhtautuisi heidän suojelukseensa, mutta hän lupasi kyllä muistuttaa.

»Maalaako mr Henry Gowan — hm — muotokuvia?» kysyi mr Dorrit.

Mr Sparkler otaksui, että hän maalasi mitä hyvänsä, jos hän vain sai tilauksia.

»Hän ei liiku millään erikoisalalla?» kysyi mr Dorrit.

Mr Sparkler, rakkauden henkevöittämänä, vastasi, että erikoisaloilla liikkumiseen tarvitaan erikoisjalkineita: esimerkiksi metsästyksessä pitää olla metsästyssaappaat, cricket-pelissä cricket-kengät. Mutta hän ei luullut Henry Gowanilla olevan mitään erikoisjalkineita.

»Eikö spesiaaliseerausta?» kysyi mr Dorrit.

Tämä oli pitkä ja vaikea sana mr Sparklerille, jonka aivot olivat uupuneet viime ponnistuksista, ja hän vastasi: »Kiitos, ei. Syön hyvin harvoin sitä.»

»Vai niin!» vastasi mr Dorrit. »Olisi erittäin mieluista minulle — hm — jos saisin tilaisuuden jollakin tavoin — hm — osoittaa haluani kannattaa tämän — hm — hyvää sukua olevan herrasmiehen pyrkimyksiä ja edistää hänen neronsa kehittymistä. Minun pitäisi pyytää mr Gowania maalaamaan muotokuvani. Jos tulos on molemmin puolin tyydyttävä, niin — hm — voisin pyytää häntä koettelemaan voimiaan maalaamalla koko perheeni.»

Mr Sparklerin mieleen juolahti harvinaisen rohkea ja omintakeinen ajatus, jonka hän koetti pukea sanoiksi, että nimittäin perheessä oli muuan (hän tehosti erikoisesti sanaa »muuan»), jolle maalarin sivellin ei kyennyt tekemään oikeutta. Mutta koska hän ei löytänyt sopivia sanoja, menivät hyvät humalat hukkaan.

Tämä oli sitäkin pahoiteltavampaa, koska miss Fanny suuresti innostui muotokuvien maalauksesta ja kehoitti isäänsä tekemään ehdotuksensa. Hän otaksui, sanoi hän, että mr Gowan oli menettänyt parempia ja korkeampia tilaisuuksia naidessaan kauniin vaimonsa; hän sanoi myöskin, että rakkaus matalassa majassa ja pakko maalata toimeentulon vuoksi oli jotakin niin kaunista ja mielenkiintoista, että hän pyysi isää tilaamaan nuo muotokuvat huolimatta siitä, saiko mr Gowan yhdennäköisyyden sattuvaksi vai ei, vaikka he kyllä, Amy ja hän, tiesivätkin hänen kykenevän siihen, sillä he olivat tänään nähneet hänen telineellään erittäin puhuvan todistuksen siitä, kun olivat siellä saaneet tilaisuuden verrata taideteosta alkuperäiseen malliin. Nämä huomautukset olivat tehdä mr Sparklerin epätoivoiseksi (mikä kenties oli niiden tarkoituksenakin), sillä samalla kuin ne todistivat miss Fannyn kykenevän kokemaan hellempiä tunteita, osoittivat ne hänen olevan niin viattoman tietämättömän hänen ihailustaan, että mr Sparklerin silmät muljahtelivat päässä lemmenkateudesta tuntematonta kilpailijaa kohtaan.

Päivällisen jälkeen astuivat he taas alas mereen ja kohosivat siitä oopperatalon portaiden juurella, nousivat näitä ylös suurta kangaslyhtyä kantavan gondolierin perässä, joka opasti heitä kuin mikäkin merehinen, ja astuivat aitioonsa, jossa mr Sparkler sai viettää tuskantäyden illan. Koska katsomo oli pimeä ja aitio valoisa, kävi täällä useita vierailijoita näytännön kestäessä, ja miss Fanny oli niin huvitettu näistä, joiden kanssa hän, ottaen hurmaavia asenteita, keskusteli, tuttavallisesti kuiskutteli ja hiukan väitteli siitä, keitä istui etäisemmissä aitioissa, että onneton mr Sparkler alkoi vihata koko ihmiskuntaa. Mutta hänellä oli kaksi lohdutusta näytännön päätyttyä. Miss Fanny antoi hänelle viuhkansa pideltäväksi siksi aikaa kun hän korjaili päällysviittaansa, ja hänen siunattu etuoikeutensa oli tarjota käsivartensa sydämensä valitulle heidän astuessaan portaita alas. Nämä suosionmuruset riittivät juuri parahiksi ylläpitämään hänen toivoansa, ajatteli mr Sparkler, ja toisaalta lienee mahdollista, että miss Dorrit ajatteli samoin.

Merehinen seisoi lyhtyineen valmiina aition ovella, ja toisia merehisiä seisoi niinikään lyhtyineen toisilla ovilla. Dorritien merehinen piti valoaan alhaalla valaistukseen portaita, ja mr Sparklerin kahleisiin lisääntyi uusi painava kerros, kun hän näki miss Fannyn säteilevän jalan vilahtelevan vieressään askelmilla. Odottelevien joukossa oli Pariisin Blandois. Hän jutteli ja käveli Fannyn rinnalla.

Pikku Dorrit astui edellä veljensä ja mrs Generalin seurassa (mr Dorrit oli jäänyt kotiin); mutta laiturilla tapasivat he kaikki toisensa. Amy säpsähti taas nähdessään Blandoisin lähellään, auttamassa Fannya venheeseen.

»Gowanille on sattunut vahinko», kertoi hän, »senjälkeen kun kauniit naiset tuottivat hänelle ilon vierailemalla hänen luonansa».

»Vahinko?» toisti miss Fanny, joka erottuaan Sparklerista istuutui venheeseen.

»Vahinko, niin», vastasi Blandois. »Hänen koiransa Lion.» Pikku Dorritin käsi lepäsi hänen kädessään hänen puhuessaan.

»Se on kuollut», ilmoitti Blandois.

»Kuollut?» kertasi Pikku Dorrit. »Niin hieno koira!»

»Niin, hyvät naiset!» vakuutti Blandois hymyillen ja kohauttaen hartioitaan. »Joku on myrkyttänyt niin hienon koiran».

KOLMASVIIDETTÄ LUKU

Enimmäkseen papua ja prismaa

Mrs General, joka aina istui tanakasti ajajanistuimellaan ohjaten sopivaisuusvaljakkoansa, pani parhaansa kiilloittaakseen rakkaan nuoren ystävänsä pintaa, ja hänen rakas nuori ystävänsä pani parhaansa salliakseen sen tapahtua. Hän oli kyllä työteliään elämänsä aikana ponnistellut ankarasti saavuttaakseen monenlaisia päämääriä, muttei milloinkaan ankarammin kuin nyt, antaakseen mrs Generalin kiilloittaa itseään. Hän oli kyllä levoton ja hänen oli paha olla tämän siloittelevan käsittelyn alla, se on totta; mutta hän alistui perheen vaatimuksiin sen mahtavuuden päivinä, samoin kuin oli alistunut sen vaatimuksiin alennuksen aikana, ja otti huomioon omat halunsa ja taipumuksensa tässä asiassa yhtä vähän kuin oli ottanut huomioon oman nälkänsä niihin aikoihin, jolloin oli säästänyt päivällisensä, jotta isä saisi illallisensa.

Yksi lohdutus hänellä oli tässä ainaisessa kiirastulessa, ja se ylläpiti häntä paremmin ja lohdutti häntä enemmän kuin vähemmin uskollinen ja rakastava luonne, joka ei olisi niin tottunut taisteluihin ja uhrauksiin, olisi voinut käsittääkään; sen saakin elämässä usein havaita, että Pikku Dorritin kaltaiset eivät harkitse asioita puoliksikaan niin tarkoin kuin ne, jotka asettuvat heidän yläpuolellensa. Tämä lohdutus oli hänen sisarensa yhä jatkuva ystävällisyys. Se ei merkinnyt mitään, että tämä ystävällisyys ilmeni suvaitsevana suojeluksena: hän oli tottunut sellaiseen. Se ei merkinnyt mitään, että se piti hänet veronalaisessa asemassa ja sijoitti hänet hänen sisarensa loistavien riemuvaunujen saattojoukkoon, kun sitävastoin miss Fanny istui korkealla palvottavana. Pikku Dorrit ei pyytänyt parempaa paikkaa. Ihaillen aina Fannyn kauneutta ja suloa ja sukkeluutta hän ei selvitellyt itselleen, kuinka paljon hänen rakkautensa Fannyyn riippui hänen omasta sydämestään ja minkä verran Fannyn sydämestä, vaan antoi hänelle kaiken sen sisarellisen rakkauden, mikä mahtui hänen suureen sydämeensä.

Se suuri määrä papua ja prismaa, jota mrs General valoi perhe-elämään, yhdessä Fannyn alituisten seuraelämä-retkeilyjen kanssa salli vain pienen luonnollisuuden jätesakan laskeutua jokapäiväisen elämän seoksen pohjalle. Tämä teki tuttavalliset keskustelut Fannyn kanssa kaksin verroin kalliiksi Pikku Dorritille ja lisäsi niiden tuottamaa lohdutusta.

»Amy», sanoi Fanny hänelle eräänä iltana, kun he olivat kahden, hyvin rasittavan päivän jälkeen, jolloin Pikku Dorrit oli aivan uupunut, mutta Fanny valmis milloin hyvänsä uudelleen ryntäämään seuraelämään, »minäpä kerron sinun pieneen korvaasi jotakin. Et kai voi arvata, mitä se on?»

»En luulisi, rakas», vastasi Amy.

»No, minäpä annan sinulle vähän alkua. Mrs General.» Pavut ja prismat olivat olleet väsyttävästi vallalla koko päivän — kaikki oli ollut vain pintaa ja kiilloitusta ja sisällyksetöntä ulkokuorta — niin että Pikku Dorrit näytti hartaasti toivovan, että mrs General pysyisi hyvästi peiteltynä vuoteessaan edes muutaman tunnin.

»No, _etkö_ voi arvata, Amy?»

»En, rakkaani. Ellen ole tehnyt jotakin», säikähti Amy, peläten mahdollisesti jollakin tavoin raapaisseensa naarmuja kiilloitukseen tai rypistäneensä silopintaa.

Tämä erehdys huvitti niin suuresti Fannya, että hän otti mieliviuhkansa (hän istui pukupöytänsä ääressä, ympärillään julma ase varustuksensa, jonka useimmat kidutuskoneet vielä höyrysivät Sparklerin sydänverestä) ja taputti sillä moneen kertaan sisarensa nenää, nauraen koko ajan.

»Voi sitä meidän pikku Amyamme!» huudahti hän. »Millainen pieni ujo hanhi tämä Amymme onkaan! Mutta tässä ei ole mitään nauramista. Päinvastoin olen suuttunut, ystäväiseni.»

»Koska minä en ole siihen syynä, niin en välitä siitä», hymyili Amy.

»Mutta minä välitän», vastasi Fanny, »ja niin sinäkin teet, lemmikkini, jahka avaan silmäsi. Amy, eikö mieleesi milloinkaan ole juolahtanut, että eräs on oudon kohtelias mrs Generalille?»

»Kaikki ovat kohteliaita mrs Generalille. Sentähden —»

»Sentähden, että hän jähmetyttää ne sellaisiksi!» keskeytti Fanny. »En tarkoittanut sitä; tämä on aivan toista. No, eikö mieleesi ole juolahtanut, että pappa on oudon kohtelias mrs Generalille?»

Amy näytti olevan kovin ymmällä jupistessaan: »Ei.»

»Ei, eikö todellekaan? Mutta sitä hän on. Hän on, Amy», intti Fanny. »Ja muista, mitä sanon. Mrs Generalilla on aikeita papan suhteen!»

»Rakas Fanny, luuletko mahdolliseksi, että mrs Generalilla voi olla aikeita kenenkään suhteen?»

»Luulenko mahdolliseksi? Ystäväni, minä tiedän sen. Sanon, että hänellä on aikeita papan suhteen. Kerronpa sinulle enemmänkin: pappa pitää häntä sellaisena ihmeenä, täydellisyyden perikuvana ja sellaisena siunauksena meidän perheellemme, että minä hetkenä hyvänsä voi joutua hänen tenhonsa valtaan. Mitä kauniita tulevaisuudenkuvia se herättääkään! Ajattele minua mrs Generalin tyttärenä!»

Pikku Dorrit ei vastannut: »Ajattele minua mrs Generalin tyttärenä», mutta hän näytti levottomalta ja kysyi totisena, mistä Fanny oli joutunut tällaisiin päätelmiin.

»Herra Jumala, kultaseni», vastasi Fanny terävästi. »Yhtä hyvin voit kysyä minulta, kuinka tiedän, että joku mies on rakastunut minuun itseeni! Mutta tietysti minä tiedän sen. Se tapahtuu varsin usein, mutta tiedän sen aina. Ja tämän luulisin tietäväni jotensakin samalla tavalla. Oli miten oli, niin tiedän sen.»

»Et ole milloinkaan kuullut papan sanovan mitään?»

»Sanovan mitään?» toisti Fanny. »Rakas lapsikulta, mitä hänen nyt vielä olisi tarvinnut sanoa?»

»Etkä ole kuullut mrs Generalin sanovan mitään?»

»Taivasten tekijä, Amy, onko hän sitä lajia naisia, joka sanoisi jotakin? Eikö ole selvän selvää, ettei hänellä nyt ole muuta tehtävää kuin pitää yllä ryhtiänsä, siloitella siunattuja hansikkaitaan ja keimaillen purjehtia edestakaisin. Sanonut jotakin! Jos hänellä wistipelissä on valttiässä hallussaan, ei hän puhu siitä mitään, lapsi. Se näkyy vasta, kun hän lyö sen pöytään.»

»Mitähän, jos sittekin olet erehtynyt, Fanny. Etköhän voisi erehtyä tässä?»

»Kyllä tietysti, _voisinhan_ erehtyä», vastasi Fanny, »mutta en kai sittekään erehdy. Olen kuitenkin iloinen, että voit toivoa sellaista pelastusta ja että voit nyt ajatella noin rauhallisesti tuota uhkaavaa mahdollisuutta. Ehkäpä sitte voit kestää, kun tämä liitto solmitaan. Minä en ainakaan kestä sitä enkä yritäkään. Mieluummin ottaisin nuoren Sparklerin.»

»Oi, häntä et toki milloinkaan ota, et missään tapauksessa, Fanny!»

»Totisesti, ystäväni», vastasi nuori neiti äärimmäisen välinpitämättömästi. »En voi taata sitäkään. Ei voi tietää, mitä tapahtuu. Varsinkin kun minulla silloin olisi monta tilaisuutta kohdella tuota naista, hänen äitiänsä, hänen omaan tyyliinsä. Sitä en suinkaan jättäisi tekemättä, Amy.»

Muuta ei sitte puhuttu sisarusten kesken; mutta se, mikä oli tullut sanotuksi, valmisti näille molemmille, mrs Generalille ja mr Sparklerille, huomattavan sijan Amyn ajatuksissa, jotka sen jälkeen usein askartelivat näissä ongelmissa.

Mrs Generalista, joka jo aikoja sitten oli kiilloittanut pintansa niin täydellisen siloiseksi, ettei kukaan voinut nähdä mitä sen alla oli (jos siellä oli jotakin), oli mahdotonta havaita mitään. Mr Dorrit oli kieltämättä hyvin kohtelias hänelle ja piti häntä erinomaisen suuressa arvossa, mutta Fanny, joka aina oli kiivas, saattoi helposti erehtyä tässä suhteessa. Sitävastoin oli Sparkleria koskeva juttu toisenlainen, niin että kuka hyvänsä saattoi nähdä mitä oli tekeillä; Pikku Dorrit näki sen ja mietiskeli sitä epäillen ja kummastellen.

Mr Sparklerin kiintymys oli verrattavissa vain hänen orjuuttajansa oikkuihin ja julmuuteen. Toisinaan suosi tämä häntä niin ilmeisesti, että toinen nauraa tyrskähteli ääneen ilosta, ja seuraavana päivänä tai jo seuraavana hetkenä unohti hänet täydellisesti syösten miesparan sellaiseen pimeyden kuiluun, että häneltä pääsi voihkaus, jonka hän koetti typerästi peittää rykäisemällä. Hänen palvontansa sitkeys ei vähääkään liikuttanut Fannyn sydäntä, huolimatta siitä, että toinen riippui niin kiinni Edwardissa, että kun tämä tahtoi vaihtaa seuraa, täytyi hänen harmikseen hiipiä talosta kuin salaliittolainen, käyttää vieraita eksyttäviä gondoleja ja kulkea takateitä ja salaisten ovien kautta; huolimatta siitä, että hän niin huolehti mr Dorritin terveydestä, että kävi joka toinen päivä tiedustelemassa sitä, aivan kuin vanha herra olisi potenut vaihtelevaa kuumetautia; huolimatta siitä, että hän soudatti itseään pääikkunoiden edustalla niin herkeämättä kuin olisi lyönyt vetoa suuresta summasta soudattavansa itseään tuhat peninkulmaa tuhannessa tunnissa, ja huolimatta siitä, että milloin ikinä hänen sydämensä valitun gondoli laski vesille, mr Sparklerinkin gondoli heti hyökkäsi vetisestä väijymäpaikastaan ryhtyen takaa-ajoon, aivan kuin miss Fanny olisi ollut kaunis salakuljettaja ja hän tullivirkamies. Tämä luonnostaan voimakasta ruumiinrakennetta vahvistava alituinen oleskelu ulkoilmassa ja suolaisen veden hengessä luultavasti esti mr Sparkleria ulkonaisesti riutumasta; olipa syy mikä hyvänsä, ei hänellä ollut etäisintäkään toivoa voida liikuttaa valtiattarensa sydäntä huonontuneella terveydelläänkään, sillä hän tuli tukevammaksi päivä päivältä ja hänen ulkomuotonsa omituisuus, että hän nimittäin pikemmin näytti paisuneelta pojalta kuin nuorelta mieheltä, kehittyi erikoisen huomattavaksi punakaksi lihavuudeksi.

Kun Blandois tuli vierailulle, otti mr Dorrit kohteliaasti hänet mr Gowanin ystävänä vastaan ja mainitsi hänelle tuumastaan antaa mr Gowanille tehtäväksi ikuistaa hänet jälkimaailmalle. Kun Blandois suuresti kehui tätä aietta, juolahti mr Dorritin mieleen, että hänestä varmaankin olisi hauska kertoa ystävälleen näin varatusta suurenmoisesta tilaisuudesta. Blandois vastaanotti tämän tehtävän ominaisella komean vapaalla tavallaan ja vannoi suorittavansa sen ennenkuin oli tuntia vanhempi. Hänen kertoessaan uutista Gowanille, toivotti tämä varsin vapaamielisesti noin kymmenisen kertaa mr Dorritin hiiden kattilaan (sillä suojelevaisuus harmitti häntä miltei yhtä paljon kuin sen puutekin), ja hän oli taipuvainen riitelemään ystävänsä kanssa siksi, että tämä oli tuonut hänelle tällaisen sanoman.

»Lieneekö ymmärryksessäni vikaa, Blandois, vai kuinka on», sanoi hän, »mutten kuolemakseni käsitä, mitä tämä asia kuuluu teihin».

»En, totta vie, minäkään tiedä», vastasi Blandois, »paitsi että luulin palvelevani ystävääni».

»Pistämällä nousukkaan pestirahan taskuuni?» kysyi Gowan rypistäen otsaansa. »Sitäkö tarkoitatte? Sanokaa toiselle ystävällenne, että hän maalauttaa päänsä jonkun ravintolan ovikilpeen. Osoitekilpien maalaaja sen kyllä suorittaa. Kuka minä olen ja kuka hän on?»

»Mestari», vastasi sanantuoja, »ja kuka on Blandois?»

Välittämättä vähääkään viimeisestä kysymyksestä vihelsi Gowan äkäisenä mr Dorritin menemään. Mutta seuraavana päivänä palasi hän taas asiaan, sanoen huolettomaan tapaansa ja naurahtaen pilkallisesti: »No, Blandois, koska me menemme teidän Mecenaanne luo? Meidän päivätyöläisten on tartuttava työhön, kun sitä vain tarjotaan. Koskas menemme katsomaan tätä työtä?»

»Milloin tahdotte», vastasi loukattu Blandois. »Mitä minulla on siihen sanomista? Mitäpä se minulle merkitsee?»

»Voin ilmoittaa, mitä se merkitsee minulle», sanoi Gowan. »Leipää ja juustoa. Ihmisen täytyy syödä. Menkäämme siis, ystäväni Blandois.»

Mr Dorrit otti heidät vastaan tytärtensä ja mr Sparklerin läsnäollessa; viimemainittu sattui, merkillistä kyllä, vierailemaan juuri silloin. »Mitä kuuluu, Sparkler?» sanoi Gowan huolettomasti. »Koska elätte äitinne älyn turvissa, vanha kaveri, toivon menestyvänne paremmin kuin minä.»

Mr Dorrit mainitsi ehdotuksensa. »Sir», vastasi Gowan nauraen, kuunneltuaan sitä kylläkin armollisesti, »olen vielä tottumaton tässä ammatissa enkä ole sen salaisuuksien erikoistuntija. Minun kai pitäisi katsella teitä erilaisissa valaistuksissa ja selittää olevanne mainio maalattava sekä tuumia, milloinka olisin kylliksi vapaa antautuakseni tarpeellisella innostuksella maalaamaan sitä hienoa muotokuvaa, jonka aion tehdä teistä. Vakuutan», ja hän nauroi taas, »tuntevani itseni suorastaan petturiksi rakkaiden, lahjakasten, kilttien hienojen tovereitteni, taiteilija-veljieni leirissä, kun en suorita tätä ilveilyä tämän paremmin. Mutta minua ei ole kasvatettu siihen ja on jo liian myöhäistä oppia sitä. No niin, asian laita on niin, että minä olen kehno maalaaja, mutten paljoa kehnompi kuin muutkaan. Jos aiotte viskata noin sata guineaa menemään, ja koska olen niin köyhä kuin ylhäisten köyhät sukulaiset tavallisesti ovat, niin olen hyvin kiitollinen, jos viskaatte ne minuun päin. Minä koetan tehdä parhaani ansaitakseni ne, ja jos siitä huolimatta parhaani havaittaisiin huonoksi, niin saatte pienellä nimellä merkityn huonon muotokuvan suurella nimellä merkityn huonon muotokuvan sijasta.»

Tämä puheensävy, vaikkei se ollut sellainen, jota hän oli odottanut, miellytti yleensä mr Dorritia. Se todisti, että tämä ylhäissukuinen herrasmies, joka ei ollut pelkkä ammattimies, tulisi olemaan kiitollisuudenvelassa hänelle. Hän ilmaisi tyytyväisyytensä antautumalla mr Gowanin maalattavaksi ja toivoi saavansa ilon lähemmin tutustua häneen yksityisenä herrasmiehenä.

»Olette erittäin ystävällinen», sanoi Gowan. »En ole luopunut seuraelämästä senkään jälkeen kun liityin siveltimen veljeskuntaan (sen jäsenet ovat maailman hauskimpia tovereita), ja olen iloinen saadessani toisinaan tuntea vanhan, hienon ruudin hajua, vaikka se onkin lennättänyt minut ilmaan ja nykyiseen kutsumukseeni. Teidän ei pidä luulla, mr Dorrit», ja taas hän nauroi huolettomimpaan tapaansa, »että eksyn ammattini vapaamuuraritemppuihin — niin ei ole; en kuolemaksenikaan voi olla pettämättä sitä, minne tullenkin, vaikka, kautta Jupiterin, rakastan ja kunnioitan ammattiani täydestä sydämestäni — jos ehdotankin sovittavaksi ajasta ja paikasta».

Hm! Mr Dorrit ei suinkaan voinut — hm — epäillä mr Gowanin avomielisyyttä.

»Olette taas erittäin ystävällinen», sanoi Gowan. »Mr Dorrit, kuulin, että aiotte mennä Roomaan. Minäkin matkustan sinne; siellä on minulla ystäviä. Sallikaa minun siellä, eikä täällä, aloittaa se vääryyden teko, jonka olen suunnitellut teitä vastaan. Tänä loppuaikana on meillä kiirettä täällä, ja vaikka koko Venetsiassa ei ole köyhempää ehjähihaista miestä kuin minä, niin en ole sittenkään päässyt vapaaksi harrastelijaluonteestani — häpäisen ammattiani taas, kuten kuulette — enkä voi kiireesti käydä käsiksi tilaukseen vain vaivaisten kolikkojen tähden.»

Nämä huomautukset otti mr Dorrit vastaan yhtä armollisesti kuin edellisetkin. Ne olivat valmistuksena mr ja mrs Gowanin ensimmäisiin päivälliskutsuihin mr Dorritin luona, ja samalla ne taitavasti asettivat Gowanin tässä uudessa perheessä hänen tavalliseen asemaansa.

Hänen vaimonsa asetettiin niinikään oikealle paikallensa. Miss Fanny ymmärsi, erikoisen selvästi, että mrs Gowanin kauneus oli maksanut hyvin paljon hänen miehellensä, että Barnacle-suvussa oli noussut kauhea hälinä hänen tähtensä ja että leski mrs Gowan, jonka sydän oli ollut siitä murtua, oli päättävästi vastustanut avioliittoa, kunnes hänen äidilliset tunteensa olivat päässeet voitolle. Mrs General ymmärsi myöskin varsin hyvin, että tämä liitto oli aiheuttanut suurta surua ja epäsopua suvussa. Kelpo mr Meaglesistä ei ollut puhetta, paitsi että pidettiin varsin luonnollisena, että hänen kaltaisensa henkilö tahtoi kohottaa tyttärensä omasta mitättömyydestään korkeampaan asemaan, eikä kukaan moittinut häntä siitä, että hän sitä varten pani parastansa.

Pikku Dorritin mielenkiinto tämän umpimähkäisen otaksuman kaunista esinettä kohtaan oli liian vilpitön ja valpas, jotta hän olisi erehtynyt arvostelussaan. Hän ymmärsi, että tällä seikalla oli osansa siinä varjossa, joka hiukan hämärsi mrs Gowanin elämää, samoin kuin hän vaistomaisesti tiesi, että tässä otaksumassa ei ollut vähintäkään perää.

Mutta se pani esteitä hänen ja mrs Gowanin läheisemmälle liittymiselle toisiinsa siten, että papu- ja prismakoulu osoitti erinomaista kohteliaisuutta, muttei varsin suurta tuttavallisuutta mrs Gowania kohtaan; ja Pikku Dorritin, joka oli pakollisena oppilaana tässä koulussa, täytyi nöyrästi alistua sen määräyksiin ja säännöksiin.