Part 12

Saadessaan hänen kirjeensä hän oli syvästi liikutettu, mutta käsitti kuitenkin, että hän, lukuunottamatta välimatkaa, oli erotettu kauaksi Amysta. Se auttoi häntä selvemmin ja tarkemmin havaitsemaan, minkä aseman perhe määräsi hänelle. Hän ymmärsi, että Pikku Dorrit salaisesti säilytti hänet kiitollisessa ja rakkaassa muistissa ja että muut vihasivat häntä samoin kuin vankilaa ja kaikkea sen yhteydessä olevaa.

Hänen mietteittensä joka päivä kierrellessä Pikku Dorritia, hän alkoi ajatella tätä toisin kuin ennen. Amy oli hänen viaton ystävänsä, hänen hento, arka lapsensa, hänen rakas Pikku Dorritinsa. Nämä muuttuneet olosuhteet soveltuivat omituisesti siihen ajatustapaan, johon hän oli totuttautunut siitä illasta alkaen, jolloin ruusut laskettiin virran vietäviksi, että hän nimittäin piti itseään paljoa vanhempana miehenä kuin hänen ikävuotensa oikeastaan osoittivat. Hän katseli Amya näkökannalta, joka huolimatta hellyydestään oli niin kaukainen, että se hänen tietämättään olisi tuottanut Pikku Dorritille sanomatonta tuskaa, ja mietiskeli hänen tulevaisuuttaan. Silloin hän tuli ajatelleeksi myös, että Pikku Dorrit menisi naimisiin jonkun kelpo miehen kanssa, ja hänen suunnittelemansa huolenpito tässä tapauksessa olisi kuivannut viimeisenkin kalliin toivonpisaran Amyn sydämestä ja murtanut sen.

Kaikki hänen ympärillänsä oli omiaan vahvistamaan hänen tapaansa pitää itseänsä vanhahkona miehenä ja katsoa elämänsä lopullisesti orpoutuneen kaikista sellaisista onnen toiveista, joita Minnie Meagles oli hänessä herättänyt (vaikkei siitä suinkaan ollut pitkä aika kulunut, laskettuna kuukausissa ja vuodenajoissa). Hänen suhteensa Minnien isään ja äitiin oli samanlainen kuin leskeksi jääneen vävyn olisi ollut. Jos Minnien kaksoissisar, joka oli kuollut, olisi saanut elää naisellisuutensa kukoistukseen saakka ja Clennam olisi ollut hänen puolisonsa, olisi hänen kanssakäymisensä mr ja mrs Meaglesin kanssa ollut juuri senluontoista kuin se nyt oli. Se auttoi huomaamatta sen käsityksen juurtumista hänen tietoisuuteensa, että tämä osa hänen elämässään oli päättynyt ja että hän oli sanonut sille jäähyväiset.

Hän kuuli heidän aina kertovan, kuinka Minnie kirjeissään puhui suuresta onnestaan ja rakkaudestaan mieheensä; mutta tästä puhuttaessa näki hän myös aina vanhan varjon mr Meaglesin kasvoilla. Hän ei enää milloinkaan tyttärensä naimisen jälkeen ollut niin säteilevän iloinen kuin ennen. Hän ei milloinkaan täysin tointunut Petistä eroamisen tuottamasta surusta. Hän oli yhä yhtä hyväntuulinen ja avomielinen kuin ennen, mutta ikäänkuin hänen kasvonsa, ollen alituisesti kääntyneet hänen lastensa kuvaan, jossa hän näki vain yhden muodon, olisivat tästä saaneet erikoisen leiman, puhuivat ne, huolimatta ilmeiden vaihteluista, ikävästä ja kaipauksesta.

Eräänä talvisena lauantaipäivänä, kun Clennam kävi siellä, tuli leskirouva Gowan ajaen sinne Hampton Court-vaunuissa, jotka olivat olevinaan monen henkilön yksinomaisina ajoneuvoina. Hän laskeutui niistä, väijyksissä vihreän viuhkansa varjossa, onnellistuttaakseen mr ja mrs Meaglesia vierailulla.

»Ja kuinka te nyt voitte molemmat, isä ja äiti Meagles?» rohkaisi hän vaatimattomia sukulaisiaan. »Ja milloinka olette viimeksi kuulleet poloisesta veitikastani?»

Poloinen veitikka oli hänen poikansa, ja tällä tavalla puhuen hänestä ylläpiti äiti kohteliaasti, loukkaamatta ketään koko maailmassa, sitä valheellista otaksumaa, että poika oli joutunut Meaglesien vehkeiden uhriksi.

»Entä kaunis herttainen tyttärenne? Onko hän myöhemmin kirjoittanut teille kuin minulle?»

Tämäkin oli tarkoitettu hienoksi viittaukseksi siihen, että hänen poikansa oli langennut pelkän kauneuden pauloihin ja sen lumoissa luopunut kaikenlaisista maallisista eduista. »On todella sanomattoman lohdullista tietää», jatkoi mrs Gowan vaivautumatta kiinnittämään huomiotansa annettuihin vastauksiin, »että he edelleen ovat onnelliset. Poikaparkani on niin levoton luonteeltaan ja tottunut kiertelevään elämään ja vaihtelevaan seuraan, jossa häntä aina on ihailtu, että tämä todella on erittäin lohdullista. He kai ovat köyhiä kuin kirkonrotat, isä Meagles?»

Mr Meagles, joka hermostui tästä kysymyksestä, vastasi: »Toivottavasti eivät, ma'am. Toivon, että he osaavat tulla toimeen pienillä tuloillansa.»

»Oh, rakkahin mr Meagles», vastasi rouva, taputtaen hänen käsivarttaan vihreällä viuhkalla, jonka sitte näppärästi levitti haukotuksen ja seuran väliin, »kuinka voitte te, joka olette kokenut mies ja maailman ovelimpia liikemiehiä — sillä te tiedätte olevanne sitä hieman liiaksikin meikäläisille, jotka emme ole sitä ensinkään —»

(Tällä tarkoitettiin, kuten oli aikaisemminkin sanottu, että mr Meagles oli taitava juontenpunoja.)

»— kuinka voitte otaksua heidän tulevan toimeen vähillä rahoillansa? Rakas poikaparkani! Ajatella, että hän tulisi toimeen muutamalla satasella! Ja samoin tuo pieni kaunis olento. Tulla toimeen! Isä Meagles! Älkää sanoko niin!»

»No niin, ma'am», vastasi mr Meagles vakavasti, »minun on ikäväkseni myönnettävä, että Henry elää yli varojensa».

»Hyvä, kelpo mies — puhuttelen teitä näin vapaasti, koska olemme tavallaan kuin sukua — todellakin, äiti Meagles», huudahti hän hilpeästi, ikäänkuin vasta olisi hoksannut tämän hullunkurisen seikan, »tavallaan kuin sukua! Hyvä, kelpo mies, tässä maailmassa ei kukaan voi saada _kaikkea_ mitä tahtoo.»

Tämäkin taas viittasi aikaisempiin otaksumiin ja tahtoi sivistyneellä tavalla saada sanotuksi, että mr Meaglesin ovelat suunnitelmat olivat tähän saakka onnistuneet loistavasti. Mrs Gowan oli mielestään tässä osunut niin naulan päähän, että toisteli sitä vielä muutamaan kertaan: »Ei _kaikkea_. Ei, ei, tässä maailmassa emme voi odottaa saavamme _kaikkea_ mitä tahdomme, isä Meagles.»

»Saisinko kysyä», vastasi mr Meagles hiukan kuumeten, »kuka kaikkea odottaa?»

»Oh, ei kukaan, ei kukaan!» vakuutti mrs Gowan. »Aioin sanoa — mutta te keskeytitte. Te, isä, keskeytitte minut, enkä muista mitä aioin sanoa.»

Antaen ison viuhkansa vaipua alas katseli hän miettivästi mr Meaglesia, koettaessaan muistaa mitä aikoi sanoa; se ei ollut omiaan tyynnyttämään tämän herrasmiehen hiukan kiihtynyttä mielentilaa.

»Aha, jopa muistan!» huudahti mrs Gowan. »Teidän täytyy ottaa huomioon, että poikaparkani on tottunut aina toivomaan paljon elämältä. Saattaa olla, että hänen toiveensa ovat toteutuneet, saattaa olla toisinkin päin —»

»Sanokaamme siis, että ne eivät ole toteutuneet», ehdotti mr Meagles.

Mrs Gowan loi häneen vihaisen silmäyksen, mutta lauhdutti sen sitte heilauttamalla päätänsä ja eteni samaa latua entiseen tapaan.

»Samantekevä. Poikaparkani on tottunut tällaiseen elämään, ja tietysti te tiesitte sen ja olitte valmistunut siihen. Omasta puolestani olin aina täysin selvillä seurauksista enkä ole ensinkään hämmästynyt. Eikä teilläkään ole syytä hämmästyä. Tosiaan, ette voi hämmästyä. Olitte tietysti valmistunut siihen.»

Mr Meagles katsoi vaimoonsa, katsoi Clennamiin, puri huultansa ja rykäisi.

»Ja nyt poikaparkani kuulee saavansa odottaa lasta ja kaikkia niitä lisämenoja, joita tällainen perhetapahtuma tietää! Henry parka! Mutta sitä ei voi korjata, sitä on nyt liian myöhäistä korjata. Mutta älkää vain puhuko yli varojen elämisestä, ikäänkuin se olisi jotakin uutta, isä Meagles; se on jo liikaa.»

»Liikaa, ma'am?» ihmetteli mr Meagles ikäänkuin pyytäen selitystä.

»Kas niin, kas niin!» Mrs Gowan teki kädellään ilmeikkään liikkeen osoittaen, mikä mr Meaglesin paikka oli hänen rinnallaan. »Liikaa kestettävää poikaparkani äidille nyt. He ovat nyt naimisissa, ja liittoa ei voi purkaa. Kas niin, kas niin! Tiedän sen! Teidän ei tarvitse ilmoittaa sitä minulle, isä Meagles. Tiedän sen vallan hyvin. Mitäs minä sanoinkaan äsken? Että on suuri lohdutus, että he yhä edelleen ovat onnelliset. Toivottavasti sitä jatkuu. Toivottavasti pikku kaunotar panee parhaansa tehdäkseen poikaparkani onnelliseksi ja pitääkseen häntä tyytyväisenä. Isä ja äiti Meagles, parasta on, ettemme enää puhu tästä. Emme mitenkään voi katsoa asiaa samalta kannalta, emme nyt emmekä vastakaan.»

Nyt oli mrs Gowan luultavasti sanonut kaikki, mitä saattoi sanoa pönkittääkseen ihmeellistä satuasemaansa ja varoittaakseen mr Meaglesia odottamasta saavansa kovin helposta hinnasta nauttia uuden sukulaisuuden kunniasta, ja olisi kai ollut taipuva jättämään loput sikseen. Jos mr Meagles olisi alistunut tottelemaan mrs Meaglesin häneen luomaa varoittavaa silmäystä ja Clennamin ilmeikästä elettä, olisi hän antanut rouvan häiritsemättä jäädä nauttimaan tästä mielentilastaan. Mutta Pet oli hänen sydämensä lemmikki ja ylpeys, ja jos hän milloinkaan saattoi uskollisemmin puolustaa ja hellemmin rakastaa häntä kuin hänen ollessaan kotinsa päivänpaisteena, niin se voi tapahtua nyt, kun hän oli poistunut siitä, vieden mukanansa sen sulon ja ilon.

»Mrs Gowan, ma'am», sanoi mr Meagles, »olen aina ollut suora mies. Jos yrittäisin jonkinlaisia hienoja temppuja — joko itseni tai jonkun muun hyväksi — niin en luultavasti onnistuisi niissä.»

»Luultavasti ette, isä Meagles», vastasi leskirouva ystävällisesti hymyillen, mutta poskiruusujen punoittaessa tavallista heleämpinä, niin että niiden ympärystä näytti kalpealta.

»Sentähden, hyvä rouva», jatkoi mr Meagles vaivoin hilliten itseään, »pyytäisin, loukkaamatta ketään, että itse saisin olla rauhassa tuollaisilta tempuilta».

»Äiti Meagles, en ymmärrä teidän kelpo miestänne», huomautti mrs Gowan.

Kääntyen tämän arvoisan rouvan puoleen yritti hän ovelasti saada hänet osalliseksi keskusteluun riidelläkseen hänen kanssaan ja nujertaakseen hänet. Mr Meagles ehätti kuitenkin väliin estääkseen sen.

»Äiti», sanoi hän, »sinä et ole perillä tällaisista asioista; peli ei ole rehellistä. Pyydän sinua pysymään syrjässä siitä. No niin, mrs Gowan, no niin! Koettakaamme nyt olla järkeviä, koettakaamme olla hyväntahtoisia ja rehellisiä. Älkää te surkutelko Henryä, niin minä en surkuttele Petiä. Ja älkää olko yksipuolinen, hyvä rouva, se ei ole viisasta, se ei ole ystävällistä. Älkäämme sanoko, että toivomme Petin tekevän Henryn onnelliseksi tai Henryn tekevän Petin onnelliseksi, vaan toivokaamme, että Henry ja Pet tekevät toisensa onnellisiksi» (mr Meagles ei itse näyttänyt onnelliselta sen sanoessaan).

»Aivan niin ja jätä asia nyt sikseen, isä», kehoitti hyväsydäminen ja ystävällinen mrs Meagles.

»Ei, äiti, ei aivan vielä», vastasi mr Meagles, »en voi jättää sitä ihan sikseen; minun täytyy sanoa vielä kymmenisen sanaa. Mrs Gowan, toivon, etten ole ylenmäärin tunteellinen. En luule näyttäväni siltä.»

»Ette todellakaan», vastasi mrs Gowan pudistellen sanojensa tehoksi sekä päätänsä että isoa vihreätä viuhkaansa.

»Kiitos, ma'am. Hyvä on. Siitä huolimatta tunnen itseni — minun ei tarvitse käyttää voimakasta sanaa — sanoisinko hiukan loukatuksi?» kysyi mr Meagles vilpittömästi ja maltillisesti ja samalla sovinnollisen vetoamisen sävy äänessä.

»Sanokaa mitä tahdotte», vastasi mrs Gowan, »se on minulle aivan yhdentekevää».

»Ei, ei, älkää sanoko niin», pyysi mr Meagles, »se ei ole ystävällistä eikä oikeudenmukaista. Tunnen itseni hiukan loukatuksi, kun kuulen puhuttavan edeltäpäin arvatuista seurauksista, siitä, että nyt on myöhäistä, ja niin edelleen.»

»Vai niin, isä Meagles? Sitä en ihmettele», vastasi mrs Gowan.

»No niin, ma'am», tuumaili mr Meagles, »toivoin, että edes ihmettelisitte, sillä ei ole jalomielistä loukata minua tahallisesti näin arassa asiassa».

»En suinkaan minä ole vastuunalainen teidän omastatunnostanne», tokaisi mrs Gowan.

Poloinen mr Meagles oli aivan ällistynyt.

»Jos minä onnettomuudeksi katson olevani velvollinen sanomaan jotakin, mikä sattuu teihin, niin älkää moittiko _minua_ siitä, isä Meagles.»

»Hyvä Jumala, ma'am!» huudahti mr Meagles, »tuohan merkitsee samaa kuin jos väittäisitte —»

»No no, isä Meagles, isä Meagles», keskeytti mrs Gowan, joka muuttui sitä tyynemmäksi ja kohteliaammaksi, kuta enemmän toinen kiihtyi, »kenties on parasta väärinkäsityksen välttämiseksi, että puhun itse puolestani ja säästän teidän ystävällisyyttänne siitä vaivasta. Se merkitsisi samaa kuin jos väittäisin, aloititte äsken. Sallikaa minun lopettaa tuo lause. Se merkitsee samaa kuin että väitän — ei silti, että tahtoisin muistuttaa tai manata sitä uudelleen esille, sillä se olisi nyt hyödytöntä ja hartain haluni on tehdä olevista oloista parasta mitä niistä saa — että alusta loppuun saakka koko ajan olin tätä teidän toimittamaanne avioliittoa vastaan ja että vasta viime hetkessä myönnyin vastahakoisesti.»

»Äiti!» huusi mr Meagles. »Kuuletko! Arthur! Kuuletteko, mitä hän sanoo!»

»Huone on parhaan kokoinen», huomautti mrs Gowan katsellen ympärilleen ja löyhytellen viuhkalla, »ja kaikin puolin erinomaisen sopiva keskusteluhuoneeksi, niin että luulisin kaikkien kuulevan, mitä minä sanon».

Muutama hetki kului äänettömyydessä, ennenkuin mr Meagles sai hillityksi itseään sen verran, että pysyi tuolillaan ja oli kyllin varma siitä, ettei ponnahtanut siitä pystyyn jo ensi sanallaan. Viimein sanoi hän: »Ma'am, olen hyvin vastahakoinen enää ottamaan tätä puheeksi, mutta minun täytyy muistuttaa teille, mitkä mielipiteeni ja menettelyni koko ajan ovat olleet tässä onnettomassa asiassa.»

»Oi rakas sir!» huudahti mrs Gowan hymyillen ja pudistellen päätänsä syyttävän merkitsevästi, »kyllä minä ymmärrän ne, siitä voitte olla varma».

»En ollut milloinkaan ennen tätä aikaa tuntenut itseäni onnettomaksi enkä tuskaisen levottomaksi. Se oli niin vaikeata, tuskallista aikaa, että. —» Ettei mr Meagles voinut sanoa siitä kerrassaan mitään, vaan pyyhkäisi nenäliinallaan kasvojaan.

»Ymmärsin kyllä aivan hyvin koko jutun», vakuutti rouva Gowan ja katseli rauhallisena viuhkansa takaa. »Samoin kuin te vetositte mr Clennamiin, samoin vetoan minäkin häneen. Hän tietää kyllä, oliko asianlaita niin.»

»En mielelläni», sanoi Clennam, johon nyt kaikki katsoivat, »puutu tähän keskusteluun, etenkin koska haluan pysyä mahdollisimman hyvissä ja vilpittömissä väleissä mr Henry Gowanin kanssa. Minulla on painavia syitä tähän haluuni. Keskustellessaan kerran kanssani tästä avioliitosta ennen sen solmiamista lausui mrs Gowan luulevansa, että tämä ystäväni tässä kaikin voimin koetti edistää asiaa, ja minä koetin saada hänet luopumaan tästä luulosta. Vakuutin tietäväni (kuten todella tiesin ja tiedän), että hän sitkeästi vastusti sitä sanoin ja teoin.»

»Siinä nyt näette!» sanoi mrs Gowan ojentaen kämmenensä mr Meaglesia kohden, ikäänkuin olisi ollut itse oikeuden jumalatar, joka kehoitti häntä vain tunnustamaan, sillä hänellä ei kuitenkaan ollut mitään sanottavana puolustuksekseen. »Siinä näette! Juuri niin! No, isä ja äiti Meagles, molemmat!» ja hän nousi seisoalleen, »sallikaa minun lopettaa tämä todella hirvittävä kiista. En tahdo enää lausua mieltäni sen arvosta. Sanon vain, että tässä on uusi todistus siitä, minkä tiedän kokemuksesta, että nimittäin tällainen ei milloinkaan onnistu, ettei se, kuten poikaparkani sanoisi, milloinkaan kannata, sanalla sanoen, se ei mitenkään käy päinsä.»

Mr Meagles tahtoi tietää, mikä ei käy päinsä.

»On turhaa, että, sellaiset ihmiset yrittävät vetää yhtä köyttä, joilla on näin äärimmäisen erilainen alkuperä ja menneisyys, jotka vain näin satunnaisesti, avioliiton kautta, ovat törmänneet yhteen ja jotka eivät voi samassa valossa katsella niitä onnettomia olosuhteita, jotka ovat järkyttäneet heitä ja heittäneet heidät toistensa seuraan. Se ei ikinä, käy.»

Mr Meagles yritti vielä: »Sallikaa minun sanoa, ma'am —»

»Ei, älkää huoliko!» torjui mrs Gowan. »Mitä se hyödyttäisi? Se on todettu asia. Kuljen sentähden luvallanne omaa tietäni ja jätän teidät kulkemaan omaanne. Otan aina hyvin mielelläni vastaan poikaparkani karmiin vaimon ja koetan aina parastani ylläpitääkseni mahdollisimman sydämellisiä suhteita hänen kanssansa. Mutta mitä meidän välisiin suhteisiin tulee, niin niiden puolituttavallinen ja puolivieras, puoliystävällinen ja puolivihamielinen sävy on kerrassaan naurettava mahdottomuudessaan. Vakuutan teille, että se ei käy päinsä.»

Leskirouva kumarsi hymyillen, paremmin huoneelle kuin kellekään siinä olijalle, ja sanoi lopulliset jäähyväiset isä ja äiti Meaglesille. Clennam saattoi hänet ulos ja auttoi pillerilaatikkoon, joka oli kaikkien Hampton Courtin pillerien ajoneuvoina; hän nousi niihin ylhäisen vakavana ja ajoi tiehensä.

Tämän jälkeen mrs Gowan usein kertoi erikoisille ystävillensä, keveän ja huolettoman leikillisesti, kuinka hän, vakavasti yritettyään, oli huomannut mahdottomaksi seurustella noiden ihmisten kanssa, jotka olivat Henryn vaimon sukulaisia ja olivat niin ankarasti ponnistelleet saadakseen Henryn pyydystetyksi verkkoihinsa. Oliko hän jo ennen laskenut, että hän eroamalla heistä antaisi mieli valheellensa paremman puhdin, säilyisi erinäisiltä satunnaisilta harmeilta eikä voisi aiheuttaa minkäänlaista rahallista vahinkoa (Meaglesin kaunis tytärhän oli varmasti naimisissa ja isä rakasti häntä suuresti), tämän kaiken hän itse parhaiten tiesi. Tällä kertomuksella on kuitenkin tässäkin asiassa oma varma mielipiteensä myöntävään suuntaan.

VIIDESVIIDETTÄ LUKU

Ilmestyy ja häviää

»Arthur, rakas poikani», sanoi mr Meagles seuraavan päivän iltana, »äiti ja minä olemme keskustelleet siitä ja arvelemme, ettei ole hyvä antaa asian jäädä tälle kannalle. Tämä meidän hieno sukulaisemme — tämä rouva, joka eilen oli täällä —»

»Ymmärrän», vastasi Arthur.

»Tämäkin herttainen ja alentuvainen seuraelämän kaunistus voisi saattaa meidät huonoon valoon, pelkäämme», jatkoi mr Meagles. »Me voimme kärsiä ison joukon, Arthur, hänen, lapsemme, tähden, muttemme mielellämme tätä, jos se hänelle on yhdentekevää.»

»Hyvä, ja edelleen?»

»Katsokaas», jatkoi mr Meagles, »se voisi saattaa meidät huonoihin väleihin vävymme kanssa, vieläpä tyttäremmekin kanssa, ja aiheuttaisi ikäviä kotiharmeja. Ymmärrättehän?»

»Kyllä, aivan hyvin», vastasi Arthur, »puheessanne on paljon järkeä». Hän oli vilkaissut mrs Meaglesiin, joka aina puolsi sitä, mikä oli hyvää ja järkevää, ja hänen vilpittömiltä kasvoiltaan luki Arthur pyynnön, että hän kannattaisi mr Meaglesin tuumia.

»Ja siksi olemme, äiti ja minä, hyvin taipuvaisia panemaan kapineemme kokoon ja lähtemään vielä kerta allonsien ja marchonsien maahan. Tarkoitan, että lähtisimme tästä matkalle, menisimme suoraan Ranskan kautta Italiaan katsomaan Petiämme.»

»Ja minä, luulen, että silloin teette hyvin viisaasti», vastasi Arthur, jota liikutti äidillinen odotus mrs Meaglesin säteilevissä kasvoissa (hän oli varmaan nuoruudessaan ollut hyvin tyttärensä näköinen). »Ja jos kysytte minun neuvoani, niin kehoitan teiltä lähtemään huomispäivänä.»

»Oikeinko totta?» kysyi mr Meagles. »Kas sitä voi sanoa kannatukseksi, äiti!»

Äiti, joka kiitti Clennamia erittäin miellyttävällä katseella, myönsi niin olevan todellakin.

»Asianlaita on sitäpaitsi niin, Arthur», jatkoi mr Meagles, ja vanha varjo synkisti hänen kasvojaan, »että vävyni taas on tehnyt velkaa ja minun kai on taas maksettava se. Senkin tähden on hyvä, että matkustan sinne ja otan kaikessa ystävällisyydessä selvän asioista. Lisäksi on äiti kauhean levoton (ja sehän on luonnollista) Petin terveydentilasta ja siitä, että hän mahdollisesti tuntee itsensä yksinäiseksi nyt. Hehän ovat kieltämättä pitkän matkan takana, Arthur, ja paikka saattaa lemmikkimme mielestä tuntua oudolta näissä oloissa. Hoidettiinpa häntä kuinka hyvin tahansa siinä maassa, niin hän on kuitenkin kaukana kodistansa. Ja koti on koti, olipa se kuinka yksinkertainen hyvänsä, ja Rooma on Rooma, olkoon kuinka roomalainen tahansa.»

»Totta kaikki», huomautti Arthur, »ja siinä on kylliksi syitä lähtöön».

»Hauskaa, että ajattelette niin; se auttaa minua päättämään. Äiti, rakkaani, pane kaikki kuntoon. Olemme menettäneet rakkaan tulkkimme (hän puhuu kolmea vierasta kieltä hyvin, Arthur, olette kuullut sen monta kertaa), ja nyt sinun, äiti, täytyy auttaa minua vieraalla maalla niin hyvin kuin voit. Minä tarvitsen apua kielen puolesta, Arthur», ja mr Meagles pudisti päätänsä, »koko joukon apua. Takerrun kaikkeen muuhun paitsi erisnimiin — ja niihinkin, jos ne ovat kovin vaikeita.»

»Mitähän jos ottaisitte Cavalletton mukaanne», ehdotti Clennam. »Hän voisi kyllä lähteä, jos haluaisitte. En tahtoisi menettää häntä, mutta tuottehan hänet varmasti takaisin.»

»Hyvä! Olen kiitollinen teille siitä, poikani», sanoi mr Meagles miettien asiaa, »mutta luulen, ettemme kuitenkaan tee niin. Ei, kyllä äiti auttaa minua. Cavallooro (kas nyt takerruin heti hänen nimeensä, se kuuluu minusta hullunkurisen laulun kertosäkeeltä) on niin tarpeellinen teille, etten mielelläni tahdo viedä häntä pois. Sen lisäksi ei ole ensinkään varmaa milloin palaamme kotiin, eikä kävisi päinsä viedä häntä epämääräiseksi ajaksi. Huvila ei ole enää, mitä se oli ennen. Sen asukkaiden joukosta on lähtenyt vain kaksi pientä ihmislasta, Pet ja hänen poloinen onneton palvelijattarensa Tattycoram, mutta se tuntuu tyhjältä nyt. Kun kerran lähdemme täältä, emme voi sanoa milloin palaamme. Ei, Arthur, äiti saa kyllä auttaa minua vieraalla maalla.»

Oli ehkä parasta, että he saivat olla vain itsekseen, ajatteli Clennam eikä sentähden uudistanut tarjoustansa.

»Jos tahtoisitte joskus pistäytyä täällä vaihtelun vuoksi, ellei se kävisi rasitukseksi», sanoi mr Meagles, »niin olisi minusta hauska ajatella — ja äidistä myös, siitä olen varma — että te olette täällä elähdyttämässä tätä vanhaa paikkaa hiukan samanlaiseksi kuin se oli ollessaan täynnä väkeä ja että joku toisinaan luo ystävällisen silmäyksen lapsukaisiin tuolla seinällä. Te kuulutte niin yhteen tämän paikan kanssa ja heidän kanssansa, ja me olisimme kaikki olleet niin onnellisia, jos olisi käynyt niin — mutta katsokaammehan, millainen matkailma nyt on tulossa.» Mr Meagles keskeytti puheensa, selvitteli kurkkuaan ja nousi katsomaan ulos ikkunasta.

He sopivat siitä, että ilma oli erittäin lupaava; ja Clennam jatkoi keskustelua tästä turvallisesta aiheesta, kunnes se taas luisti vaivattomasti, jolloin hän kauniisti käänsi sen Henry Gowaniin, hänen sukkelaan älyynsä ja miellyttäviin ominaisuuksiinsa, jotka ilmenivät, kun häntä kohdeltiin hienotunteisesti; niinikään hän puhui hänen kieltämättömästä rakkaudestaan vaimoonsa. Clennamin puhe teki vaikutuksensa hyväntahtoiseen mr Meaglesiin, ja hän oli hyvin iloinen näistä kehumisista ja otti äidin todistajakseen vakuuttaessaan, että hänen sydämensä ainoa ja harras halu heidän tyttärensä miehen suhteen oli ylläpitää sopusointuisen ystävällisiä luottavia välejä hänen kanssansa. Muutaman tunnin kuluttua alettiin huvilan kalustoa peitellä suojaverhoin perheen poissaolon ajaksi — tai, kuten mr Meagles sanoi, se alkoi kääriä hiuksiansa paperiin — ja muutaman päivän kuluttua mr ja mrs Meagles olivat lähteneet matkalle, mrs Tickit ja tri Buchan sijoittuneet, kuten ennenkin, vierashuoneen ikkunaverhon taakse, ja lakastuneet lehdet kahisivat Arthurin yksinäisissä jaloissa puutarhan käytävillä.

Koska paikka miellytti häntä, antoi hän harvoin viikon kulua käymättä siellä. Toisinaan hän tuli sinne yksin, viipyen lauvantaista maanantaihin, toisinaan hänen liikekumppaninsa seurasi mukana, ja joskus hän vain kierteli tunnin tai pari talon ympärillä ja puutarhassa katsoen, että kaikki oli kunnossa, ja palasi sitten Lontooseen. Joka kerta ja kaikissa tilaisuuksissa istui mrs Tickit tummine kiharoineen ja tohtori Buchan edessään vierashuoneen ikkunan ääressä odotellen perheen kotiintuloa.

Eräällä käynnillä vastaanotti mrs Tickit hänet sanomalla: »Minulla on kerrottavaa teille, mr Clennam, jotakin hämmästyttävää.» Siksi hämmästyttävää se oli, että se sai mrs Tickitin jopa lähtemään vierashuoneen ikkunan äärestä ja tulemaan puutarhaan, kun Clennam astui sisään portista, joka avattiin hänelle.

»Mitä se on, mrs Tickit?»

»Sir», vastasi uskollinen taloudenhoitajatar, saatettuaan hänet vierashuoneeseen ja suljettuaan oven, »jos koskaan elämässäni olen nähnyt täältä houkutellun ja petetyn lapsen, niin näin hänet ilmielävänä eilen illalla hämärässä».

»Ettehän tarkoita Tatty —»