Part 38

Mr Blandoisin eksyessä tällaisiin omituisiin nenäkkäisyyksiin ja hänen käytöksensä muuttuessa yleensä, käyden paljoa karkeammaksi ja raaemmaksi, paljoa väkivaltaisemmaksi ja röyhkeämmäksi kuin sitä ennen, pysyivät mr Flintwinchin nahkamaiset kasvot, jotka eivät helposti kuvastaneet erilaisia mielentiloja, muuttumattomina ja liikkumattomina. Paitsi että hän ehkä näytti riippuneen vähän liian kauan hirttonuorassa, ennenkuin hänet hyväntahtoisen leikkauksen kautta oli pudotettu siitä alas, säilytti hän ulkonaisesti tyynen tasapainonsa. He olivat päättäneet talontarkastuksensa, saapuen pieneen, eteisen viereiseen huoneeseen, ja hän seisoi nyt siellä silmäillen mr Blandoisia.

»Hauskaa, että olette näin tyytyväinen, sir», huomautti hän rauhallisesti. »En odottanut sitä. Näytte olevan erittäin hyvällä tuulella.»

»Erinomaisella tuulella», vastasi Blandois. »Totta vie, en ole milloinkaan ollut näin virkeä. Onko teillä milloinkaan aavistuksia, mr Flintwinch?»

»En oikein tiedä, ymmärränkö tarkoitustanne, sir», epäili tämä herrasmies.

»Sanokaamme tässä tapauksessa epämääräisiä tuntemuksia tulevasta hauskuudesta.»

»En voi sanoa tuntevani mitään sellaista tällä hetkellä», vastasi mr Flintwinch äärimmäisen vakavana. »Jos huomaisin sellaisten tunteiden alkavan liikkua minussa, niin ilmoitan siitä kyllä.»

»Mutta minä», sanoi Blandois, »minä, poikani, aavistan tänä iltana, että meistä vielä tulee hyvät tutut. Ettekö jo tunne jotakin?»

»En — en», ja mr Flintwinch näytti harkiten tutkivan itseänsä. »En voi sanoa tuntevani.»

»Tunnen hyvin selvästi, että meistä tulee läheiset tuttavat. — Ettekö vielä tunne mitään sentapaista?»

»En vielä», vastasi mr Flintwinch.

Mr Blandois tarttui taas hänen molempiin hartioihinsa ja heilutteli häntä edestakaisin äskeiseen leikilliseen tapaansa, veti sitte hänen käsivartensa kainaloonsa ja kutsui hänet, kelpo vanhan veikon, juomaan pullollisen viiniä kanssansa.

Hetkeäkään epäröimättä suostui mr Flintwinch, ja he menivät majataloon, johon matkustaja oli sijoittunut, rankassa sateessa, joka pimeän tulosta saakka oli ropissut ikkunoihin, katoille ja katukiville. Salamat ja jyrinä olivat jo aikoja tauonneet, mutta satoi rajusti. Heidän tultuaan mr Blandoisin huoneeseen tilasi tämä ritarillinen herra pullollisen portviiniä; hän heittäytyi mukavaan asentoon ikkunapenkille ja rutisti kaikki kauniit esineet, mitkä vain suinkin sai koolle, pehmikkeeksi komean vartalonsa alle; mr Flintwinch istui tuolille vastapäätä, toiselle puolen pöytää. Blandois ehdotti, että otettaisiin talon isoimmat lasit, johon mr Flintwinch suostui. Kun pikarit oli täytetty, kilisti mr Blandois meluavan iloisesti oman lasinsa reunaa mr Flintwinchin lasin pohjaa vasten ja oman lasinsa pohjaa mr Flintwinchin lasin reunaa vasten ja joi heidän vastaisen läheisen tuttavuutensa onneksi. Mr Flintwinch vastasi juhlallisesti maljaan ja joi kaiken viinin, mitä sai, eikä puhunut mitään. Niin usein kuin mr Blandois kilisti (joka kerta kun lasit täytettiin), suoritti mr Flintwinch tunnollisesti oman osansa siinä ja olisi suorittanut toverinsa osan juomisessakin yhtä tunnollisesti kuin omansa, sillä hän oli, lukuunottamatta kitalakea, kuin tyhjä tynnyri.

Lyhyesti, mr Blandois huomasi, ettei hän kaatamalla portviiniä vaiteliaaseen Flintwinchiin avannut hänen suutansa, vaan päinvastoin sulki sen. Sitäpaitsi näytti mies siltä kuin kykenisi jatkamaan tätä koko yön ja tilaisuuden sattuessa vielä koko seuraavan päivän ja seuraavan yönkin, ja siksi mr Blandois pian hämärästi huomasi pöyhkeilevänsä liian rohkeasti ja kerskuvasti. Hän lopetti sentähden kestit kolmanteen pulloon.

»Te esitätte siis huomenna meille vekselin maksettavaksi, sir?» sanoi mr Flintwinch heidän erotessaan, liikeilme kasvoillaan.

»Hitto vie», vastasi toinen ja tarttui molemmin käsin hänen kaulukseensa. »Kyllä minä esitän teille vekselin, luottakaa siihen. Hyvästi, rakas Flintwinch. Vastaanottakaa erotessamme», ja hän syleili häntä etelämaalaisen tavalla ja suuteli kummallekin poskelle, niin että mäiskähti, »herrasmiehen sana! Tuhannen jylisevän taivaan nimessä, te saatte vielä nähdä minut!»

Häntä ei kuulunutkaan seuraavana päivänä, vaikka ilmoitus aivan oikein tuli perille. Tiedustellessaan häntä majapaikasta iltasella, sai mr Flintwinch hämmästyksekseen kuulla, että hän oli maksanut laskunsa ja palannut mannermaalle Calaisin kautta. Kaikesta huolimatta oli Jeremiah, siinä raaputellessaan miettivää naamaansa, elävästi varma siitä, että mr Blandois tässä asiassa pitäisi sanansa ja ilmestyisi vielä heidän luoksensa.

YHDESNELJÄTTÄ LUKU

Itsetuntoa

Kuka hyvänsä voi minä päivänä tahansa maailmankaupungin valtaväylien tungoksessa tavata laihan, ryppyisen, keltaisen ukon (jonka voisi luulla pudonneen tähdistä, jos vain saattaisi otaksua taivaan kannelta löytyvän siksi himmeätä tähteä, että se sinkauttaisi avaruuteen niin heikon säkenen) hiipimässä katuja pitkin levottoman näköisenä, ikäänkuin hiukan pelästyneenä ja hämillään kaikesta melusta ja hälinästä. Tämä ukko on aina pienikokoinen. Jos hän joskus on ollut iso vanha mies, on hän nyt lyyhistynyt pieneksi ukoksi, ja jos hän aina on ollut pieni vanha mies, niin hän on käpertynyt vieläkin pienemmäksi ukoksi. Hänen takkinsa ei väriltään eikä malliltaan ole ollut muodissa milloinkaan eikä missään. Ilmeisesti sitä ei ole tehty hänelle eikä kellekään kuolevaiselle. Joku hankintaurakoitsija on kohtalon mittojen mukaan valmistanut viisituhatta tällaista takkia, ja kohtalo on lainannut tämän takin tälle ukolle, joka on yksi loppumattomassa ukkojonossa. Tuossa takissa on aina isot himmeät metallinapit, jotka eivät ole minkään muiden nappien näköisiä. Ukon päässä on kulunut ja nukkavieru mutta kuitenkin itsepintainen hattu, sillä se ei ole milloinkaan mukautunut hänen poloisen päänsä mukaiseksi. Hänen karkea paitansa ja karkea kaulaliinansa ovat yhtä vähän yksilöllisiä kuin takki ja hattu; nekin näyttävät siltä kuin eivät kuuluisi hänelle — eivätkä kenellekään muulle. Ja kuitenkin on ukon olemuksessa jonkinlaista kömpelöä tottumattomuutta, ikäänkuin hän tavallisesti kulkisi yllään yömyssy ja yöpuku ja nyt olisi puettu ja pyntätty liikkumaan ihmisten joukossa. Ja näin tämä vanha mies kulkee arkana kaduilla, samoin kuin maalaishiiri, joka toisena nälkävuotena tulee tervehtimään kaupunkilaishiirtä ja pelokkaana hiipii tämän asunnolle kissoja vilisevän kaupungin läpi.

Toisinaan, sunnuntai-iltapäivisin, näkee hänen kävelevän vielä hiukan raihnaisempana, ja hänen vanhat silmänsä kiiluvat kosteina ja sumeina. Silloin pieni ukko on juovuksissa. Hyvin vähäinen määrä nousee jo hänelle päähän; puolituopillinen riittää tekemään hänen heikot säärensä epävakaiksi. Joku sääliväinen tuttava — usein vallan satunnainen — on lämmittänyt häntä hänen heikkoudessaan, kestitsemällä häntä oluella, ja seurauksena siitä on, että kuluu pitkä aika, ennenkuin hän taas ilmestyy kadulle. Sillä pikku ukko menee kotiin vaivaistalolle, ja vaikka hän käyttäytyisi hyvinkin, ei häntä päästetä usein ulos (minun mielestäni heidät pitäisi päästää, katsoen siihen, että hän enää vain muutaman vuoden saattaa kuljeksia täällä maan päällä), ja jos hän käyttäytyy huonosti, niin he telkeävät hänet vielä tarkemmin sisään yhdessä viidenkymmenen yhdeksän muun ukon kanssa, joista jokainen haisee samalta kuin kaikki muut.

Mrs Plornishin isä oli poloinen pieni ruikuttava herrasmies, — hän muistutti lopen uupunutta lintua — joka aikoinaan oli työskennellyt, kuten hän sanoi, musiikkisitomossa, kokenut suuria vastoinkäymisiä, harvoin onnistunut yrityksissään tai saanut niitä kannattamaan eikä yleensä ollut keksinyt keinoja päästäkseen siitä umpikujasta, johon oli joutunut; hän turvautui vapaaehtoisesti vaivaistaloon, jonka laki oli määrännyt hänen piirinsä laupiaaksi samarialaiseksi (ilman kahta denaaria, mikä oli huonoa kansantaloutta); se tapahtui ulosmittauksen jälkeen, joka vei mr Plornishin Marshalsean vankilaan. Ennenkuin hänen vävynsä vaikeudet näin kärjistyivät, oli vanhalla Nandylla (tällä nimellä häntä sanottiin hänen laillisessa turvapaikassaan, mutta Bleeding Heartissa häntä nimitettiin vanhaksi mr Nandyksi) ollut oma nurkkansa plornishilaisen lieden ääressä, ja hän oli saanut leipänsä ja särpimensä Plornishien ruokakaapista. Hän toivoi vielä pääsevänsä takaisin tähän kodikkaaseen nurkkaansa joskus, kun onni hymyilisi hänen vävyllensä; sillä välin, kun onnen kasvot eivät vielä värähtäneetkään, pysyi hän ja oli päättänyt edelleen pysyä niiden pienten ukkojen parvessa, joilla kaikilla oli yhteinen hajunsa.

Mutta hänen köyhyytensä, hänen ikuisesti kuositon takkinsa tai hänen ukkokoti-asuntonsa ei voinut tukahduttaa hänen tyttärensä ihailua. Mrs Plornish oli yhtä ylpeä isänsä lahjoista, kuin jos nämä olisivat tehneet hänestä loordikanslerin. Hänellä oli yhtä luja usko hänen tapojensa sirouteen ja hienouteen, kuin jos hän olisi ollut ylimmäinen kamariherra hovissa. Ukko rukka osasi muutamia kelmeitä, väljähtyneitä lauluja, joita ei kukaan enää laulanut ja joissa runoiltiin Chloesta, Phyllisistä ja Strephonista, jota Venuksen poika haavoitti; ja mrs Plornishin mielestä ei oopperassakaan saanut kuulla sellaista musiikkia kuin hänen isänsä esitti, laulaa luritellessaan ja liverrellessään näitä viisujaan, aivan kuin pieni ohut- ja säröääninen posetiivi, jota lapsukainen vääntää. Näinä hänen vierailupäivinään, jotka olivat kuin valopilkkuja hänen yksitoikkoisessa lakastuneita, käpertyneitä ukkoja vilisevässä näköalassaan, oli mrs Plornishista sekä hauskaa että surullista pyytää isäänsä, joka kylläisenä istui puolen pennyn porterinsa ääressä: »Laula meille, isä.» Silloin lauloi hän heille Chloesta ja jos oli erikoisen hyvällä tuulella Phyllisistäkin — Strephonia hän tuskin oli kertaakaan laulanut senjälkeen, kun oli vetäytynyt pois maailmasta — ja silloin aina mrs Plornish selitti uskovansa, ettei hänen isänsä vertaista laulajaa ollut olemassa, ja pyyhki silmiänsä.

Vaikka hän näissä tilaisuuksissa olisi tullut hovista, ei, vaikka hän olisi ohut itse tuo ylhäinen jäähdyttäjä, joka voitonriemuisena palasi ulkomaalaisesta hovista saamaan kiitosta ja virkaylennystä hirvittävän viime erehdyksensä palkaksi, ei mrs Plornish olisi ylpeämpänä kuljetellut ja esitellyt häntä Bleeding Heart Yardissa. »Tässä on isä», saattoi hän sanoa esitellessään häntä jollekin naapurille. »Isä tulee pian meille ja jää myös. Eikö isä ole reippaan näköinen? Isä laulaa kauniimmin kuin koskaan ennen; ette milloinkaan voisi unohtaa sitä, jos olisitte kuullut hänen äsken laulavan.» Mitä mr Plornishiin tuli, niin hän oli nainut nämä uskonkappaleet samalla kuin oli nainut mr Nandyn tyttärenkin ja ihmetteli vain sitä, ettei näin lahjakasta vanhaa herraa ollut paremmin onnistanut. Kauan mietittyään otaksui hän syyksi sen, etteivät hänen laulunlahjansa olleet nuoruudessa saaneet tieteellistä kehitystä. »Sillä mitä syytä on ruveta sitomaan musiikkia, kun sitä kerta on kurkussa?» tuumaili hän. »Siinäpä se juuri on!»

Vanhalla Nandylla oli suojelija, yksi ainoa. Tämä suojelija oli erinomaisen hyvä hänelle, suurenmoisen mahtipontisella ja samalla ikäänkuin puolustautuvalla tavalla, aivan kuin hän joka hetki ottaisi ihailevan kuulijakunnan todistajakseen, ettei hän todellakaan voinut olla kohtelematta tätä vanhaa veikkoa vapaamielisemmin kuin mitä he ukon yksinkertaisuuden ja köyhyyden perustuksella olivat odottaneet. Vanha Nandy oli ollut useita kertoja Marshalsean vankilassa, käyden vävynsä luona tämän lyhyenä vankeusaikana, ja hän oli onnekseen saavuttanut tämän kansallisen laitoksen isän suosion, joka vähitellen ja aikaa myöten oli kasvanutkin, ja päässyt nauttimaan hänen suojelustaan.

Mr Dorritille oli tullut tavaksi ottaa hänet vastaan kuin hänestä riippuva, feodaalisen hallinnon alainen vasalli. Hän pani toimeen pikku kutsuja ja teepitoja ukolle, ikäänkuin tämä tulisi vakuuttamaan alamaisuuttaan jostakin kaukaisesta läänistä, jossa olot olivat aivan alkuperäistä laatua. Oli hetkiä, jolloin isä milloin hyvänsä näytti olevan valmis vannomaan, että vanhus oli hänen entisiä alustalaisiaan, joka ansiokkaasti oli pysynyt hänelle uskollisena. Toisinaan hän mainitessaan ukkoa puhui hänestä kuin vanhasta eläkkeennauttijastaan. Ukon näkeminen ja hänen rappeutumisensa toteaminen tuotti hänelle ihmeellistä tyydytystä. Häntä hämmästytti, että miesparka ensinkään saattoi pitää päänsä pystyssä. »Vaivaistalossa, sir, määrää vaivaishoitohallitus: siellä ei tule kysymykseen yksilöllisyys, ei vierailu, ei erikoisasema, ei arvonanto tai kunnioitus, ei erikoiskyvyt. Hyvin ikävää!»

Oli vanhan Nandyn syntymäpäivä, ja he päästivät hänet ulos. Hän ei puhunut mitään syntymäpäivästään, sillä silloin he eivät olisi laskeneet häntä lähtemään: eihän sellaisten ukkojen pitäisi syntyä. Hän asteli taas katuja pitkin Bleading Heart Yardiin, söi päivällistä tyttärensä ja vävynsä kanssa ja lauloi heille Phyllisistä. Hän oli tuskin lopettanut, kun Pikku Dorrit pistäysi katsomassa, kuinka heillä voitiin.

»Miss Dorrit», sanoi mrs Plornish, »tässä on isä! Eikö hän ole reippaan näköinen? Ja millainen hänen äänensä on!»

Pikku Dorrit antoi ukolle kättä ja huomautti hymyillen, ettei ollut nähnyt häntä pitkään aikaan.

»Ei, he ovat kovia isälle», valitti mrs Plornish ja tuli surullisen näköiseksi, »eivätkä anna hänen nauttia raitista ilmaa ja vaihtelua niin paljon kuin hän tarvitsisi. Mutta hän tulee pian meille, oikein jäämään. Eikö niin, isä?»

»Kyllä, rakkaani, toivottavasti. Aikanaan, kun Jumala suo.»

Tässä piti mr Plornish puheen, kuten hän aina teki tällaisissa tilaisuuksissa, sanasta sanaan saman puheen. Se kuului näin:

»John Edward Nandy. Sir. Niin kauan kuin tämän katon alla on hitunenkin syötävää ja pisarainen juotavaa, olette te tervetullut jakamaan sitä kanssamme. Niin kauan kuin täällä on kourallinenkin tulta ja suullinen vuodetta, olette te tervetullut saamaan osanne niistä. Ja jos niin kävisi, ettei tämän katon alla olisi mitään tarjottavaa, niin olette yhtä tervetullut jakamaan sen kanssamme, kuin jos täällä olisi paljon tai vähän. Tämä on vilpitön ajatukseni enkä tahdo pettää teitä, ja niin pyydän teitä jäämään tänne, ja miksi se ei kävisi päinsä?»

Tähän loistavaan puheeseen, jonka mr Plornish lausui aivan kuin olisi sepittänyt sen äärettömällä vaivalla (kuten hän kai oli tehnytkin), vastasi mrs Plornishin isä vikisevällä äänellä:

»Kiitän sinua sydämellisesti, Thomas, ja tiedän hyvän tarkoituksesi, josta juuri sinua kiitänkin. Mutta ei, Thomas. Niin kauan kuin se merkitsisi, että riistän leivän lastenne suusta, kuten se nyt merkitsisi, tai sanokaa sitä miksi tahdotte, niin jään paikoilleni ja kieltäydyn; mutta paremmat ajat ehkä koittavat; liian aikaisin ne eivät voi tulla, ei, Thomas, ei!»

Mrs Plornish, joka esiliinan kulma kädessä oli kääntynyt hiukan poispäin, palasi taas keskusteluun, kertoen miss Dorritille isänsä aikovan mennä virran toiselle puolen kunnioittavalle tervehdyskäynnille, ellei miss Dorrit tiennyt mitään syytä, jonka tähden se ei sopisi.

Tämä vastasi: »Menen suoraan kotiin, ja jos hän tahtoo tulla kanssani, niin pidän mielelläni huolta hänestä — on hauskaa», lisäsi Pikku Dorrit, joka aina ajatteli heikompien tunteita, »saada hänet seuraksi».

»Kuuletkos, isä!» huudahti mrs Plornish. »Oletpa sinä veikeä nuori mies, kun pääset kävelylle miss Dorritin kanssa! Annas kun sidon kaulahuivisi keikarimaiseen mutkaan, sillä sinä, isä, jos kukaan, olet keikari».

Laskien näin tyttärellisesti leikkiä siisti hän ukkoa, syleili häntä hellästi ja seisoi sitten ovella, heikompi lapsi sylissään terveemmän pyöriessä portaissa, ja katseli, kuinka hänen pieni vanha isänsä astua köpitteli käsi pikku Dorritin kainalossa.

He kävelivät hitaasti ja Pikku Dorrit vei hänet Iron Bridgen yli ja antoi hänen istua siellä lepäämässä, ja he katselivat virralle ja puhelivat laivoista, ja ukko mainitsi, mitä hän tekisi, jos hänellä olisi laiva, joka toisi kokonaisen kultalastin kotiin (hän ostaisi Plornisheille ja itselleen hienon asumuksen, jossa olisi kahvila puistoineen ja jossa he asuisivat loput elämästään, ja tarjoilija palvelisi heitä); ukolla oli oikein erikoinen syntymäpäivä nyt. Heillä oli vielä viiden minuutin matka päämääräänsä, kun he kääntyessään Amyn omalle kadulle näkivät Fannyn uusi hattu päässä purjehtivan samaa satamaa kohden.

»Mitä, Herran nimessä, Amy!» huudahti tämä nuori neiti hämmästyneenä. »Et suinkaan sinä tarkoita sitä todella!»

»Mitä niin, Fanny kulta?»

»Mitäkö? Voisin tosin luulla sinusta melkein mitä hyvänsä», vastasi nuori neiti hehkuvan harmistuneena, »mutta tätä en toki olisi odottanut edes sinulta!»

»Fanny!» huudahti Amy loukkautuneena ja ihmeissään.

»Oh! Älä huoli fannytella minua, sinä pieni alhainen olento, älä! Ajatella, että kuljet katua selvällä päivällä vaivaishoitolaisen seurassa!» (Hän laukaisi tuon sanan suustaan kuin ilmapyssyn kuulan.)

»Voi, Fanny!»

»Johan kielsin sinua fannyttelemasta minua, en alistu siihen. En tunne sellaista ihmistä. On kerrassaan inhoittavaa, että olet päättänyt joka tilaisuudessa häväistä meitä. Sinä ilkeä pieni otus!»

»Häpäiseekö se ketään», kysyi Pikku Dorrit hyvin lempeästi, »jos pidän huolta köyhästä vanhasta miehestä?»

»Kyllä, neiti», vastasi sisar, »ja sinun pitäisi tietää se. Ja sinä tiedätkin sen. Ja siksi juuri sinä niin teetkin. Sinun elämäsi suurimpana ilona on muistuttaa perheellesi heidän onnettomuuttaan. Ja lähinnä suurimpana ilonasi on etsiä huonoa seuraa. Mutta vaikkei sinulla olisikaan säädyllisyyden tunnetta, niin on sitä minulla. Salli siis minun häiritsemättä mennä toiselle puolen katua.»

Näin sanoen syöksyi hän toiselle jalkakäytävälle. Vanha häpeätahra, joka kunnioittavasti oli kumarrellut parin askeleen päässä (sillä Pikku Dorrit oli Fannyn aloittaessa hämmästyksissään päästänyt irti hänen käsivartensa) ja jota kärsimättömät ohikulkijat olivat tuupanneet ja toruneet tien tukkeamisesta, liittyi nyt taas saattajaansa, melkein pökertyneenä, ja sanoi: »Toivon, ettei arvoisalle isällenne ole mitään tapahtunut, miss? Toivon, ettei arvoisalla perheellä ole mitään ikävyyksiä?»

»Ei, ei», vastasi Pikku Dorrit. »Ei, kiitos vain. Antakaa käsivartenne tänne, mr Nandy. Pian olemme perillä.»

Sitte puheli hän ukolle niinkuin ennenkin, ja he tulivat vankilan portille, tapasivat Chiveryn virantoimituksessa ja pääsivät sisälle. Nyt sattui niin, että Marshalsean isä oli matkalla porttihuoneeseen juuri samalla hetkellä, jolloin he tulivat sieltä ja astuivat pihalle käsikoukkua. Kun tämä näky sattui hänen silmäänsä, ilmaisivat hänen kasvonsa ja olemuksensa äärimmäistä kiihoittumista ja epätoivoa, ja välittämättä vähääkään vanhasta Nandysta, joka seisoi kumarrellen ja hattu kädessä, kuten aina hänen armonsa läheisyydessä, kääntyi hän ympäri ja riensi omalle ovelleen ja portaita ylös.

Jättäen siihen onnettoman vanhuksen, jonka hän pahalla hetkellä oli ottanut hoiviinsa, ja hätäisesti luvaten heti palata hänen luoksensa, kiirehti Amy isänsä jälkeen ja huomasi Fannyn tulla kahisevan perässään portaissa, loukatun arvokkaana. Kaikki kolme astuivat melkein yhtaikaa huoneeseen; ja isä istui tuoliinsa, peitti kasvonsa käsillään ja voihkaisi.

»Tietysti!» sanoi Fanny. »Sehän on selvää. Poloinen, onneton isä! No, ehkäpä nyt uskotte minua, neitiseni?»

»Mitä nyt, isä?» huudahti Pikku Dorrit kumartuen hänen ylitsensä. »Olenko pahoittanut mieltäsi, isä? En toki, toivoakseni!»

»Toivoaksesi, niin tosiaankin! No, sen minä takaan. Voi, sinä» — Fanny pysähtyi keksiäkseen kyllin voimakkaan sanan — »sinä matalamielinen pikku Amy! Sinä aito vankilanlapsi!»

Isä vaiensi kädenliikkeellä nämä vihaiset soimaukset, nyyhkytti, kohotti kasvonsa ja pudisti alakuloisesti päätänsä nuoremmalle tyttärelleen: »Amy, tiedän kyllä, ettet tarkoittanut mitään pahaa, mutta sinä olet loukannut minua syvästi.»

»Tarkoittanut mitään pahaa!» pisti leppymätön Fanny väliin. »Tarkoitus oli kurja, alhainen! Tarkoitus oli alentaa perhettä!»

»Isä!» huudahti Pikku Dorrit kalpeana ja vapisten, »olen hyvin pahoillani. Anna anteeksi. Sano mitä olen tehnyt, että tiedän välttää sitä toiste!»

»Mitä olet tehnyt, senkin pieni teeskentelevä ilkiö!» huusi Fanny. »Sinä tiedät sen kyllä. Olen jo sanonut sen sinulle, niin että älä kiusaa kaitselmusta yrittämällä kieltää sitä!»

»Hiljaa! Amy», sanoi isä pyyhkiellen kasvojaan nenäliinalla ja puristaen sen sitten kouristuksentapaisesti nyrkkiinsä, joka vaipui hänen polviensa väliin, »olen tehnyt mitä olen voinut ylläpitääkseni teidän arvoanne täällä, olen tehnyt mitä olen voinut hankkiakseni teille aseman täällä. Kenties olen onnistunut, kenties en. Ehkä tiedätte sen, ehkä ette. Minä en sano mitään. Kaikkea muuta olen sietänyt täällä paitsi nöyryytystä. Siitä olen onneksi säästynyt — tähän päivään saakka.»

Kouristus laukesi, ja hän nosti taas nenäliinan silmilleen. Pikku Dorrit, polvillaan hänen vieressään, käsi rukoilevasti laskettuna hänen käsivarrelleen, katseli häntä, itseään syytellen. Voitettuaan surunpuuskansa, puristi isä taas nenäliinan nyrkkiinsä.

»Nöyryytyksestä olen onneksi säästynyt tähän päivään saakka. Kaikissa vaikeuksissani olen säästynyt — nöyryytyksestä — hm — itsetuntoni kautta ja sen kautta, että ympäristöni on — hm — mukautunut siihen, jos saan sanoa niin, ja — hm — antanut sille arvoa. Mutta tänä päivänä, tällä hetkellä olen katkerasti tuntenut sitä.»

»Tietysti! Kuinkas muuten!» huudahti parantumaton Fanny. »Keikailla ja juoksennella katuja pitkin köyhäinhoitolaisen kanssa!» (Taas laukesi ilmapyssy.)

»Mutta, rakas isä», huudahti Pikku Dorrit, »en koetakaan puolustautua, taivas tietää, etten koeta — minä kai olen haavoittanut rakasta sydäntäsi!» Hän risti kätensä surun valtaamana. »En pyydä muuta kuin että annat lohduttaa itseäsi ja suot minulle anteeksi. Mutta ellen olisi tiennyt, että sinä itse olet ystävällinen tuolle vanhukselle ja pidät huolta hänestä ja olet aina iloinen tavatessasi hänet, en olisi tullut tänne hänen kanssansa, isä, en tosiaankaan. Sen, mitä nyt pahaksi onneksi olen tehnyt, sen olen tehnyt erehdyksestä. En voisi tahallani nostaa ainoatakaan kyyneltä sinun silmiisi, rakas isä!» sanoi Pikku Dorrit, jonka sydän oli pakahtumaisillaan, »en mistään hinnasta, vaikka maailma lupaisi minulle mitä hyvänsä».

Fanny nyyhkytti ja alkoi itkeä puoliksi vihoissaan puoliksi katuvana ja sanoi — kuten tämä nuori neiti aina teki häilyessään hyvän ja pahan välillä, ollessaan äkeissään sekä itselleen että koko maailmalle — että hän tahtoisi kuolla.

Sillä välin Marshalsean isä syleili nuorempaa tytärtään taputellen hänen päätänsä.

»Kas niin, kas niin! Älä sano enää mitään, Amy, älä sano enää mitään, lapseni, koetan unohtaa sen mahdollisimman pian», hysteerisen hilpeästi, »ja — unohdankin aivan kohta. On kyllä totta, rakkaani, että olen aina iloinen tavatessani vanhan eläkkeennauttijani — sellaisenaan, sellaisenaan — ja että — hm — olen suojellut tätä — tätä murtunutta kortta — luulen voivani nimittää häntä siksi, sanomatta mitään sopimatonta — ja osoittanut hänelle ystävällisyyttä, mikäli olosuhteeni ovat sallineet. Se on kyllä totta, että näin on asian laita, lapseni. Mutta samalla, näin tehdessäni säilytän, jos tuota — jos voin käyttää sitä sanaa — itsetuntoni. Luvallisen itsetuntoni. Ja muutamat asiat ovat», hän vaikeni nyyhkyttäen, »soveltumattomia siihen ja loukkaavat sitä — loukkaavat sitä syvästi. Ei minua loukannut se, että näin kiltin Amyni osoittavan huomaavaisuutta ja — hm — alentuvaisuutta vanhalle eläkkeennauttijalleni. Olen loukkautunut — puhuakseni selvään, jotta voimme lopettaa tämän kiusallisen puheenaineen olen loukkautunut nähdessäni lapseni, oman lapseni, oman tyttäreni tulevan tänne vankilaan julkiselta kadulta — hymyillen! hymyillen!— käsipuolesta taluttaen — voi hyvä Jumala — tätä vaivaistalopukuun puettua ukkoa!»