Part 31

»Mutta se on jo ohi — kaikki on hyvin jo, Maggy. Ja minun pääni on paljon parempi ja viileämpi, ja minä voin varsin hyvin. Olen oikein iloinen siitä, etten mennyt alas.»

Hänen iso, töllistelevä lapsensa syleili häntä hellästi ja silitettyään hänen hiuksensa, huuhdeltuaan hänen otsaansa ja silmiänsä raikkaalla vedellä (näissä toimissa hänen kömpelöt sormensa muuttuivat taitaviksi) syleili uudelleen, nauroi ihastuneena nähdessään hänet iloisempana ja asetti hänet tuoliin ikkunan ääreen. Ylenmäärin ponnistellen, mikä ei ensinkään olisi ollut tarpeellista, veti Maggy sitten arkun, jolla hän aina istui satuja kuunnellessaan, tuolin eteen, istui siihen, syleili omia polviaan ja sanoi ahneena kuuntelemaan satua ja silmät selällään:

»No, pikku äiti, kertokaa nyt!»

»Mistä siinä pitäisi kerrottaman, Maggy?»

»Oh, prinsessasta», ehdotti Maggy, »ja tehkää hänestä oikea prinsessa, ei sellaista luuloteltua, tiedättehän».

Pikku Dorrit mietti hetkisen, ja miltei surullinen hymy huulillaan ja kasvot laskevan auringon purppuroimina aloitti:

»Maggy, oli kerran ylhäinen kuningas, jolla oli kaikkea mitä halusi ja hyvä joukko enemmänkin. Hänellä oli kultaa ja hopeaa, timantteja ja rubiineja, rikkauksia kaikenkaltaisia. Hänellä oli linnoja, hänellä oli —»

»Sairaaloita», keskeytti Maggy yhä syleillen polviaan. »Antakaa hänen omistaa sairaaloitakin, ne ovat niin hauskoja. Sairaaloita ja suuret määrät kananpoikia.»

»Kyllä, hänellä oli runsaasti niitä ja kaikkea muuta.»

»Paljon perunavanukasta, esimerkiksi?» kysyi Maggy.

»Niin, paljon joka lajia.»

»Voi Herra Jumala!» kikatti Maggy puristellen polviaan. »Se oli metkaa!»

»Tällä kuninkaalla oli tytär, ja hänen vertaistaan viisasta ja kaunista prinsessaa ei ole milloinkaan nähty. Lapsena osasi hän läksynsä jo ennenkuin opettajat olivat niitä opettaneetkaan hänelle, ja kun hän kasvoi suureksi, oli hän maailman ihme. No niin, prinsessan linnan läheisyydessä oli mökki, ja siinä asui köyhä hento nainen, joka eli aivan yksin.»

»Vanhako nainen?» kysyi Maggy hurmautuneena maiskutellen huuhaan.

»Ei, ei vanha, aivan nuori hän oli.»

»Eiköhän häntä peloittanut», tuumi Maggy. »Entä sitten?»

»Prinsessa kulki melkein joka päivä mökin ohitse, ja milloin ikinä hän ajoi siitä kauniissa vaunuissaan, näki hän aina tämän köyhän pienen naisen istuvan kehräämässä rukkinsa ääressä, ja hän katsoi tuohon pieneen naiseen, ja pieni nainen katsoi häneen. Sitten eräänä päivänä käski hän ajajan pysähtyä vähän matkan päässä mökistä, käveli mökille ja kurkisti ovelta, ja siellä pieni nainen istui, kuten tavallisesti, kehräämässä rukkinsa ääressä, ja hän katsoi prinsessaan, ja prinsessa katsoi häneen.»

»Ikäänkuin koettaisivat katsoa toinen toisensa sisään», huomautti Maggy. »Entä sitten?»

»Tämä prinsessa oli ihmeellinen prinsessa, sillä hän pääsi aina kaikkien salaisuuksien perille, ja hän sanoi pienelle naiselle: 'Minkätähden te pidätte sitä täällä?' Tästä arvasi nainen heti, että prinsessa tiesi, miksi hän aina asui näin yksin kehräten rukillaan, ja hän polvistui prinsessan eteen pyytäen, ettei tämä milloinkaan ilmaisisi häntä. Ja prinsessa lupasi olla milloinkaan ilmaisematta häntä ja pyysi saada nähdä sitä. Silloin pieni nainen sulki mökin ikkunaluukut ja pani oven säppiin, koko ruumis vapisten, sillä hän pelkäsi, että joku epäilisi jotakin. Sitten avasi hän salaisen paikan ja näytti prinsessalle varjon.»

»Herra Jumala!» päivitteli Maggy.

»Se oli Erään varjo, Erään, joka oli kulkenut siitä ohitse jo kauan sitten, Erään, joka oli mennyt kauas, saavuttamattomiin, eikä enää milloinkaan, ei milloinkaan palaisi. Se oli kirkas ja kaunis katsella, ja kun pieni nainen näytti sitä prinsessalle, oli hän koko sydämestään ylpeä siitä kuin suuresta, suuresta aarteesta. Kun prinsessa oli hetkisen katsellut sitä, sanoi hän naiselle: 'Ja te valvotte ja vartioitte tätä joka päivä?' Ja nainen loi silmänsä maahan ja kuiskasi: 'Niin.' Silloin prinsessa sanoi: 'Sanokaas miksi.' Siihen toinen vastasi, ettei siitä milloinkaan ollut kulkenut ketään niin hyvää ja ystävällistä ja että se siitä alkoi. Hän sanoi myös, ettei kultaan kaivannut sitä, ettei hän täten riistänyt sitä keneltäkään ja että hän oli mennyt niiden luo, jotka odottivat häntä —»

»Eräs oli siis mies?» arvasi Maggy.

Pikku Dorrit vastasi arasti luulevansa, että se oli mies, ja jatkoi sitten:

»— Oli mennyt niiden luo, jotka odottivat häntä, ja ettei hänen muistoansa oltu varastettu eikä pidätetty keneltäkään. Prinsessa vastasi: 'Ah! Mutta kun te kuolette, löytyy se täältä.' Pieni nainen selitti, ettei niin kävisi, sillä kun se aika tulisi, vaipuisi varjo hänen mukanansa tyynesti hautaan, eikä sitä kukaan löytäisi.»

»Niinkö, tosiaankin!» ihmetteli Maggy. »Entä sitten?»

»Prinsessa oli kovin ihmeissään tästä, kuten voit arvata, Maggy.»

»No totta kai», ymmärsi Maggy.

»Ja hän päätti pitää pientä naista silmällä, nähdäkseen kuinka kävisi. Joka päivä ajoi hän kauniissa vaunuissaan mökin oven ohi ja näki pienen naisen aina istumassa yksin rukkinsa ääressä, ja hän katsoi naiseen, ja nainen katsoi häneen. Viimein eräänä päivänä ei rukki pyörinytkään eikä naista näkynyt. Kun prinsessa tiedusteli, miksi rukin pyörä seisoi ja missä pieni nainen oli, vastattiin hänelle, ettei rukki voinut pyöriä, kun sillä ei ollut polkijaa, pieni nainen kun oli kuollut.»

»Olisivat vieneet hänet sairaalaan», arveli Maggy, »kyllä hän siellä olisi parantunut».

»Kun hän oli hiukan itkenyt pikku naisen kuolemaa, pyyhki hän silmänsä ja astui vaunuistaan samassa paikassa, missä oli pysähdyttänyt sen ennenkin, käveli mökille ja kurkisti ovelta. Siellä ei ollut ketään katsomassa häneen eikä ketään, johon olisi voinut katsoa, niin että hän astui sisään etsiäkseen aarteena talletettua varjoa. Mutta siitä ei löytynyt merkkiäkään; silloin hän tiesi, että pieni nainen oli puhunut totta, ettei varjo milloinkaan tuottaisi harmia kenellekään, että se oli tyynesti vaipunut hänen omaan hautaansa ja että he nyt yhdessä lepäsivät siellä. — Siinä kaikki, Maggy.»

Laskeva aurinko paistoi niin kirkkaasti Pikku Dorritin kasvoihin, että hänen täytyi kädellään varjostaa niitä.

»Oliko hän tullut vanhaksi?» kysyi Maggy.

»Pieni nainenko?»

»Niin.»

»En tiedä», vastasi Pikku Dorrit. »Mutta samoin olisi käynyt, vaikka hän olisi tullut kuinka vanhaksi tahansa.»

»Niinkö olisi käynyt!» ihmetteli Maggy. »Niin kai.» Ja hän jäi tuijottamaan ja hautomaan kuulemaansa.

Hän istui niin kauan silmät selällään, että Pikku Dorrit viimein, houkutellakseen hänet arkultaan, nousi ja katsoi ulos ikkunasta. Katsoessaan pihaan näki hän Pancksin tulevan sinne juuri ja vilkaisevan toisella silmällä ylös hänen ikkunaansa ohi kulkiessaan.

»Kuka tuo on, pikku äiti?» kysyi Maggy. Hän oli tullut hänen luoksensa ikkunan ääreen ja nojasi hänen olkapäähänsä. »Näen hänen usein liikkuvan täällä.»

»Olen kuullut häntä sanottavan ennustajaksi», vastasi Pikku Dorrit. »Mutta epäilen, osaako hän kertoa monellekaan heidän entisiä tai tulevia vaiheitaan.»

»Eikö hän olisi voinut kertoa prinsessalle hänen vaiheitaan?» kysyi Maggy.

Pikku Dorrit, joka mietiskellen katseli alas pimeään vankilalaaksoon, pudisti päätänsä.

»Eikö pienelle naisellekaan?» tiedusti Maggy edelleen.

»Ei», vastasi Pikku Dorrit, ja laskeva aurinko paistoi kirkkaasti hänen kasvoihinsa. »Mutta siirtykäämme nyt pois tästä ikkunan äärestä.»

VIIDESKOLMATTA LUKU

Salajuonien punojia ja muita

Mr Pancksin yksityisasunto oli Pentonvillessä, jossa hän asui toisessa kerroksessa äärimmäisen pientä liikettä harjoittavan asioitsijan luona; siellä oli ulko-oven sisäpuolella toinen, jousen varassa liikkuva ovi, joka avautui napsahtaen kuin pyydys; asioitsija oli pannut viuhkan muotoiseen ikkunaansa ilmoituksen: _Rugg, asioitsija, kirjanpitäjä, velkojen perijä_.

Tämä ankarassa yksinkertaisuudessaan majesteetillinen ilmoitustaulu loi hohdettansa pieneen puutarhatilkkuseen, joka oli rakennuksen ja janoisen valtatien välissä ja jossa muutama mahdollisimman pölyinen puu, poloiset lehvät riipuksissa, vietti kituvaa elämää. Ensimmäisessä kerroksessa asui kirjoituksen opettaja, joka koristi puutarha-aidan lasilaatikoilla; nämä sisälsivät valittuja esimerkkejä siitä, mihin hänen oppilaansa olivat pystyneet ennen hänen antamiaan kuutta oppituntia ja kun koko hänen nuori perheensä heilutteli pöytää ja mihin he pystyivät kuuden oppitunnin jälkeen, kun nuori perhe pidettiin kurissa. Mr Pancksin asumus rajoittui ilmavaan makuuhuoneeseen; hän oli sopinut isäntänsä mr Ruggin kanssa siitä, että hän tarkoin määrätyistä maksuista ja joka kerta tehtävän suullisen ilmoituksen jälkeen saisi sunnuntaisin ottaa osaa mr ja miss Ruggin (mr Ruggin tyttären) aamiaiseen, päivälliseen, teehen tai illalliseen, oman valintansa mukaan yhteen tai useampaan tai kaikkiin näihin aterioihin, jotka syötiin pihanpuolisessa arkihuoneessa.

Miss Rugg oli saanut pienen omaisuuden sekä huomatun aseman naapuristossa siten, että läheisyydessä asuva keski-ikäinen leipuri oli pahasti runnellut hänen sydäntänsä ja loukannut hänen tunteitansa, jolloin miss Rugg oli katsonut välttämättömäksi mr Ruggin avulla turvautua lakiin saadaksensa vahingonkorvausta rikotusta aviolupauksesta. Leipuri, joka miss Ruggin neuvonantajan toimesta tässä tilaisuudessa vaadittiin maksamaan kokonaista kaksikymmentä guineaa, laskien noin kahdeksantoista pennyä kutakin lisänimeä kohden, ja joutui suorittamaan asiaan kuuluvan vahingonkorvauksen, sai vieläkin aika ajoin kärsiä vainoa Pentonvillen nuorison puolelta. Mutta miss Rugg, jota lain majesteetti ympäröi ja joka oli saanut vahingonkorvauksensa sijoitetuksi yleisen kassan turviin, nautti naapuriensa kunnioitusta.

Isäntäväkensä seurassa: mr Ruggin, jolla oli pyöreät, valkoiset kasvot, aivan kuin hän jo aikoja sitten olisi menettänyt punastumisen taidon, sekä kulunutta uuniluutaa muistuttava pörröinen, keltainen pää, ja miss Ruggin, jonka kasvot olivat täynnä pieniä ruskeita läikkiä, kuin paidannappeja, ja jonka omat keltaiset kiharat olivat kaikkea muuta kuin tuuheat, näiden molempien seurassa oli mr Pancks muutaman vuoden aikana tavallisesti syönyt sunnuntaipäivällisensä ja noin pari kertaa viikossa nauttinut illallisaterian, johon kuului leipää, hollantilaisjuustoa ja porteria. Mr Pancks oli yksi niitä harvoja avioliittoon vapaita miehiä, joita miss Rugg ei kammonnut, ja mainittu herrasmies selitti syyn siihen olevan kahtalaisen, ensiksikin: »sellaista ei toki tapahdu kahta kertaa», ja toiseksi: »minä en ole sen arvoinen». Tämän kaksinkertaisen varustuksen turvissa saattoi hän huoletta tohista ja pärskiä miss Ruggille.

Tähän saakka ei mr Pancksilla ollut Pentonvillessä ollut juuri muuta asioimista kuin nukkumista; mutta nyt, kun hänestä oli tullut ennustaja, istui hän usein puoleen yöhön suljettujen ovien takana mr Ruggin kanssa tämän pienessä kadunpuolisessa konttorissa, ja tämänkin myöhäisen tunnin jälkeen paloi kynttilä hänen makuuhuoneessaan. Vaikka hänen tehtävänsä isäntänsä työvälineenä eivät suinkaan olleet vähentyneet ja vaikka tämä palvelus ei missään muussa suhteessa kuin piikkien runsaudessa muistuttanut ruusuvuodetta, niin oli kuitenkin olemassa uusi liikehaara, joka lakkaamatta vaati hänen huomiotansa osakseen. Kun hän illalla irroitti patriarkan köydestään, teki hän sen vain kiinnittääkseen siihen toisen, tuntemattoman aluksen, jota hän sitten hinasi uusille vesille.

Mr Chivery vanhemman henkilökohtaisena tuttavana ei mr Pancksille liene ollut vaikeata tulla esitellyksi hänen rakastettavalle vaimollensa ja lohduttomalle pojalleen; mutta olipa se helppoa tai ei, niin Pancks sai sen joka tapauksessa aikaan. Jo parin viikon kuluttua, lukien hänen ilmestymisestään Marshalsean yhteiskuntaan, oli hän tunkeutunut tupakkakaupan sydämeen ja pyrki erikoisesti viljelemään hyviä välejä nuoren Johnin kanssa. Näissä pyrkimyksissään onnistui hän niin hyvin, että sai tämän riutuvan paimenen houkutelluksi lehdostaan ja ryhtymään salaperäisiin tehtäviin, joiden suorittamista varten hän alkoi epämääräisten väliaikojen kuluttua hävitä pariksi, kolmeksi päiväksi kerrallaan. Ymmärtäväinen mrs Chivery, joka suuresti ihmetteli tätä muutosta, olisi asettunut sitä vastustamaan, koska se oli haitallinen ovenpielisen ylämaalaista esittävän kilven vaikutukselle, mutta kaksi pakottavaa syytä pidätti häntä siitä; toinen oli se, että hänen Johninsa oli herännyt suureen innostukseen siitä asiasta, jota näiden matkojen otaksuttiin edistävän — ja tämä teki äidin mielestä hyvää hänen alakuloiselle mielellensä; toinen syy oli se, että mr Pancks kaikessa hiljaisuudessa sopi hänen kanssaan maksaakseen hänelle hänen poikansa ajan käyttämisestä sievoisen summan, seitsemän shillingiä kuusi pennyä päivältä. Mr Pancks itse ehdotti näin ja esitti sen seuraavin ytimekkäin sanoin: »Jos teidän Johninne on kyllin typerä kieltäytyäkseen ottamasta sitä vastaan, niin eihän teidän silti tarvitse olla niin typerä. Niin, liikeasiat ovat liikeasioita, hyvä rouva, näin meidän kesken; tässä ovat rahat!»

Mitä mr Chivery ajatteli näistä asioista ja kuinka vähän hän niistä tiesi, sitä hän ei milloinkaan kertonut. On jo ennen mainittu, että hän oli harvapuheinen mies, ja tässä on lisättävä, että hän virantoimituksessaan oli saanut tavan lukita kaiken mahdollisen telkien taakse. Hän lukitsi itsensä yhtä huolellisesti telkien taakse kuin Marshalsean velkavangitkin. Hänen tapansa sulloa ruoka sisäänsä olisi ehkä sekin voinut olla yhdenmukaisen kokonaisuuden osana; mutta ainakin oli varmaa että hän kaikissa muissa tapauksissa valvoi suutansa yhtä huolellisesti kuin Marshalsean ovea. Hän ei milloinkaan avannut sitä turhan tähden. Jos siitä oli jotakin päästettävä ulos avasi hän sitä hiukan vain ja piti auki juuri sen verran kuin oli välttämätöntä ja sulki sen kohta taas. Samoin kuin hän, tahtoen säästää vaivojaan Marshalsean ovella, pidätti uloslaskettavaa vierasta muutamia minuutteja nähdäkseen toisen olevan tulossa, jotta yksi avaimen kierto riittäisi molemmille yhteisesti, samoin säästi hän usein huomautustaan aavistaessaan toisen kohta perässä pyrkivän hänen huulilleen ja lausui sitten molemmat samalla suunavauksella. - Yhtä selvästi kuin Marshalsean portinavain saattoi kuvastaa sen lukon taakse sulkemain henkilöiden yksilöllisiä luonteita ja elämäntarinoita, yhtä selvästi saattoi Chiveryn kasvoista lukea hänen sisimmän olemuksensa piirteitä.

Mr Pancksin elämässä ei ollut vielä sattunut sellaista tapahtumaa, että hän olisi kutsunut jonkun päivälliselle Pentonvilleen. Mutta nyt kutsui hän nuoren Johnin, saattoipa hänet lisäksi miss Ruggin (kalleutensa tähden) vaarallisen viehätysvoiman piiriin. Juhla-ateria oli määrätty sunnuntaiksi, ja tätä tilaisuutta varten täytti miss Rugg omin käsin lampaanpaistin ostereilla ja lähetti sen leipurille paistettavaksi — ei kuitenkaan hänelle, vaan vastapäätä olevalle. Appelsiineja, omenia ja pähkinöitä varustettiin niinikään. Ja mr Pancks hankki lauantai-iltana rommia kutsuvieraan sydämen ilahduttamiseksi.

Ruumiillisten nautintojen tarjoaminen ei kuitenkaan ollut pääasiana vieraan hyvänä pitämisessä. Erikoisena piirteenä siinä oli se luottamus ja myötätunto, jota perhe jo edeltäpäin tunsi häntä kohtaan. Kun nuori John ilmestyi kello puoli yksi, ilman norsunluukätistä kävelykeppiään ja kultakirjoisia liivejään, aivan kuin aurinko, jonka säteet piiloutuivat synkkiin pilviin, esitti mr Pancks hänet keltatukkaisille Ruggeille sinä nuorena miehenä, jonka hän oli usein maininnut rakastavan miss Dorritia.

»Olen iloinen», sanoi mr Rugg tervehtien häntä nimenomaan miss Dorritin ihailijana, »saadessani erikoisen kunnian tutustua teihin, sir. Teidän tunteenne tuottavat teille kunniaa. Olette nuori; älkööt tunteenne kuolko ennen teitä! Jos minun tunteeni kuolisivat ennen minua, sir», sanoi mr Rugg, joka oli monisanainen mies ja tunnettu huomattavaksi puhujaksi, »jos minun tunteeni kuolisivat ennen minua, niin määräisin jälkisäädöksessäni viisikymmentä puntaa sille henkilölle, joka lopettaisi minun olemassaoloni».

Miss Rugg huokasi syvään.

»Tyttäreni, sir», esitteli isä. »Anastasia, tämän nuoren miehen mielentila ei ole sinulle vieras. Tyttärellänikin on ollut koettelemuksensa, sir», mr Rugg olisi voinut käyttää sanaa selvemmin yksikkömuodossa, »ja hän kyllä ymmärtää teidän tunteenne».

Nuori John tunnusti, että tämä liikuttava tervehdys aivan yllätti hänet.

»Minä kadehdin teitä, sir», sanoi mr Rugg, »sallikaa minun ottaa hattunne — meillä ei ole naulakkoja — asetan sen tänne nurkkaan, ei kukaan astu siihen siellä — niin, kadehdin teitä, sir, kun voitte myöntää itsellenne omien tunteiden ylellisyyden. Minun ammatissani on meidän usein kieltäydyttävä sellaisesta ylellisyydestä.»

Nuori John vastasi kiitollisena, että hän toivoi vain tekevänsä sitä, mikä oli oikein ja mikä osoitti, kuinka hartaasti hän oli kiintynyt miss Dorritiin. Hän tahtoi olla epäitsekäs ja toivoi olevansakin sitä. Hän tahtoi tehdä mitä suinkin voi palvellakseen miss Dorritia ja pysyä itse aivan näkymättömänä, ja hän toivoi tekevänsä niin. Hän kykeni saamaan aikaan vain vähän, mutta toivoi tekevänsä sen vähänkin.

»Sir», sanoi mr Rugg tarttuen hänen käteensä, »tekee hyvää tutustua teidän kaltaiseenne nuoreen mieheen. Teidän kaltaisenne nuoren miehen asettaisin mielelläni todistajain aitioon puhaltamaan asianajajain mieliin enemmän ihmisellisyyttä. Toivon, että olette tuonut hyvän ruokahalun mukananne ja käyttelette ahkerasti veistä ja haarukkaa!»

»Kiitos, sir», vastasi nuori John, »mutta en syö paljoa nykyään».

Mr Rugg veti hänet hiukan syrjään. »Siihen aikaan, sir», sanoi hän, »kun tyttäreni, puolustaessaan loukattuja tunteitaan ja sukupuoltaan, oli kantajana jutussa Rugg ja Hawkins, minä olisin voinut, mr Chivery, jos olisin katsonut tarpeelliseksi, todistaa, että se määrä kiinteää ravintoa, minkä hän tänä aikana nautti, ei ylittänyt kymmentä unssia viikossa».

»Luulen, että minä kyllä ylitän tämän määrän, sir», vastasi toinen epäröiden, ikäänkuin hiukan häpeäisi tunnustaa sitä.

»Mutta teillähän ei olekaan ketään vihollista ihmishahmossa», selitti mr Rugg hymyillen vakuuttavasti ja tehden samaa tarkoittavan eleen kädellään. »Huomatkaa, mr Chivery! Ei vihollista ihmishahmossa!»

»Ei, sir, ei olekaan», myönsi John yksinkertaisesti; »olisin hyvin pahoillani, jos niin olisi laita.»

»Sitä juuri odotinkin teiltä, kun tunnen periaatteenne», sanoi mr Rugg. »Se liikuttaisi kovin tytärtäni, jos hän kuulisi sen, sir. Mutta koska huomaan paistin olevan pöydässä, olen iloinen, ettei hän kuullut sitä. Mr Pancks, olkaa hyvä ja istukaa tällä kertaa vastapäätä minua. Rakkaani, istu sinä mr Chiveryä vastassa. Olkaamme (me ja miss Dorrit) sydämestämme kiitollisia siitä ravinnosta, jota meille suodaan!»

Ellei mr Ruggin käytöksessä olisi ilmennyt jonkinlaista vakavaa leikillisyyttä hänen näin avatessaan juhlapäivällisiä, olisi voinut luulla, että miss Dorritiakin odotettiin seuraan. Pancks, joka ymmärsi leikinlaskun kuten aina, kävi ottamaan muonaa tavalliseen tapaansa. Miss Rugg, joka kenties korvaili entisiä menetyksiään, otti niinikään eteensä runsaasti lammasta, joka nopeasti katosi, niin että vain luut jäivät jäljelle. Voileipävanukas hävisi kokonaan ja huomattava määrä juustoa ja retiisejä niinikään. Sitte tuli jälkiruoka.

Samalla kertaa ja ennenkuin käytiin rommin ja veden kimppuun, ilmestyi mr Pancksin muistikirja pöydälle. Nyt seuraavat liiketoimitukset olivat lyhyet mutta omituiset, melkeinpä salaliiton luontoiset. Mr Pancks luki tarkasti muistikirjaansa, joka nyt oli täyteen kirjoitettu, ja teki siitä pieniä otteita, jotka hän kirjoitti erityisille paperiliuskoille; mr Rugg seurasi sillä välin hänen toimiaan kiinteän tarkkaavasti, ja nuoren Johnin hajamielinen katse hukkui mietiskelyjen usvaan. Kun mr Pancks, salaliittolaisten päämies, oli kirjoittanut otteensa, tarkasti ja korjasi hän ne, pisti muistikirjan taskuunsa ja kokosi otteet käteensä kuin kortit.

»No, tässä on kirkkomaa Bedfordshiressä», sanoi Pancks. »Kuka ottaa sen?»

»Minä otan sen», lupasi mr Rugg, »ellei kukaan muu tahdo sitä».

Mr Pancks antoi hänelle kortin ja katsoi taas pakkaansa.

»No, tässä on tiedustelu Yorkissa», sanoi Pancks. »Kuka sen ottaa?»

»Minä en kelpaa siihen», vastasi mr Rugg.

»Ehkäpä te, mr Chivery, tahdotte olla niin kohtelias?» kysyi Pancks.

Kun nuori John suostui, antoi Pancks hänelle hänen korttinsa ja tarkasti taas kädessään olevia.

»Täällä on lontoolainen kirkko. Senhän minä voin ottaa. Ja perheraamattu; senkin voin ottaa. Siinä on kaksi minulle. Kaksi minulle», huohotti Pancks kortteihinsa. »Tässä on kirjuri Durhamista teille, John, ja vanha merta kyntävä herrasmies Dunstablesta teille, mr Rugg. Kaksi minulle, niinhän se oli? Niin, kaksi minulle. Tässä on kivi; kolme minulle. Ja kuolleena syntynyt lapsi; neljä minulle. Ja siinä ne kaikki ovatkin, tällä kertaa.»

Kun hän näin oli sijoittanut korttinsa, mikä kaikki tapahtui tyynesti ja hillityllä äänellä, sukelsi mr Pancks puhkuen omaan taskuunsa ja hinasi sieltä kangaspussin, josta hän sitte laski säästävästi matkarahoja kahteen pieneen kasaan. »Rahat hupenevat nopeasti», huomautti hän huolissaan, työntäessään rahakasan kummallekin miestoverilleen, »perin nopeasti».

»Voin vain vakuuttaa teille, mr Pancks», sanoi nuori John »pahoittelevani kovin sitä, etteivät varani salli minun itse maksaa matkakulujani tai ettei ole aikaa kylliksi minun kulkea matkojani jalkaisin. Sillä mikään ei tuottaisi minulle suurempaa tyydytystä, kuin jos saisin marssia jalkani puuduksiin maksutta ja palkatta.»

Tämän nuoren miehen epäitsekkyys tuntui miss Ruggin mielestä niin naurettavalta, että hänen täytyi kiireesti vetäytyä seurasta pois ja istua portaissa, kunnes naurunpuuska oli ohitse. Sillä välin mr Pancks, katsellen miltei säälivästi nuorta Johnia, kierteli hitaasti ja miettivästi rahapussiansa kuin aikoisi vääntää siltä niskat nurin. Neiti palasi huoneeseen hänen pistäessään pussin taskuunsa ja alkoi sekoittaa rommia ja vettä juomaksi seuralle, unohtamatta viehättävää omaa itseänsä, ja tarjosi kullekin lasin. Kun kaikki oli valmista, nousi mr Rugg seisomaan ja ojensi äänettömänä lasinsa yli pöydän keskikohdan, tällä liikkeellä kehoittaen kolmea toveriaan yhtymään yleiseen salaliittolaismaljaan. Toimitus oli juhlallinen määrättyä kohtaa myöten ja olisi ollut sitä läpeensäkin, ellei miss Rugg, kohottaessaan lasinsa täydentääkseen toimituksen, olisi sattunut vilkaisemaan nuoreen Johniin; hänet valtasi nimittäin silloin taas tämän epäitsekkäisyyden halveksittava naurettavuus niin, että hän purskutti ympärilleen muutamia pisaroita jumalallista juomaa ja vetäytyi hämillään huoneesta pois.

Tällaiset olivat Pancksin ennenkuulumattomat päivälliset Pentonvillessä, ja tällaista hänen viettämänsä toimelias ja omituinen elämä. Ainoat hetket hänen hereillä ollessaan, jolloin hän näytti irtautuvan huolistaan ja virkistäytyvän menemällä jonnekin tai sanomalla jotakin, tähtäämättä mihinkään erityiseen tai pyrkimättä tunkeutumaan minkään läpi, olivat ne, jolloin hän osoitti heräävää mielenkiintoa Bleeding Heart Yardissa asuvaan, kepin varassa ontuvaan ulkomaalaiseen.

Tämä ulkomaalainen, nimeltä John Baptist Cavalletto — Yardissa häntä sanottiin mr Baptistiksi — oli sellainen livertelevä, hilpeä ja toivehikas velikulta, että hän vastakohtaisuuden voimalla veti Pancksia puoleensa. Vaikka hän oli yksinäinen, heikko voimiltaan ja vain vaillinaisesti tunsi tärkeimmät sanat siitä ainoasta kielestä, jolla pääsi yhteyteen ympäristönsä kanssa, liukui hän kohtalonsa virtaa reippain mielin, mikä oli uutta ja outoa näillä tienoin. Vähän hänellä oli syötävää, vielä vähemmin juotavaa eikä muuta päällensä puettavaa kuin se, mitä hänellä oli yllänsä, ja se, mitä hän oli tuonut pienen pienessä mytyssään, mutta hänen kasvonsa olivat aina iloiset hänen ensin ontuillessaan edestakaisin Yardissa ja koettaessaan nöyrästi, valkoiset hampaat kiiluen, suostutella alkuasukkaita puolelleen; hän oli aina hilpeä, ikäänkuin eläisi erittäin loistavissa oloissa.