Part 33

Muutamat näistä mustalaisista olivat perin äreitä, sillä he olivat parantumattomasti katkeroituneita ja vihaisia kahdesta sielullisesta koettelemuksesta: toinen oli tietoisuus siitä, etteivät he saaneet yleisöltä kylliksi sitä, mikä ansiosta kuului heille, ja toinen, että yleisöllä oli oikeus käydä Hampton Courtissa. Tästä jälkimäisestä suuresta vääryydestä kärsivät toiset hirveästi — varsinkin sunnuntaisin, jolloin he toisinaan odottivat maan aukenevan ja nielevän yleisön kitaansa; mutta jonkinlaisesta moitittavasta velttoudesta maailmankaikkeuden järjestelyssä johtui, ettei tätä sangen toivottavaa tapahtumaa ollut vielä sattunut.

Mrs Gowanin ovella oli vastaanottajana monivuotinen uskollinen palvelija, jolla oli oma yksityinen kanansa kynittävänä yleisön kanssa; asia koski postivirkaa, jota hän oli toivonut itselleen ja jota hän ei vieläkään ollut saanut. Hän tiesi aivan hyvin, ettei yleisö olisi voinut antaa tätä virkaa hänelle, mutta ajatus, että yleisö pidätti häneltä sen, tuotti hänelle synkkää tyydytystä. Tämän vääryyden vaikutuksesta (ja kenties myöskin siksi, että palkkaa maksettiin hieman niukasti ja epäsäännöllisesti) oli hän alkanut laiminlyödä ulkonaisen olemuksensa hoitoa ja käynyt äreäksi; ja otaksuen Clennamin kuuluvan alhaisten sortajiensa joukkoon hän otti tämän loukkaavalla tavalla vastaan.

Mrs Gowan toivotti kuitenkin alentuvasti hänet tervetulleeksi. Hän oli kohtelias vanha rouva, joka nuoruudessaan oli ollut kaunis ja yhä vielä oli niin hyvin säilynyt, että ihojauhe hänen nenällään ja jonkunlainen mahdoton kukoistus kummankin silmän alla olivat tarpeettomia. Hän kohteli Clennamia hiukan kopeasti, samoin kuin toinenkin vanha rouva, tummakulmainen ja korkeanenäinen; tässä naisessa lienee kyllä ollut jotakin todellista ja omaa, sillä muuten häntä ei olisi voinut olla olemassakaan, mutta varmasti eivät sitä olleet hänen hiuksensa eikä hampaansa eikä vartalonsa eikä ihonsa; samaten kohteli häntä vanha harmaatukkainen, ylhäisen ja happaman näköinen herrasmies; molemmat olivat kutsutut päivällisille. Mutta koska he olivat olleet brittiläisessä lähetystössä usealla maailman kulmalla ja koska brittiläinen lähetystö ei voi paremmin saavuttaa verukeviraston suosiota kuin kohtelemalla maanmiehiään rajattoman halveksivasti (muutenhan ne olisivat samanlaisia kuin muiden maiden lähetystöt), katsoi Clennam heidän päästäneen hänet kokolailla helpolla. Vanha arvokas herra huomattiin loordi Lancaster Sliltstalkingiksi, jota verukevirasto monta vuotta oli ylläpitänyt brittiläisen majesteetin edustajana ulkomailla. Tämä ylhäinen jäähdyttäjä oli aikoinaan jäädyttänyt useita eurooppalaisia hoveja ja menestynyt siinä niin täydellisesti, että pelkkä englantilaisen nimikin jo pani vilusta värisemään ne ulkomaalaiset, joilla neljännesvuosisata takaperin oli ollut erinomainen kunnia tuntea hänet.

Hän oli nyt eläkkeellä ja suvaitsi sentähden kohteliaasti (puettuna suunnattomaan valkoiseen kaulaliinaan, joka oli kuin kankea lumikinos) luoda varjonsa päivällisille. Kaikkialla esiintyvä mustalaisleima tuntui pöytäkalustonkin kirjavassa kiertolaisluonteessa ja lautasten ja kulhojen omituisessa kilpajuoksussa; mutta hienon jäähdyttäjän läsnäolo, joka oli monin verroin parempi kuin hienoimmat lautaset ja porsliinit, loi loistoa kaiken ylle. Hän varjosti päivällisen, jäähdytti viinit, hyydytti kastikkeen ja lakastutti vihannekset.

Huoneessa oli vain yksi henkilö paitsi mainittuja, mikroskooppisen pieni palvelijapoika, ja hän auttoi häijyä miestä, joka ei saanut postivirkaa. Tämäkin nuorukainen olisi, jos hänen takkinsa olisi avattu ja sydämensä paljastettu, huomattu Bernacle-perheen kaukaiseksi sukulaiseksi, joka jo pyrki johonkin asemaan hallituksen varjossa.

Mrs Gowan johti päivällispöydässä keskustelun turmeltuneeseen nykyaikaan; hänen kasvoillaan oli lempeän surumielisyyden ilme, joka johtui siitä, että hänen poikansa oli alhaisen, halvan taiteen palvelijana pakotettu liehittelemään raakaa yleisöä, sensijaan että hän olisi vedonnut synnynnäisiin oikeuksiinsa ja pistänyt renkaan nenänsä läpi tunnustettuna Barnaclena. Tässä tilaisuudessa kuuli Clennam ensimmäisen kerran, kuinka pienten napojen ympäri tämä suuri maailma kieppuu.

»Jos John Barnacle», sanoi mrs Gowan, sittenkun ajan turmelus oli saatu täysin todetuksi, »vain olisi luopunut onnettomasta ajatuksestaan liehitellä ja lepytellä roskaväkeä, niin kaikki olisi käynyt hyvin, ja luulen, että isänmaa olisi turvattu».

Vanha korkeanenäinen rouva yhtyi häneen, mutta lisäsi, että jos Augustus Stiltstalking olisi säädettyyn tapaan komentanut ratsuväen liikkeelle ja antanut sille hyökkäyskäskyn, olisi isänmaa säilynyt turvattuna.

Ylhäinen jäähdyttäjä yhtyi niinikään heihin, mutta lisäsi, että jos William Barnacle ja Tudor Stiltstalking yhtyessään ja tehdessään iäti muistettavan liittonsa olisivat rohkeasti tukkineet sanomalehtien suut ja määränneet rangaistavaksi jokaisen sananpalvelijan, joka rohkeni ottaa keskustelun alaiseksi virassa olevien arvovaltaisten henkilöiden toimia ulkomailla tai kotimaassa, olisi isänmaa säilynyt turvattuna.

Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että isänmaa (Barnaclein ja Stiltstalkingien toinen nimitys) oli turvan tarpeessa, mutta miksi se oli niin turvan tarpeessa, se ei käynyt niinkään selville. Selvää oli vain se, että kysymys koko ajan koski vain John Barnaclea, Augustus Stiltstalkingia, William Barnaclea ja Tudor Stiltstalkingia, Tom, Dick tai Harry Barnaclea tai Stiltstalkingia, koska ketään muita ei ollut olemassa paitsi roskaväkeä. Tämänluontoista oli keskustelu, ja se vaikutti Clennamiin, joka ei ollut sellaiseen tottunut, erittäin epämiellyttävästi, pani hänet epäilemään, tokko oli oikein istua äänettömänä kuuntelemassa, kuinka kokonainen suuri kansa sisällytettiin tällaisiin ahtaisiin rajoihin. Hän muisti kuitenkin, että parlamenttikeskusteluissakin, olipa puhe tämän kansan ruumiin tai hengen elämästä, kysymys tavallisesti koski John Barnaclea, Augustus Stiltstalkingia, William Barnaclea ja Tudor Stiltstalkingia, Tom, Dick tai Harry Barnaclea tai Stiltstalkingia eikä ketään muuta ja pohdittiin ainoastaan näiden herrojen kesken, niin että hän ei virkkanut mitään roskaväen puolesta, muistaen, että roskaväki oli tottunut sellaiseen.

Mr Henry Gowanilla näytti olevan ilkeämielistä huvia yllyttäessään näitä kolmea keskustelijaa toisiaan vastaan ja nähdessään Clennamin hämmästyvän heidän puheistaan. Suhtautuen yhtä halveksivasti siihen luokkaan, joka oli hyljännyt hänet, kuin siihenkin, joka ei ollut tunnustanut häntä omakseen, hän oli henkilökohtaisesti välinpitämätön kaikesta, mitä tapahtui. Clennamin hämmennys ja eristyneisyys tässä kelpo seurassa näytti niinikään tuottavan tyydytystä hänen raikkaalle mielellensä; ja jos Clennam olisi ollut siinä mielentilassa, jota vastaan edellä on kuviteltu taistelua, olisi hän epäillyt jotakin tällaista ja pöydässä istuessaan koko ajan sotinut tätä epäluuloa vastaan, pitäen sitä halpamaisuutena.

Kahden tunnin kuluessa ylhäinen jäähdyttäjä, joka ei milloinkaan ollut vähempää kuin sata vuotta aikaansa jäljessä, peräytyi viisi vuosisataa taaksepäin lausuillen juhlallisia, oraakkelimaisia, tälle aikakaudelle soveltuvia valtiollisia mielipiteitä. Hän lopetti jäähdyttämällä kupillisen teetä juotavakseen ja poistui mieli alimmassa lämpöasteessaan.

Mrs Gowan, joka loistoaikoinaan oli tottunut aina pitämään vieressään vapaan nojatuolin ja erikoisen suosionsa merkkinä kutsumaan alttiita orjiaan siihen toisen toisensa perästä lyhyeen vastaanottoon, viittasi nyt viuhkallaan Clennamia lähestymään. Tämä totteli ja istuutui loordi Lancaster Stiltstalkingin jälkeen vapaaksi jääneelle kolmijalalle.

»Mr Clennam», sanoi mrs Gowan, »lukuunottamatta iloa saada tutustua teihin, näinkin kurjan epämukavassa asunnossa — pelkkä kenttämajahan tämä vain on — niin on olemassa muuan asia, josta välttämättä tahtoisin puhua kanssanne. Se on se, jonka yhteydessä poikani luullakseni sai kunnian tutustua teihin.»

Clennam taivutti päätänsä sopivana ylimalkaisena vastauksena sellaiseen, mitä hän ei vielä oikein ymmärtänyt.

»Ensiksikin», kysyi mrs Gowan, »onko hän todellakin kaunis?»

Edellä kuvitellussa mielentilassa olisi Clennamin ollut vaikea vastata, todellakin vaikea hymyillä ja kysyä: »Kuka?»

»Oh! Kyllä te tiedätte!» huudahti toinen. »Se Henryn mielitietty. Tämä onneton kuvitelma! No niin, jos on kunnia-asia, että mainitsen hänen nimensä — miss Mickles — Miggles.»

»Miss Meagles», vastasi Clennam, »on hyvin kaunis».

»Miehet erehtyvät usein sellaisissa asioissa», väitti mrs Gowan pudistaen päätänsä, »niin että tunnustan suoraan olevani yhä edelleen epävarma tässä suhteessa; tosin sekin merkitsee jotakin, että Henryn lausunnot vahvistetaan näin vakavasti ja vakuuttavasti. Hän lienee saanut heidät käsiinsä Roomassa?»

Joku olisi syvästi loukkautunut viime lauseesta. Clennam vastasi: »Anteeksi, epäilen tokko käsitin sananne oikein.»

»Lienee saanut käsiinsä nuo ihmiset», vastasi mrs Gowan koputtaen viuhkansa (suuren, vihreän, jota hän käytti käsivarjostimenaan) varrella edessään olevaan pieneen pöytään. »Keksinyt ne. Löytänyt ne. Kompastunut niihin.»

»Nuo ihmiset?»

»Niin. Nuo Migglesit.»

»En todellakaan voi sanoa», vastasi Clennam, »missä ystäväni mr Meagles ensin esitteli mr Henry Gowanin tyttärelleen».

»Olen aivan varma siitä, että hän sai tytön käsiinsä Roomassa; mutta yhdentekevä missä — jossakin vain. No (tämä kokonaan meidän kesken) onko hän hyvin rahvaantapainen?»

»Hyvä rouva», vastasi Clennam, »olen itse niin ehdottomasti rahvaantapainen, etten kykene arvostelemaan häntä tässä suhteessa».

»Hyvä!» Mrs Gowan levitti rauhallisesti viuhkansa levälleen.

»Mainiota! Tästä päätän, että sisimmässänne katsotte hänen käytöksensä olevan sopusoinnussa ulkomuodon kanssa.»

Clennam istui hetkisen jäykkänä ja kumarsi sitten.

»Se on lohdullista, ja toivon teidän olevan oikeassa. Henry lienee kertonut teidän matkustelleen heidän seurassansa.»

»Matkustelin ystäväni mr Meaglesin ja hänen vaimonsa ja tyttärensä seurassa muutaman kuukauden ajan.» (Kuvitellun miehen sydäntä olisi kouristanut tätä muistellessa.)

»Todella lohdullista, sillä teillä on tietysti laaja kokemus heistä. Katsokaas, mr Clennam, tätä on jo kestänyt kauan, enkä huomaa siinä mitään parannusta. Sentähden tunnen suurta helpotusta saadessani puhua sellaisen kanssa, joka on niin perillä asioista kuin te. Se tekee oikein hyvää, on todellinen siunaus.»

»Anteeksi, mutta minä en ole mr Henry Gowanin uskottu. En ole likimainkaan niin perillä asioista kuin otaksutte. Erehdyksenne saattaa minut hyvin arkaan asemaan. Mr Henry Gowanin ja minun kesken ei ole sanallakaan kosketeltu tätä asiaa.»

Mrs Gowan katsahti huoneen toiseen päähän, jossa hänen poikansa istui sohvassa pelaten korttia vanhan rouvan kanssa, joka oli puoltanut ratsuväen hyökkäystä.

»Ette ole hänen uskottunsa? Ette tietystikään», myönsi mrs Gowan, »ette ole keskustelleet asiasta? Ettehän toki. Sen kyllä ymmärrän. Mutta on olemassa ilmilausumatonta luottamusta, mr Clennam, ja koska olette tuttavallisesti ollut yhdessä noiden ihmisten kanssa, niin olen varma siitä, että tällainen luottamus vallitsee välillänne tässä asiassa. Kenties olette kuullut minun syvästi kärsineen siitä, että Henry on antautunut alalle, joka — no niin!» kohauttaen hartioitaan, »varsin kunnioitettava ala kyllä, myönnän sen, ja muutamat taiteilijathan ovat, taiteilijoina, varsin erinomaisia henkilöitä; meidän suvussamme on kuitenkin aina tyydytty pysymään vain taiteen harrastajina, jonka tähden on anteeksiannettavaa heikkoutta, jos tunnen itseni hieman —»

Kun mrs Gowan vaikeni huoahtaakseen, ei Clennam huolimatta päätöksestään pysyä jalomielisenä, voinut olla ajattelematta kuinka näin ollen vaara oli perin vähäinen, että joku heistä nytkään ylittäisi harrastelijan tason.

»Henry», jatkoi äiti, »on itsepäinen ja lujatahtoinen, ja kun nämä ihmiset tietysti pinnistävät hermonsa äärimmilleen pyydystääkseen hänet, niin ei minulla ole suuriakaan toiveita siitä, että tämä juttu keskeytyisi. Pelkään, että tytön omaisuus on perin vähäinen; Henry olisi voinut tehdä paljoa paremman naimiskaupan; tuskin on saatavissa mitään korvausta tästä liitosta; mutta hän menettelee oman päänsä mukaan, ja ellen pian huomaa mitään parannusta, niin täytynee minun alistua ja tyytyä näihin ihmisiin sellaisina kuin he ovat. Olen äärettömän kiitollinen teille siitä, mitä olette kertonut heistä.»

Kun hän kohautti hartioitaan, kumarsi Clennam taas jäykästi ja sitten, kiusallinen punastus kasvoillaan ja epäröiden, virkkoi vielä matalammalla äänellä kuin tähän asti oli puhunut:

»Rouva Gowan, en oikein tiedä, kuinka täyttäisin erään velvollisuuden, mutta sittenkin pyydän suosiollista huomaavaisuuttanne koettaessani siitä suoriutua. Teidän tahollanne on suuri väärinkäsitys, joka on mielestäni korjattava, jos saan käyttää sellaista sanontaa. Otaksutte mr Meaglesin ja hänen perheensä pinnistävän hermonsa äärimmilleen, niinhän sanoitte —»

»Äärimmilleen», kertasi mrs Gowan, katsoen häneen tyynen uhmaavasti, vihreä viuhka levällään kasvojen ja takkavalkean välillä.

»Pyydystääkseen mr Henry Gowanin?»

Toinen myönsi rauhallisesti.

»No niin, tämä on niin vähän yhtäpitävää todellisuuden kanssa, että tiedän mr Meaglesin olevan perin onnettoman tämän jutun tähden ja koettaneen keksiä jos jonkinlaisia esteitä saadakseen sen päättymään.»

Mrs Gowan löi suuren vihreän viuhkansa kokoon, taputti sillä Clennamin käsivartta ja omia hymyileviä huuliaan »No tietysti», sanoi hän. »Sitähän juuri tarkoitan.»

Arthur katseli häntä odottaen selitystä siihen, mitä hän tarkoitti.

»Oletteko oikein tosissanne, mr Clennam? Ettekö ymmärrä?» Arthur ei ymmärtänyt.

»No, enkö minä tuntisi poikaani ja tietäisi, että hän juuri tällä tavalla on pidätettävissä?» selitti mrs Gowan halveksivasti, »ja eikö tuo Migglesin väki tietäisi sitä vähintäin yhtä hyvin kuin minä? Oh, he ovat ovelaa väkeä, mr Clennam, nähtävästi liikemiehiä! Luulenpa Migglesin aikoinaan palvelleen eräässä pankissa. Se oli varmasti hyvin kannattava pankki, jos hänellä oli paljon sananvaltaa sen hoidossa. Tämä on kerrassaan taitavaa peliä!»

»Pyydän hartaasti, hyvä rouva —» keskeytti Arthur.

»Oh, mr Clennam, oletteko todellakin noin herkkäuskoinen!»

Kuullessaan hänen puhuvan näin ylenkatseellisesti ja nähdessään hänen taputtelevan pilkallisia huuliaan viuhkallaan piti Clennam koko asiaa niin tuskallisena, että hyvin totisena lausui: »Uskokaa minua, hyvä rouva, te olette väärässä, epäluulonne on aivan perusteeton.»

»Epäluuloni?» toisti mrs Gowan. »Ei ole puhetta epäluulosta, mr Clennam, vaan varmuudesta. Juoni on todella taitavasti punottu ja näkyy tykkänään pettäneen teidät.» Hän nauroi ja taputteli taas huuliaan viuhkalla ja heilautti päätänsä ikäänkuin lisätäkseen: »Älkää puhuko minulle mitään. Tiedän, että sellaiset ihmiset ovat valmiit tekemään mitä hyvänsä tällaisen naimisliiton tuottaman kunnian vuoksi.»

Tällä otollisella hetkellä loppui korttipeli, ja mr Henry Gowan tuli huoneen poikki heidän luoksensa, sanoen: »Äiti, ehkä tahdot päästää mr Clennamin tällä kertaa, meillä on pitkä matka ja on jo myöhä.» Jonka jälkeen Clennam nousi, koska hänellä ei ollut valitsemisen varaa, ja viimeiseen saakka oli mrs Gowanin kasvoilla halveksiva ilme, ja hän taputteli viuhkallaan ivallisia huuliansa.

»Teillä oli kammottavan pitkä vastaanotto», sanoi Gowan kun ovi sulkeutui heidän peräänsä. »Toivon hartaasti, ettei äitini ikävystyttänyt teitä».

»Ei ensinkään», vastasi Clennam.

He nousivat keveihin nelipyöräisiin ajopeleihin ja olivat pian kotimatkalla. Gowan, joka ajoi, sytytti sikaarin; Clennam kieltäytyi ottamasta tarjottua sikaaria. Ponnistuksistaan huolimatta vaipui hän niin syviin mietteisiin, että Gowan taas sanoi: »Pelkään pahoin, että äitini ikävystytti teidät.» Siihen Clennam heräsi vastaamaan: »Ei ensinkään», mutta vaipui kohta taas ajatuksiinsa.

Jos hän olisi ollut siinä mielentilassa, jota olemme kuvitelleet, olisivat hänen mietteensä etupäässä kohdistuneet vieressä istuvaan mieheen. Hän olisi muistellut sitä aamua, jolloin hän ensimmäisen kerran näki Gowanin, kaivelemassa korollaan kiviä maasta, ja olisi kysynyt itseltään: »Noinko huolettomasti ja julmasti hän työntää minutkin tieltään?» Hän aprikoi, oliko hän pannut toimeen tämän esittelyn äidille, koska tiesi mitä tämä sanoisi ja koska siten saattoi puolustaa asemaansa kilpailijan edessä sekä kopeasti kehoittaa tätä väistymään tieltä, sanallakaan uskomatta asiaansa hänelle. Hän olisi voinut ajatella, että Gowan, vaikkei hänellä olisi ollutkaan tällaista suunnitelmaa, olisi vienyt hänet kotiinsa vain leikitelläkseen hänen tukahutetuilla tunteillaan ja kiusatakseen häntä. Näiden mietiskelyjen tulvan olisi tavantakaa pysähdyttänyt häpeän ryöppy tuoden tullessaan hänen avonaisen luonteensa vastalauseen, joka olisi huomauttanut, että tällaisten epäluulojen suosiminen, hetkenkin ajan, ei suinkaan todistanut sellaista ylevää, kadehtimatonta mielentilaa, jonka hän oli päättänyt omaksua. Tällaisina hetkinä olisi taistelu hänessä ollut kovimmillaan, ja katsahtaessaan Gowaniin hän olisi hätkähtänyt ikäänkuin olisi tehnyt seuralaiselleen jollakin tavoin vääryyttä.

Ja katsellessaan pimeätä tietä ja sen varrella olevia epäselviä esineitä, olisi hän taas päätynyt entiselle ajatusladulleen: »Minnekähän olemme, tämä mies ja minä, matkalla elämän pimeällä polulla? Mitenkähän meidän käy ja hänen, hämärässä tulevaisuudessa?» Ajatellessaan häntä olisi hänet taas vallannut levottomuutta herättävä, moittiva aavistus, ettei hän menetellyt uskollisesti häntä kohtaan, kun ei pitänyt Gowanista, ja että hän entistä vähemmin oli hänen arvoisensa, koska oli perin kärkäs uskomaan Gowanista pahaa.

»Olette nähtävästi huonolla tuulella», huomautti Gowan. »Pahoin pelkään, että äitini on kauheasti ikävystyttänyt teitä.»

»Uskokaa minua, ei ensinkään», vakuutti Clennam. »Se ei ole mitään — ei mitään.»

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Viisikolmatta

Näihin aikoihin tuotti Arthur Clennamille suurta levottomuutta usein uudistuva epäilys, oliko mr Pancksin halu koota tietoja Dorrit-perheestä mahdollisesti yhteydessä niiden epäluulojen kanssa, joista hän oli puhunut äidilleen palattuaan kotiin pitkäaikaisesta maanpakolaisuudestaan. Mitä mr Pancks jo tiesi Dorrit-perheestä, mitä hän oikeastaan vielä tahtoi tietää ja minkä tähden hän ensinkään vaivasi toimeliasta päätänsä tällä kaikella, olivat kysymyksiä, jotka usein saattoivat hänet ymmälle. Mr Pancks ei ollut niitä, jotka olisivat tuhlanneet aikaansa ja vaivojansa tällaisiin tiedusteluihin turhan uteliaisuuden tyydyttämiseksi. Clennam ei epäillytkään, ettei hän tähdännyt johonkin erikoiseen päämäärään. Ja vakavia mietteitä herätti hänessä kysymys, paljastuisivatko mr Pancksin toimeliaisuuden saavuttaman päämäärän kautta ne salaiset syyt, jotka olivat taivuttaneet hänen äitinsä ottamaan pikku Dorritin huostaansa.

Ei silti, että hän milloinkaan horjuisi halussaan hyvittää tai päätöksessään korjata isänsä aikana tehtyä vääryyttä, jos sellainen tulisi ilmi ja olisi korjattavissa. Se otaksutun vääryyden varjo, joka oli ahdistanut häntä hänen isänsä kuolemasta saakka, oli niin epämääräinen ja vailla muotoa, että sitä aiheuttava todellisuus saattoi suuresti erota siitä, millaiseksi hän oli kuvitellut sen. Mutta jos hänen arveluissaan huomattaisiin olevan perää, oli hän valmis milloin tahansa luovuttamaan kaiken omaisuutensa ja aloittamaan elämän uudelleen. Hänen lapsuutensa synkkä, julma opetus ei ollut milloinkaan päässyt oikein tunkeutumaan hänen sydämeensä, ja hänen siveysoppinsa ensimmäinen sääntö kuului, että hänen tuli aloittaa matkansa ylöspäin pitämällä käytännöllisessä nöyryydessä tarkasti huolta maallisesta vaelluksestaan ja ettei hän milloinkaan voinut pelkkien sanojen siivillä nousta taivaaseen. Velvollisuuden täyttäminen maan päällä, hyvitys maan päällä, toiminta maan päällä, ne ensiksi; ne olivat ensimmäiset jyrkät portaat matkalla ylöspäin. Ahdas oli portti ja tie kaita, paljoa ahtaampi ja kaidempi kuin se leveä valtatie, jonka kivityksenä olivat omahyväiset tunnustukset ja hartaudenharjoitukset, lähimmäisen silmästä kaivetut raiskat ja toisten kärkäs luovuttaminen tuomittaviksi — kaikki arvotonta kamaa, joka ei maksanut kerrassaan mitään.

Ei. Itsekäs pelko tai epäröinti eivät tehneet häntä levottomaksi, vaan epäluulo, ettei Pancks muistaisi osaansa heidän välisessä sopimuksessaan, vaan päästyään jonkun asian perille ryhtyisi toimiin sen johdosta, ilmaisematta sitä hänelle. Toiselta puolen, muistellessaan keskusteluaan Pancksin kanssa ja ajatellessaan, kuinka vähän syytä hänellä oikeastaan oli otaksua, että tämä merkillinen henkilö saattoi olla näiden asioiden jäljilläkään, ihmetteli hän toisinaan itseään voidessaan pitää asiaa niin tärkeänä. Risteillen näillä vesillä, harhaili hän sinne tänne, kuten ainakin alukset ristiaallokossa, pääsemättä satamaan.

Pikku Dorritin vetäytyminen pois heidän tavallisesta kanssakäymisestään ei parantanut asiaa. Hän oli niin paljon ulkona ja niin paljon omassa huoneessaan, että Clennam alkoi kaivata häntä ja huomata hänen paikkansa tyhjäksi. Hän oli kirjoittanut ja kysynyt, voiko hän paremmin, ja Pikku Dorrit oli vastannut, kiitollisesti ja vakavasti, pyytäen häntä olemaan rauhassa hänen puolestaan, hän kun voi aivan hyvin; mutta Clennam ei ollut nähnyt häntä, entiseen kanssakäymiseen verraten pitkään aikaan.

Clennam palasi eräänä iltana kotiin, käytyään Pikku Dorritin isän puheilla, joka oli maininnut tyttären olevan vierailulla — niin hän aina sanoi, kun tämä oli kovassa työssä hankkiakseen isälle illallista — ja tapasi mr Meaglesin kiihoittuneena kävelemässä huoneessaan. Kun Clennam avasi oven, pysähtyi mr Meagles, kääntyi häneen päin ja sanoi:

»Clennam! Tattycoram!»

»Mitä on tapahtunut?»

»Poissa!»

»Taivaan nimessä, mitä tarkoitatte?» huudahti Clennam hämmästyneenä.

»Ei tahtonut laskea viiteenkolmatta; en saanut häntä tekemään niin; pysähtyi kahdeksaan ja lähti tiehensä.»

»Lähti pois talostanne?»

»Eikä palaa enää milloinkaan», sanoi mr Meagles pudistaen päätänsä. »Te ette tunne tämän tytön intohimoista ja ylpeätä luonnetta. Hevosvaljakko ei saisi häntä nyt vedetyksi takaisin; vanhan Bastiljin lukot ja telkeet eivät pidättäisi häntä.»

»Mitenkä tämä tapahtui? Istukaa ja kertokaa minulle.»

»Ei ole varsin helppoa kertoa, miten se tapahtui; sillä teidän pitäisi tuntea tämän kiivaan tyttöparan onneton luonne, voidaksenne oikein käsittää asian. Mutta näin se tapahtui. Pet ja äiti ja minä olemme viime aikoina keskustelleet paljon. En tahdo salata teiltä, Clennam, etteivät nämä keskustelut ole olleet niin iloista laatua kuin olisin suonut; on ollut puhetta siitä, että lähtisimme taas matkalle. Tätä ehdotusta tehdessäni on minulla oikeastaan ollut erikoinen tarkoitus.»

Kuvitellussa tapauksessa olisi Clennamin sydän tykyttänyt kiivaasti.

»Tarkoitus», jatkoi mr Meagles hetken vaiti oltuaan, »jota on myöskään tahdo salata teiltä, Clennam. Rakas lapseni on mieltynyt erääseen henkilöön, ja olen siitä hyvin pahoillani Kenties arvaatte, kenestä on kysymys. Henry Gowanista.»

»En ollut aivan valmistumaton kuulemaan sitä.»

»No niin!» Mr Meagles huokasi syvään. »Olisin suonut, ettei teidän milloinkaan olisi tarvinnut kuulla sitä. Mutta näin nyt kuitenkin on asianlaita. Äiti ja minä olemme panneet parhaamme, Clennam; olemme koettaneet lempeätä neuvomista, olemme koettaneet antaa ajan vaikuttaa, olemme koettaneet erossaoloa. Mutta turhaan. Viime keskustelumme koski matkaa, joka kestäisi vähintäin vuoden ja jonka ajaksi heidät tykkänään erotettaisiin ja suhde keskeytettäisiin. Tämän johdosta oli Pet onneton, ja sentähden äiti ja minä olimme myöskin onnettomia.»

Clennam sanoi hyvin ymmärtävänsä sen.