Part 40

»No niin!» sanoi Clennam viipyen siinä ajatuksessa ja tunteessa, joka oli vallannut hänet lehtokujassa ruusujen iltana, siinä tunteessa, että hän oli vanha mies, jolta tämä elämän herkkä ja hellä puoli oli mennyt, »huomasin erehdykseni ja mietin asiaa hiukan — mietin sitä paljonkin — ja viisastuin. Viisastuttuani laskin vuoteni, tarkastelin itseäni ja huomasin mikä olin, katsoin taakseni ja katsoin eteeni ja ymmärsin, että alan pian käydä harmaaksi. Huomasin kiivenneeni kukkulan huipulle, kulkeneeni siellä tasangon poikki ja alkavani nopeasti laskeutua.»

Jos hän olisi tiennyt kuinka kirpeän kipeästi tämä puhe koski Pikku Dorritin kärsivälliseen sydämeen! Ja vaikka hän sanoi sen juuri rauhoittaakseen pikku ystäväänsä.

»Minulle selvisi, että se päivä, jolloin tällaiset asiat kääntyisivät minulle suotuisiksi tai toivorikkaiksi tai onnellisiksi tai yleensä saisivat jotakin merkitystä minuun nähden, että se päivä oli ohi eikä enää milloinkaan koittaisi.»

Oi, jospa hän olisi tiennyt, jospa hän olisi tiennyt! Jospa hän olisi voinut nähdä raipan kädessään ja ne julmat haavat, jotka se iski häneen Pikku Dorritinsa uskolliseen, vertavuotavaan sydämeen!

»Kaikki tämä on ohi, ja minä olen kääntänyt sille selkäni. Miksi puhun tästä Pikku Dorritille? Miksi osoitan teille, lapseni, sen vuosien sarjan, joka on meidän välillämme, ja muistutan teille, että olen yhtä etäällä teidän nykyisestä iästänne kuin te syntymäpäivästänne?»

»Toivon, että teette niin, koska luotatte minuun. Koska tiedätte, että kaikki, mikä koskee teitä, koskee minuakin, että kaikki, mikä tekee teidät onnelliseksi tai onnettomaksi, tekee minutkin onnelliseksi tai onnettomaksi, koska olen teille niin kiitollinen.»

Clennam kuuli hänen äänensä värähdyksen, näki hänen totiset kasvonsa, kirkkaat uskolliset silmänsä ja kiihtyneen poven, jonka hän riemuiten olisi pannut hänen eteensä vastaanottamaan hänelle aiotun kuolettavan iskun, huudahtaen sammuvalla äänellä: »Minä rakastan häntä!» eikä hämärinkään aavistus totuudesta juolahtanut hänen mieleensä. Ei. Hän näki tämän rakastavan pienen olennon kuluneine kenkineen, halpoine pukuineen vankilakodissaan, ruumiiltaan hennon lapsen, mutta sielultaan sankarin, ja hänen elämäntarinastaan säteilevä valo häikäisi häntä niin, että kaikki muu näytti hämärältä.

»Näistä syistä kyllä, Pikku Dorrit, mutta myöskin eräästä toisesta. Koska olen niin kaukana teistä, niin erilainen ja niin paljon vanhempi, niin sovin sitä paremmin ystäväksenne ja neuvonantajaksenne. Tarkoitan, että minuun on sitä helpompi luottaa; ja jos tuntisittekin itsenne hiukan sidotuksi jonkun muun seurassa, niin minun kanssani voitte olla aivan vapaa. Miksi olette pysytellyt niin näkymättömänä? Kertokaa.»

»Parempi on, että pysyn täällä. Täällä on minun paikkani ja täällä minua tarvitaan. Minun on paljon parempi pysyä täällä», sanoi Pikku Dorrit hiljaa.

»Samaa sanoitte tuona päivänä sillalla. Ajattelin sitä paljon jälkeenpäin. Onko teillä salaisuus, jonka voisitte uskoa minulle, jotta saisin lohduttaa ja rohkaista teitä?»

»Salaisuus? Ei, ei minulla ole salaisuutta», vastasi Pikku Dorrit hiukan ymmällä.

He olivat puhuneet matalalla äänellä enemmän siksi että se sävy parhaiten soveltui heidän sanottavalleen, kuin pitääkseen sitä salassa työnsä ääressä istuvalta Maggylta. Mutta äkkiä Maggy taas alkoi töllistellä ja puhuikin tällä kertaa:

»Kuulkaas, pikku äiti!»

»Mitä, Maggy?»

»Ellei teillä ole omaa salaisuutta kerrottavana hänelle, niin kertokaa prinsessasta. _Hänellä_ oli salaisuus, muistattehan.»

»Oliko prinsessalla salaisuus?» kysyi Clennam hiukan ihmeissään. »Mikä prinsessa se oli, Maggy?»

»Jestas sentään! Kuinka voitte noin piinata kymmenvuotiasta raukkaa», valitti Maggy, »ja panna hänet noin lujille? Kuka on sanonut, että prinsessalla oli salaisuus? En minä vain.»

»Pyydän anteeksi. Luulin kuulleeni niin.»

»En ole sanonut. Kuinka olisin voinut sanoa niin, kun juuri prinsessa tahtoi päästä salaisuuden perille? Pienellä vaimolla oli salaisuus ja hän kehräsi aina rukillaan. Ja prinsessa kysyi häneltä: 'Miksi pidät sitä siellä?' Vaimo vastasi. 'En minä pidä.' Mutta toinen väitti: 'Kyllä sinä pidät.' Ja he menivät molemmat kaapille, ja siellä se oli. Ja hän ei tahtonut mennä sairaalaan ja niin hän kuoli. _Te_ osaatte sen, pikku äiti, kertokaa se hänelle. Siellä se oli oikea salaisuus, oli niinkin!» huusi Maggy, syleillen polviaan.

Arthur katsoi Pikku Dorritiin saadakseen apua tämän ymmärtämiseen ja hämmästyi nähdessään hänen ujostelevan ja punastuvan. Mutta kun Amy selitti, että se vain oli satu, jonka hän eräänä päivänä oli keksinyt kertoakseen Maggylle ja jota hän ei mitenkään kehtaisi toistaa kellekään muulle, vaikka muistaisikin sen, raukesi se asia siihen.

Sitte palasi Clennam omaan asiaansa pyytäen ensiksi Pikku Dorritia useammin tapaamaan häntä ja muistamaan, ettei voinut olla toista ihmistä, joka hartaammin seuraisi hänen vaiheitaan ja vilpittömämmin koettaisi edistää hänen parastaan kuin hän. Kun Pikku Dorrit lämpimästi vastasi tietävänsä sen eikä milloinkaan unohtavansa sitä, kosketti hän toista ja arempaa asiaa — hänen mielessään herännyttä arvelua ja epäluuloa.

»Pikku Dorrit», sanoi hän tarttuen taas tämän käteen ja puhuen entistä hiljemmin, niin ettei Maggykaan voinut kuulla sitä pienessä huoneessa, »vielä muutama sana. Olen niin halunnut sanoa sen teille, olen koettanut saada tilaisuutta siihen. Älkää vihastuko minulle, joka iän puolesta voisin olla isänne tai setänne. Ajatelkaa minua aina vanhana miehenä. Tiedän, että teidän koko rakkautenne keskittyy tähän huoneeseen ja ettei mikään maailmassa voisi houkutella teitä jättämään velvollisuuksianne täällä. Jos en tietäisi tätä varmasti, olisin jo aikoja sitten pyytänyt teiltä ja myöskin isältänne lupaa saada hankkia teille sopivamman kodin. Mutta teissä voisi — en sano nyt, vaikka sekin voisi olla mahdollista — teissä voisi joskus herätä johonkuhun toiseen kiintymys, joka ei olisi ristiriidassa perherakkautenne kanssa.»

Pikku Dorrit oli hyvin, hyvin kalpea ja pudisti vaiti ollen päätänsä.

»Saattaahan niin tapahtua, rakas Pikku Dorrit.»

»Ei. Ei. Ei.» Hän pudisti päätänsä joka kerta toistuessaan tätä sanaa, kasvoilla hiljaisen toivottomuuden ilme, jonka Clennam muisti kauan sen jälkeen. Tuli aika, jolloin hän muisti sen hyvin, kauan sen jälkeen, näiden vankilanmuurien sisäpuolella, tässä samassa huoneessa.

»Mutta jos joskus kävisi näin, niin kertokaa siitä minulle, rakas lapseni. Kertokaa minulle totuus, osoittakaa minulle kiintymyksenne esine, ja minä koetan, kaiken sen ystävyyden ja kunnioituksen tähden, jota tunnen teitä kohtaan, rakas Pikku Dorrit, hartaalla innolla panna parastani tehdäkseni teille pysyvän palveluksen.»

»Oi kiitos, kiitos! Mutta ei, ei, ei!» Hän sanoi tämän, katsoen Clennamiin työn kuluttamat kädet ristissä ja yhtä alistuneesti kuin edelliselläkin kerralla.

»En kärtä teiltä nyt mitään tunnustusta. Pyydän vain, että empimättä aina luotatte minuun.»

»Muutahan en voi tehdä, kun te aina olette niin hyvä minulle!»

»Siis tahdotte täydellisesti luottaa minuun? Ettekä salaa minulta mitään salaista murhetta tai levottomuutta?»

»En, mikäli mahdollista.»

»Eikä teillä nyt ole mitään sellaista?»

Amy pudisti päätänsä, mutta oli hyvin kalpea.

»Kun tänä iltana menen levolle ja ajatukseni palaavat — kuten ne aina tekevät joka ilta, vaikken olisikaan tavannut teitä — tähän surulliseen paikkaan, niin saanko uskoa, ettei Pikku Dorritin mieltä paina muut surut ja huolet kuin ne, jotka koskevat tätä huonetta ja sen tavallisia asukkaita?»

Amy näytti tarttuvan näihin sanoihin — senkin Clennam muisti paljoa myöhemmin — ja vastasi iloisemmin: »Kyllä, mr Clennam, kyllä saatte.»

Raihnaiset portaat, jotka tavallisesti heti ilmoittivat, että joku kulki niissä, natisivat nyt nopeiden askelten alla ja sieltä kuului ääntä ikäänkuin pieni höyryalus, jolla oli enemmän höyryä kuin se tarvitsi, olisi tulla puhkunut huonetta kohti. Lähestyessään nopeasti se työskenteli kiihtyvällä tarmolla, ja koputettuaan ovelle se kuului kumartuvan ja tohisevan avaimenreikään.

Ennenkuin Maggy ennätti ovelle, avasi mr Pancks sen ulkoa ja seisoi paljain päin ja hiukset hurjimmassa epäjärjestyksessä katsellen Clennamia ja Pikku Dorritia Maggyn olkapään yli. Hänellä oli sytytetty sikaari kädessään, ja hän toi tullessaan oluen ja tupakan tuoksuja huoneeseen.

»Mustalais-Pancks», huomautti hän hengästyneenä, »ennustaja».

Hänen likaiset kasvonsa hymyilivät, ja hän tohisi ja puhisi katsellen heitä omituinen ilme kasvoillaan, aivan kuin hän ei olisikaan isäntänsä työväline, vaan koko Marshalsean, vankilanjohtajan, kaikkien ovenvartijoiden ja vankien voitonriemuinen omistaja. Valtavassa itsetyytyväisyydessään pisti hän sikaarin suuhunsa (hän ei nähtävästi ollut tupakkamies) ja veti siitä, oikea silmä ummessa, sellaisen haiun, että sai väristys- ja tukehtumiskohtauksen. Mutta kesken tätäkin koetti hän toistella mieliesittäytymistään: »Musta-lais-Pa-ncks, ennustaja.»

»Olen viettänyt iltaa noiden muiden kanssa tuolla», kertoi hän. »Olen laulanut, ollut mukana laulettaissa valkoisesta hiekasta ja harmaasta hiekasta. En minä ymmärrä mitään sellaisesta. Mutta ei se mitään tee. Tahdon alla mukana kaikessa. Tärkeintä on olla kyllin äänekäs.»

Ensin luuli Clennam hänen olevan juovuksissa. Mutta pian hän huomasi, että vaikka olut olikin hiukan parantanut miehen mielialaa, ei hänen innostuksensa liikamäärä ollut maltaista pantu eikä viljasta tai marjoista puserrettu.

»Kuinka voitte, miss Dorrit?» kysyi Pancks. »En luullut teidän panevan pahaksi, jos pistäytyisin hiukan teitä katsomassa. Kuulin mr Dorritilta, että mr Clennam on täällä. Mitä kuuluu, sir?»

Clennam kiitti kysymästä ja sanoi, että oli hauskaa nähdä mr Pancks näin iloisena.

»Iloisena!» sanoi Pancks. »Olen äärettömän hyvällä tuulella, sir. En voi jäädä enää hetkeksikään, muuten he kaipaavat minua, enkä tahtoisi antaa heidän kaivata itseäni. — Eikö niin, miss Dorrit?»

Hänestä näytti olevan rajattoman hauskaa vedota Amyyn ja katsoa häneen ja samalla pörröttää tukkaansa, niin että hän näytti tummalta papukaijalta.

»Olen ollut täällä vain puoli tuntia. Kuulin mr Dorritin olevan puheenjohtajana ja sanoin: ’Minä menen auttamaan häntä'. Minun pitäisi oikeastaan olla Bleeding Heart Yardissa, mutta voinhan huomennakin mennä kiusaamaan heitä. — Eikö niin, miss Dorrit?»

Hänen pienet mustat silmänsä säkenöivät sähköisesti. Hänen hiuksensakin näyttivät kipunoivan, kun hän pöyhi niitä. Hän oli sellaisessa korkeajännitystilassa, että näytti siltä kuin hänet pelkällä koskettamisella saisi säkenöimään ja rätisemään miltä kohdalta ruumista tahansa.

»Mainiota seuraa tuo tuolla!» kehui Pancks. — »Eikö niin, miss Dorrit?»

Amy hiukan pelkäsi häntä ja oli epätietoinen siitä, mitä sanoa. Toinen vain nauroi ja nyökkäsi Clennamille.

»Älkää huoliko hänestä, miss Dorrit. Hän on meikäläisiä. Sanoimme kyllä, ettette olisi huomaavinanne minua muiden nähden, mutta mr Clennam ei kuulu niihin. Hän on meikäläisiä. Hän tietää, mistä on kysymys. Ettekö tiedäkin, mr Clennam? — Eikö niin, miss Dorrit?»

Tämän omituisen olennon mielenliikutus tarttui Clennamiinkin. Ihmetellen huomasi sen Pikku Dorrit ja myöskin, että he vaihtoivat nopeita silmäyksiä.

»Olin sanomassa jotakin», virkkoi Pancks, »mutta täytyy tunnustaa, että unohdin sen. Oh, nyt muistan! Mainiota seuraa tuo tuolla! Olen kestinnyt heitä, koko joukkoa. — Vai mitä, miss Dorrit?»

»Olette kovin aulis», vastasi tämä huomaten heidän taas vaihtavan nopeita silmäyksiä.

»Ei ensinkään», kielteli Pancks. »Älkää puhuko siitä. Olen saanut omaisuuteni haltuuni, siinä kaikki. Minun kannattaa olla aulis ja antelias. Panen toimeen kestit täällä. Pöydät katetaan pihaan. Leipää pinoittain. Piippuja kimpuittain. Tupakkaa kuormittain. Paahtopaistia ja luumuvanukasta jokaiselle, suuri annos kullekin. Viiniäkin tuopittain, jos he haluavat sitä ja jos viranomaiset sallivat. — Eikö niin, miss Dorrit?»

Tämä oli niin ymmällä Pancksin käytöksestä tai pikemmin huomatessaan Clennamin yhä paremmin ymmärtävän tuota käytöstä (sillä jokaisen uuden vetoamisen ja papukaija-mielenosoituksen jälkeen hän vilkaisi Clennamiin), että saattoi vain liikuttaa huuliaan saamatta sanaa suustaan.

»Ah niin, muistaissani!» huudahti Pancks. »Te saatte elää tietääksenne, mitä meidän takanamme oli tuossa pienessä kädessä. Saatte tietää sen, saatte varmasti, kultaseni. — Eikö niin, miss Dorrit?»

Yhtäkkiä hillitsi hän itsensä. Käsittämätöntä ja ihmeellistä oli, mistä hän sai kaikki ne mustat kankeat hiuspiikit, jotka nyt äkkiä lensivät pystyyn ja törröttivät hänen päälaellaan, kuten miljoonat kipunat, jotka sinkoavat ilmaan suuren ilotulituksen loppuvaiheessa.

»Mutta minua kaivataan», siihen hän palasi, »enkä minä tahdo antaa heidän kaivata itseäni. Mr Clennam, te ja minä teimme sopimuksen. Minä lupasin pysyä siinä. Saatte nähdä, että pysyn siinä, sir, jos tulette hetkeksi kanssani ulos. Miss Dorrit, toivotan teille hyvää yötä. Miss Dorrit, toivotan teille onnea!»

Hän pudisti kiireesti Amyn molempia käsiä ja mennä puhkui portaita alas. Arthur seurasi häntä niin kiireesti, että oli kaatumaisillaan hänen päällensä viimeisellä porrasaskelmalla ja työntämäisillään hänet nurinniskoin pihaan.

»Mitä on tapahtunut, Herran nimessä?» kysyi Arthur, kun he molemmat yhtaikaa syöksähtivät ulos.

»Seis hetkeksi, sir. Mr Rugg. Antakaa minun esitellä hänet.»

Nyt hän esitteli Clennamille toisen miehen, joka niinikään oli hatutta päin, sikaari suussa sekä olut- ja tupakkatuoksujen ympäröimä ja jonka mielentila, vaikkei yhtä kiihtynyt kuin Pancksin, kuitenkin olisi lähennellyt mielipuolisuutta, ellei se olisi kalvennut järkeväksi järjestelmällisyydeksi verrattuna Pancksin hillittömyyteen.

»Mr Clennam, mr Rugg», esitteli Pancks. »Seis hiukan. Tulkaa pumpulle.»

He kävelivät pumpulle. Mr Pancks pisti heti päänsä kourun alle ja pyysi mr Ruggia tarttumaan lujasti pumpun varteen. Mr Rugg totteli kirjaimellisesti ja mr Pancks ilmestyi suihkun alta puhisten ja pärskien, täydellä syyllä nyt, ja pyyhki itseään nenäliinallaan.

»Tämä selvittää päätä», huohotti hän hämmästyneelle Clennamille. »Mutta totta totisesti, kun kuulee hänen isänsä puhuvan tuolla ja tietää, mitä me tiedämme, ja kun näkee tyttären tuossa huoneessa ja tuossa puvussa ja tietää, mitä me tiedämme, riittää se — lainatkaa minulle selkänne, mr Rugg — hiukan ylemmäksi — noin!»

Silloin ja siinä, Marshalsean kiveyksellä, hyppäsi mr Pancks, hän eikä kukaan muu, pukin yli, ja pukkina oli mr Rugg Pentonvillestä, asioitsija, kirjanpitäjä, velkojen perijä. Tultuaan taas jaloilleen, tarttui hän Clennamin napinläpeen ja talutti hänet pumpun taakse sekä veti huohottaen taskustaan tukullisen papereita. Mr Rugg veti niinikään huohottaen taskustaan tukullisen papereita.

»Seis!» kuiskasi Clennam. »Te olette tehneet paljastuksen?»

Mr Pancks vastasi kuvaamattoman mahtipontisesti: »Luulisimmepa tehneemme.»

»Onko joku jollakin tavoin sekaantunut asiaan?»

»Kuinka sekaantunut, sir?»

»Jonkinlaisen kavaltamisen tai petkutuksen kautta?»

»Ei ensinkään.»

»Jumalan kiitos!» huokasi Clennam itsekseen. »No, näyttäkää nyt minulle.»

»Tietäkää —» puhisi Pancks avaten kuumeisesti paperitukkoaan ja puhuen lyhyin lausein, jotka puhallettiin kuuluville korkeapaineen voimalla. »Missä on sukuluettelo? Missä rekisteri numero neljä, mr Rugg. Niin aivan, tässä ne ovat. — Tietäkää, että juuri tänään olemme saaneet jutun asiallisesti selväksi. Laillisesti se ratkeaa parin päivän perästä, sanokaamme viimeistään viikon kuluttua. Olemme työskennelleet yötä päivää, en tiedä kuinka kauan. Mr Rugg, te tiedätte, kuinka kauan. Mutta ei ole väliä. Älkää sanoko. Te vain saatatte minut enemmän hämmentyneeksi. Te saatte kertoa tämän hänelle, miss Dorritille, mr Clennam. Ei ennen kuin annamme luvan. Missä loppusumma, mr Rugg? Aha, siinä. Kas tässä, sir. Tuon saatte sitten ilmaista hänelle. Tämä mies on Marshalsean isä.»

KOLMASNELJÄTTÄ LUKU

Mrs Merdlen valitus

Alistuen välttämättömään kohtaloonsa, suhtautuen »tuohon Migglesin joukkioon» niin hyvin kuin taisi, taipuen omaa elämänkatsomustaan vastaan tehdyn hyökkäyksen edessä, jonka mrs Gowan oli keskustelussa Arthurin kanssa arvannut tulevaksi, päätti hän lopulta kauniisti suostua poikansa avioliittoon. Tämän päätöksen syntymiseen ja onnelliseen kehittymiseen vaikutti paitsi hänen äidillisiä tunteitansa luultavasti myöskin kolme valtioviisasta näkökohtaa.

Ensimmäinen oli kenties se, ettei hänen poikansa ollut milloinkaan osoittanut vähintäkään aikomusta pyytää hänen suostumustaan eikä näyttänyt epäilevän voivansa tulla toimeen ilmankin sitä; toinen, että kiitollisen isänmaan (ja erään Barnaclen) hänelle suoma eläke vapautuisi pojan pienistä hyökkäyksistä nyt, kun Henry naisi hyvin varakkaan miehen ainoan, rakastetun lapsen; kolmas, että appi-isä tietysti kohta vihkimisen jälkeen maksaisi Henryn velat. Kun vielä näihin kolmeen viisaaseen pykälään lisäämme sen tosiasian, että mrs Gowan antoi suostumuksensa samana hetkenä, jolloin hän sai kuulla mr Meaglesin antaneen omansa, ja että mr Meaglesin vastahakoisuus avioliiton suhteen oli koko ajan ollut ainoana esteenä, on varsin luultavaa, että erityistä virkaa vailla olleen virkamiehen leski askarrutti älykästä päätänsä tällaisilla mietteillä.

Sukulaistensa ja tuttaviensa keskuudessa ylläpiti hän kuitenkin omaa yksilöllistä arvoansa ja Barnaclen sukuarvoa ahkerasti uskottelemalla kaikille, että avioliitto oli kerrassaan epäedullinen, että hän kovin suri sitä, että Henry oli joutunut jonkinlaisen lumouksen valtaan ja että hän, mrs Gowan, oli kauan pannut vastaan, mutta »minkäpäs äiti voi tällaisessa tapauksessa», ja muuta sellaista! Hän oli jo kutsunut Arthur Clennamin, Meagles-perheen ystävän, tämän tarinan todistajaksi ja täydensi nyt sotajuonensa koettamalla vaikuttaa itse perheeseen samaa tarkoitusta silmälläpitäen. Ottaessaan ensimmäisen kerran vastaan mr Meaglesin hän näytteli lohdutonta äitiä, joka kuitenkin vastustamattoman painostuksen edessä kauniisti taipui. Äärimmäisen kohteliaasti ja sulavasti hän uskotteli vieraalleen, että hän — ei mr Meagles — oli pannut vastaan ja lopulta taipunut ja että uhraus oli hänen puolellaan — ei mr Meaglesin. Saman tempun yhtä kohteliaan ovelasti teki hän mrs Meaglesille, samalla tavoin kuin silmänkääntäjä olisi puijannut kortin tälle viattomalle rouvalle; ja kun hänen poikansa esitti hänelle hänen tulevan miniänsä, sanoi hän, syleillessään tätä: »Rakkaani, mitä olette tehnyt Henrylle saadessanne hänet näin lumotuksi!» ja salli samalla muutaman kyynelpisaran kuljettaa pieninä palleroina edellään hänen nenälleen sirotettua ihojauhetta, hienotunteisena mutta liikuttavana todistuksena siitä, kuinka hän sydämessään kärsi, vaikka ulkonaisesti tyynenä kantoi onnettomuuttaan.

Mrs Gowanin ystävien joukossa (hän ylvästeli sekä edustavansa seuraelämää että olevansa läheisissä ja tuttavallisissa suhteissa tähän mahtiin) oli mrs Merdlellä huomattava sija. Tosin Hampton Courtin mustalaiset poikkeuksetta nostivat nokkansa pystyyn mr Merdlestä puhuttaissa, koska hän oli nousukas, mutta painoivat sen taas alas, langetessaan kasvoilleen palvoakseen hänen rikkauttaan. Näissä toisiaan tasoittavissa nenäryhdin vaihteluissa he suuresti muistuttivat valtion Mrs Merdlen valitusvaroja, lakia ja piispaa samoin kuin kaikkea muutakin mahtiväkeä.

Annettuaan edellämainitun armollisen suostumuksensa, lähti mrs Gowan mrs Merdlen luo surunvalituskäynnille, s.o. valittamaan omaa suruansa. Tätä varten ajoi hän kaupunkiin yhden hevosen vetämissä vaunuissa, joita tässä Englannin historian vaiheessa epäkunnioittavasti nimitettiin pillerilaatikoiksi. Sen omisti pienessä mittakaavassa toimiva hevosten ja ajoneuvojen vuokraaja, joka vuokrasi niitä päivä- tai tuntikaupalla useimmille Hampton Court Palacen vanhoille ylhäisille naisille, ja itse ajoikin niitä; mutta leirin juhlamenosääntöihin kuului, että koko komeus aina vuokra-ajan kestäessä oli ilman muuta pidettävä vuokranottajan yksityisenä omaisuutena ja ettei vuokraaja saanut tietää ketään muuta sen omistajaksi. Näin verukeviraston Barnaclet, jotka olivat maailman suurimmat vuokraajat ja keinottelijat, aina teeskentelivät olevansa tietämättömiä kaikesta muusta hommasta kuin juuri käsillä olevasta.

Mrs Merdle oli kotona ja istui purppura- ja kultapesässään, ja papukaija katseli häntä läheiseltä tangoltaan, pää kallellaan, ikäänkuin pitäen häntä toisena loistavana, suurempaan lajiin kuuluvana papukaijana. Ja hänen luoksensa tuli mrs Gowan, kädessä vihreä mieliviuhkansa, joka vaimensi poskiruusujen hohdetta.

»Ystäväiseni», sanoi mrs Gowan ja taputti ystävättärensä kädenselkää viuhkallaan, heidän ensin puheltuaan mitättömistä asioista, »te olette ainoa lohdutukseni. Tästä Henryn jutusta, josta olen kertonut teille, tulee nyt tosi. No, mitäs sanotte siihen? Olen ylen utelias tietämään sen, te kun niin erinomaisesti tunnette ja edustatte seuraelämää.»

Mrs Merdle tarkasti povea, jota seuraelämä oli tottunut tarkastamaan, ja huomatessaan tämän mr Merdlen ja Lontoon jalokivikauppiaiden näyteikkunan olevaa kunnossa, vastasi:

»Kun on kysymys miehen avioliitosta, ystäväni, niin vaatii seuraelämä, että hän sen avulla parantaa asemaansa. Seuraelämä vaatii, että hän hyötyy naimiskaupastaan. Seuraelämä vaatii, että hän avioliittonsa kautta saa pystytetyksi itselleen kauniin kodin. Muuten seuraelämä ei käsitä, mitä hänellä on tekemistä avioliiton kanssa. — Vaiti, lintu!»

Sillä häkissä heidän yläpuolellaan istuva papukaija, joka kuunteli heidän keskusteluaan kuin tuomari, oli emäntänsä esityksen päätökseksi kirkaissut.

»On toisia tapauksia», jatkoi mrs Merdle, sirosti koukistaen mielikätensä pikkusormea ja kaunistaen huomautuksiaan tällä kauniilla liikkeellä, »tapauksia, jolloin mies ei ole nuori eikä komea, mutta on rikas ja omistaa jo kauniin kodin. Nämä ovat toisessa asemassa. Sellaisissa tapauksissa —»

Mrs Merdle kohautti lumivalkeita hartioitaan ja laski kätensä jalokivitelineelle, hilliten pientä yskää, ikäänkuin lisätäkseen: »sellaisissa tapauksissa mies saattaa ajatella tällaisiakin asioita, rakkaani». Silloin papukaija taas kirkaisi, ja rouva nosti lasin silmälleen katsellen sitä ja sanoi: »Vaiti, lintu!»

»Mutta nuorten miesten», jatkoi mrs Merdle taas, »ja te tiedätte, ystäväni, mitä tarkoitan nuorilla miehillä — sellaisten ihmisten poikia, joihin suuri maailma katsoo — heidän täytyy avioliittonsa avulla parantaa asemaansa seuraelämässä, muuten ei seuraelämä suvaitse heidän hulluttelujaan. Kauhean maallista tämä puhe», keskeytti mrs Merdle, nojautuen pesäseensä ja silmäillen ystäväänsä, lasin läpi, »eikö olekin?»

»Mutta se on totta», arveli mrs Gowan ylen siveelliseen sävyyn.

»Rakkaani, sitä ei voi hetkeäkään epäillä», vastasi mrs Merdle, »sillä seuraelämä on niin määrännyt eikä siihen siis ole mitään sanottavaa. Jos eläisimme alkuperäisemmässä yhteiskunnassa, jos asuisimme lehtikatoksen alla ja pitäisimme lehmiä ja lampaita ja karjaa pankkikirjojen asemesta (tämä olisi ihanaa; olen luonnostani jonkun verran taipuvainen maalaiselämään), niin olisi kaikki hyvin. Mutta me emme asu lehtikatoksen alla emmekä paimenna lehmiä, lampaita ja karjaa. Toisinaan ihan väsytän itseäni selittäessäni Edmund Sparklerille tätä erotusta.»

Kun tämän nuoren herrasmiehen nimi oli mainittu, katseli mrs Gowan vihreän viuhkansa yli ja lausui seuraavaa:

»Rakkaani, te tiedätte kuinka kurjassa tilassa maamme nyt on — nuo John Barnaclen onnettomat myönnytykset! — ja siksi tiedätte syyn, miksi minä olen köyhä kuin Thingummy.»

»Kuin kirkonhiiri?» arvaili mrs Merdle hymyillen.

»Ajattelin toista sananlaskuksi joutunutta kirkollista henkilöä — Jobia», sanoi mrs Gowan. »Molempi parempi. Olisi sentähden turhaa mainita, että teidän poikanne asema suuresti eroaa minun poikani asemasta. Saanen lisätä, että minun pojallani on lahjoja —»

»Joita Edmundilla varmasti ei ole», keskeytti mrs Merdle erinomaisen suloisesti.