Part 39

Viittauksen kuosittomaan takkiin huohotti tämä onneton herrasmies kuuluville miltei kuiskaten ja kohottaen nyrkkiin puserretun nenäliinan ilmaan. Hänen kiihtyneet tunteensa olisivat kenties saaneet kiusallisemmankin ilmaisun, ellei ovelle olisi koputettu — se oli tapahtunut jo kahdesti; Fanny, joka yhä toivotti itsellensä kuolemaa ja meni niinkin pitkälle, että olisi suonut olevansa haudattukin, huusi: »Sisään!»

»Ah, nuori John!» sanoi isä muuttuneella ja levollisemmalla äänellä. »Mikäs on, nuori John?»

»Kirje teille, sir; se jätettiin porttihuoneeseen terveisten kera, ja kun satuin olemaan siellä, sir, niin päätin tuoda sen tänne.» Säälittävä näky: Pikku Dorrit isänsä jalkojen juuressa, kasvot poispäin käännettyinä, veti häiritsevästi puhujan huomion puoleensa.

»Vai niin, John! Paljon kiitoksia.»

»Kirje on mr Clennamilta, sir — se on vastaus — ja samalla hän tahtoo lähettää kunnioittavat terveisensä ja sanoa, että hän aikoo tänä iltana tulla vierailulle ja toivoo tapaavansa teidät samoin kuin», tässä huomio taas pahasti häiriintyi, »miss Amyn».

»Oh!» Kun isä vilkaisi kirjettä (siinä oli seteli), punastui hän hiukan ja taputti uudelleen Amyn päätä. »Kiitos, nuori John. Aivan oikein. Olen kiitollinen huomaavaisuudestanne. Odotetaanko vastausta?»

»Ei, sir, ei odoteta.»

»Kiitos, John. Kuinka äitinne voi, nuori John?»

»Kiitos, sir, ei hän voi aivan niin hyvin kuin soisimme oikeastaan emme kukaan voi hyvin, paitsi isä — mutta jotenkin hyvin äiti voi, sir.»

»Tahdotteko viedä terveisemme hänelle? Viekää sydämelliset terveisemme, nuori John.»

»Kiitos, sir, kyllä vien.»

Ja mr Chivery nuorempi meni tiehensä sepitettyhän välittömästi siinä paikassa itselleen aivan uuden hautakirjoituksen, näin kuuluvan: Tässä lepää John Chivery, Joka sinä ja sinä päivänä Näki elämänsä ihanteen Suruun vaipuneena kyyneleitä vuodattamassa Ja joka jaksamatta kestää tätä järkyttävää näytelmää Palasi suoraa päätä lohduttomien vanhempiensa asunnolle Ja päätti päivänsä äkkiä Omalla kädellä.

»Kas niin, kas niin, Amy!» sanoi isä, kun nuori John oli sulkenut oven, »älkäämme puhuko enää siitä». Viime minuutit olivat huomattavasti virkistäneet hänen mieltänsä, niin että hän nyt oli oikein hyvällä tuulella. »Missäs minun vanha eläkkeennauttijani nyt on ollut tämän ajan? Emme saa jättää häntä enää yksin, muuten hän alkaisi luulla, ettei hän olekaan tervetullut, ja se kiusaisi minua. Noudatko sinä hänet, lapseni, vai minäkö sen teen?»

»Jos tahdot olla hyvä ja noutaa hänet, isä», sanoi Pikku Dorrit, koettaen hillitä nyyhkytyksiään.

»Tietysti minä menen, rakkaani. Unohdin, silmäsihän ovat hyvin punaiset. Kas niin! Reipastu nyt, Amy. Älä ole levoton minun tähteni. Olen aivan entiselläni taas, rakkaani, aivan entiselläni. Mene huoneeseesi, Amy, tyyntymään, jotta voit iloisen ja ystävällisen näköisenä ottaa vastaan mr Clennamin.»

»Jäisin mieluummin omaan huoneeseeni, isä», vastasi Pikku Dorrit, jonka oli tavallista vaikeampi päästä tasapainoon. »En tahtoisi tavata mr Clennamia.»

»Hyi, hyi, tyttöni, tuohan on tyhmää! Mr Clennam on hyvin hieno herrasmies — oikein hieno. Hieman varovainen ja umpimielinen toisinaan, mutta erittäin hieno. En voi ajatellakaan, ettet olisi täällä ottamassa vastaan mr Clennamia, rakkaani, ja varsinkin tänä iltapäivänä. Mene nyt virkistäytymään, Amy, mene virkistäytymään, kilttinä tyttönä.»

Pikku Dorrit nousi heti ja totteli, pysähtyen vain antamaan sisarellensa sovintosuudelman. Tämä nuori neiti oli hyvin kiusaantunut ja jo kyllästynyt siihen toivomukseen, jolla häh tavallisesti rauhoitteli mieltänsä, ja keksi nyt ja lausui loistavan aatteen: hän toivoi, että vanha Nandy kuolisi mieluummin kuin tulisi tänne, senkin inhoittava, ikävä, häijy ilkiö, tuottamaan epäsopua kahden sisaren välille.

Marshalsean isä, joka jo hyräilikin ja työnsi mustan samettilakkinsa hiukan toiselle korvalle (niin paljon paremmalla tuulella hän jo oli), meni alas pihaan ja tapasi vanhan eläkkeensaajansa seisomassa hattu kädessä aivan portin luona, jossa hän oli seisonut koko tämän ajan. »Tulkaa, Nandy!» sanoi hän erinomaisen lempeästi. »Tulkaa ylös, tiedättehän tien, miksette tule ylös?» Tällä kertaa meni hän niinkin pitkälle, että ojensi ukolle kätensä ja kysyi: »Mitä kuuluu, Nandy? Voitteko hyvin!» johon laulaja vastasi: »Kiitos, arvoisa herra, voin aina paremmin nähdessäni teidän armonne.» Heidän kulkiessaan pihan poikki esitteli Marshalsean isä hänet eräälle vastatulleelle velkavangille. »Eräs minun vanhoja tuttujani, sir, vanha eläkkeensaaja.» Ja sitte hän sanoi arvokkaasti: »Pankaa hattu päähänne, hyvä Nandy.»

Hänen suojelevaisuutensa ei loppunut siihen, sillä hän pani Maggyn valmistamaan teetä, lähetti hänet ostamaan kaikenlaista teeleipää, tuoretta voita, munia, kylmää sianlihaa ja katkorappoja ja ostosten maksamiseksi antoi kymmenen punnan setelin, ankarasti käskien laskemaan oikein takaisin saamansa rahat. Nämä valmistukset olivat jo pitkälle edistyneet, ja hänen tyttärensä Amy oli palannut käsityö mukanansa, kun Clennam tuli. Isä otti hänet erinomaisen armollisesti vastaan ja pyysi aterialle heidän kanssansa.

»Amy, rakkaani, sinä tunnet mr Clennamin paremmin kuin minulla on kunnia tuntea häntä; Fanny kultaseni, sinäkin olet tuttu mr Clennamin kanssa!» Fanny tervehti kopeasti, tämän ryhdin hän kaikessa hiljaisuudessa aina tällaisissa tilaisuuksissa omaksui, luullen olevansa tekemisissä laajan salaliiton kanssa, joka oli tähdätty perhettä vastaan, sitä kun ei ymmärretty eikä kohdeltu kyllin hienotunteisesti, ja otaksuen näkevänsä edessään yhden salaliittolaisen. »Katsokaas tässä, mr Clennam, on muuan vanha eläkkeensaajani, vanha Nandy, uskollinen vanha mies.» (Hän puhui aina Nandysta, niinkuin tämä olisi iänikuisen vanha, vaikka oli pari kolme vuotta nuorempi häntä itseään.) »Malttakaas, tunnettehan Plornishin? Muistelen tyttäreni Amyn maininneen, että te tunnette Plornish paran.»

»Kyllä tunnen», vastasi Arthur Clennam.

»Hyvä, sir; tämä on mrs Plornishin isä.»

»Todellako? Olen iloinen saadessani tutustua häneen.»

»Olisitte vieläkin iloisempi, jos tuntisitte hänen monet hyvät ominaisuutensa, mr Clennam.»

»Toivon oppivani tunteinaan ne tutustuessani häneen», vastasi Arthur, salaa säälien hänen kumaraista, nöyrää olemustaan.

»Hänellä on nyt juhlapäivä, ja hän on tullut tervehtimään vanhoja ystäviään, jotka aina ovat iloisia nähdessään hänet», huomautti Marshalsean isä. Sitte lisäsi hän kätensä takaa: »Vaivaistalolainen, ukko rukka. Päässyt kävelylle tänään.»

Nyt oli Maggy, jota hänen pikku äitinsä tyynesti avusti, kattanut pöydän, ja ateria oli valmis. Koska ilma oli kuuma ja vankila kovin umpinainen, oli ikkuna työnnetty mahdollisimman auki. »Jos Maggy levittää tämän sanomalehden ikkunalaudalle, rakkaani», puoliksi kuiskasi isä hyväntahtoisesti Pikku Dorritille, »niin saa vanha eläkkeennauttijani juoda teensä siinä, sillä välin kuin me juomme yhdessä».

Näin, jalan levyisen kuilun takana, kunnioittavan välimatkan päässä muusta seurasta kestittiin mrs Plornishin isää vieraanvaraisesti. Clennam ei ollut milloinkaan nähnyt tämän toisen isän, Marshalsean isän, harjoittaman suurenmoisen suojeluksen vertaista ja vaipui mietiskelemään sen moninaisia ihmeitä.

Hämmästyttävin oli kenties nähdä kuinka mielellään hän puhui eläkkeennauttijansa puutteista ja heikkouksista kuin kohtelias vartija, joka koko ajan tekee huomautuksia näytettävänsä viattoman luontokappaleen rappeutumisesta.

»Ettekö vielä joudu ottamaan lisää kinkkua, Nandy? Olettepa te hidas!» (»Viimeinen hammas menossa, ukko rukka», selitti hän seuralle.)

Toisen kerran sanoi hän: »Ettekö halua katkorappoja, Nandy?» ja kun toinen ei heti vastannut, huomautti hän: »Hänen kuulonsa on pahasti huonontunut. Kohta hän on umpikuuro.»

Kerran kysyi hän: »Kävelettekö usein pihassa siellä teidän talollanne, Nandy?»

»En, sir, en. En pidä erikoisesti väliä sellaisesta.»

»Ei tietystikään», myönsi Marshalsean isä, »se on luonnollista». Yksityisesti ilmoitti hän seuralle: »Sääret kehnot.»

Kerran taas kysyi hän ukolta armollisen ylimalkaiseen tapaan, vain kysyäkseen häneltä jotakin, jotta toinen pysyisi mukana, kuinka vanha hänen nuorempi lapsenlapsensa oli.

»John Edward», sanoi Nandy pannen hitaasti veitsen ja haarukan syrjään. »Niin, kuinkako vanha, sir? Jahka mietin.»

Marshalsean isä koputti otsaansa. (»Muisti heikko.»)

»John Edward, sir? Olen todella unohtanut sen. En voi nyt tällä hetkellä sanoa, onko hän kahden ja kahden kuukauden vai kahden ja viiden kuukauden vanha. Jompikumpi se on.»

»Älkää huoliko vaivata muistianne sillä», vastasi isä äärettömän suvaitsevaisesti. (»Sielunvoimat alkavat nähtävästi rappeutua — vanha mies ruostuu sellaisessa elämässä, jota hän viettää.»)

Kuta enemmän tällaisia havaintoja hän kuvitteli tekevänsä vanhasta Nandysta, sitä enemmän hän näytti pitävän ukosta; kun hän sitte teen jälkeen nousi tuolistaan sanoakseen hyvästi vanhalle eläkkeennauttijalleen, joka arveli ajan kuluneen niin, että oli lähdettävä, koetti hän näyttää mahdollisimman ylevältä ja ryhdikkäältä.

»Me emme nimitä tätä shillingiksi, Nandy, ymmärrättehän», sanoi hän pistäen kolikon hänen käteensä. »Me nimitämme sitä tupakaksi.»

»Kunnioitettu sir, kiitän teitä. Ostan sillä tupakkaa. Kiitoksia miss Amylle ja miss Fannylle, saan toivottaa teille hyvää yötä. Toivotan teille hyvää yötä, mr Clennam.»

»Ja muistakaa, ettette unohda meitä, Nandy», sanoi isä. »Teidän pitää tulla takaisin, muistakaa se, kun teillä vain on vapaa iltapäivä. Ette saa olla ulkona käymättä meillä, tulemme muuten kateellisiksi. Hyvää yötä, Nandy. Kulkekaa hyvin varovasti portaissa, Nandy, ne ovat kovin epätasaiset ja kuluneet.» Näin sanoen seisoi hän portaiden yläpäässä, katsoen, että ukko pääsi onnellisesti alas; ilmestyttyään taas takaisin huoneeseen sanoi hän juhlallisen tyydytyksen ilme olennossaan: »Surullinen näky tämä, mr Clennam, vaikka on lohdullista tietää, ettei hän tunne sitä itse. Poloinen on kurja raunio vain. Itsetunto on murtunut ja mennyt — murskana — puserrettu ulos hänestä, sir, täydellisesti.»

Clennam, jolla oli omat syynsä jäädessään vielä taloon, vastasi minkä kykeni näihin mietelmiin ja seisoi niiden lausujan kanssa ikkunan luona, sillä välin kun Maggy ja hänen pikku äitinsä pesivät teekaluston ja panivat sen pois. Hän näki, kuinka hänen kumppaninsa seisoi ikkunassa kuin mikäkin kohtelias ja ystävällinen ruhtinas ja että joka kerta, kun joku hänen pihalla hihkuvista alamaisistaan katsahti ylös ja tervehti, hänen vastauksensa oli melkein kuin siunaus.

Kun Pikku Dorrit oli istunut työnsä ääreen pöydän luo ja Maggy niinikään oman työnsä ääreen vuoteen viereen, alkoi Fanny tehdä lähtövalmistuksia, sitoen hattua päähänsä. Arthur, jolla yhä oli omat syynsä, jäi vielä sinne. Silloin ovi aukeni ilman koputusta, ja mr Tip astui sisään. Hän suuteli Amya, kun tämä riensi häntä vastaan, nyökäytti päätänsä Fannylle samoin kuin isälleenkin, mulkoili vieraaseen tervehtimättä häntä sen enempää ja istuutui.

»Tip, rakas», sanoi Pikku Dorrit lempeästi, hämmästyen tämän käytöstä, »etkö näe —»

»Kyllä näen, Amy. Jos tarkoitat sitä, että teillä täällä on vieras — niin, jos tarkoitat häntä», vastasi Tip, heilauttaen kiivaasti päätänsä Clennamin puolisen olkapäänsä yli, »niin kyllä näen».

»Eikö sinulla ole muuta sanottavaa tähän?»

»Ei ole. Ja otaksun», lisäsi tämä ylpeä nuori mies hetken vaiti oltuaan, »että vieras ymmärtää minut, kun ilmoitan, ettei minulla ole muuta sanottavaa. Lyhyesti, otaksun vieraan ymmärtävän, ettei hän ole kohdellut minua herrasmiehenä.»

»Sitä en ymmärrä», vastasi puhuteltu vihattava henkilö tyynesti.

»Ettekö? No, tehdäkseni asian selväksi teille, niin pyydän huomauttaa, että kun lähetän mielestäni sopivin sanoin lausutun pyynnön, hartaan pyynnön, hienotunteisen pyynnön jollekin henkilölle, anoen pientä, lyhytaikaista lainaa, jonka hän helposti saattaa antaa — huomatkaa, helposti! — ja kun tämä henkilö kirjoittaa minulle pyytäen anteeksi, ettei voi täyttää pyyntöäni, niin arvelen, ettei hän ole kohdellut minua herrasmiehenä.»

Marshalsean isä, joka vaitiollen oli silmäillyt poikaansa, oli tuskin kuullut tämän lauseen, kun hän vihaisena aloitti:

»Kuinka uskallat —» Mutta hänen poikansa keskeytti hänet.

»No, älä kysy minulta kuinka uskallan, sillä se on vain hölynpölyä. Mitä siihen käytökseen tulee, jota katson sopivaksi noudattaa tätä henkilöä kohtaan, niin pitäisi sinun olla ylpeä siitä, että osoitan sopivaa itsetuntoa.»

»Niinpä luulisin!» huudahti Fanny.

»Sopivaa itsetuntoa!» toisti isä. »Niin, sopivaa itsetuntoa, kohtuullista itsetuntoa. Olemmeko joutuneet niin pitkälle, että poikani opettaa minulle — _minulle_ — itsetuntoa!»

»No niin, älkäämme kinastelko tästä asiasta, isä, älkäämme riidelkö siitä. Olen aivan selvillä siitä, että tämä henkilö tässä ei ole kohdellut minua herrasmiehenä. Ja sillä hyvä.»

»Mutta se ei ole sillä hyvä, sir», vastasi isä. »Se ei saa olla sillä hyvä. Sinä olet muka selvillä siitä? Sinä muka selvillä siitä!»

»Niin olen. Ei sitä kannata noin vatkutella!»

»Se kannattaa», vastasi isä vimmastuneena, »sillä sinulla ei ole oikeutta olla selvillä asiasta, joka on hirviömäinen, joka on — siveetön, joka on — hm —kuin isänmurhaa. Ei, mr Clennam, sir, älkää pyytäkö minua vaikenemaan; tässä on kysymyksessä — hm — yleinen periaate, joka voittaa — hm — vieraanvaraisuudenkin vaatimukset. Minä vastustan poikani väitettä. Minä panen — hm — henkilökohtaisen vastalauseeni sitä vastaan.»

»Mitä se sinuun kuuluu,-isä?» kysyi poika olkansa takaa.

»Mitäkö kuuluu, sir? Minulla on itsetunto, joka ei siedä sitä. Niin», hän otti taas nenäliinan taskustaan ja pyyhki kasvojaan, »se solvaa ja loukkaa minua. Otaksukaamme, että minä itse jonkun kerran — hm — tai joitakuita kertoja olen kirjoittanut ‒ hm — pyynnön, sopivin sanoin lausutun pyynnön, hienotunteisen pyynnön, hartaan pyynnön jollekulle, anoen pientä tilapäistä lainaa. Otaksukaamme, että tämän henkilön olisi ollut varsin helppo myöntää laina eikä hän kuitenkaan tehnyt sitä, vaan pyysi anteeksi. Tuleeko silloin oma poikani sanomaan, ettei minua ole kohdeltu herrasmiehen tavoin ja että — hm — minä olen alistunut siihen?»

Hänen tyttärensä Amy koetti rauhoittaa häntä, mutta hän ei tahtonut mistään hinnasta rauhoittua. Hän sanoi itsetuntonsa olevan loukatun eikä sietänyt sitä.

Pitikö hänen oman poikansa tulla sanomaan hänelle tämä vasten kasvoja, hänen omassa kodissaan? Hänen oman verensä puoleltako hänelle piti tulla tällainen nöyryytys?

»Sinä olet itse vetänyt tuon nöyryytyksen päällesi, isä, ja olet tahallasi heittäytynyt kaiken tämän vääryyden uhriksi», vastasi nuori herra äreästi. »Se, mitä minä olen pitänyt selvänä, ei kuulu sinuun ensinkään. Se, mitä sanoin, ei liikuta sinua vähääkään. Miksi sinä sekaannut toisten ihmisten asioihin?»

»Minä väitän, että se kuuluu minuun hyvinkin paljon», vastasi isä. »Minä tahdon huomauttaa sinulle, että isäsi — hm — aran — hm — ja omituisen aseman jo pitäisi tukkia sinun suusi, sir, ellei mikään muu voi tehdä sitä, ja estää sinua lausumasta noin — hm — luonnottomia periaatteita. Sitäpaitsi, jos et käyttäydykään kuten pojan tulisi isäänsä kohtaan, jos halveksitkin tätä velvollisuuttasi, niin olet kai — hm —kristitty? Vai oletko — hm — jumalankieltäjä? Ja onko kristillistä noin häväistä ja tuomita toista siksi, ettei hän ensimmäisellä kerralla ole valmis suostumaan pyyntöön — hm — kun hän kenties tekee sen toisella kerralla? Eikö ole kristillisempää ‒ hm — koetella häntä uudelleen?» Hän oli kiihoittanut itsensä palavaan uskonnolliseen intoon ja hehkuun.

»Huomaan», sanoi mr Tip nousten, »etten tänä iltana saa kuulla täällä yhtään järkevää ja selvää sanaa, niin että minun lienee parasta lähteä tieheni. Hyvää yötä, Amy. Älä ole vihainen. Olen pahoillani, että tämä tapahtui täällä, sinun läsnäollessasi, olen todellakin; mutta en voi kokonaan luopua itsetunnostani; en edes sinun tähtesi, tyttöseni.»

Näin sanoen pani hän hatun päähänsä ja lähti ulos Fannyn seuraamana; tämän itsetunto vaati häntä hyvästelemään Glennamia uhmaavalla mulkoilulla, joka merkitsi, että hän kyllä aina oli tiennyt arvon herran kuuluvan heitä vastaan tähdättyyn suureen salaliittoon.

Kun he olivat lähteneet, näytti Marshalsean isä ensin olevan taipuvainen vaipumaan alakuloisuuteen taas ja olisi tehnytkin niin, ellei muuan herrasmies otolliseen aikaan olisi tullut noutamaan häntä ravintolaan. Tämän saman herran oli Clennam tavannut sinä iltana, jolloin hän sattui jäämään vankilan telkien taa, ja hän juuri oli kantanut muille käsittämätöntä murhetta väärinkäytetystä rahastosta, josta vankilanjohtajan otaksuttiin hyötyvän. Hän esittäytyi lähetystönä, jonka piti saattaa Marshalsean isä puheenjohtajan paikalle; kokoonnuttiin nimittäin yhteen nauttimaan hiukan musiikista, ja isä oli luvannut saapua kunniapaikalle.

»Tällaisia ristiriitaisuuksia, mr Clennam, tuo minun täkäläinen asemani mukanaan», sanoi Marshalsean isä. »Yhteiskunnallinen velvollisuus vaatii. Uskon, ettei kukaan olisi valmiimpi täyttämään näitä velvollisuuksiaan kuin te, sir.»

Clennam pyysi häntä viipymättä lähtemään.

»Amy, rakkaani, jos voit saada mr Clennamin vielä jäämään, niin saatan huoletta jättää sinun tehtäväksesi osoittaa vieraanvaraisuutta köyhässä kodissamme, ja kenties voit jollakin tavoin saada mr Clennamin unohtamaan sen — hm — sopimattoman ja epämiellyttävän kohtauksen, joka sattui äsken teen jälkeen.»

Clennam vakuutti, ettei se ollut tehnyt häneen minkäänlaista vaikutusta, joten ei tarvittu mitään unohtamista.

»Rakas sir», sanoi Marshalsean isä ottaen päästään mustan patalakkinsa ja tarttuen Clennamin käteen, tahtoen siten ilmoittaa saaneensa hänen kirjeensä seteleineen, »taivas siunatkoon teitä!»

Näin Clennamin tarkoitus oli saavutettu, ja hän sai puhua Pikku Dorritin kanssa sivullisten kuulematta. Maggy oli tosin läsnä, mutta häntä ei laskettu miksikään.

KAHDESNELJÄTTÄ LUKU

Lisää, ennustuksia

Maggy istui huoneen ikkunanpuolisessa osassa työnsä ääressä, päässä iso valkoinen myssynsä, jonka tuuheat, harmaahkot reunaröyhelöt sivuilta piilottivat hänen piirteensä (näitä olikin sangen vähän), ja käyttökuntoinen silmä kiintyneenä työhön. Hänen tuuheareunainen myssynsä ja puolisokea silmänsä erottivat hänet kauas hänen pikku äidistään, joka istui vastapäätä ikkunaa. Pihakivitykseltä kuuluva askelten kopina ja laahustus oli suuresti vähentynyt senjälkeen, kun Marshalsean isä oli istuutunut puheenjohtajan paikalle; vankilan jäsenet olivat joukolla kokoontuneet konserttiin. Muutamat harvat, joilla ei ollut musiikkia sielussaan tahi rahaa kukkarossaan, kuljeksivat ympäri; ja vanha näytelmä esitettiin nurkissa, joissa vieraileva puoliso ja alakuloinen vastatullut vanki yhä kyyhöttivät, samoin kuin repeytyneet lukinverhot tai muut näkymättömät surkeat repaleet liehuvat ja läpättävät muiden talojen nurkissa. Tämä oli Marshalsean rauhallisin hetki lukuunottamatta yön aikaa, jolloin vankilan asukkaat nauttivat unen siunauksesta. Tuon tuostakin ravintolan pöytiin isketyt suosionläiskytykset ilmoittivat jonkun konserttinumeron menestyksellisen suorituksen päättyneen, samoin kuin kokoontuneiden Marshalsean lasten hyväksyvät vastaushuudot tiesivät heidän isänsä esittäneen maljan tai puhuneen. Välistä tavallista sointuvampi laulunsävel kertoi kuulijalle, että joku inahtava basso purjehti sinisillä aalloilla tai samoili riistametsässä tai porojen mailla tai vuoristossa tai kanervakankailla; mutta vankilanjohtaja tiesi asianlaidan paremmin ja oli ottanut hänet kiinni ja pannut telkien taa.

Kun Arthur Clennam tuli ja istuutui Pikku Dorritin viereen, vapisi tämä niin, että neula tuskin pysyi hänen kädessään. Clennam laski hiljaa kätensä hänen työllensä ja sanoi: »Rakas Pikku Dorrit, antakaa minun panna se pois.»

Pikku Dorrit myöntyi; Clennam pani työn pois. Tyttö risti hermostuneesti kätensä, mutta Clennam otti toisen niistä omaansa.

»Kuinka harvoin olenkaan tavannut teitä viime aikoina, Pikku Dorrit!»

»Minulla on ollut paljon työtä, sir.»

»Mutta kuulin juuri tänään», vastasi Clennam, »sattumalta vain, että olitte käynyt niiden kelpo ihmisten luona, jotka asuvat aivan naapuristossani. Miksette käynyt minun luonani silloin?»

»En — en tiedä. Tai oikeammin, ajattelin, että teilläkin oli kiirettä. Sitähän teillä yleensä on, eikö niin?»

Clennam katseli hänen vapisevaa, hentoa vartaloansa, kumartunutta päätänsä ja silmiä, jotka häneen katsottuaan kohta taas painuivat alas — hän katsoi kaikkea tätä miltei yhtä huolestuneena kuin hellästikin.

»Lapseni, teidän käytöksenne on niin muuttunut!»

Nyt Amy ei enää voinut hillitä vapisemistaan. Hiljaa vetäen pois kätensä ja laskien sen toisen päälle hän istui Clennamin edessä pää painuksissa ja koko ruumis vapisten.

»Oma Pikku Dorritini», sanoi Clennam säälivästi.

Pikku Dorrit puhkesi kyyneliin. Maggy katsoi häneen ja jäi tuijottamaan ainakin minuutin ajaksi; mutta hän ei virkkanut mitään. Clennam odotti hetkisen, ennenkuin taas puhui.

»En kestä nähdä teidän itkevän», sanoi hän sitten, »mutta toivon sen keventävän ylen täyttä sydäntänne».

»Kyllä, sir, sen se tekee. Ei se ole muuta.»

»Hyvä, hyvä! Pelkäsin teidän liiaksi ajattelevan sitä, mitä täällä äsken tapahtui. Se ei merkitse mitään, ei kerrassaan mitään. Satuin vain ikävä kyllä joutumaan tänne juuri silloin. Antakaa surunne vuotaa pois näiden kyynelten mukana. Se ei ole yhdenkään kyynelen arvoinen. Yhdenkään? Tuollaista joutavaa saisi kernaasti minun puolestani tapahtua vaikka viisikymmentä kertaa päivässä, jos vain sillä voisin säästää teitä hetkenkin kestävältä sydäntuskalta, Pikku Dorrit.»

Tämä oli nyt karaissut mielensä ja vastasi hyvin paljon entiseen tapaansa: »Te olette niin hyvä! Mutta vaikkei tässä olisikaan ollut muuta surtavaa ja hävettävää, niin se oli kehno kiitos teille —»

»Hiljaa!» sanoi Clennam hymyillen ja kosketti kädellään hänen huuliaan. »Olisipa uutta ja outoa nähdä teidän unohtavan jotakin, teidän, joka pidätte muistissanne niin monta ihmistä ja monta asiaa. Täytyykö minun muistuttaa teille, että olen nyt ja aina teidän ystävänne, johon olette luvannut luottaa? Ei. Te muistatte sen kyllä».

»Minä koetan muistaa, muuten olisin rikkonut lupaukseni äsken, kun erehtynyt veljeni oli täällä. Tiedänhän, että otatte huomioon sen, että hänet on kasvatettu täällä, tässä paikassa, ettekä tuomitse häntä ankarasti, poika parkaa!» Näin sanoen kohotti hän silmänsä Clennamin puoleen ja näki silloin hänen kasvonsa lähempää ja tarkemmin kuin tähän asti ja kysyi äänensävyn nopeasti muuttuessa: »Ettehän vain ole ollut sairaana, mr Clennam?»

»En.»

»Tai onko teitä kiusattu tai loukattu?» kysyi hän levottomasti.

Nyt ei Clennam vuorostaan tiennyt oikein kuinka vastata.

Hän sanoi:

»Totta puhuen olen ollut hiukan surullinen, mutta se on ohi nyt. Näytänkö minä sen niin selvästi? Pitäisihän minun toki olla lujempi ja paremmin hillitä itseäni. Luulin osaavani. Minun täytyy oppia sitä teiltä. Kukapa voisi paremmin opettaa sitä minulle?»

Hän ei aavistanut, että Pikku Dorrit näki hänessä sen, mitä ei kukaan muu voinut nähdä. Hän ei aavistanut, etteivät mitkään muut silmät maailmassa katselleet häntä niin selvästi ja kiinteästi kuin Pikku Dorritin.

»Mutta tästä johdun siihen, mitä tahdoin sanoa», jatkoi Clennam, »enkä sentähden huoli torua omia kasvojani juoruamisesta ja uskottomuudesta. Sitäpaitsi pidän etuoikeutena ja ilona saada uskoutua Pikku Dorritilleni. Minä siis tunnustan, että unohdin, kuinka vanha ja vakava olen ja kuinka tällaisten asioiden aika on sivuuttanut minut yhdessä niiden pitkien, yksitoikkoisten vuosien mukana, jotka vieraalla maalla eläessäni vierivät ohitseni suomatta elämälleni onnea ja jättämättä siihen jälkeä — että unohdin kaiken tämän ja luulin rakastavani erästä.»

»Tunnenko hänet, sir?»

»Ette, lapseni.»

»Eikö se ole hän, joka on ollut hyvä minulle teidän tähtenne?»

»Flora? Ei, ei. Luulitteko —»

»En uskonut sitä oikein milloinkaan», vastasi Pikku Dorrit enemmän itsekseen kuin toiselle puhuen. »Ihmettelin sitä hiukan».