Part 29

»Te iloitsette siitä, että hänen käy hyvin», selitteli Pancks, »mutta se ei olisi ollut teidän syynne, jos hänen olisi käynyt huonosti. Teillä ei ole tässä ansiota enempää kuin olisi ollut häpeätäkään, jos asiat olisivat kääntyneet niin päin. Teillä ei ole mitään edesvastuuta. Te ette tiedä hänestä mitään.»

»Ette siis tunne ketään hänen perheestään?» uskalsi Arthur umpimähkään kysyä.

»Tunne ketään hänen perheestään?» vastasi Pancks. »Kuinka se olisi mahdollista? Ette ole milloinkaan kuullutkaan heistä. Ette kai voi olla tuttu ihmisten kanssa, joista ette ole milloinkaan kuullut puhuttavankaan, vai mitä? Enpä luulisi!»

Koko tämän ajan istui patriarkka rauhallisesti hymyillen aina tarpeen mukaan nyökäyttäen tai pudistellen päätänsä hyväntahtoisesti.

»Mitä suosituksiin tulee», sanoi Pancks, »niin tiedättehän mitä suosituksilla ja takauksilla yleensä tarkoitetaan. Ne ovat vain pelkkää kuvittelua! Katsokaa vuokralaisia täällä Yardissa. He takaisivat toisensa joka ainoa, jos vain sallittaisiin. Mitä hyötyä siitä olisi? Onko parempi joutua petetyksi kahden kuin yhden suhteen? Yksi riittää. Henkilö, joka ei kykene maksamaan, takaa, että toinen maksukyvytön kykenee maksamaan. Aivan kuin jos henkilö, jolla on kaksi puujalkaa, vakuuttaisi toisen, jolla niinikään on puujalat, kävelevän luonnollisilla jaloilla. Se ei tekisi kumpaakaan kykeneväksi kävelykilpailuun. Ja neljä puujalkaa tuottaa teille enemmän huolta kuin kaksi, kun ette kuitenkaan haluaisi yhtäkään.» Näin päätteli mr Pancks puhaltaen höyrynsä ilmoille.

Syntyi hetken äänettömyys, jonka mr F:n täti katkaisi; hän oli viime julkisen huomautuksensa jälkeen istunut jonkinlaisessa horrostilassa, jäykkänä ja suorana. Nyt tempoi häntä ankara suonenvetokohtaus, joka oli tarkoitettu vaikuttamaan hätkähdyttävästi tottumattomien hermoihin, ja hän lausui peloittavan vihamielisesti:

»Tyhjästä messinkikuulasta ette voi tehdä päätä ja aivoja. Ette voinut tehdä sitä George-setänne eläessä ja vielä vähemmin nyt, hänen kuoltuaan.»

Mr Pancks oli kohta valmis vastaamaan, tavalliseen tyyneen tapaansa: »Todellako, rouva? Hyvänen aika! Olen aivan ihmeissäni siitä.» Huolimatta hänen neuvokkuudestaan Vaikutti mr F:n tädin puhe masentavasti pieneen seuraan, ensiksikin koska oli mahdotonta salata, että juuri Clennamin viaton pää oli tuo alennettu järjen temppeli, ja toiseksi, koskei kukaan milloinkaan tiennyt kenen George-setään hän näissä tilaisuuksissa viittasi tai mitä aavemaisia olentoja hän manasi esiin tällä maininnallaan.

Sentähden Flora huomautti, vaikka tosin hiukan ylpeillen testamenttilahjastaan, että mr F:n täti tänään oli varsin vilkas ja että ehkä oli parasta nyt lähteä kotiin. Mutta mr F:n täti osoittautui niin vilkkaaksi, että suhtautui tähän ehdotukseen odottamattoman kiukkuisesti ja selitti, ettei hän tahtonut lähteä, ja lisäsi, käyttäen loukkaavaa puhetapaa, että jos »hän» — liiankin selvästi tarkoittaen Clennamia — tahtoi päästä hänestä, niin »antaa hänen heittää minut ikkunasta pihalle», ja ilmaisi välttämättä tahtovansa nähdä hänen suorittavan tämän toimituksen.

Tässä pulmassa tarttui mr Pancks, jolla näytti riittävän keinoja jokaisen patriarkallisissa vesissä sattuvan tapauksen varalta, hattuunsa, livahti konttorin ovesta ulos ja tuli hetken perästä sisään taas teennäisen vilkkaana ja eloisana, ikäänkuin olisi oleskellut useita viikkoja maalla. »Mitä nyt, mitä kummia näenkään, rouva!» huudahti hän, pörröttäen tukkaansa ylenmäärin hämmästyneenä, »tekö siinä olette? Kuinka voitte, rouva? Te olette kerrassaan viehättävä tänään. Olen iloinen nähdessäni teidät. Suvaitkaa tarttua käsivarteeni, rouva; me lähdemme pienelle kävelylle, te ja minä, jos suotte minulle kunnian saattaa teitä.» Ja niin talutti hän erinomaisen kohteliaasti ja hyvällä menestyksellä mr F:n tädin konttorin yksityisiä portaita alas. Patriarkallinen mr Casby nousi seisomaan kasvoillaan sellainen ilme kuin hän itse olisi suorittanut tämän kaiken ja seurasi lempeänä perästä jättäen tyttärensä vuorostaan tekemään lähtöä; tämä huomautti ujosti kuiskaten (josta hän suuresti nautti) entiselle sulhaselleen, että he olivat tyhjentäneet elämän maljan pohjasakkoja myöten, ja lisäsi salaperäisen viittauksen, että mr F:vainaja oli maljan pohjalla.

Kun Clennam taas jäi yksin, ahdistivat häntä hänen vanhat epäilyksensä äidin ja Pikku Dorritin suhteen, ja hän hautoi mielessään entisiä epäluulojaan ja mietteitään. Ne asustivat koko ajan hänen tajunnassaan ja sekaantuivat tehtäviin, joita hän koneellisesti suoritteli; hänen papereilleen ilmestyvä varjo sai hänet katsahtamaan ylös nähdäkseen, mikä sen aiheutti. Sen aiheena oli mr Pancks. Hattu niskassa ikäänkuin hänen teräslankamaiset hiuksensa olisivat jousina ponnahtaneet pystyyn ja työntäneet sen päästä, pikimustat helmisilmät tiukan tarkkaavina, oikean käden sormet suussa kynsien puremista odottamassa ja vasemman käden sormet taskussa varalta vartoomassa vuoroaan loi mr Pancks lasiseinän läpi varjonsa Clennamin kirjoille ja papereille.

Mr Pancks tiedusteli heilauttamalla kysyvästi päätänsä, saisiko hän tulla vielä sisälle. Clennam vastasi nyökäyttämällä myöntävästi. Mr Pancks tulla puhkui sisään, laski sivuittain pulpetin laitaan, kiinnitti itsensä nojaamalla käsivartensa siihen ja aloitti keskustelun yhdellä aivastuksella ja yhdellä päristyksellä.

»Mr F:n täti on toivottavasti rauhoittunut?» kysyi Clennam.

»Kaikki hyvin, sir», vastasi Pancks.

»Minä olen onnettomasti kyllä herättänyt ankaran vihan tämän rouvan sydämessä», valitti Clennam. »Tiedättekö miksi?»

»Tietääkö hän miksi?»

»En luulisi.»

»En minäkään luulisi.»

Hän otti esille muistikirjansa, avasi ja sulki sen, pudotti sen hattuunsa, joka oli hänen vieressään pulpetilla, ja kurkisti siihen sen viruessa hatun pohjalla, koko ajan miettivä ilme kasvoillaan.

»Mr Clennam», aloitti hän, »tarvitsisin tietoja, sir».

»Tästä liikkeestäkö?» kysyi Clennam.

»Ei», vastasi Pancks.

»Mitä tietoja sitten, mr Pancks? Otaksun nimittäin, että tahdotte näitä tietoja minulta.»

»Kyllä, sir, kyllä, teiltä minä tahdon niitä», sanoi Pancks, »jos voin saada teidät antamaan niitä minulle. A, B, C, D, Da, De, Di, Do. Sanakirjajärjestyksessä. Dorrit. Siitä nimestä juuri, sir.»

Mr Pancks piti taas tavallista meluansa ja hyökkäsi oikean käden kynsien kimppuun. Arthur katsoi tutkivasti häneen, ja hän katsoi takaisin.

»En ymmärrä teitä, mr Pancks.»

»Tästä nimestä juuri haluan tietoja.»

»Ja mitä haluatte tietää?»

»Mitä vain voitte ja tahdotte kertoa minulle.» Tämä hänen toiveittensa laaja yhteenveto vaati ankaraa työtä ja puhkumista mr Pancksin koneelta.

»Tämä on merkillinen vierailu, mr Pancks. Minusta tuntuu perin oudolta, että tulette minun luokseni tällaisella asialla.»

»Saattaa olla, että se on outoa kaikkityynni», vastasi Pancks. »Saattaa olla, että se on tavallisuudesta poikkeavaa, mutta liikeasioita se sittenkin on. Lyhyesti, se on liikeasia. Minä olen liikemies. Mitäs asiaa minulla täällä maailmassa on, ellen hoida liikeasioita? Ei mitään asiaa.»

Kuten kerran ennenkin, heräsi Clennamissa epäilys, ettei tämä kuiva, tuikea mies aina ollut tosissaan, ja hän katseli tutkivasti hänen kasvojaan. Ne olivat yhtä sänkiset ja likaiset kuin ennenkin, yhtä kiihkeät ja innokkaat, eikä niissä näyttänyt piileksivän minkäänlaista ilmettä, joka olisi vivahtanut salaiseen ivailuun, jota hän äsken oli ollut kuulevinaan äänessä.

»No», sanoi Pancks, »asettaaksemme tämän asian oikealle tolalle, ilmoitan, ettei se ole isäntäni asia».

»Tarkoitatteko mr Casbya puhuessanne isännästänne?»

Pancks nyökäytti päätänsä. »Isännästäni, niin. Ottakaamme esimerkki. Sanokaamme, kuulen isäntäni luona mainittavan erästä nimeä — nuoren henkilön, jota mr Clennam haluaa auttaa. Sanokaamme, että tuon nimen ensiksi mainitsi isännälleni Plornish Yardista. Sanokaamme, minä menen Plornishin luo ja pyydän liikemiehenä häneltä tietoja. Sanokaamme, Plornish kieltäytyy, vaikka on velkaa kuuden viikon vuokran isännälleni. Ja mrs Plornish kieltäytyy. Sanokaamme, molemmat viittaavat mr Clennamiin. Sellainen esimerkki.»

»Entä sitten?»

»Entä sitten, sir», kertasi Pancks; »sanokaamme, minä menen mr Clennamin luo. Sanokaamme, täällä olen nyt.»

Teräslankahiukset pystyssä ympäri päätä ja huohottaen raskaasti ja lyhyeen astui toimelias Pancks askeleen taaksepäin (laivakielellä: peräytyi puoli kierrosta) ikäänkuin oikein näyttääkseen likaista runkoaan, höyrysi sitten eteenpäin taas ja suuntasi nopean katseensa vuoroin hattuunsa, jossa hänen muistikirjansa oli, ja vuoroin Clennamin kasvoihin.

»Mr Pancks, tunkeutumatta teidän salaisuuksienne alueelle, tahdon olla niin avomielinen teitä kohtaan kuin vain voin. Sallikaa minun tehdä pari kysymystä. Ensiksikin —»

»Hyvä!» sanoi Pancks nostaen pystyyn likaisen etusormensa haljenneine kynsineen. »Minä tiedän: 'Mikä on teillä vaikuttimena?'»

»Aivan niin.»

»Vaikutin hyvä», vakuutti Pancks. »Asia ei koske isäntääni, sitä ei nyt voi ilmoittaa, olisi naurettavaa ilmoittaa sitä nyt; mutta hyvä se on. Halu palvella nuorta henkilöä, Dorrit nimistä», etusormi yhä varoittavasti pystyssä. »Parasta myöntää, että vaikutin on hyvä.»

»Toiseksi ja viimeiseksi, mitä tahdotte tietää?»

Mr Pancks onki muistikirjan hatusta ennenkuin kysymys oli tehty ja napitti sen huolellisesti povitaskuunsa; katsoen koko ajan suoraan Clennamiin vastasi hän lyhyen vaitiolon ja sitä seuraavan pärskähdyksen jälkeen: »Haluan täydentää tietojani joka lajia.»

Clennam ei voinut olla hymyilemättä, kun tuo pieni puhkuva höyrylaiva, joka oli niin hyödyllinen isolle kömpelölle alukselle, Casbylle, vahti ja vaani häntä aivan kuin etsien tilaisuutta hyökätäkseen ja ryöstääkseen häneltä sen, mitä halusi, ennenkuin hän ehtisi vastustaa hänen liikkeitään; tosin mr Pancksin innossa oli muutakin, joka herätti hänessä kaikenlaisia ihmetteleviä mietiskelyjä. Hetken aprikoituaan päätti hän antaa mr Pancksille tärkeimmät tiedot, jotka olivat hänen vallassaan, hyvin tietäen, että ellei tämä saanut niitä häneltä, keksisi hän varmasti keinoja hankkiakseen niitä muualta.

Sentähden hän, muistutettuaan mr Pancksille tämän vapaaehtoista selitystä, että hänen isännällään ei ollut mitään osaa asiassa ja että hänen omat aikeensa olivat hyvät (jotka selitykset pieni nokinen herrasmies mitä kiihkeimmin uudisti), avomielisesti kertoi, että hän ei tiennyt mitään Dorrit-suvusta eikä sen entisistä asuinpaikoista ja että hänen tietonsa perheestä rajoittui siihen tosiasiaan, että se näytti supistuneen viiteen henkeen, nimittäin kahteen veljekseen, joista toinen oli naimaton ja toisella, leskellä, oli kolme lasta. Heidän ikänsä hän ilmoitti mr Pancksille, mikäli saattoi arvata niitä, ja lopuksi kuvasi hänelle Marshalsean isän aseman sekä ajan ja tapausten kulun, jonka kautta hän oli saanut tämän arvon. Kaikkea tätä kuunteli mr Pancks erittäin tarkkaavasti, puhisten ja pärskien sitä rajummin, kuta mielenkiintoisemmaksi asia kävi, ja näytti siltä kuin kertomuksen tuskallisimmat kohdat olisivat herättäneet hänessä miellyttävämpiä tunteita, ja erikoista nautintoa tuotti hänelle kuvaus William Dorritin pitkästä vankeusajasta.

»Lopuksi, mr Pancks», lausui Arthur, »tahdon sanoa vain sen, että paitsi henkilökohtaisesta kunnioituksesta johtuvia on minulla muitakin syitä puhua mahdollisimman vähän Dorrit-perheestä, varsinkin äitini talossa (mr Pancks nyökäytti päätänsä) ja tietää mahdollisimman paljon heistä. Niin harras liikemies kuin te — no, mikä nyt on?»

Sillä mr Pancks oli äkkiä suorittanut tavallisen nenäpuhalluksensa harvinaisen rajusti.

»Ei mitään», vastasi hän.

»Niin harras liikemies kuin te ymmärtää täydellisesti, mitä rehellinen sopimus merkitsee. Ja minä tahtoisin tehdä kanssanne rehellisen sopimuksen, jonka mukaan te kerrotte minulle, mitä tiedätte Dorrit-perheestä, sittenkun saatte jotakin tietää, samoin kuin minä olen kertonut tietoni teille. Ehkäpä ette saa erikoisen imartelevaa käsitystä minun liiketavoistani, kun en edeltäpäin jo sanellut ehtojani», jatkoi Clennam, »mutta minä teen ne mieluummin kunnia-asiaksi. Totta puhuen, mr Pancks, olen nähnyt kauppoja tehtävän niin terävän ovelasti, että olen kyllästynyt siihen.»

Mr Pancks nauroi. »Tämä käy sopimuksesta», sanoi hän; »saatte nähdä, että minä noudatan sitä».

Sitte seisoi hän hetkisen hiljaa katsellen Clennamiin ja pureksien kaikkia kymmentä kynttään; nähtävästi hän kiinnitti muistiinsa, mitä oli kuullut, ja tarkasti huolellisesti tietovarastonsa, ennen kuin tilaisuus mahdollisen aukon täyttämiseen olisi ohi. »Hyvä on», sanoi hän viimein, »ja nyt sanon teille hyvästi; tänään on vuokrankantopäivä Yardissa. Mutta kuulkaapas, siellä on kepin varassa ontuva ulkomaalainen.»

»Ahaa! Te näytte kuitenkin joskus hyväksyvän takauksen?» sanoi Clennam.

»Jos vain takaaja kykenee maksamaan, sir», vastasi Pancks. »Ota kaikki mitä saat irti äläkä anna mitään, jota sinun ei ole pakko antaa. Ne ovat liiketapoja. Ontuva ulkomaalainen haluaa ullakkohuoneen Yardissa. Kykeneekö hän maksamaan siitä?»

»Minä vastaan maksusta», sanoi Clennam.

»Se riittää», sanoi Pancks merkiten asian kirjaansa. »Mutta minun täytyy saada vuokrani Bleeding Heart Yardissa. Minun täytyy saada ne. Maksakaa, muuten omaisuus tänne. Se on Yardin tunnussana. Ontuva keppiniekka ulkomaalainen väitti teidän lähettäneen hänet, mutta hän olisi yhtä hyvin voinut väittää, että Suur-Mogul oli lähettänyt hänet. Hän lienee ollut sairaalassa?»

»Niin on. Hänelle sattui tapaturma. Hän on juuri päässyt sairaalasta.»

»Sairaalassaolo on pahasti köyhdyttävää, olen kuullut sanottavan?» Ja taas hän aikaansai nenällään tuon merkillisen äänen.

»Niin olen minäkin kuullut», myönsi Clennam kuivasti.

Mr Pancks, joka nyt oli valmis lähtöön, lisäsi hetkessä höyryä ja ilman sen enempiä merkkejä ja menoja laskea tohisi jo portaita alas ja Bleeding Heart Yardin väyliä, ennen kuin saattoi arvata hänen lähteneen konttoristakaan.

Lopun päivää oli Bleeding Heart Yard aivan kuohuksissa julman Pancksin risteillessä sen vesillä; hän nuhteli asukkaita maksamattomista veloista, vaati vuokria, uhkaili häädöillä ja ulosotoilla, ajoi leväperäiset upoksiin, nostattaen edelleen kauhun hyökyaallon, joka vielä kuohui hänen vanavedessäänkin. Vaaniskellen kiertelivät ihmisparvet, kohtalokkaan vetovoiman vallassa, niiden talojen nurkkia, joissa hän kulloinkin oli, kuunnellen katkelmia hänen keskusteluistaan talon asukasten kanssa; ja kun huhuttiin hänen tulevan portaita alas, eivät he päässeet niin nopeasti hajoamaan, ettei hän sitä ennen ehtinyt ilmestyä heidän keskelleen, vaatia heiltä vuokria ja naulita heitä siihen paikkaan. Lopun päivää kaikui Yardissa vain Pancksin: »Paljonko olette velkaa?» ja »Mikä on tarkoitus?» Mr Pancks ei tahtonut kuunnella puolustuksia, ei valituksia, ei kuulla puhuttavan korjauksista eikä mistään muusta kuin että rahat ehdottomasti lyötiin pöytään. Hikoillen ja puhkuen ja puikkelehtien mitä oudoimpia väyliä ja käyden yhä likaisemmaksi ja kuumemmaksi hetki hetkeltä vitsoi hän Yardin vedet kiehuvaan kuohumistilaan. Ne eivät olleet vielä tyyntyneet runsaasti kahden tunnin kuluttua siitä, jolloin hänen oli nähty taivaanrannalla portaiden yläpäässä höyryävän matkaansa.

Bleeding Heart Yardin tavallisina kokoontumisaikoina oli tänä iltana koolla useampia pieniä ryhmiä, joiden keskuudessa yleisesti sovittiin siitä, että mr Pancks oli kova mies, jonka kanssa ei ollut hyvä asioida, ja että oli suuri vahinko, totisesti niin oli, että mr Casbyn kaltainen herrasmies oli antanut vuokrankannon hänen tehtäväkseen eikä milloinkaan joutunut näkemään häntä oikeassa valossa. Sillä (niin arvelivat Bleeding Heart Yardin asujamet) jos herrasmies, jolla oli sellainen pää sellaiset hiukset ja sellaiset silmät, ottaisi vuokrankannon omiin käsiinsä, hyvä rouva, niin ei tulisi kysymykseenkään tällainen kiusaaminen ja näännyttäminen, ja kaikki asiat olisivat, toisin päin.

Samana iltana, tuntina ja minuuttina patriarkka, joka rauhallisesti oli liukunut Yardin läpi aamupäivällä ennen kuin levottomuus oli alkanut, ilmeisesti tarkoittaen vahvistaa äsken mainittua luottamusta kiiltävään päälakeensa ja silkkikiharoihinsa — samana tuntina ja minuuttina tämä ensi luokan petkuttaja, tämä tuhattykkinen sotalaiva raskaasti paiskautui lopen uupuneen hinaajahöyrynsä pienelle telakalle kotona ja sanoi peukaloitaan pyöritellen:

»Huono päivätyö, Pancks, kerrassaan huono päivätyö! Minusta näyttää, sir, ja katson velvollisuudeksi itseäni kohtaan huomauttaa siitä pontevasti, että teidän olisi pitänyt saada kokoon paljon enemmän rahaa, paljon enemmän rahaa.»

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Ennustuksia

Samana iltana tuli mr Plornish tapaamaan Pikku Dorritia, haluten puhutella häntä kahdenkesken, minkä toivomuksensa hän ilmaisi rykimällä niin huomiotaherättävästi kuin olisi ollut tarkoituksena osoittaa, että hänen isänsä, kun oli kysymys tyttären ompelijatartoimesta, oli kuvaava esimerkki sen selviön totuudesta, että umpisokeampia ihmisiä ei ole olemassa kuin ne, jotka eivät tahdo nähdä, minkä jälkeen molemmat hävisivät oven taakse yleiseen porraskäytävään.

»Meillä kävi tänään muuan rouvasihminen, miss Dorrit», mutisi Plornish, »ja hänen mukanaan toinen, joka on kuin vanha noita, vaikken ikinä ennen olisi sellaista nähnyt. Voi hirmu, kuinka pahasti hän katsoi ihmiseen!»

Lauhkealuontoinen Plornish ei aluksi voinut irroittaa ajatuksiaan mr F:n tädistä. »Sillä», puolustautui hän, »hän oli hapan kuin etikkapullo».

Viimein, ponnistaen lujasti, irtautui hän tästä ajatuksesta sen verran, että huomautti:

»Mutta hän ei nyt tällä hetkellä ole täällä eikä siellä. Toinen oli mr Casbyn tytär; ja jos mr Casby tulee hyvin toimeen ihmisten kanssa, paremmin kuin kukaan, ei se suinkaan ole Pancksin ansio. Sillä hän, Pancks, hän ei tule toimeen, ei totisesti, ei tule!»

Tapansa mukaan puhui mr Plornish hiukan epäselvästi, mutta tunnollisesti ja pontevasti.

»Ja mr Casbyn tytär tuli meille sanomaan», jatkoi hän, »että jos miss Dorrit tulisi tämän kortin mukaan — siinä mainitaan mr Casbyn osoite, ja Pancksilla on konttori myöskin, toisella puolen, jossa hän työskentelee, mahdotonta uskoa — niin hän tahtoisi mielellään antaa miss Dorritille työtä. Hän mainitsi erikoisesti olevansa mr Clennamin vanha ja hyvä ystävä ja toivoi voivansa olla hyödyllisenä ystävänä hänen ystävällensä. Näin hän sanoi. Koska hän tahtoi tietää, voisiko miss Dorrit tulla huomisaamuna, lupasin käydä luonanne, miss, kysymässä, ja pistäytyä tänä iltana hänen luonansa ilmoittamassa, että tulette, tai jos olette kiinni huomenna, milloin voitte tulla.»

»Minä voin kyllä mennä huomenna, kiitos», vastasi Pikku Dorrit. »Teitte hyvin ystävällisesti, mutta sellainenhan olette aina.»

Kieltäen vaatimattomasti ansionsa avasi mr Plornish huoneen oven päästääksensä Pikku Dorritin takaisin sisälle ja seurasi hänen perässään tekeytyen niin silmäänpistävän viattomaksi äskeiseen oventakaiseen kohtaukseen, että isä olisi huomannut sen, vaikkei olisi ollut erikoisen epäluuloinenkaan. Mutta hän pysyi vain kohteliaan tietämättömänä eikä ollut varuillansa. Lyhyen keskustelun jälkeen, jolloin ilmenivät vuoroin Plornishin kunnioituksen tunne entisenä vankilan jäsenenä ja tietoisuus hänen nykyisestä etuoikeudestaan ulkopuolisena ystävänä, vaatimattomana tosin, sillä hän oli vain halpa rappari, sanoi hän hyvästi ja lähti; sitten hän teki kierroksen vankilassa ja katseli hetkisen keilapeliä, sekavin tuntein, entisenä vankilan jäsenenä, jolla oli omat erikoiset syynsä uskoa kohtalon vielä johtavan hänet sinne takaisin.

Aikaisin seuraavana aamuna Pikku Dorrit, juhlallisesti uskottuaan taloudenhoidon Maggylle, lähti matkalleen patriarkallista telttaa kohden. Hän kulki Iron Bridgen yli, vaikka se maksoi hänelle pennyn, ja käveli tämän taipaleen hitaammin kuin muut välit. Kello viittä vailla kahdeksan tarttui hänen kätensä patriarkalliseen kolkuttimeen, joka oli niin korkealla, että hän juuri ylettyi siihen.

Hän antoi mrs Finchingin kortin oven avanneelle nuorelle naiselle, ja tämä ilmoitti hänelle, että miss Flora — Flora oli nimittäin palattuaan isällisen katon alle ottanut takaisin puhuttelunimen, joka hänellä oli ollut ennen asuessaan kotonaan — ei vielä ollut ilmestynyt makuuhuoneestaan, mutta miss Dorritia pyydettiin astumaan hänen seurusteluhuoneeseensa. Hän nousi miss Floran seurusteluhuoneeseen, kuten oli pyydetty; täällä näki hän hauskan, kahdelle katetun aamiaispöydän sekä lisäksi kolmatta varten varustetun tarjottimen. Nuori nainen, joka hävisi hetkeksi, palasi taas pyytämään miss Dorritia istumaan tulen ääreen, riisumaan hattunsa ja olemaan kuin kotonaan ainakin. Mutta Pikku Dorrit oli ujo eikä tottunut olemaan kuin kotonaan tällaisissa tapauksissa, sentähden hän istui yhä ovenpielessä hattu päässä, kun Flora tulla tuuskahti sisään puoli tuntia myöhemmin.

Flora oli kovin pahoillaan siitä, että oli odotuttanut itseään, ja herrainen aika miksi hän istui siinä kylmässä kun hän oi luullut tapaavansa hänet tulen ääressä lukemassa lehteä ja ei se huolimaton tyttö ollut luonutkaan hänen tervehdystään hän tahtoi taivaan tähden riisua hänen hattunsa! Ja riisuttuaan sen mitä ystävällisimmällä tavalla, hämmästyi hän suuresti kasvoja, jotka ilmestyivät sen alta, ja sanoi: »Kas, sellainen pieni kiltti olento, rakkaani!» ja otti lempeimmän naisellisesti nuo kasvot käsiensä väliin.

Sanat lausuttiin ja hyväily suoritettiin silmänräpäyksessä. Pikku Dorrit ennätti tuskin huomata niiden ystävällisyyttä, kun Flora jo syöksyi aamiaispöydän luokse touhuissaan ja sukelsi korviaan, myöten puheliaisuutensa ylenpalttisuuteen.

»Olen todellakin pahoillani, että tulin juuri tänä aamuna nukkuneeksi pitkään aioin ja toivoin voivani olla valmiina ottamassa vastaan teitä kun tulitte ja sanomassa että jokainen joka vähänkään kiinnittää Arthur Clennamin mieltä kiinnittää minunkin mieltäni ja toivottamassa teidät sydämellisimmin tervetulleeksi ja että olin iloinen mutta sen sijaan he eivät herättäneet minua vaan makasin siellä kuorsaten jos totta puhutaan ja jos ette halua kylmää lintua tai lämmintä keitettyä sianlihaa joita muutamat välttävät vaikkeivät ole juutalaisia se saattaa olla heille omantunnonasia jota on kunnioitettava vaikka minun täytyy sanoa että soisin heidän olevan yhtä tunnollisia myydessään meille väärennettyä tavaraa oikeana joka ei ole hintansa arvoista olen oikein vihoissani siitä», sanoi Flora.

Pikku Dorrit kiitti ja vastasi arasti, että leipää ja voita ja teetä hän tavallisesti —

»Joutavia rakas lapsi en tahdo kuulla puhuttavan sellaisesta», vastasi Flora käännellen teekeittiötä mitä huolettomimmin ja räpytellen silmiään saadessaan niihin kuumaa vettä, jota räiskähti teekannusta hänen kurkistaessaan siihen liian läheltä. »Tehän olette tullut tänne ystävänä ja seurakumppanina jos sallitte minun pitää teitä sellaisena ja minä häpeäisin itseäni jos olisi toisin kun Arthur Clennam puhui teistä sillä tavalla — te olette väsynyt, rakkaani.»

»En ole, ma'am.»

»Te kalpenette niin olette kävellyt liian pitkälti ennen aamiaista luulen että asutte kovin kaukana teidän olisi pitänyt ajaa tänne», sanoi Flora, »rakas lapsi mitä voisin antaa teille?»

»Voin todellakin aivan hyvin, ma'am. Kiitän teitä tuhannesti; mutta minä voin aivan hyvin.»

»Juokaa sitten teenne yhtä kyytiä, olkaa hyvä», pyysi Flora »ja syökää tämä linnunsiipi ja sianlihaviipale, älkää huoliko minusta älkääkä odottako minua sillä vien aina itse tämän tarjottimen mr F:n tädille joka syö aamiaista vuoteessaan ja hän on miellyttävä vanha nainen ja hyvin älykäs, tuolla oven luona on mr F:n muotokuva se on kyllä hänen näköisensä vaikka hiukan liiaksi otsaa ja mitä tulee pilariin ja marmorilattiaan ja kaiteisiin ja suihkukaivoon niin en milloinkaan nähnyt häntä sellaisessa tai senkaltaisessa ympäristössä koko viinikaupan aikana, erinomainen mies muuten muttei ensinkään sentyylinen.»

Pikku Dorrit katseli taulua, puutteellisesti käsittäen tähän taideteokseen liittyviä selityksiä ja tiedonantoja.