Part 30

»Mr F. oli niin kiintynyt minuun ettei sallinut minun milloinkaan olla näkyvistä poissa», kertoi Flora, »vaikka tietysti en voi sanoa kuinka kauan sitä olisi kestänyt ellei hän olisi kuollut minun vielä ollessani uusi luuta, kunnioitettava mies muttei runollinen, miehekästä proosaa ei runollisuutta».

Pikku Dorrit katsoi taas muotokuvaa. Taiteilija oli antanut sille pään, joka henkisesti katsoen olisi ollut melkoinen Shakespearellekin.

»Runollisuutta, niin», jatkoi Flora touhukkaasti valmistellen mr F:n tädin paahtoleipää, »kuten peittelemättä sanoin mr F:lle kun hän kosi minua ja te ihmettelette varmaan kuullessanne että hän kosi seitsemän kertaa kerran vuokravaunuissa kerran venheessä kerran kirkonpenkissä kerran aasin selässä Tunbridge Wellsissä ja muut kerrat polvillaan minun edessäni, runoelma häipyi nuoruuden päivien ja Arthur Clennamin mukana meidän vanhempamme riistivät meidät erilleen. me muutuimme marmoriksi ja kuiva todellisuus otti valtaistuimen haltuunsa, mr F. puhui hyvin puolestaan hän tiesi koko asian pitipä tätä asiain tilaa parempanakin lupaus tuli annetuksi häät pidettiin ja sellaista on elämä rakkaani ja kuitenkaan emme taitu vaan taivumme, olkaa hyvä ja syökää hyvä aamiainen sillä välin kun minä vien tämän tarjottimen sisään».

Hän hävisi jättäen Pikku Dorritin miettimään hänen hajanaisten puheittensa merkitystä. Hän palasi taas pian ja alkoi viimein syödä, hänkin, jutellen koko ajan.

»Katsokaas, ystäväni», selitti hän mitatessaan pari lusikallista jotakin ruskeata, viinalle lemuavaa liuosta teehensä, »minun täytyy tarkkaan noudattaa lääkärini määräyksiä vaikka haju onkin epämiellyttävä sillä minä olen heikko raukka enkä ole milloinkaan tointunut siitä järkytyksestä jonka sain nuoruudessani itkiessäni ylenmäärin tässä viereisessä huoneessa kun minut erotettiin Arthurista, oletteko tuntenut hänet kauankin?»

Kohta kun Pikku Dorrit käsitti, että hänelle oli tehty tämä kysymys — sillä siihen tarvittiin aikaa, hänen uuden suojelijattarensa laukkaava juttelu kun jätti hänet kauaksi jäljelle — vastasi hän tunteneensa mr Clennamin tämän kotiintulosta saakka.

»Tietysti ette olisi voinut tuntea häntä aikaisemmin, ellette olisi ollut Kiinassa tai kirjevaihdossa hänen kanssaan kumpikin yhtä vähän luultavaa», selitteli Flora, »sillä matkustaneet ihmiset ovat tavallisesti mahonginvärisiä ja ette ole sitä ensinkään ja mistä olisitte kirjoittanut en tiedä muusta kuin teestä, vai hänen äitinsä luona te siis ensin opitte tuntemaan hänet, erittäin älykäs ja lujatahtoinen mutta peloittavan ankara — hän olisi sopinut rautanaamio-miehen äidiksi.»

»Mrs Clennam on ollut hyvä minulle», sanoi Pikku Dorrit.

»Todellako? Olen tietysti iloinen siitä sillä onhan minun hauska saada parempi käsitys hänestä kuin ennen koska hän on Arthurin äiti vaikka mitä hän ajattelee minusta kun oikein soitan suutani kuten tiedän tekeväni ja hän istuu mulkoillen minuun kuin kohtalotar pyörätuolissa ‒ kauhea vertaus kyllä — rampa muttei se ole hänen syynsä — sitä en tiedä enkä voi kuvitella mielessäni.»

»Onko minulle täällä jotakin työtä, ma'am?» kysyi Pikku Dorrit arasti, katsellen ympärilleen; »voinko saada sen?»

»Te pieni ahkera keijukainen», vastasi Flora ottaen toisen kupillisen teetä, johon niinikään sekoitti annoksen lääkärin määräämää ainetta, »ei ole minkäänlaista kiirettä ja on parempi että aluksi juttelemme tuttavallisesti yhteisestä ystävästämme — liian kylmä sana ainakin minulle en tarkoita sitä mutta hyvin sopiva nimitys yhteinen ystävämme — kuin että pelkkien muodollisuuksien kautta tulemme ette te vaan minä spartalaisen pojan kaltaiseksi jota kettu puri, toivon suovanne anteeksi, että mainitsin hänet sillä kaikista ikävistä pojista jotka heittäytyvät kaikenlaiseen seuraan on tämä poika ikävin».

Pikku Dorrit istui, kovin kalpeana, taas kuuntelemaan. »Enkö voisi sillä välin tehdä työtä?» kysyi hän. »Voin ommella ja kuunnella samalla kertaa. Olisi parempi, jos voisin saada tehdä niin.»

Hän oli niin todella levoton työttömänä, että Flora vastasi: »No niin, ystäväni, kuinka vain tahdotte», ja toi hänelle korillisen valkoisia nenäliinoja. Pikku Dorrit asetti tyytyväisenä sen viereensä, otti esille pienen ompelurasiansa, pujotti langan neulansilmään ja alkoi päärmätä.

»Kuinka näppärät sormet teillä on!» ihmetteli Flora, »mutta voitteko aivan hyvin?»

»Kyllä, aivan hyvin!»

Flora nosti jalkansa uunin ristikolle ja valmistui erittäin romanttiseen paljastukseen. Hän alkoi täydellä höyryllä, heilautteli päätänsä, huokaili huomiota herättävällä tavalla, käytteli ahkerasti silmäkulmiaan ja vilkaisi toisinaan, ei usein, työn yli kumartuneisiin hiljaisiin kasvoihin..

»Teidän tulee tietää, ystäväni», sanoi hän, »vaikken epäille teidän tietävänkin sitä jo ei vain siksi että olen viitannut siihen ylimalkaisesti vaan koska tiedän, että se hehkuvin merkein — vai miten ne sanat olivatkaan on leimattuna minun otsaani että ennenkuin tutustuin mr F:vainajaan olin kihloissa Arthur Clennamin kanssa — mr Clennam julkisuudessa jolloin varovaisuus on tarpeen täällä Arthur — me olimme kaikki kaikessa toisillemme silloin oli elämän aamu oli onnea oli intohimoa oli kaikkea tätä korkeimmassa määrässä, silloin meidät riistettiin erilleen ja muutuimme kiveksi jollaisena Arthur meni Kiinaan ja minusta tuli mr F:vainajan marmorimorsian».

Flora lausui nämä sanat syvällä äänellä ja nautti sanomattomasti.

»En yritä», jatkoi hän, »kuvata senaamuisia mielenliikutuksia kun kaikki oli vain marmoria sisällisesti ja mr F:n täti seurasi lasivaunuissa jotka tietysti olivat kurjassa kunnossa eihän ne muuten olisi voineet rikkoontua parin kadunvälin päässä kotoa ja mr F:n täti tuotiin samoin kuin marraskuun viidentenäkin kotiin ruokopohjaisessa tuolissa riittää kun mainitsen että kolkko aamiainen syötiin alakerran, ruokasalissa ja että isä söi liiaksi lohisäilykettä ja sairasti viikkomäärin ja että mr F. ja minä läksimme mannermaa-matkalle Calaisiin jossa ihmiset satamassa tunkeilivat niin että erottivat meidät vaikkei iäksi ollut vielä aika.»

Marmorimorsian, joka tuskin pysähtyi hengähtämään, jatkoi edelleen tyytyväisenä ja haaveellisen haihattelevaan tapaan, jollaista joskus sattuu lihalle ja verelle.

»Tahdon vetää verhon tämän unelmaelämän peitoksi, mr F. oli hyvällä tuulella hänellä oli hyvä ruokahalu hän piti hyvästä ruuasta ja heikosta mutta hyvänmakuisesta viinistä, me palasimme kotiin ja asetuimme asumaan numero kolmeenkymmeneen aivan lähelle Little Gosling Streetiä Lontoon telakoiden tienoolle, ennenkuin vielä olimme päässeet oikein selville siitä että sisäkkö möi höyheniä ohuesta patjastaan oli leini alkanut levitä ylöspäin ja liiti mr F:n kanssa toiseen maailmaan.»

Hänen leskensä katsahti seinällä riippuvaan muotokuvaan, pudisti päätänsä ja pyyhki silmiään.

»Minä kunnioitan mr F:n muistoa hän oli kelpo mies ja erittäin myöntyväinen ja hyvä aviomies, minun tarvitsi vain mainita parsaa niin ilmestyi sitä kohta pöytään tai vihjata haluavani jotakin hyvää juotavaa niin sitä oli jo kuin taian tuomana pieni pullollinen edessäni se ei ollut hurmaavaa mutta rattoisaa, sitte palasin isän katon alle ja elin yksin mutta onnellisena muutamia vuosia kunnes isä eräänä päivänä tulla hissutteli sisään ja sanoi Arthur Clennamin odottavan minua alhaalla, minä menin alas ja tapasin hänet älkää kysykö millaisena tapasin hänet paitsi että hän vielä oli naimaton ja muuttumaton.»

Hämärä salaperäisyys, johon Flora nyt verhoutui, olisi pysähdyttänyt mitkä muut sormet tahansa, muttei niitä näppäriä sormia, jotka työskentelivät hänen läheisyydessään. Ne ompelivat edelleen, herkeämättä, ja ahkera pää kumartui työn yli tarkatakseen pisteitä.

»Älkää kysykö minulta», kielsi Flora, »rakastanko häntä vielä tai rakastaako hän minua tai mikä lopuksi tulee tai milloin, meitä ympäröivät tarkkaavat silmät ja voi käydä niin että olemme määrätyt riutumaan erillä toisistamme ettemme milloinkaan enää voi yhtyä uudelleen ei sanaakaan ei henkäystä ei silmäystä joka voisi ilmaista meidät kaiken täytyy pysyä salassa niinkuin haudassa, älkää sentähden ihmetelkö jos minä suhtaudun verrattain kylmästi Arthuriin tai jos Arthur suhtautuu verrattain kylmästi minuun meillä on kohtalokkaat syymme riittää jos me ymmärrämme ne vaiti!»

Tämän kaiken Flora sanoi niin kiivaan kiihkeästi kuin olisi todella uskonut sen. Ei epäilystä, ettei hän, kiihoitettuaan itsensä oikeaan merenneito-hurmioon, todella uskonutkin mitä sanoi.

»Vaiti!» toisti hän, »olen nyt kertonut teille kaikki meidän kesken vallitsee luottamus vaiti, Arthurin tähden tahdon aina olla ystävänne iäkäs tyttöni ja Arthurin nimessä voitte aina luottaa minuun».

Näppärät sormet laskivat työn syrjään ja pieni olento nousi suutelemaan hänen kättään. »Te olette aivan kylmä», huomautti Flora, muuttuen taas olennoltaan luonnollisen hyväntahtoiseksi, joka muutos oli hänelle suureksi eduksi. »Älkää enää ommelko tänään, ette varmaankaan voi hyvin, luulen, ettette ole erikoisen voimakas.»

»Se johtuu siitä vain, että tunnen itseni yllätetyksi teidän hyvyytenne tähden ja mr Clennamin hyvyyden tähden, kun hän uskoo minut teidän huostaanne, jota hän on niin kauan rakastanut.»

»Niin, ystäväni», sanoi Flora, jolla oli selvä taipumus olla rehellinen, kun hän vain malttoi ajatella. »Parasta on, että jätämme tämän asian nyt, sillä en voi kuitenkaan mennä sanomaan, mutta mitäpä siitä, ruvetkaa hiukan pitkäksenne!»

»Minulla on aina riittänyt voimia sen suorittamiseen, mitä minulla on ollut tehtävänä, ja minä voin kohta aivan hyvin», vakuutti Pikku Dorrit heikosti hymyillen. »Te olette kuormittanut minut kiitollisuudella, siinä kaikki. Jos istun hetkeksi ikkunan ääreen, niin toinnun entiselleni.»

Flora avasi ikkunan, asetti hänet tuoliin sen ääreen ja vetäytyi varovasti entiselle paikalleen. Oli tuulinen päivä, ja raikkaat puhallukset kirkastivat Pikku Dorritin kasvot. Vähän ajan kuluttua palasi hän työkorin luo, ja hänen näppärät sormensa olivat taas yhtä näppärät kuin konsanaan ennen.

Tyynesti jatkaen työtänsä hän kysyi Floralta, oliko mr Clennam kertonut mitään hänen asuinpaikastaan. Floran vastattua kieltävästi sanoi Pikku Dorrit hyvin ymmärtävänsä, miksi mr Clennam oli ollut näin hienotunteinen, mutta olevansa varma siitä, että hän pahoittamatta mr Clennamin mieltä sai uskoa salaisuutensa Floralle, joten hän Floran luvalla tekisi niin. Saatuaan rohkaisevan vastauksen sisällytti hän oman elämänsä tarinan muutamaan niukkaan sanaan ja piti hehkuvan ylistyspuheen isästään; ja Flora kuunteli sitä luonnollisen hellänä, joka täysin ymmärsi asian, eikä hänessä silloin ollut mitään hajanaista eikä epäjohdonmukaista.

Kun tuli päivällisaika, veti Flora uuden suojattinsa käden omalleen, talutti hänet portaita alas ja esitti hänet patriarkalle ja Pancksille, jotka ruokahuoneessa jo odottivat aterian alkamista. (Mr F:n täti oli sillä haavaa vuoteessa, jossa hän söi päivällistään.) Molemmat herrat ottivat hänet vastaan kumpikin luonteensa mukaan: patriarkka näytti tekevän hänelle arvaamattoman palveluksen sanoessaan, että hän iloitsi nähdessään hänet, iloitsi nähdessään hänet, ja mr Pancks puhalsi ilmoille mielitohahduksensa tervehdykseksi.

Tässä uudessa ympäristössä hän olisi joka tapauksessa ollut kylläkin ujo, varsinkin Floran kehoittaessa häntä juomaan lasillisen viiniä ja syömään parasta mitä oli tarjolla; mutta mr Pancksin tähden kävi painostus vieläkin suuremmaksi. Tämän herrasmiehen käytös herätti hänessä ensin sen otaksuman, että hän mahdollisesti oli kuvien piirtäjä, sillä niin kiinteästi hän katseli tulokasta ja niin usein hän vilkaisi vierassään olevaan pieneen muistikirjaan. Huomatessaan, ettei hän kuitenkaan piirtänyt siihen mitään luonnoksia, puhuen pelkistä liikeasioista, alkoi hän epäillä, että mies edusti jotakin hänen isänsä velkojaa, jonka saamatta jäänyt laina oli merkittynä taskukirjaan. Tältä kannalta katsoen ilmaisivat mr Pancksin puhkumiset loukkausta ja kärsimättömyyttä, ja jokaisesta äänekkäämmästä pärskähdyksestä tuli maksukehotus.

Mutta mr Pancksin outo ja ristiriitainen käytös osoitti, että Pikku Dorrit tässäkin käsityksessään oli harhateillä. Hän oli puoli tuntia takaperin noussut pöydästä ja istui yksin työnsä ääressä. Flora oli »heittäytynyt pitkäkseen» viereisessä huoneessa, ja samoihin aikoihin kuin hän vetäytyi sinne, oli taloon levinnyt jonkinlaisten juotavien aineiden haju. Patriarkka nukkui ruokailuhuoneessa sikeästi, ihmisystävällinen suu ammollaan ja keltainen nenäliina kasvojen peittona. Tänä rauhallisena hetkenä ilmestyi mr Pancks hänen eteensä, ystävällisesti nyökäten.

»Hieman ikävä, vai mitä, miss Dorrit?» kysyi hän matalalla äänellä.

»Ei, kiitos kysymästä, sir», vastasi Pikku Dorrit.

»Ahkera, huomaan», huomautti mr Pancks, hiipien vähitellen peremmälle. »Mitä nämä ovat, miss Dorrit?»

»Nenäliinoja.»

»Niinkö, todellako?» ihmetteli Pancks. »Sitä en olisi arvannut.» Vilkaisemattakaan niihin katseli hän vain Pikku Dorritia. »Kenties ihmettelette, kuka minä olen. Sanonko? Olen ennustaja.»

Nyt alkoi Pikku Dorrit luulla häntä mielipuoleksi.

»Kuulun ruumiineni, sieluineni isännälleni», ilmoitti Pancks; »näittehän isäntäni syövän päivällistään alhaalla. Mutta harjoitan ennustustakin toisinaan, yksityisesti, miss Dorrit, aivan yksityisesti.»

Pikku Dorrit katseli häntä epäröiden ja hiukan levottomana. »Pyytäisin teitä näyttämään minulle kämmenenne», sanoi Pancks. »Tahtoisin katsella sitä. Mutta älkää antako minun häiritä.»

Hän häiritsi kuitenkin siinä määrin, ettei häntä ensinkään olisi kaivattu siellä, mutta Pikku Dorrit laski työn helmaansa ja ojensi hänelle vasemman kätensä, sormustin sormessa.

»Vuosikausien raadantaa, vai kuinka?» päätteli Pancks, hiljaa, koskettaen kättä kömpelöllä etusormellaan. »Mutta mitäs muuta täältä löytyy? Ei mitään. Halloo!» Hän katseli viivoja. »Mikä ristikko tuossa on? Se merkitsee velkavankilaa! Entä tämä tässä, harmaa takki yllä, musta lakki päässä? Se on isä! Ja tuo klarinetti? Se tarkoittaa setää! Ja tuossa on tanssikengät? Sisar! Kukas tuossa maleksii laiskana? Veli se on! Ja tämä ajattelee ja huolehtii kaikkien puolesta? Se olette te, miss Dorrit!»

Tämä katsoi häntä silmiin ihmetellen ja arveli, että vaikka ne olivat terävät, näytti hän nyt kuitenkin iloisemmalta ja lempeämmältä mieheltä kuin päivällispöydässä. Mutta Pancks tarkasteli taas kättä, joten tilaisuus tämän vaikutelman vahvistamiseen tai korjaamiseen oli mennyt.

»No hiisi vie», jupisi Pancks seuraten erästä viivaa kömpelöllä sormellaan, »enkös minä ole tuossa kulmassa? Mitä minulla siellä on tekemistä? Entä mitäs minun takanani on?»

Hän kuljetti hitaasti sormeaan ranteeseen ja sen ympäri katsellen muka käden selkäpuolelta mitä hänen takanaan oli.

»Eihän se vain liene mitään ikävää?» kysyi Pikku Dorrit hymyillen.

»Hiisi olkoon!» sanoi Pancks. »Mitä luulette sen merkitsevän?»

»Minunhan pitäisi kysyä sitä teiltä. Enhän minä ole ennustaja.»

»Totta», myönsi Pancks. »Mitä se merkitsee? Saatte elää nähdäksenne sen, miss Dorrit.»

Päästäen vähitellen irti hänen kätensä Pancks työnsi kaikki sormensa teräslankatukkaansa, niin että se törrötti pystyssä pahintaennustavana, ja toisti hitaasti: »Muistakaa mitä sanon, miss Dorrit. Saatte elää nähdäksenne sen.»

Pikku Dorrit ei voinut olla näyttämättä kummastustaan, ellei muusta, niin siitä, että toinen tiesi hänestä näin paljon.

»Ah! katsokaas nyt!» huudahti Pancks osoittaen häntä. »Ei noin, miss Dorrit, ei mitenkään.»

Yhä enemmän ihmeissään ja hiukan pelokkaanakin katsoi Pikku Dorrit häneen saadakseen selityksen viime sanoihin.

»Ei näin», sanoi Pancks jäljitellen hyvin totisena hämmästynyttä katsetta ja käytöstä, mikä hänen sitä tarkoittamattaan teki perin hullunkurisen vaikutuksen. »Älkää tehkö näin. Älkää nähkö minua, ei missään eikä milloinkaan. Minä en ole kukaan. Älkää välittäkö minusta. Älkää mainitko nimeäni. Älkää kiinnittäkö minuun mitään huomiota. Suostutteko siihen, miss Dorrit?»

»En todellakaan tiedä mitä sanoa», vastasi Pikku Dorrit ällistyneenä. »Minkätähden?»

»Sentähden, että minä olen ennustaja. Pancks, mustalainen. En ole vielä kertonut teille niin paljon kohtalostanne miss Dorrit, että tietäisitte mitä minun takanani on tässä pienessä kädessä. Olen sanonut, että saatte elää nähdäksenne. Se on siis sovittu, miss Dorrit?»

»Sovittu, että — minä —»

»Että te ette kiinnitä minuun mitään huomiota tästälähin, ellen minä ensin lähesty teitä. Ette huomaa minua, kun tulen tai lähden. Se on hyvin helppoa. Minä en ole vaivainen, en ole kaunis, en hauska seuramies, olen vain isäntäni työväline. Teidän ei tarvitse ajatella muuta kuin: 'Ah, Pancks, mustalainen ja ennustaja — hän ilmoittaa loput kohtalostani jonakin päivänä — minä saan elää nähdäkseni sen. Onko sovittu, miss Dorrit?»

»O—on», änkytti Pikku Dorrit, joka oli aivan ymmällä, »kyllä kai, kunhan ette tuota mitään ikävyyksiä».

»Hyvä!» Mr Pancks vilkaisi viereisen huoneen seinään ja kumartui eteenpäin. »Rehellinen ihminen, erinomainen nainen, mutta ajattelematon ja lavertelija, miss Dorrit.» Ja hän hieroi käsiään, ikäänkuin tämä haastattelu olisi ollut erittäin tyydyttävä, mennä huohotti ovelle ja hävisi ystävällisesti nyökäten.

Jos Pikku Dorrit oli ylenmäärin hämmästynyt uuden tuttavansa omituisesta käytöksestä ja siitä, että hän oli joutunut tekemään tällaisen merkillisen sopimuksen, niin se, mitä sitte seurasi, ei ollut omiaan vähentämään hänen hämmästystään. Paitsi että mr Pancks käytti jokaista mr Casbyn talossa tarjoutuvaa tilaisuutta katsoakseen merkitsevästi häneen ja pärskiäkseen hänelle — mikä ei ollut paljon senjälkeen, mitä hän jo oli tehnyt ennen — tämä mies alkoi tunkeutua hänen jokapäiväiseen elämäänsä. Kun hän tuli mr Casbylle, oli Pancks aina siellä. Kun hän meni mrs Clennamin taloon, tuli Pancks sinne jonkin tekosyyn nojalla, aivan kuin pitääkseen häntä silmällä. Tuskin oli kulunut viikko, kun hän ihmeekseen eräänä iltana tapasi hänet porttihuoneessa juttelemassa virantoimituksessa olevan portinvartijan kanssa ja näytti olevan tämän läheisiä tuttavia. Uusia yllätyksiä tuli yhä: Pikku Dorrit tapasi hänet yhtä kotiutuneena vankilassa, näki hänen esittäytyvän muiden vierasten joukossa isälle tämän sunnuntaivastaanotossa, sitten kävelevän käsikoukkua erään vankilanjäsenen kanssa pihassa, kuuli huhun kertovan että hän eräänä iltana oli herättänyt suurta huomiota vankilanjäsenten kerhossa, joka piti istuntojaan yhteisessä kokoushuoneessa, pitämällä puheen mainitun kerhon jäsenille laulamalla heille laulun ja tarjoamalla koko seuralle ankkurillisen olutta — hullu huhu lisäsi kymmenen kapallista katkorappoja. Se vaikutus, jonka nämä ilmiöt tekivät mr Plornishiin, kun tämä uskollisilla vierailuillaan joutui niiden todistajaksi, herätti Pikku Dorritissa ihmettelyä; se oli verrattavissa vain siihen hämmästykseen, jonka itse ilmiöt hänessä herättivät. Plornish aivan mykistyi ja jäykistyi, tuijotti vain ja jupisi joskus hiljaa, ettei kukaan Bleeding Heart Yardissa tuntisi tätä Pancksiksi; mutta senjälkeen hän ei enää sanonut sanaakaan asiasta eikä viitannut siihen, ei edes Pikku Dorritille. Mr Pancks kruunasi salaperäisyytensä tutustumalla jollakin tuntemattomalla tavalla Tipiin ja tuli eräänä sunnuntaina Marshalseaan Tipin käsi kainalossaan. Tämän ohella hän ei milloinkaan kiinnittänyt huomiota Pikku Dorritiin, paitsi yhden tai pari kertaa, jolloin hän sattui joutumaan ihan lähelle eikä ollut muita saapuvilla; silloin sanoi hän ohimennen, luoden häneen ystävällisen silmäyksen ja tohahtaen rohkaisevasti: »Mustalais-Pancks — ennustaja.»

Pikku Dorrit puuhasi ahkerasti kuten tavallisesti, ihmetellen tätä kaikkea, mutta kätkien ihmetyksensä omaan sydämeensä, jonne oli aikaisimmasta lapsuudestaan saakka tottunut kätkemään raskaampiakin taakkoja. Tässä kärsivällisessä sydämessä oli tapahtunut muutos, jota jatkui yhä edelleen päivä päivältä. Uusi päivä tapasi hänet yhä hiljaisempana ja ihmisiä karttavampana. Hänen hartain toivomuksensa omaksi hyväkseen oli saada tulla vankilaan ja lähteä sieltä huomaamattomana ja pysyä muuallakin syrjäisenä ja unohdettuna.

Omaan huoneeseensa, joka muuten oli perin outo hänen kaltaiselleen vienolle nuorelle olennolle, vetäytyi hän hyvin mielellään, kun ei mikään velvollisuus sen kautta vain tullut laiminlyödyksi. Oli iltapäivähetkiä, jolloin häntä ei tarvittu, kun vieraita pistäytyi pelaamaan korttia hänen isänsä kanssa, jolloin hänellä ei ollut mitään tehtävää kotona, vaan täysi vapaus. Silloin riensi hän pihan poikki ja kiipesi parikymmentä porrasta, jotka johtivat hänen huoneeseensa, ja istui ikkunan ääreen. Muurin harjapiikkeihin kiertyi monenlaisia mietteitä, kankea rauta luontui keveiksi, ilmaviksi olennoiksi, ruskealle ruosteelle lankesi moni kullanhohtoinen unelma Pikku Dorritin istuessa ikkunan ääressä mietiskellen. Uusia kaaria ja kiemuroita ilmestyi vanhaan kammottavaan kirjailuun toisinaan, kun hän katseli sitä kyynelvirran läpi; mutta kaunistuipa tämä siitä tai muuttui entistäänkin kolkommaksi, aina näki hän saman lähtemättömän leiman kaiken sen yllä ja alla ja läpi, mitä hän yksinäisyydessään poloiseksi ilokseen katseli ja mietiskeli.

Ullakkohuone, lisäksi ja tinkimättömästi vielä marshalsealainen ullakkohuone, oli Pikku Dorritin asuntona. Se oli huolellisesti hoidettu mutta ruma itsessään, eikä siinä ollut muuta kehumisen varaa kuin puhtaus ja raitis ilma; sillä niillä kaunistuksilla, joita hänellä oli ollut varaa ostaa, hän oli somistanut isän huonetta. Siitä huolimatta kiintyi hän yhä enemmän köyhään kolkkaansa, ja siellä yksin istuminen oli hänen parhaana virkistyksenään.

Niinpä eräänä iltana Pancksin salaperäisyyksien kautena, kun hän istui ikkunansa ääressä ja kuuli Maggyn tuttujen askeleiden äänen portaissa, hän oli menettää mielenmalttinsa pelätessään, että hänet kutsuttaisiin pois. Maggyn askeleiden kohotessa ja lähetessä, hän vapisi ja tärisi niin, että tuskin kykeni puhumaan, kun Maggy viimein ilmestyi näkyville.

»Pikku äiti», huohotti Maggy hengästyneenä, »teidän täytyy kyllä tulla tapaamaan häntä. Hän on täällä.»

»Kuka, Maggy?»

»No, mr Clennam tiettävästi. Hän on teidän isänne huoneessa, ja hän sanoi minulle, että 'eikös olisi hyvä ja menisi sanomaan hänelle, että minä vain olen täällä'.»

»Minä en voi hyvin, Maggy. Olisi parempi, etten tulisi. Rupean levolle. Katsos, minä makaan tässä nyt parannellen päätäni. Sano kiitollisin tervehdyksin, että jätit minut tällaisena, muuten olisin tullut.»

»Hyvä, muttei ole kovinkaan kohteliasta, pikku äiti», huomautti töllistelevä Maggy, »että käännätte kasvonne poispäin».

Maggy oli hyvin arka henkilökohtaisille epäkohteliaisuuksille ja varsin tarkka huomaamaan niitä. »Ja peitätte kasvonnekin vielä molemmin käsin!» jatkoi hän. »Jos ette jaksa katsella köyhää raukkaa, niin on parempi, että sanotte sen heti suoraan ettekä sysää häntä noin luotanne, loukaten hänen tunteitaan ja murtaen hänen sydämensä, kymmenvuotiaan raukan!»

»Se on vain minun sairaan pääni tähden, Maggy.»

»Hyvä, ja jos te itkette parantaaksenne päätänne, niin antakaa minun itkeä mukana, pikku äiti. Älkää pitäkö kaikkea itkua itsellänne, se on itsekästä», nuhteli Maggy ja alkoi heti itkeä kollottaa.

Oli hieman vaikeata houkutella häntä palaamaan ja viemään anteeksipyyntö perille; mutta kun hänelle luvattiin kertoa satu — satujen kuunteleminen oli vanhastaan hänen mielihuviaan — sillä. ehdolla, että hän keskittäisi kaikki kykynsä asiansa toimittamiseen ja jättäisi pienen emäntänsä vielä tunnin ajaksi rauhaan, ja kun Maggy lisäksi epäili jättäneensä hyvän tuulensa portaiden alapäähän, onnistui houkuttelu, ja hän läksi takaisin jupisten sanottavaansa koko ajan, jottei se unohtuisi, ja palasi sovitulla ajalla.

»Hän oli hyvin pahoillaan teidän päänne tähden, voin kertoa», sanoi hän, »ja tahtoi haettaa lääkäriä. Ja hän tulee huomenna uudelleen, tulee niin, ja luulen, ettei hän ensi yönä nuku hyvin, kun kuuli teidän päästänne, pikku äiti. Voi toki! Oletteko itkenyt?»

»Vähän vain, Maggy.»

»Vähänkö? Voi, voi!»