Part 41

— »ja että hänen lahjansa yhdessä pettymysten kanssa ovat johtaneet hänet tällaiseen tekoon, joka — ah, voi! Te kyllä ymmärrätte, rakas ystävä. Kun nyt Henryn asema on näin erilainen, niin on kysymys siitä, mikä on alhaisin ja vaatimattomin avioliitto, johon minä voin antaa suostumukseni.»

Mrs Merdle oli niin vaipunut katselemaan käsivarsiansa (kauniin muotoiset ne olivat ja kerrassaan sopivat kantamaan rannerenkaita), ettei tullut vastanneeksi vähään aikaan. Hiljaisuus havahdutti hänet viimein, hän risti käsivarret rinnalleen ja katseli vierastaan kasvoihin ihailtavan tyynesti ja sanoi kysyvästi: »Nii-iin? Entä sitten?»

»Ja sitten, ystäväiseni», sanoi mrs Gowan, ei yhtä herttaisesti kuin ennen, »tahtoisin mielelläni kuulla, mitä te siihen sanotte».

Tässä papukaija, joka oli seisonut yhdellä jalalla viime kirkaisustaan saakka, purskahti nauramaan, keikahteli pilkallisesti edestakaisin toiselta jalalta toiselle ja jäi lopuksi taas seisomaan yhdellä jalalla ja odottamaan vastausta, pää niin kallellaan kuin suinkin sai sen väännetyksi.

»Kuuluu tosin karkealta ja voitonhimoiselta, jos kysyy. mitä nuori herra saa vaimonsa kera», sanoi mrs Merdle, »mutta suuri maailma lienee todella hiukan sentapainen, kuten tiedätte, rakkaani».

»Mikäli minä olen saanut selville», vastasi mrs Gowan, »niin luulen, että Henry saa maksetuksi velkansa —»

»Suuret velat?» kysyi mrs Merdle lasinsa läpi.

»Kohtalaiset, luulisin», otaksui toinen. »Ja että isä antaa heille vuotuisesti kolmesataa tai kenties jonkun verran enemmänkin, mikä Italiassa —»

»Oh, menevätkö he Italiaan?» ihmetteli mrs Merdle.

»Henryn opiskelujen tähden. Teidän ei ole vaikea arvata, mistä opiskeluista on kysymys. Tämä kauhea taide —»

Niin, niin. Mrs Merdle kiirehti säästämään onnettoman ystävänsä tunteita. Hän ymmärsi kyllä. Ei tarvittu mitään selityksiä.

»Ja siinä», sanoi mrs Gowan pudistaen päätänsä murheellisen näköisenä, »siinä kaikki. Siinä», toisti mrs Gowan painaen vihreän viuhkansa hetkeksi kokoon ja taputellen sillä leukaansa (tämä oli kasvamaisillaan kaksoisleuaksi; nyt sitä saattoi sanoa olevan puolitoista), »siinä kaikki! Kun vanhukset kuolevat, saavat he kai enemmän; mutta millaisilla ehdoilla ja säännöksillä se rajoitetaan, sitä en tiedä. Ja sitäpaitsi saattavat he elää iänikuisen kauan. Rakkaani, juuri heidän kaltaisensa ihmiset voivat elää vaikka kuinka kauan.»

Mrs Merdle, joka hyvin tunsi suuren maailman, hyvän ystävänsä, ja tiesi millaisia suuren maailman äidit ja suuren maailman tyttäret ja suuren maailman avioliittomarkkinat olivat, millaiset hinnat siellä vallitsivat, kuinka siellä punottiin juonia ja vastajuonia ylhäisten kaupantekijöiden kesken ja millainen kaupustelu ja asioiminen siellä oli käynnissä, ajatteli kyvykkään povensa pohjukassa, että Henry Gowan oli vetänyt aika hyvän apajan. Mutta tietäen myöskin mitä häneltä odotettiin ja tuntien tarkoin sen valheellisen keksinnön, jota oli ylläpidettävä ja hellittävä, otti hän sen hellävaroen käsivarsilleen ja antoi sille sen tuen, jota häneltä pyydettiin.

»Ja siinä kaikki, rakkaani?» sanoi hän huokaisten myötätuntoisesti. »Hyvä, hyvä! Syy ei ole teidän. Teidän ei tarvitse soimata itseänne. Teidän on vain suhtauduttava asiaan tunnetulla mielenlujuudellanne ja katsottava sitä parhaalta puolen.»

»Tytön perhe on tietysti», sanoi mrs Gowan, »pannut parastansa saadaksensa Henryn — kuten lakimiehet sanovat — kiedotuksi».

»Tietysti he sen ovat tehneet, rakkaani», myönsi mrs Merdle.

»Olen sitkeästi pitänyt kiinni kaikista mahdollisista vastaväitteistä ja olen yötä päivää kiusannut itseäni mietiskelemällä keinoja, kuinka saisin Henryn irti tästä suhteesta.»

»Epäilemättä olette, ystäväni», uskoi mrs Merdle.

»Ja kaikki turhaan. Kaikki on mennyt myttyyn minulta. Sanokaa nyt minulle, rakkaani. Olenko oikeassa antaessani mahdollisimman vastahakoisen suostumukseni siihen, että Henry nai tytön, joka ei kuulu seurapiireihin, vai olenko menetellyt anteeksiantamattoman heikkona äitinä?»

Tähän suoraan vetoamiseen vastasi mrs Merdle (puhuen kuin seuraelämän papitar ainakin) vakuuttamalla, että hänen menettelynsä oli erittäin kiitettävä, myötätuntoa herättävä ja peräti ylevä ja että hän jalostuen oli läpäissyt kiirastulen. Ja mrs Gowan, joka epäilemättä selvästi näki kuluneen valevaippansa läpi ja tiesi mrs Merdlenkin ja suuren maailman selvästi näkevän sen läpi, näytteli siitä huolimatta äärettömän itsetyytyväisenä ja juhlallisena loppuun aloittamansa muodollisen ilveilyn.

Tämä keskustelu pidettiin neljän ja viiden välillä iltapäivällä, kun vaununpyörien ratina ja portinkolkuttimien iskut kajahtelivat kaikkialla Harley Streetillä, Cavendish Squarella. Sitä kesti siihen hetkeen saakka, jolloin mr Merdle tuli kotiin päivätyöstänsä, jonka kautta Suur-Britannian nimi saavutti yhä suuremman kunnioituksen kaikissa sivistyneen maailman osissa, kunhan kyettiin antamaan arvoa koko maailmaa käsittäville liikeyrityksille ja älyn ja pääoman jättiläisliitolle. Sillä vaikkei kukaan voinut aivan tarkalleen sanoa, mitä laatua mr Merdlen liiketoiminta oli, paitsi että hän teki rahaa, niin jokainen määritteli sen juhlallisissa tilaisuuksissa juuri näillä sanoilla, jotka samalla saivat olla kameli- ja neulansilmä-vertauksen uusimpana, muitta mutkitta hyväksyttynä, kohteliaana käännöksenä.

Siihen nähden, että hänellä oli tällainen loistava elämäntehtävä, näytti mr Merdle hieman arkiselta ja alhaiselta; olisi voinut luulla, että hän suuria kauppojaan tehdessään oli sattunut vaihtamaan päätä jonkun alhaisemman olennon kanssa. Hän ilmestyi rouvien eteen, onnettomana kierrellessään taloaan ilman muuta ymmärrettävää päämäärää kuin paeta hovimestarinsa läheisyyttä.

»Pyydän anteeksi», sanoi hän pysähtyen hajamielisenä, »en luullut täällä olevan muita kuin papukaijan».

Kuitenkin kun mrs Merdle virkkoi: »Voitte tulla sisään!» ja kun mrs Gowan ilmoitti olevansa juuri lähdössä ja oli jo noussut sanoakseen hyvästi, tuli hän sisään ja seisoi katsellen ulos etäisestä ikkunasta, kädet yhteenliitettyinä levottomien hihankäänteiden alla ja pidellen kiinni ranteistaan, ikäänkuin pitääkseen itseänsä kurissa. Tässä asennossa hän heti vaipui unelmiin, joista heräsi vasta vaimonsa kutsuessa häntä sohvalta, kun he jo neljännestunnin ajan olivat olleet kahden huoneessa.

»No? Mitä?» vastasi mr Merdle kääntyen häneen päin. »Mikä on?»

»Mikä on?» matki mrs Merdle. »Se kai merkitsee, ettette ole kuullut sanaakaan minun valituksestani».

»Teidän valituksestanne, mrs Merdle?» ihmetteli mr Merdle. »En tiennyt teillä olevan valittamisen syytä. Mistä valituksesta?»

»Valitin teistä», ilmoitti mrs Merdle.

»Oh! Minusta», hämmästyi mr Merdle. »Minkätähden — mitä — olen — miksi valitatte minusta, mrs Merdle?»

Hajamielinen ja mietteissään kun hän oli, kului hetkinen tämän kysymyksen muodostamiseen. Ikäänkuin yrittäen heikosti uskotella olevansa talon isäntä, lopetti hän ojentamalla etusormensa papukaijalle, joka ilmaisi mielipiteensä asiasta heti iskemällä nokkansa siihen.

»Sanoitte, mrs Merdle», virkkoi hän, haavoitettu sormi suussansa, »että teillä oli valitus minua vastaan».

»Valitus, jota en voisi tehokkaammin todistaa oikeutetuksi kuin pakosta toistamalla sen», lausui mrs Merdle. »Yhtä hyvin olisin voinut sanoa sen tuolle seinälle; paljoa paremmin papukaijalle. Se olisi edes kirkunut.»

»Ette suinkaan soisi minun kirkuvan, mrs Merdle, vai mitä?» kysyi mr Merdle istuutuen.

»Enpä suinkaan», tiuskasi mrs Merdle, »vaikka sekin olisi parempi kuin että kuljeksitte noin happamena ja hajamielisenä. Soisin teidän edes tietävän, mitä ympärillänne tapahtuu.»

»Ihminen saattaa kirkua eikä sittekään tiedä sitä, mrs Merdle», vastasi mr Merdle raskaasti.

»Ja saattaa olla äreä, kuten te nyt, kirkumattakin. Se on totta. Jos tahdotte tietää valitukseni teitä vastaan, niin kuuluu se lyhyesti sanoen, ettei teidän pidä esiintyä seuraelämässä, ellette tahdo mukautua seuraelämän sääntöihin.»

Mr Merdle tarttui niin raivoisesti päässään oleviin hiusrippeisiin, että näytti nostavan itseään niistä ponnahtaessaan ylös tuolistaan, ja huusi:

»Mitä, kaikkien hornan valtojen nimessä, mrs Merdle, kuka tekee enemmän seuraelämän hyväksi kuin minä? Näettekö nämä huoneet, mrs Merdle? Näettekö tämän sisustuksen, mrs Merdle? Vilkaiskaa kuvastimeen ja katselkaa itseänne, mrs Merdle! Tiedättekö, mitä tämä kaikki maksaa ja ketä varten tämä on hankittu? Ja kuitenkin sanotte, ettei minun pitäisi esiintyä seuraelämässä! Minun, joka tällä tavalla siroittelen rahaa sen hyväksi! Minun, jonka melkein voisi sanoa — sanoa valjastautuneen rahoja täynnä olevien vesirattaiden eteen ja kulkevan sammuttamassa suuren maailman janoa joka Jumalan päivä!»

»Pyydän, älkää kiivastuko, mr Merdle», sanoi mrs Merdle.

»Kiivastuko? Te voitte saada minut raivostumaan. Te ette tiedä puoliakaan siitä, mitä teen mukautuakseni seuraelämään. Te ette tiedä mitään niistä uhrauksista, joita teen sen hyväksi.»

»Tiedän», vastasi mrs Merdle, »että vastaanotatte kodissanne maan parhaita. Tiedän, että seurapiiriinne kuuluu koko maan ylhäisö. Ja luulen tietäväni (no niin, teeskentelemättä naurettavaa vaatimattomuutta, tiedän todella), kuka teitä tukee ja auttaa siinä, mr Merdle.»

»Mrs Merdle», vastasi tämä herrasmies äreästi, sivellen synkkiä, punaisen kellertäviä kasvojaan. »Minäkin tiedän sen yhtä hyvin kuin te. Ellette te olisi kaunistuksena suuressa maailmassa ja ellen minä olisi sen hyväntekijä, emme milloinkaan olisi joutuneet yhteen. Kun sanon sen hyväntekijä, niin tarkoitan henkilöä, joka hankkii sille kaikenlaista kallista syötävää ja juotavaa ja katseltavaa. Mutta kauniistipa te palkitsette minut selittäessänne, etten ole sopiva esiintymään siellä kaiken sen jälkeen, mitä olen tehnyt sen hyväksi — kaiken sen jälkeen, mitä olen tehnyt sen hyväksi», toisti mr Merdle raivoisan painokkaasti, mikä sai hänen puolisonsa kohottamaan silmäluomensa; »kaiken — kaiken tämän jälkeen selitätte, etten minä kelpaa esiintymään siellä!»

»Sanon», vastasi mrs Merdle tyynesti, »että teidän pitäisi olla luontevampi ja vähemmin hajamielinen sopiaksenne esiintymään siellä. Näyttää kerrassaan arkiselta ja alhaiselta, kun kaikkialle kuljetatte liikehuolenne mukananne.»

»Millä tavalla kuljetan niitä mukanani?»

»Millä tavalla? Katsokaa kuvastimeen!»

Mr Merdle käänsi tahtomattaan silmänsä lähimpään kuvastimeen ja kysyi, paksun veren hitaasti virratessa ohimoille, oliko ihmisen oltava edesvastuussa huonosta ruuansulatuksestaan.

»Onhan teillä lääkäri», huomautti mrs Merdle.

»Hänestä ei minulla ole mitään apua.»

Mrs Merdle vaihtoi menettelytapaa.

»Sitäpaitsi», sanoi hän, »teidän huono ruuansulatuksenne on pelkkää pötyä. En puhu siitä. Puhun teidän käytöksestänne.»

»Mrs Merdle», vastasi hänen puolisonsa, »sitä odotan teiltä. Te huolehditte käytöksestä, minä rahoista.»

»En odotakaan teiltä», vastasi toinen, nojautuen mukavasti pieluksiinsa, »että miellyttäisitte ihmisiä. En tahdo, että millään tavalla vaivaatte itseänne ja koetatte esiintyä viehättävänä. Pyydän yksinkertaisesti vain, ettette huolehdi mistään — tai ainakin näytätte siltä kuin ette huolehtisi mistään — kuten kaikki muutkin tekevät.»

»Olenko sanonut huolehtivani jostakin?» kysyi mr Merdle.

»Sanonut? Ette. Kukaan ei kuuntelisi teitä, jos sanoisitte. Mutta te näytätte sen.»

»Näytänkö? Mitä minä näytän?» kysyi mr Merdle hätäisesti.

»Johan minä sanoin sen. Te näytätte kantavanne liikehuolenne ja suunnitelmanne kaikkialle mukananne, sensijaan että jättäisitte ne Cityyn tahi minne ne kuuluvat», sanoi mrs Merdle. »Tai näyttäisitte jättävänne ne sinne. Sekin jo riittäisi; en pyydä enempää. Jos olisitte puuseppä, ette voisi olla enemmän jokapäiväisiin laskelmiinne ja suunnitelmiinne vaipunut kuin nyt tavallisesti näytätte olevan.»

»Puuseppä!» toisti mr Merdle ja tukahdutti huokaukselta kuuluvan. »Enpä pitäisi väliä, vaikka olisinkin puuseppä, mrs Merdle.»

»Ja minun valitukseni sisältää sen», jatkoi rouva, sivuuttaen tuollaisen alhaisen huomautuksen, »ettei tämä ole seuraelämän sääntöjen mukaista ja että teidän täytyy tehdä parannus siinä suhteessa, mr Merdle. Jos epäilette minun arvostelukykyäni, niin kysykää Edmund Sparkleriltakin.» Ovi oli avautunut ja mrs Merdle katseli lasinsa läpi poikansa päätä. »Edmund, me tahdomme puhua kanssasi.»

Mr Sparkler, joka vain oli pistänyt päänsä ovesta sisään tulematta huoneeseen (aivan kuin olisi etsinyt sitä hauskaa typykkää, joka ei ollut joutavan tekopyhä), antoi nyt muun ruumiin seurata päätä ja seisoi heidän edessään. Mrs Merdle esitti hänelle muutamin lyhyin, hänen käsityskykynsä mukaisin sanoin riidanalaisen kysymyksen.

Nuori herra tunnusteli ensin levottomasti kaulustansa ikäänkuin se olisi ollut hänen valtimonsa ja hän olisi luulosairas, ja vastasi sitten, että hän oli kuullut toverien puhuvan siitä.

»Edmund Sparkler on kuullut puhuttavan siitä», sanoi mrs Merdle velton voitonriemuisena. »No, epäilemättä jokainen on kuullut puhuttavan siitä!» Mikä oli varsin todennäköinen johtopäätös, katsoen siihen, että mr Sparkler luultavasti oli viimeinen missä seurassa tahansa huomaamaan, mitä hänen ympärillään tapahtui.

»Ja Edmund Sparkler kyllä kertoo teille», ja mrs Merdle huiskutti mielikädellänsä puolisolleen, »mitä hän on kuullut siitä puhuttavan».

»En voisi mitenkään», sanoi mr Sparkler tunnustellen valtimoaan kuten ennenkin, »en voisi sanoa mistä johduimme siihen — muisti kurjan huono. Mutta ollessani erään tytön veljen seurassa — hiton hauska typykkä — hyvin kasvatettukin — eikä ensinkään tuollainen joutavan tekopyhä — siihen aikaan, jolloin —»

»Kas niin! Emme huoli sisaresta», keskeytti mrs Merdle hiukan kärsimättömästi. »Mitä veli sanoi?»

»Ei sanaakaan, ma'am», vastasi mr Sparkler. »Hän on yhtä vähäpuheinen velikulta kuin minäkin. Yhtä vaikea saada puhumaan.»

»Joku sanoi jotakin, samantekevä kuka se oli», sanoi mrs Merdle. (»Vakuutan, etten minä ainakaan», puhdistautui mr Sparkler.) »Mutta kerro meille, mitä se oli.»

Mr Sparkler vetosi taas valtimoonsa ja teki ankaran henkisen ponnistuksen, ennenkuin vastasi:

»Ihmiset puhuvat isäukosta — se ei ole minun keksimäni usein kehuen häntä äärettömän rikkaaksi ja taitavaksi ilmiömäiseksi kauppiaaksi ja rahamieheksi — mutta sanovat konttorin takertuneen häneen kiinni. Sanovat, että hän kantaa konttoria mukanaan selässänsä — kuten juutalainen vaatteiden kaupustelija, joka on liiaksi takertunut liikkeeseensä.»

»Johon juuri minun valitukseni tähtäsi», huomautti mrs Merdle ja nousi sohvalta, poimujen ja reunusteiden hulmutessa hänen ympärillään. »Edmund, anna käsivartesi ja saata minut yläkertaan.»

Mr Merdle, joka nyt jäi yksin mietiskelemään, kuinka voisi muodostella itsensä seuraelämään sopivammaksi, katseli ulos yhdeksästä ikkunasta ja oli näkevinään yhdeksän erämaata. Huviteltuaan tällä tavalla meni hän alakertaan ja katseli tarkasti kaikkia pohjakerroksen mattoja, nousi sitte taas portaita ylös ja katseli tarkasti ensimmäisen kerroksen mattoja, ikäänkuin ne olisivat olleet synkkiä kuiluja ja sopusoinnussa hänen ahdistetun sielunsa kanssa. Hän kuljeksi kaikkien huoneiden läpi, tapansa mukaan, aivan kuin sellainen henkilö, jolla kaikkein vähimmin on asiaa niihin. Ilmoittipa mrs Merdle kuinka tehokkaasti tahansa olevansa kotona niin ja niin monta iltaa huvikaudessa, ei hän kuitenkaan voinut tehdä sitä niin laajalti ja erehtymättömän selvästi kuin mr Merdle ilmoittaessaan, ettei hän milloinkaan ollut kotonaan.

Viimein tapasi hän hovimestarin, ja tämän komean palvelijan näkeminen teki aina lopun hänestä. Tämän suuren henkilön masentamana hiipi hän pukuhuoneeseensa ja pysyi siellä, kunnes ajoi päivällisille mrs Merdlen seurassa, tämän omissa komeissa vaunuissa. Päivällisillä kadehdittiin ja imarreltiin häntä mahtiolentona, valtiovarat, laki ja piispa suitsuttivat hänelle niin paljon kuin hän ikinä saattoi toivoa; puoliyön jälkeen palasi hän kotiin yksin, ja hänen omassa hallissaan himmensi hovimestari loistollaan hänet kuin talituikun; huoaten meni hän sitten levolle.

NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU

Barnacleja iso liuta

Mr Henry Gowan ja koira olivat jokapäiväisiä vieraita huvilassa, ja hääpäivä oli määrätty. Aiottiin kutsua suuri joukko Barnacleja, jotta tämä ylen ylhäinen ja ylen laaja suku loisi niin paljon loistoa tähän avioliittoon kuin näin hämärä tapahtuma yleensä saattoi sietää.

Koko Barnacle-suvun kokoaminen olisi ollut mahdotonta kahdesta syystä. Ensiksi, koska ei löytynyt niin suurta rakennusta, johon tämän loistavan suvun kaikki jäsenet ja omaiset olisivat mahtuneet. Toiseksi, olipa missä hyvänsä auringon tai kuun alla brittiläisen valtakunnan hallussa vaikkapa kuinka kapea maakaistale ja siinä valtiovirka, niin tarrautui siihen aina joku Barnacle; pystyttipä kuka hyvänsä rohkea merenkulkija lipputangon mihin maailman kolkkaan tahansa, ottaen sen haltuunsa Britannian nimessä, niin lähetti verukevirasto, kohta löydön tultua tunnetuksi, sinne jonkun Barnaclen, asiapaperitukko kainalossa..

Mutta vaikkei edes mahtavan Prosperon olisi onnistunut kutsua kokoon Barnacleja kaikilta meren ja maan ääriltä, joka paikasta, missä vain oli vähän työtä (paitsi vahingontekoa) ja paljon palkkaa, niin oli kuitenkin varsin helppoa saada kokoon aimo liuta Barnacleja. Tämän tehtävän otti mrs Gowan itse huolekseen; hän kävi usein mr Meaglesin luona, uusia nimiä listallaan, ja neuvotteli vanhan herran kanssa, ellei tämä ollut (kuten tavallisesti oli laita näihin aikoihin) toimessa vaakalautasten ja rahalapion ääressä, tarkastamassa ja maksamassa tulevan vävynsä velkoja.

Erään häävieraan saapuminen oli kuitenkin mr Meaglesille paljoa mielenkiintoisempi ja tärkeämpi kuin ylhäisimmänkään Barnaclen odotettu vierailu, vaikkei hän suinkaan ollut tunteeton tällaisen seuran tuottamalle kunnialle. Tämä vieras oli Clennam. Mutta Clennam oli antanut lupauksen tuona kesäiltana puiden alla ja piti sitä pyhänä, katsoen ritarillisessa mielessään sen vaativan häneltä monenlaisia velvollisuuksia. Itsensä unohtamisessa ja hienotunteisessa palvelevaisuudessa hän ei milloinkaan horjahtanut, haluten joka tilaisuudessa olla hänelle apuna; ensi työkseen hän vastasi mr Meaglesille hilpeästi: »Tietysti minä tulen.»

Hänen yhtiökumppaninsa Daniel Doyce oli mr Meaglesille kompastuskivenä, sillä tämä arvoisa herrasmies pelkäsi muutenkin levottomassa mielessään, että Daniel sekoitettuna viralliseen barnaclelaisuuteen aikaansaisi räjähdyksen, vaikkapa itse hääaterialla. Tämä kansallinen pahantekijä kevensi kuitenkin hänen mieltänsä tulemalla Twickenhamiin pyytämään, vanhan ystävän oikeudella ja sellaiselle suotuna etuna, ettei häntä kutsuttaisi häihin. »Sillä», selitti hän, »koska minulla, ollessani tekemisissä näiden herrasmiesten kanssa, oli tarkoituksena täyttää yhteiskunnallinen velvollisuuteni ja palvella isänmaata ja heillä puolestaan oli tarkoituksena estää minua siitä kiusaamalla ja väsyttämällä minua, niin on parasta, ettemme syö ja juo yhdessä, ikäänkuin olisimme samaa mieltä tästä asiasta». Mr Meaglesiä huvitti suuresti hänen ystävänsä omituisuus, ja hän kohteli tätä tavallista suojelevammin ja anteeksiantavammin, vastatessaan: »Hyvä, hyvä, Dan, saatte kulkea omaa oikullista tietänne.»

Ajan lähestyessä koetti Clennam tyynesti ja vaatimattomasti näyttää Henry Gowanille haluavansa osoittaa hänelle niin paljon vilpitöntä ja epäitsekästä ystävyyttä kuin toinen vain halusi ottaa vastaan. Mr Gowan puolestaan kohteli häntä tavalliseen huolettomaan tapaansa, osoittaen hänelle muka luottamustaan, joka ei ensinkään ollut sitä.

»Katsokaas, Clennam», sattui hän huomauttamaan kerran keskustelun kuluessa, heidän kävellessään huvilan läheisyydessä noin viikkoa ennen häitä, »minä olen toiveissani pettynyt mies. Senhän te kyllä jo tiedättekin.»

»Enpä todellakaan oikein ymmärrä millä tavoin», vastasi Clennam hiukan ymmällä.

»No», selitti Gowan, »kuulun luokkaan tai ryhmään tai perheeseen tai sukuun tai miksi haluatte sitä nimittää, joka olisi voinut huolehtia tulevaisuudestani viidelläkymmenellä eri tavalla, mutta joka on päättänyt olla tekemättä sitä ensinkään. Niin että nyt olen vain köyhä taiteilijaparka.»

Clennam aloitti jo: »Mutta toiselta puolen —», kun Gowan keskeytti hänet.

»Niin, niin, tiedän kyllä. Olen saanut osakseni sen suuren onnen, että kaunis ja herttainen tyttö rakastaa minua ja että minäkin rakastan häntä täydestä sydämestäni.»

(»Onkohan sitä paljoakaan sinulla?» ajatteli Clennam, mutta häpesi tätä ajatustaan.)

»Ja että olen saanut appi-isän, joka on erinomainen ihminen ja antelias, kiltti ukko. Mutta sittenkin, toisenlaisia suunnitelmia pestiin ja harjattiin lapsenpäähäni lastenkamarissa, vein ne sitte mukanani kouluun, jossa itse pesin ja harjasin pääni, ja tässä olen nyt ilman niitä, ja näin olen toiveissani pettynyt mies.»

Clennam aprikoi (ja sitä tehdessään häpesi taas itseään), oliko Gowanin tarkoituksena puhuessaan pettymyksistään tehostaa yhteiskunnallista asemaansa, jonka hän sulhasena toi pesään omaisuutenaan ja jonka huomioonottaminen jo oli ollut vahingoksi hänen elämäntyöllensä, ja saattoiko se missään suhteessa herättää hyviä toiveita ja olla miksikään hyödyksi.

»Mutta ette toki katkerasti pettynyt kuitenkaan, otaksun», sanoi hän ääneen.

»En, hitto vie, en katkerasti», nauroi Gowan. »Sukulaiseni eivät ole sen arvoisia — vaikka ovatkin miellyttäviä ihmisiä ja pidän heistä oikein paljon. Muuten on hauska näyttää heille, että tulen toimeen ilman heitä ja että he puolestani saavat mennä vaikka hiiden kattilaan. Ja sitäpaitsi useimmat ihmiset ovat pettyneet elämässään, tavalla tai toisella, ja nämä pettymykset vaikuttavat heidän kehitykseensä. Mutta ihana tämä maailma silti on, ja minä rakastan sitä!»

»Se on nyt kauniina edessänne», huomautti Arthur.

»Kauniina kuin kesäinen virta», huudahti toinen innostuneena, »ja kautta Jupiterin, minä ihailen sitä hehkuvasti ja haluan palavasti päästä sen kilparadalle. Se on maailmoista paras! Ja kutsumukseni! Se on kutsumuksista paras, eikö totta?»

»Täynnä mielenkiintoa ja kannustavaa innostusta, luulisin», vastasi Clennam.

»Ja petosta ja teeskentelyä», lisäsi Gowan nauraen, »älkäämme unohtako sitä. Toivon pystyväni siihen; mutta tässä juuri ilmenee, että olen pettynyt mies. En luultavasti kykene suhtautumaan siihen kyllin vakavasti. Meidän kesken puhuen pelkään olevani juuri sen verran katkeroitunut, etten kykene siihen.»

»Kykene mihin?» kysyi Clennam.

»Ylläpitämään sitä. Auttamaan itseäni vuorostani, kuten muut minun edelläni ovat tehneet, suostumaan teeskentelyyn ja petkutukseen. Teeskentelemään tekeväni työtä, opiskelevani, kärsivällisesti odottavani, palvovani taidettani, uhraavani sille monta yksinäistä päivää, luopuvani monesta hauskuudesta sen tähden, eläväni siinä ja niin edespäin — lyhyesti, suostumaan teeskentelyyn, kuten tapa vaatii.»

»Mutta tuleehan miehen pitää arvossa omaa kutsumustaan, olipa se mikä hyvänsä, ja ajatella olevansa velvollinen työskentelemään siinä ja vaatimaan sille ansionmukaista arvoa, eikö niin?» tuumi Clennam. »Ja teidän kutsumuksenne, Gowan, ansaitsee kyllä tämän palvonnan ja palveluksen. Ja tunnustan uskovani kaiken taiteen ansaitsevan sitä.»

»Kuinka hyvä ihminen te olette, Clennam!» huudahti toinen pysähtyen katselemaan häntä, ikäänkuin vastustamattoman ihailun valtaamana. »Mikä mainio toveri! Te ette ainakaan ole milloinkaan pettynyt. Se on helppo nähdä.»

Tosissa sanottuna olisi tämä ollut niin julmaa, että Clennam varmasti päätteli sen olevan vain leikkipuhetta. Gowan laski pysähtymättä kätensä hänen olalleen ja jatkoi keveästi ja nauraen:

»Clennam, en halua häiritä yleviä unelmianne ja maksaisin jotakin (jos minulla jotakin olisi) voidakseni elää tällaisessa ruusunpunaisessa sumussa. Mutta mitä ammatissani teen, sen teen kaupaksi. Ja sen, mitä me kaikki toverit teemme, sen teemme kaupaksi. Ellemme tekisi työtämme myytäväksi mahdollisimman hyvästä hinnasta, emme tekisi sitä ensinkään. Koska se on työtä, on se tehtävä; mutta se on kylläkin, helposti tehty. Klikki muu on hölynpölyä. No, tällainen hyöty (tai vahinko) teillä on siitä, että olette oppinut tuntemaan toiveissaan pettyneen miehen: saatte kuulla totuuden.»