Part 32

Ulkomaalaisen oli aina, olipa hän rampa tai terve, vaikea päästä eteenpäin Bleeding Heartissa. Ensiksikin oli asukkailla epämääräinen usko, että kaikki ulkomaalaiset kulkivat puukko taskussa; ja toiseksi heidän mielestään oli luonnollinen perustuslaillinen kansallinen selviö, että kunkin ulkomaalaisen oli lähdettävä omalle maalleen. He eivät milloinkaan tulleet ottaneeksi selkoa siitä, kuinka monta heidän omaa maanmiestänsä tulisi lähetettäväksi heidän huollettavakseen eri osista maailmaa, jos tämä periaate tunnustettaisiin yleisesti; he pitivät sitä yksinomaan ja erikoisesti vain brittiläisenä säädöksenä. Kolmanneksi oh heillä se ajatus, että taivas erikoisesti etsiskeli ulkomaalaista, kun ei luonut häntä englantilaiseksi, ja että hänen maallensa tapahtui kaikenlaisia onnettomuuksia siksi, että siellä tehtiin jotakin, mitä Englannissa ei tehty, eikä tehty sitä, mitä Englannissa tehtiin. Tähän uskoon olivat Barnaclet ja Stiltstalkingit pitkien aikojen kuluessa kasvattaneet heidät julistaen aina, virallisesti ja epävirallisesti, ettei mikään maa, joka ei alistunut näiden suurten sukujen johtoon, voinut toivoa itselleen kaitselmuksen suojelusta; ja kun he sitte saivat kansan uuvutetuksi tähän uskoon, moittivat he yksityisesti sitä maailman ennakkoluuloisimmaksi kansaksi.

Tätä voisi nimittää Bleeding Heartin asukasten valtiolliseksi näkökannaksi; mutta heillä oli muitakin syitä, joiden tähden he eivät olisi suoneet ulkomaalaisten oleskelevan Yardissa. He luulivat, että ulkomaalaiset aina olivat taloudellisessa pulassa; ja vaikka he itse olivat niin suuressa pulassa kuin suinkin saattoi toivoa, ei se vähentänyt heidän vastenmielisyyttään. He luulivat, että ulkomaalaiset aina olivat sotamiesten ja painettien uhkaamia; ja vaikka he itse varmasti olisivat kohta saaneet kallonsa murskatuksi, jos olisivat jollakin tavoin osoittaneet huonoa tuultansa, ei se mitään merkinnyt, koska tämä kurittaminen tapahtui muka tylsällä aseella. He luulivat ulkomaalaisten aina olevan epäsiveellisiä; ja vaikka heillä kotonaan oli tilapäisiä käräjänkäyntejä ja toisinaan sattui avioerojuttujakin, ei se mitään merkinnyt. He luulivat, etteivät ulkomaalaiset tunteneet vapaudenrakkautta, koska eivät milloinkaan olleet marssineet vaaliuurnille loordi Decimus Tite Barnaclen vaalikarjana, lippujen liehuessa ja »Rule Britannian» kaikuessa. Mutta välttääkseni pitkäveteisyyttä mainitsen vain enää, että heillä näiden lisäksi oli monta muuta samankaltaista luuloa.

Näitä esteitä vastaan sai ontuva keppiniekka ulkomaalainen puskea parhaansa mukaan eikä aivan yksin kuitenkaan, sillä mr Arthur Clennam oli suositellut häntä Plornisheille (hän asui saman talon ullakolla), mutta silti epätasaisessa ottelussa. Sitten asujamet nähdessään pienen miehen hyväntuulisena ja reippaana ontuilevan heidän keskuudessaan ja huomatessaan, ettei hän tehnyt mitään pahaa, ei puukottanut ketään, ei harjoittanut mitään häpeällistä epäsiveellisyyttä, eli etupäässä jauho- ja maitoruuilla ja leikki mrs Plornishin lasten kanssa iltaisin, tulivat siihen uskoon, että vaikkei hän voinutkaan toivoa tulevansa englantilaiseksi, olisi kuitenkin kovaa syyttää häntä tästä onnettomuudesta. He alkoivat vähitellen mukautua hänen tasollensa, nimittäen häntä »mr Baptistiksi», mutta kohdellen häntä kuin lasta ja nauraen kohtuuttomasti hänen vilkkaille eleillensä ja lapselliselle englanninkielelleen — nauraen sitä enemmän, koska hän ei pannut sitä pahakseen, vaan nauroi mukana. He puhuttelivat häntä kovalla äänellä, ikäänkuin hän olisi ollut umpikuuro. Opettaessaan hänelle puhdasta englanninkieltä he laativat lauseita, jonka kaltaisilla villit lienevät puhutelleet kapteeni Cookia tai Perjantai Robinson Crusoea. Mrs Plornish varsinkin oli kekseliäs tässä suhteessa; hän niitti sellaista mainetta sanomalla: »Mine toivo teiti sääre pian tärve», että Yardissa arveltiin sen olevan jo lähimain italian kieltä. Mrs Plornish itsekin alkoi uskoa itsellään olevan erikoisia taipumuksia tähän kieleen. Kun mr Baptist tuli tutummaksi, otettiin talouskapineita opetusvälineiksi ja opetettiin hänelle englanninkieltä tällaisen suunnattoman sanakirjan avulla; ja kun hän vain ilmestyi Yardin käytäviin, tulla tuuskahti ovista vaimoja, jotka huusivat: »Mr Baptist — teekannu!» »Mr Baptist — rikkalapio!» »Mr Baptist—jauhoseula!» »Mr Baptist—kahvimylly!» samalla tuoden nämä esineet nähtäville ja saattaen hänet syvästi tuntemaan anglosaksien kielen peloittavat vaikeudet.

Italialaisen edistyttyä tälle asteelle ja hänen Yardissa oleskelunsa kolmannella viikolla tuli mr Pancks vihdoin myös kiinnittäneeksi huomionsa pieneen mieheen. Kiivettyään hänen ullakolleen, mrs Plornish saattajanaan, tapasi Pancks mr Baptistin huoneessa, jossa ei ollut muuta kalustoa kuin vuode lattialla, pöytä ja tuoli; huoneen asukas leikkasi puuta muutamilla yksinkertaisilla aseilla ja näytti olevan mitä iloisimmalla tuulella.

»No, vanha veikko», sanoi mr Pancks, »maksakaa vuokranne!»

Miehellä oli rahat valmiina, paperiin käärittyinä, ja nauraen ojensi hän ne Pancksille; sitten hän nosti luontevalla liikkeellä pystyyn yhtä monta oikean kätensä sormea kuin vuokrassa oli shillingejä ja veti ilmassa poikkiviivan niiden lisänä olevien kuuden pennyn merkiksi.

»Oho!» ihmetteli mr Pancks, katsellen häntä. »Niinkö tosiaankin? Tepä olettekin reilu asiakas. Aivan oikein. Enpä luullut vielä saavani niitä.»

Tässä sekaantui mrs Plornish keskusteluun ja selitti erittäin alentuvasti: »Tykkä teiste. Olla iloinen sai raha.»

Pieni mies hymyili ja nyökäytti päätänsä. Hänen hilpeät kasvonsa miellyttivät erikoisesti mr Pancksia. »Kuinka hänen säärensä laita on?» kysyi hän mrs Plornishilta.

»Oh, paljoa paremmin, sir», vastasi tämä. »Toivomme, että hän jo ensi viikolla kokonaan voi luopua kepistään.» (Tilaisuus oli liian suotuisa päästettäväksi käsistä, ja mrs Plornish näytti erinomaista kielitaitoansa selittämällä mr Baptistille: »Mine toivo teiti sääre pian tärve.»)

»Hän on iloinen veitikka», huomautti Pancks, ihaillen häntä kuin mekaanista leikkikalua. »Millä hän elää?»

»Niin, sir», selitti mrs Plornish, »hän näkyy olevan oikein taitava leikkelemään tuollaisia kukkia, kuten nyt näette hänen tekevän». (Mr Baptist, joka tarkkasi heidän kasvojaan heidän puhuessaan, näytti työtään. Mrs Plornish selitti italialaisella tavallaan mr Pancksin puolesta: »Miellyttä. Oikke hyve!»)

»Elääkö hän mokomalla?» kysyi mr Pancks.

»Hän tulee toimeen hyvin vähällä, sir, ja luullaan hänen aikaa myöten ansaitsevan sillä hyvinkin. Mr Clennam on hankkinut hänelle sitä työtä ja antaa hänelle kaikenlaista muutakin tointa, täällä viereisessä työpajassa — hankkii lyhyesti sanoen työtä hänelle silloin kun hän tarvitsee sitä.»

»No, entä mitä hän tekee silloin, kun ei ole työssä?» kysyi mr Pancks.

»Ei juuri mitään, sir, kai sentähden, ettei hän voi liikkua paljon; mutta hän kuljeksii Yardissa, juttelee siellä täällä, vaikkei hän juuri ymmärrä ketään eikä kukaan häntä, leikkii lasten kanssa ja istuu auringossa — hän istuu missä hyvänsä aivan kuin nojatuolissa — ja hän laulaa ja nauraa!»

»Nauraa!» kertasi mr Pancks. »Minusta näyttää, siltä kuin joka hammas hänen suussansa aina nauraisi.»

»Mutta kun hän joskus kiipeää portaiden yläpäähän Yardin toisessa laidassa», kertoi mrs Plornish, »kurkistelee hän maailmaa kerrassaan omituisella tavalla! Niin että toiset meistä arvelevat hänen katselevan sinne päin, missä hänen kotimaansa on, ja toiset luulevat hänen vaanivan jotakuta sellaista, jota hän ei tahtoisi tavata, ja toiset eivät tiedä mitä ajatella.»

Mr Baptistilla näytti olevan ylimalkainen käsitys siitä, mistä he puhuivat; tahi kenties hän vilkasälyisenä huomasi mrs Plornishin pienen kurkistamista kuvaavan liikkeen. Oli miten oli, hän sulki silmänsä, heilautti päätänsä kuten ainakin mies, jolla on pätevät syyt tekoihinsa, ja sanoi omalla kielellänsä, ettei se mitään merkinnyt. Altro!

»Mitä on altro?» kysyi Pancks.

»Hm! Se on jonkinlainen yleinen huudahdus, sir», selitti mrs Plornish.

»Niinkö?» vastasi Pancks. »No, altro siis teille, vanha veikko. Hyvästi! Altro!»

Mr Baptist toisti sanan vilkkaalla tavallaan moneen kertaan, mr Pancks taas jörömpään tapaansa vastasi yhdellä altrolla. Tästä lähtien otti Pancks mustalainen tavakseen aina palatessaan illalla väsyneenä työstään kiertää Bleeding Heart Yardin kautta, nousta rauhallisesti ullakon portaita, kurkistaa mr Baptistin ovelta ja sanoa, tavatessaan hänet huoneessa: »Halloo, vanha veikko! Altro!» Siihen mr Baptist lukemattomin säteilevin hymyin ja nyökkäyksin vastasi: »Altro, signore, altro, altro, altro!» Tämän pienin tiivistetyn keskustelun jälkeen meni Pancks sitten aina tiehensä, näyttäen keventyneeltä ja virkistyneeltä.

KUUDESKOLMATTA LUKU

Ei kenenkään mielentila

Ellei Arthur Clennam olisi viisaasti päättänyt olla rakastumatta Petiin, olisi hänen elämänsä ollut täynnä suurta mielen rauhattomuutta ja hämmennystä sekä vaikeita sydämen taisteluja. Vähin näistä taisteluista ei olisi ollut se, joka aina lienee vireillä kahden tunteen välillä: toisella puolen olisi ollut halu paheksua mr Henry Gowania, vieläpä tuntea suoranaista vastenmielisyyttä häntä kohtaan ja toisella puolen omantunnon kuiskaus, että tällainen halu oli arvoton. Jalo luonne ei ole altis tuntemaan kiihkeätä vastenmielisyyttä ja on hidas suomaan sille tyynenäkään sijaa mielessään; mutta kun hän huomaa sen elättelevän pahansuopuutta ja tuon tuostakin äkkää sen pursuavankin intohimon lähteestä, silloin tuntee tällainen luonne itsensä kurjaksi ja onnettomaksi.

Sentähden mr Henry Gowan olisi pimittänyt Clennamin mieltä ja paljoa useammin asunut hänen ajatuksissaan kuin miellyttävämmät henkilöt ja asiat, ellei hän olisi tehnyt mainittua erittäin viisasta päätöstä. Näin ollen oli mr Gowan siirtynyt Daniel Doycen ajatuksiin; ainakin sattui tavallisesti niin, että heidän rattoisissa keskusteluissaan Doyce joutui puhumaan Gowanista enemmän kuin Clennam. Näitä keskusteluja sattui usein nyt, kun molemmat yhtiökumppanit olivat vuokranneet yhteisen huoneuston erään vakavan, vanhanaikaisen City-kadun varrella, lähellä Englannin pankkia, London Wallin tienoilla.

Mr Doyce oli viettänyt päivänsä Twickenhamissa. Clennam oli anteeksi pyytäen kieltäytynyt. Mr Doyce oli juuri palannut kotiin. Hän pisti päänsä sisään Clennamin seurusteluhuoneen ovesta toivottaakseen hyvää yötä.

»Tulkaa sisään, tulkaa sisään!» kehoitti Clennam.

»Näin teidän lukevan», vastasi Doyce tullessaan peremmälle, »enkä luullut teidän tahtovan tulla häirityksi».

Ellei olisi ollut tuota merkillistä päätöstä, ei Clennam olisi tiennyt mitä olisi lukenut, ei olisi tuntikauteen vilkaissut kirjaansa, vaikka se olisi ollut avoinna hänen edessään. Hän sulki sen melkein kiivaasti.

»Voivatko he hyvin?» kysyi hän.

»Kyllä», vastasi Doyce, »hyvin he voivat. Kaikki he voivat hyvin.»

Danielilla oli vanha työläismäinen tapa pitää nenäliinaansa hatussaan. Hän otti sen siitä esille ja pyyhki sillä otsaansa, hitaasti toistaen: »Kaikki he voivat hyvin. Miss Minnie näytti mielestäni erikoisen kukoistavalta.»

»Oliko vieraita huvilassa?»

»Ei, ei ollut vieraita.»

»No, mitenkä tulitte toimeen, te neljä?» kysyi Clennam hilpeästi.

»Meitä oli viisi», vastasi hänen toverinsa. »Hän oli siellä, se mies, mikä hänen nimensä on?»

»Kuka se on?» kysyi Clennam.

»Mr Henry Gowan.»

»Ah, niin!» huudahti Clennam tavattoman vilkkaasti. »Niin! — Unohdin hänet.»

»Ehkä muistatte minun maininneen», sanoi Daniel Doyce, »että hän aina viettää sunnuntait siellä».

»Kyllä, kyllä», vastasi Clennam, »kyllä muistan nyt».

Daniel Doyce pyyhkieli yhä otsaansa ja toisti vitkaan: »Kyllä, niin. Hän oli siellä; hän oli siellä. Oli niin, hän oli siellä. Ja hänen koiransa. Sekin oli siellä.»

»Miss Meagles on hyvin kiintynyt — tuohon — koiraan», huomautti Clennam.

»Niin on», myönsi hänen yhtiökumppaninsa. »Enemmän kiintynyt koiraan kuin minä mieheen.»

»Tarkoitatte mr —?»

»Tarkoitan mr Gowania — varmasti», vastasi Doyce.

Keskustelu pysähtyi hetkeksi, jonka Clennam käytti kellonsa vetämiseen.

»Ehkäpä olette hiukan hätäinen arvostellessanne», sanoi hän »Meidän tuomioihimme, — tarkoitan aivan yleisesti —»

»Tietysti», ymmärsi Doyce.

»— vaikuttavat kaikenlaiset syyt, jotka miltei tietämättämmekin ovat kohtuuttomia ja rumia, niin että on välttämätöntä pitää vaari niistä. Esimerkiksi mr —»

»Gowan», täydensi tyynesti Doyce, jonka osalle tämän nimen mainitseminen melkein aina lankesi.

»— on nuori ja kaunis, vapaa ja vilkas käytökseltään, lahjakas ja on nähnyt yhtä ja toista elämässä. Kävisi vaikeaksi mainita epäitsekästä syytä vastenmielisyyteen häntä kohtaan.»

»Minulle se ei ole vaikeata, Clennam», vastasi Doyce. »Minä näen hänen tuottavan nyt huolta ja tulevaisuudessa, kuten pelkään, surua vanhan ystäväni kotiin. Näen hänen uurtavan sitä syvempiä vakoja vanhan ystäväni kasvoihin, kuta enemmän hän lähestyy ja kuta useammin hän katselee hänen tyttärensä kasvoja. Lyhyesti, näen hänen virittävän verkkojaan tämän kauniin ja rakastavan olennon pyydystämiseksi, jota hän ei kuitenkaan milloinkaan tee onnelliseksi.»

»Mutta emmehän me tiedä», sanoi Clennam melkein kuin tuskissaan, »ettei hän tee häntä onnelliseksi».

»Emme tiedä», vastasi hänen yhtiökumppaninsa, »että maa on pystyssä vielä satasen vuotta, mutta pidämme sitä hyvin luultavana».

»Niin, niin!» myönsi Clennam, »meidän täytyy toivoa, meidän täytyy ainakin koettaa olla, ellei jalomielisiä (sillä tässä tapauksessa ei siihen ole tilaisuutta), niin ainakin oikeudenmukaisia. Älkäämme halventako tätä miestä siksi, että hänen on onnistunut voittaa kauniin mielitiettynsä suosio, ja suokaamme tytölle hänen luonnollinen oikeutensa lahjoittaa rakkautensa sille, jonka hän katsoo sen arvoiseksi.»

»Olkoon niin, ystäväni», myönsi Doyce. »Mutta saattaa olla niinkin, että hän on liiaksi nuori ja hemmoiteltu, luottavainen ja kokematon osuakseen valitessaan oikeaan.»

»Sitä asiaa me emme mitenkään kykenisi korjaamaan», sanoi Clennam.

Daniel Doyce pudisti vakavana päätänsä ja sanoi: »Pahoin pelkään, että niin on laita.»

»Sentähden sopikaamme kerta kaikkiaan siitä», ehdotti Clennam, »ettei ole arvomme mukaista puhua pahaa mr Gowanista. Olisi alhaista otaksua hänestä pahaa. Ja minä puolestani päätän olla halveksimatta häntä.»

»Minä en ole aivan yhtä varma itsestäni ja sentähden pidätän itselläni oikeuden olla vihoissani hänelle», vastasi toinen. »Mutta jos en ole varma itsestäni, niin olen kuitenkin varma teistä, Clennam, ja tiedän, millainen kelpo ja kunnioitettava mies te olette. Hyvää yötä, ystäväni ja kumppanini!» Näin sanoen hän pudisti toisen kättä, ikäänkuin heidän keskustelunsa pohjalla olisi ollut jotakin vakavampaa, ja he erosivat.

Näihin aikoihin kävivät he usein Meagles-perheen luona ja huomasivat, että joka kerta ohimennenkin vain mainittaessa mr Henry Gowanin nimeä, kun hän ei ollut heidän joukossaan, palasi mr Meaglesin kasvoille sama pilvi, joka oli pimentänyt hänen päivänpaisteisen ilmeensä sinä aamuna, jolloin Clennam sattumalta tapasi Gowanin lautalla. Jos Clennam olisi sallinut kielletyn intohimon elää sydämessään, olisi näistä viikoista muodostunut todellisen kärsimyksen kausi; mutta näin ollen ei mikään sellainen tullut kysymykseenkään — epäilemättä ei sinnepäinkään.

Niinikään jos hän olisi päästänyt tämän kielletyn vieraan sydämeensä, olisi hänen tänä aikana siinä tapauksessa käymissään äänettömissä sielun taisteluissa ollut jotakin ansiokasta. Jotakin ansiokasta olisi ollut hänen herkeämättömissä ponnistuksissaan vastustaessaan hänelle uudessa muodossa esiintyvän helmasynnin houkutuksia, joiden tarkoituksena oli saada hänet edistämään itsekkäitä pyrkimyksiään alhaisin keinoin, ja pitäessään kiinni ylevistä kunnian ja jalomielisyyden periaatteista. Jotakin ansiota olisi ollut hänen päätöksessään sittenkin olla karttamatta mr Meaglesin taloa, jottei hän, itsekkäästi säästäen itseään, tuottaisi vähäistäkään ikävyyttä talon tyttärelle tekemällä hänet syypääksi vieraantumiseen, jonka Clennam olisi tiennyt pahoittavan isän mieltä. Jotakin ansiokasta olisi ollut hänen vaatimattomassa oikeudenmukaisuudessaan, hän kun aina olisi pitänyt muistissaan mr Gowanin sopivampaa ikää ja suurempaa viehättävyyttä ulkomuodon ja käytöksen puolesta. Hän olisi osoittanut eräänlaista tyyntä mielenlujuutta tehdessään kaiken tämän ja paljon muuta tyynen horjumattomasti, huolimatta siitä, että (hänen ajatellessaan koko elämänsä tarinaa) tuska raastoi sydäntä. Mutta tehtyään tämän päätöksen ei hänellä tietysti voinut olla näitä ansioita; eikä kenenkään mielentila ollut tällainen — ei kenenkään.

Mr Gowania ei liikuttanut, oliko jollakulla vai ei kenelläkään tällainen mielentila. Hän säilytti aina kaikissa tilanteissa täydellisesti tyynen rauhallisuutensa, ikäänkuin mahdollisuus otaksua, että Clennam olisi pohtinut tätä suurta kysymystä, olisi ollut liian kaukainen ja naurettava kuviteltavaksikin. Hänen käytöksessään Clennamia kohtaan oli aina eräänlaista kohteliaisuutta ja huolettomuutta, joka olisi tuottanut sangen epämiellyttävän aineksen Clennamin mielentilaan (äsken kuvittelemassamme tapauksessa nimittäin, jos hän ei olisi tehnyt viisasta päätöstään).

»Pahoittelen todellakin, ettette eilen ollut meidän seurassamme», sanoi mr Henry Gowan käydessään seuraavana aamuna tapaamassa Clennamia. »Meillä oli hauska päivä siellä joen varrella.»

Hän oli kuullut siitä, vastasi Arthur.

»Yhtiökumppaniltanne kai?» kysyi Henry Gowan. »Hän on perin miellyttävä mies!»

»Minä kunnioitan häntä suuresti.»...

»Hitto vieköön, hän on kerrassaan mainio otus!» ihaili Gowan. »Raikas ja tuore, ja uskoo kaikenlaisiin ihmeellisiin asioihin!»

Tässä oli yksi niitä monia pieniä epämiellyttäviä piirteitä, jotka kiusasivat Clennamia. Hän sivuutti tämän huomautuksen ja toisti vain tuntevansa suurta kunnioitusta mr Doycea kohtaan.

»Hän on hurmaava! Ajatella, että hän on uneksien kulkenut elämän läpi ja päässyt tähän ikään, jättämättä mitään tien viereen, poimimatta mitään tien varrelta-, se on todella ihastuttavaa. Se lämmittää sydäntä. Sellainen turmeltumaton, yksinkertainen, hyvä sielu! Totta tosiaan, mr Clennam, tällaisen viattoman olennon rinnalla tuntee itsensä toivottoman maalliseksi ja syntiseksi. Puhun vain omasta puolestani, tietysti, enkä tarkoita teitä. Tekin olette aitoa, väärentämätöntä laatua.»

»Kiitos kohteliaisuudesta», vastasi Clennam vastenmielisen tunteen vallassa, »toivottavasti tekin olette sitä».

»No niin», vastasi toinen. »Ollakseni vilpitön teitä kohtaan, niin olen mukiinmenevä. En ole mikään suuri petkuttaja. Ostakaa minulta taulu, ja minä vakuutan teille, näin meidän kesken, ettei se ole hintansa arvoinen. Ostakaa taulu toiselta mieheltä — joltakin suurelta professorilta, joka tyystin lyö minut laudalta — niin saatte nähdä, että kuta enemmän maksatte hänelle, sitä enemmän käyttää hän herkkäuskoisuuttanne hyväkseen. Niin he kaikki tekevät.»

»Kaikki maalaritko?»

»Maalarit, kirjailijat, isänmaanystävät, kaikki, joilla on merkitystä julkisuudessa. Antakaa melkein kenelle hyvänsä kymmenen puntaa, niin hän pettää teitä vastaavassa määrässä, tuhannen puntaa — sitä vastaavassa määrässä, kymmenen tuhatta puntaa — sitä vastaavassa määrässä. Kuta suurempi menestys, sitä enemmän petkutusta. Mutta mikä oivallinen maailma tämä onkaan!» huudahti Gowan lämpimän innostuksen vallassa. »Mikä hauska, mainio, hurmaava maailma tämä onkaan!»

»Olisin pikemmin luullut», sanoi Clennam, »että mainitsemianne periaatteita noudattavat etupäässä —»

»Barnaclet?» keskeytti Gowan nauraen.

»Ne poliittiset herrat, jotka alentuvat ylläpitämään verukevirastoa.»

»Ah! Älkää toki pidelkö Barnacleja niin pahoin», nauroi Gowan taas; »he ovat kerrassaan kultaisia veikkoja. Pikku Clarence parkakin, perheen pölkkypää, on oikein miellyttävä ja herttainen pöllö. Ja onpa hänessä eräänlaista oveluuttakin, joka hämmästyttäisi teitä!»

»Varmasti. Suuresti», vastasi Clennam kuivasti.

»Ja kuitenkin», huudahti Gowan, joka hänelle ominaisella punnitsemistavalla arvioi kaikki tässä avarassa maailmassa yhtä köykäiseksi, »vaikken voi kieltää, että verukevirasto lopulta vienee, kaiken ja kaikki turmioon ja häviöön, luultavasti ei kuitenkaan meidän aikanamme — niin se on sittekin hyvänä kouluna herrasmiehelle».

»Pelkään, että se on varsin vaarallinen, epätyydyttävä ja kallis koulu niille, jotka maksavat ylläpitääkseen oppilaita siinä», sanoi Clennam pudistaen päätänsä.

»Ah, te olette hirvittävä ihminen», vastasi Gowan keveästi. »Voin hyvin käsittää, että olette peloittanut tuon pienen aasin, Clarencen, pölkkypäistä herttaisimman (minä rakastan häntä todella), melkein järjiltään. Mutta jääköön hän sikseen ja muut kaikki niinikään. Minä haluaisin esitellä teidät äidilleni, mr Clennam. Pyydän, suokaa minulle siihen tilaisuus.»

Jos Clennam olisi ollut kuvitellussa mielentilassa, olisi tämä ollut hänelle kaikkein vähimmin mieleen ja kaikkein vaikeinta nyt välttää.

»Äitini asuu erittäin vaatimattomasti tuolla ikävässä, punatiilisessä Hampton Court-vankilassa», selitti Gowan. »Jos tahtoisitte tehdä ehdotuksen, ilmoittaa sopivan päivän, jolloin voisin saattaa teidät sinne päivällisille, niin saisitte viettää muutamia ikävystyttäviä tunteja ja äitini olisi ihastunut. Näin juuri on asian laita.»

Mitä oli Clennamin vastattava tähän? Hänen arassa luonteessaan oli suuri määrä viattomuutta parhaassa merkityksessä, sillä hän oli kokematon ja tottumaton; viattomuudessaan ja vaatimattomuudessaan saattoi hän vain vastata olevansa onnellinen saadessaan antautua mr Gowanin käytettäväksi. Näin hän vastasikin, ja päivä määrättiin. Ja pelätty päivä siitä tuli hänelle ja hyvin vähän tervetullut, kun se koitti ja he yhdessä ajoivat Hampton Courtiin.

Tämän kunnioitettavan rakennusryhmän kunnioitettavat asukkaat olivat leiriytyneet sinne kuin jonkinlaiset sivistyneet mustalaiset. Heidän taloutensa näytti olevan vain väliaikaisessa kunnossa, ikäänkuin he olisivat valmiit lähtemään tiehensä heti, kun jotakin parempaa ilmaantuisi; ja he itse tuntuivat perin tyytymättömiltä, ikäänkuin vihoittelisivat siitä, ettei heille vielä ollut tarjottu jotakin monin verroin parempaa. Hienoja verhoja ja erilaisia väliaikaisia varusteita näkyi ilmeisemmissä tai piiloisemmissa paikoissa kohta, kun heidän ovensa aukeni; niinikään ilmestyi näkyville liian matalia irtoseiniä, jotka lohkaisivat ruokailuhuoneita holvikäytävistä ja varjostivat hämäriä nurkkauksia, missä palvelijapojat nukkuivat yönsä, päät veitsien ja haarukoiden keskellä; verhoja, jotka koettivat uskotella teille, ettei niiden taakse mitään piiloutunut; lasiruutuja, jotka pyysivät, ettette näkisi niitä; kaikenlaisia erimuotoisia esineitä, jotka teeskentelivät olevansa aivan tietämättömiä syyllisestä salaisuudestaan, makuuvuoteesta; muurissa valepukuisia salaluukkuja, jotka selvästi olivat hiilikellareja; olemattomuutta teeskenteleviä käytävänaukkoja, jotka ilmeisesti olivat pienten keittiöiden ovia. Älykästä neuvokkuutta ja ovelia salaisuuksia huokui näistä esineistä. Vierailijat katsoivat hievahtamatta isäntäväkeänsä silmiin eivätkä olleet tuntevinaan kiehuvan ja paistuvan ruuan hajua kolmen jalan päästä; jos joku sattui istumaan vastapäätä sattumalta auki jäänyttä säiliötä, ei hän ollut huomaavinaan pulloja; vierailija, istuen ohuen kangasseinän ääressä, jonka takana lakeija ja nuori palvelustyttö sattuivat olemaan äänekkäässä keskustelussa, oli istuvinaan erämaan hiljaisuudessa. Hienoston mustalaisten keskuudessa oli loppumattomiin liikkeellä tällaisia pieniä sovittavia apuvekseleitä, joita he alituisesti kirjoittivat ja aina hyväksyivät toinen toiselleen.