Part 23

Rakastunut nuori John katseli perhettä aina vain kunnioittavin silmin. Hän ei uneksinutkaan kiistää heidän vaatimuksiansa, vaan teki kunniaa heidän surkealle hölynpöly-paraatilleen. Hän kärsi tyynesti kaikki loukkaukset hänen veljensä puolelta ja olisi pitänyt kielensä terästämistä tai kätensä nostamista tätä pyhitettyä herrasmiestä vastaan kerrassaan jumalattomana tekona, vaikkei olisikaan ollut niin erinomaisen rauhallinen luonteeltaan kuin hän todellisuudessa oli. Hän oli pahoillaan siitä, että tämä ylevä sielu suuttui ja vihastui, mikä hänen ymmärtääkseen ei kuitenkaan häirinnyt sen ylevyyttä ja hän koetti parhaansa mukaan sovittaa ja lepytellä tätä ritarillista sielua. Ja lemmittynsä isää, onnettomuuteen joutunutta herrasmiestä — hienosti sivistynyttä ja hienotapaista herrasmiestä, joka aina oli kärsivällinen ja ystävällinen hänelle — hän syvästi kunnioitti. Ja lemmittynsä sisarta hän tosin piti hiukan turhamaisena ja kopeana, mutta silti kaikin puolin täydellisenä nuorena ladyna, joka ei voinut unohtaa menneisyyttä. Mutta Pikku Dorritin arvon ja ylemmyyden kaikkien muiden rinnalla tämä nuori mies vaistomaisesti tunnusti rakastamalla ja kunnioittamalla häntä yksinkertaisesti juuri sellaisena kuin hän oli.

Tupakkakauppa Horsemonger Lanen kulmassa sijaitsi maalaismallisessa, yksikerroksisessa rakennuksessa, jonka siunauksiin kuului Horsemonger Lane-vankilan pihoista tuulahteleva raitis ilma ja tämän hauskan laitoksen muurinviereinen rauhallinen kävelypaikka. Liike oli siksi vaatimaton, ettei sen sopinut osoitekilpenä käyttää luonnollisenkokoista ylämaalaista, vaan se pani ovenpieliselle olkakivelle vain pienoisen olennon; tämä muistutti lähinnä langennutta enkeliä, joka oli huomannut välttämättömäksi pukeutua mekkohameeseen.

Näin koristellusta ovesta ilmestyi nuori John eräänä sunnuntaina, syötyään aikaisen päivällisen, jonka pääruokalajina oli ollut lihavanukas, matkalle tavalliselle sunnuntaiasiallensa, ei tyhjin käsin, vaan mukanaan lahjasikaarit. Hän oli komeasti puettu, yllään luumunvärinen takki, jonka mustasamettinen kaulus oli niin leveä kuin hänen pieni vartalonsa vain suinkin sieti, silkkiset liivit, jotka oli kirjailtu kultalehvillä, kaulassa hieno, siihen aikaan erittäin muodikas kaulahuivi, joka oli kuin sinipunerva eläintarha täynnä riikinkukkoja nahanvärisellä pohjalla, jalassa housut, jotka olivat koristetut niin moninkertaisilla raidoilla, että kumpikin lahje oli kuin kolmikielinen luuttu, ja päässä juhlahattu, hyvin korkea ja kova. Kun viisas mrs Chivery huomasi, että hänen Johnillaan, paitsi kaikkea tätä komeutta, oli kädessä valkoiset säämiskähansikkaat ja tienviittaa muistuttava kävelykeppi, jonka päässä oli norsunluinen käsi ohjaamassa häntä matkalla, ja kun hän näki poikansa näissä raskaissa varusteissa kiertävän kulman ympäri ja kääntyvän oikealle, huomautti hän mr Chiverylle, joka sattui olemaan kotona siihen aikaan, että hän luuli tietävänsä, minnepäin tuuli puhalsi.

Velkavangeilla kävi erikoisen paljon vieraita sinä sunnuntai-iltapäivänä, ja heidän isänsä pysytteli huoneessaan mahdollisten esittelyjen varalta. Tehtyään tavallisen kierroksensa vankilan pihassa nousi Pikku Dorritin ihailija pamppailevin sydämin yläkertaan ja koputti rystysillään isän ovelle.

»Käykää sisään, käykää sisään», kehoitti armollinen ääni. _Hänen_ isänsä ääni, hänen isänsä, Marshalsean isän! Tämä istui musta samettilakki päässä pöydän ääressä sanomalehti kädessä; pöydälle oli sattumalta jäänyt kolme shillingiä kuusi pennyä ja pari tuolia oli valmiiksi asetettuna pöydän viereen. Kaikki oli järjestetty vastaanottoa varten.

»Ah, nuori John! Kuinka voitte, kuinka voitte?»

»Varsin hyvin, kiitos, sir. Toivon, että tekin voitte hyvin.»

»Kyllä, John Chivery, kyllä. Ei ole valittamisen syytä.»

»Olen rohjennut, sir, tuoda —»

»Kuinka?» Tähän tultaissa kohotti Marshalsean isä silmäkulmiaan ja muuttui herttaisen ja hymyilevän hajamieliseksi.

»— muutaman sikaarin, sir.»

»Oh!» (Ylenmäärin hämmästyneenä.) »Kiitos, nuori John, kiitos. Mutta pelkään todellakin olevani liiaksi — Eikö? No, en sano sitten mitään siihen. Tehkää hyvin ja pankaa ne tuohon uuninreunalle, John. Ja käykää istumaan, käykää istumaan. Ettehän te ole vieras täällä, John.»

»Kiitos, sir, enpä suinkaan. — Miss», nuori John käänteli, käänteli suurta hattuaan vasemmassa kädessään kuin hitaasti pyörivää hiirenloukkua, »miss Amy kaiketi voi hyvin, sir?»

»Kyllä, John, kyllä; oikein hyvin. Hän on ulkona.»

»Todellako, sir?»

»Kyllä, John. Miss Amy on lähtenyt kävelylle. Minun nuorisoni liikkuu paljon ulkona. Mutta onhan se luonnollista heidän iällään, John.»

»Niin kyllä, aivan niin, sir.»

»Kävelylle. Kävelylle. Niin.» Hän naputteli hajamielisenä pöytää ja vilkaisi ikkunaan. »Amy on mennyt kävelemään Iron Bridgelle. Hän on viime aikoina erikoisesti mieltynyt Iron Bridgeen ja näkyy kävelevän siellä mieluummin kuin missään muualla.» Sitte jatkoi hän taas keskustelua. »Isänne ei lienekään nyt virantoimituksessa, John?»

»Ei, sir, hän tulee vasta illemmällä.» Taas pyörähteli iso hattu kädessä, ja nuori John virkkoi nousten seisomaan: »Minun kai on sanottava hyvästi nyt, sir.»

»Joko nyt? Hyvästi, nuori John. Ei, ei», äärimmäisen alentuvasti, »älkää välittäkö hansikkaista, John. Antakaa kätenne tänne vain hansikkaineen päivineen. Ettehän ole vieras täällä.»

Ylen ihastuneena ystävälliseen vastaanottoon astui nuori John portaita alas. Matkallaan tapasi hän vankilayhteiskunnan jäseniä, jotka toivat vierailijoitaan esitettäviksi, ja juuri samassa sattui mr Dorrit erittäin selvällä äänellä sanomaan kaiteiden yli hänelle: »Paljon kiitoksia, John, pienestä muistolahjastanne.»

Pikku Dorritin ihailija laski kiireesti siltarahansa Iron Bridgen verolautaselle ja astui sillalle katsellen ympärilleen ja hakien hyvintunnettua ja rakastettua olentoa. Ensiksi pelkäsi hän, ettei tyttö olisikaan siellä, mutta kävellessään edelleen Middlesexiin päin näki lemmityn seisomassa paikallaan ja tuijottamassa veteen. Hän oli ajatuksiinsa vaipunut, ja John aprikoi, mitä hän mahtoi ajatella. Sillalle näkyi pinoittain kaupungin kattoja ja savupiippuja, jotka nyt olivat vähemmin savun vallassa kuin arkipäivinä; sinne näkyi myös kaukaisia mastoja ja torneja. Kenties hän ajatteli niitä.

Pikku Dorrit mietiskeli niin kauan ja oli niin hajamielinen, että vaikka hänen ihailijansa seisoi, kuten luuli, pitkän aikaa hiljaa yhdessä kohdin ja sitten pari kolme kertaa vetäytyi pois ja taas palasi samaan paikkaan, hän yhä seisoi liikkumattomana. Paikka oli rauhallinen, ja nyt tai ei milloinkaan oli aika puhua.

Hän astui eteenpäin; eikä Amy näyttänyt kuulevan hänen askeleitaan, ennenkuin tulija oli hänen kohdallaan. Kun hän sanoi: »Miss Dorrit!» säpsähti tämä ja peräytyi, kasvoillaan säikähtynyt ja vastenmielisyydeltä näyttävä ilme, joka sanomattomasti pelästytti Johnia. Amy oli usein väistänyt häntä — niin, oikeastaan jo pitemmän ajan. Hän oli kääntynyt pois ja liukunut tiehensä niin usein, nähdessään toisen lähestyvän, ettei onneton nuorukainen voinut pitää sitä satunnaisena. Mutta hän oli toivonut, että se oli arkuutta, että se johtui hänen ujoudestaan ja siitä, että hän aavisti toisen sydämen tilan; että se oli mitä hyvänsä muuta, muttei vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Nyt tämä hetkellinen silmäys oli sanonut: »Tekö, juuri te! Mieluummin olisin kohdannut kenenkä hyvänsä muun kuin teidät!»

Tällainen ilme viipyi vain hetken hänen katseessaan, sillä hän hillitsi itsensä heti ja sanoi lempeällä, vienolla äänellänsä: »Oh, mr John! Tekö?» Mutta hän tiesi, mitä oli tapahtunut, samoin kuin toinenkin tiesi sen; ja he seisoivat katsellen toisiaan, molemmat yhtä hämillään.

»Miss Amy, pelkään säikähdyttäneeni teitä äsken, kun puhuttelin teitä.»

»Niin teitte. Tulin — tulin tänne saadakseni olla yksin ja luulin todella olevanikin.»

»Miss Amy, rohkenin kävellä tänne päin, sillä mr Dorrit, jota kävin äsken juuri tervehtimässä, sattui mainitsemaan, että te —»

Tyttö pelästytti häntä entistä enemmän kuiskaamalla äkkiä: »Oi isä, isä!» sydäntäsärkevällä äänellä ja kääntyi poispäin.

»Miss Amy, toivon, etten saattanut teitä levottomaksi mainitsemalla mr Dorritin. Vakuutan, että hän voi varsin hyvin ja oli erittäin hyvällä tuulella, olipa minulla tavallista ystävällisempi; hän sanoi herttaisesti, etten minä ole vieras hänen kodissaan, ja kohteli minua kaikin puolin rakastettavasti.»

Ihailijansa sanomattomaksi hämmästykseksi peitti Pikku Dorrit poispäin käännetyt kasvonsa käsillään ja jupisi, heilutellen itseään kuin suuressa tuskassa: »Oi isä, kuinka voit! Oi rakas, rakas isä, kuinka voit, kuinka voit tehdä niin!»

Poika parka seisoi katsellen häntä, sydän täynnä myötätuntoa, mutta tietämättä mitä tehdä, kunnes Pikku Dorrit otettuaan esille nenäliinansa ja painettuaan sen yhä poispäin käännettyjä kasvojaan vasten riensi tiehensä. Ensiksi seisoi John liikkumattomana, mutta kiirehti sitte hänen jälkeensä.

»Miss Amy, minä pyydän, pysähtykää hetkeksi. Miss Amy, jos sikseen tulee, niin sallikaa minun mennä. Joutuisin suunniltani, jos tietäisin tällä tavalla karkoittaneeni teidät täältä.»

Hänen vapiseva äänensä ja vilpitön totisuutensa pysähdyttivät Pikku Dorritin. »Oi, en tiedä mitä tehdä», huusi hän, »en tiedä mitä tehdä!»

Nuori John, joka ei milloinkaan ollut nähnyt häntä näin tyynen malttinsa menettäneenä, vaan aina lapsuudesta saakka luotettavana ja itsensäunohtavana, tuli niin järkytetyksi nähdessään hänen tuskansa ja ajatellessaan olevansa syypää siihen, että hän vapisi, koko mies, suuresta hatusta katukivitykseen saakka. Hän tunsi, välttämätöntä tarvetta selittää. Hänet oli ehkä käsitetty väärin — otaksuttu tarkoittavan tai tehneen jotakin, mikä ei milloinkaan ollut juolahtanut hänen mieleensäkään. Hän pyysi miss Amylta suurimpana suosionosoituksena, että hän kuuntelisi hänen selitystänsä.

»Miss Amy, tiedän vallan hyvin, että teidän perheenne on paljon yläpuolella meidän perhettämme. Olisi turhaa salata, sitä. Minun tietääkseni ei Chivery-suvussa ole ollut ainoatakaan herrasmiestä, enkä suinkaan tahdo käyttäytyä niin alhaisesti, että valhettelisin näin tärkeässä asiassa. Miss Amy, minä tiedän kyllä hyvin, että yleväsieluinen veljenne samoin kuin ylpeä sisarenne katsovat korkeudestaan halveksien minuun. Minun velvollisuuteni on vain pitää heitä arvossa, pyrkiä saavuttamaan heidän ystävyyttänsä, katsomaan kunnioittavasti heidän ylhäistä asemaansa omalta alhaisemmalta tasoltani sillä se on alhainen, tiedän sen, katsottiinpa siinä tupakkakaupan tai porttikamarin puolta — ja aina toivomaan heille onnea ja kaikkea hyvää.»

Poikaraukan vilpittömyys oli todella liikuttava samoin kuin hänen hattunsa kovuuden ja sydämensä pehmeyden (kenties myöskin pään pehmeyden) välinen vastakohta. Pikku Dorrit kielsi häntä millään tavalla alentamasta itseään tai asemaansa ja ennen kaikkea luulemasta, että hän piti omaa asemaansa korkeampana. Tämä hiukan lohdutti nuorta Johnia.

»Miss Amy», änkytti hän sitten, »olen kauan aikaa — se tuntuu vuosisadoilta — vyöryviltä vuosisadoilta — hartaasti halunnut sanoa teille jotakin. Saanko sanoa sen?»

Pikku Dorrit säpsähti ja väistyi tahtomattaan hänen rinnaltaan taas, silmissä hiukan äskeisen katseen jälkiä; taistellen voittaakseen vastenmielisyytensä käveli hän kiivaasti sillan puoliväliin vastaamatta mitään.

»Saanko — miss Amy, kysyn vain nöyrästi, saanko sanoa sen. Olen jo kyllin onneton tuotettuani tahtomattani teille näin suurta tuskaa, niin ettei totisesti ole pelkoa siitä, että sanoisin sen saamattani teiltä lupaa. Voinhan yksin tulla onnettomaksi, voinhan yksin kärsiä ja masentua; miksi tekisin onnettomaksi ja saattaisin kärsimään hänet, jonka hyväksi olisin valmis heittäytymään tämän kaiteen yli, jos vain voisin sillä tuottaa hänelle hetkenkin iloa! Ei silti, että tuo teko suuriakaan merkitsisi; tekisin sen kahdesta pennystäkin.»

Hänen synkkä mielialansa ja ulkonainen komeutensa olisivat vaikuttaneet naurattavasti, mutta hänen hienotunteisuutensa herätti kunnioitusta. Pikku Dorrit sai siitä vihjauksen, mitä tehdä.

»Hyvä John Chivery», vastasi hän vapisten, mutta tyynesti, »koska olette niin hienotunteinen, että kysytte minulta, saatteko sanoa lisää, niin pyydän teitä, älkää sanoko».

»Eikö milloinkaan, miss Amy?»

»Ei, ei milloinkaan, John.»

»Voi hyvä Jumala!» huokasi nuori John.

»Mutta kenties sallitte minun sensijaan sanoa jotakin teille. Tahdon sanoa sen vakavasti ja niin selvästi kuin mahdollista. Kun muistelette meitä, John — tarkoitan veljeäni, sisartani ja minua — niin älkää ajatelko meitä erilaisina kuin muut; sillä mitä lienemmekin ennen olleet (josta tuskin tiedän mitään), niin olemme jo aikoja sitten herenneet olemasta sitä emmekä enää milloinkaan voi tulla siksi. On paljoa parempi teille itsellenne ja paljoa parempi muillekin, että ajattelette näin eikä kuten ennen.»

Nuori John vakuutti surullisena koettavansa pitää tämän mielessä ja olevansa iloinen voidessaan tehdä jotakin hänen mielikseen.

»Mitä minuun tulee», jatkoi Pikku Dorrit, »niin ajatelkaa minua niin vähän kuin suinkin; kuta vähemmin, sitä parempi. Kun joskus kuitenkin ajattelette, muistelkaa minua lapsena, jonka olette nähnyt kasvavan vankilassa, aina joukko velvollisuuksia hartioillaan, hentona, ujona, vähään tyytyväisenä, suojeluksettomana tyttönä. Varsinkin soisin teidän muistavan, että kun joudun vankilan porttien ulkopuolelle, olen suojaton ja yksin.»

Hän koettaisi tehdä kaikki, mitä miss Amy pyysi. Mutta miksi hän tahtoi erikoisesti muistuttaa tätä?

»Siksi», vastasi pikku Dorrit, »että silloin voin varmasti luottaa siihen, ettette unohda tätä päivää ja ettette sano minulle enää mitään muuta. Te olette niin jalomielinen, että tiedän voivani luottaa teihin; teenkin niin nyt ja myös vastedes. Näytän teille nyt heti, kuinka varmasti luotan teihin. Pidän tästä paikasta, jossa nyt keskustelemme, enemmän kuin mistään muusta tuntemastani paikasta», hänen poskiensa vieno puna oli kalvennut, mutta hänen ihailijansa oli näkevinään sen palaavan uudelleen, »ja tulen usein tänne. Tiedän, että minun tarvitsee vain mainita tästä teille, ollakseni täysin varma siitä, ettette enää milloinkaan tule tänne tapaamaan minua. Ja minä olenkin — aivan varma siitä.»

Siihen hän sai luottaa, vakuutti nuori John. Hän tosin oli vain kurja raukka, mutta miss Amyn tahto merkitsi hänelle enemmän kuin laki.

»Ja hyvästi siis, John», sanoi Pikku Dorrit. »Ja minä toivon, että kerran saatte hyvän vaimon ja tulette onnelliseksi. Olen varma siitä, että te ansaitsette tulla onnelliseksi ja tulettekin, John.»

Kun hän näin sanoen ojensi kätensä nuorukaiselle, paisui tämän sydän kirjailtujen liivien alla — jos totuus on sanottava, olivat ne vain tehdastyötä — todelliseksi herrasmiehen sydämeksi, ja kun ei tällä yksinkertaisella poika paralla ollut sille kylliksi tilaa, purskahti hän itkemään.

»Oi älkää itkekö», pyysi Pikku Dorrit säälivästi, »älkää toki! Hyvästi, John. Jumala siunatkoon teitä!»

»Hyvästi, miss Amy. Hyvästi!»

Ja niin John jätti hänet, mutta huomasi kuitenkin ensin, että hän istuutui penkin kulmalle ja nojasi; ei vain pientä kättänsä, vaan kasvonsakin kovaa kaidetta vasten, ikäänkuin hänen päänsä olisi ollut ylen raskas ja mielensä murheinen.

Todella liikuttava kuva rauenneista ihmissuunnitelmista tarjoutui nähtäväksi katsellessa Pikku Dorritin ihailijaa, kun hän, pienen tienviitan osoittaessa järkähtämättä kotisuuntaa, hiipi kurjimpia syrjäkatuja pitkin, suuri hattu silmillä, samettikaulus pystyssä kuin sateella, luumunvärinen takki napitettuna kultakirjaisten silkkiliivien peitoksi, ja sepitteli uutta muistokirjoitusta Saint Georgen kirkkomaalle pystytettävää hautakiveä varten:

»Tässä lepäävät maalliset jäännökset. Hänestä ei ole erikoista mainittavaa. Kuoli lopulla vuotta kahdeksantoistasataa kaksikymmentäkuusi. Sydän murtuneena. Lausuen viimeisenä toivomuksenaan, että sana Amy kaiverrettaisiin hänen hautansa ylle, joka toivomus täytettiin hänen murtuneiden vanhempiensa toimesta.»

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Marshalsean isä parissa kolmessa tilanteessa

Oli merkillistä ja mielenkiintoista katsella veljeksiä William ja Frederick Dorritia heidän kävellessään edestakaisin vankilan pihassa — tietysti ylhäisön puolella, siis pumpun puolisessa pihan osassa, sillä isä katsoi arvonsa vaativan, ettei hän liian usein ilmestynyt köyhien lastensa pariin, vain sunnuntaiaamuisin, joulupäivinä ja muissa juhlatiloissa, joiden kohteliaisuuskäyntien suorittamisessa hän oli erittäin tarkka ja täsmällinen ja joissa tilaisuuksissa hän laski kätensä heidän lastensa pään päälle, siunaten näitä nuoria vararikkoisia niin suopeasti, että se teki oikein ylentävän vaikutuksen. Vapaa Frederick oli vaatimaton, kumaraselkäinen, kulunut ja haalistunut, vangittu William taas sulavakäytöksinen, alentuvainen, hyväntahtoisen tietoinen siitä, että hänellä oli asema ja arvoa; tämänkin tähden jo, ellei muuten, olivat veljekset merkillinen nähtävyys.

He kävelivät edestakaisin pihassa samana sunnuntai-iltapäivänä, jolloin Pikku Dorritilla oli kohtauksensa John Chiveryn kanssa Iron Bridgellä. Vastaanotto oli päättynyt siltä päivältä, seurusteluhuoneessa oli käynyt paljon vieraita, useita uusia esittelyjä oli sattunut, sattumalta pöydälle jääneet kolme shillingiä kuusi pennyä olivat sattumalta kasvaneet kahdeksitoista shillingiksi, ja Marshalsean isä virkistäytyi nyt polttelemalla sikaaria. Oli merkillistä katsella häntä hänen kävellessään siinä edestakaisin, hyväntahtoisesti sovitellen askeleitaan veljensä laahustavan käynnin mukaisiksi, ei ylpeänä etevämmyydestään, vaan suhtautuen hienotunteisesti ja kärsivällisesti tähän poloiseen raukkaan; hänen raihnaisuuksiensa suvaitsemista huokui jokainen savuhattarakin, jonka hän puhalsi huuliltaan ja joka pyrki nousemaan piikkiharjaisen muurin yli.

Hänen veljensä Frederick laahusteli nöyränä hänen rinnallaan sameasilmäisenä, kädet vapisten, selkä kumarassa, äly hapuilevana, hatarana, ottaen alistuvasti vastaan hänen suojeluksensa samoin kuin hän otti vastaan kaiken muun tässä sokkeloisessa maailmassa, jossa hän kuljeksi eksyksissä. Hänellä oli kädessään tavanmukainen vaaleanruskea paperitötterönsä, josta hän aika ajoin kaivoi pienen hyppysellisen nuuskaa. Tehtyään sen vapisevin käsin saattoi hän katsahtaa veljeensä melkein ihailevasti, panna kädet selän taakse ja laahustella hänen rinnallaan, kunnes taas otti hyppysellisen nuuskaa tai pysähtyi ja katseli ympärillensä, kenties kaivaten klarinettiaan.

Vierailijat hävisivät vähitellen illan hämärtyessä; mutta piha oli vielä täynnä väkeä, sillä vankilan asukkaat saattelivat vieraitaan portille. Veljesten kävellessä pihassa katseli William vanki ympärilleen vastaanottaen tervehdyksiä, vastasi niihin nostamalla sirosti lakkiansa ja esteli, kohteliain elein, Frederick vapaata törmäämistä toisia vastaan tai joutumasta työnnetyksi muuria vasten. Vankilan asukkaihin, kokonaisuutena katsoen, ei ollut helppo vaikuttaa, mutta hekin, kukin omalla tavallaan, näkyivät pitävän veljeksiä merkillisenä nähtävyytenä.

»Sinä olet hiukan alakuloinen tänä iltana, Frederick», huomautti, Marshalsean isä. »Vaivaako sinua jokin?»

»Vaivaako?» Hän tuijotti hetkisen ilmaan, mutta sitte painuivat pää ja silmät taas alas. »Ei, William, ei. Ei minua mikään vaivaa.»

»Jospa koettaisit hiukan siistiä itseäsi, Frederick.»

»Niin, niin!» hätääntyi vanhus. »Mutta ei se käy päinsä. Ei se käy. Älä puhu siitä. Kaikki on ohi ja mennyttä.»

Marshalsean isä vilkaisi ohikulkevaan velkavankiin, jonka kanssa hän oli hyvä tuttu, ikäänkuin sanoakseen: »Heikko vanha mies, tämä tässä; mutta hän on minun veljeni, sir, minun veljeni, ja luonnon ääni on voimakas.» Ja tarttui veljen kuluneeseen hihaan estääkseen häntä törmäämästä pumpun tankoa vastaan. Hän olisi ollut täydellinen veljellisenä ohjaajana, filosofina ja ystävänä, jos vain olisi estänyt veljensä joutumasta rahalliseen perikatoon sen sijaan että saattoi hänet siihen.

»Luulenpa, että menen kotiin nukkumaan, William», sanoi hänen hellän huolenpitonsa esine; »minua tuntuu väsyttävän».

»Rakas Frederick», vastasi toinen. »Älä viivy minun tähteni ei sinun pidä uhrata mielitekojasi minun hyväkseni.»

»Valvominen myöhään, kuuma ilma teatterissa ja ikä ovat heikontaneet minua», selitti Frederick.

»Rakas Frederick», vastasi Marshalsean isä, »hoidatkohan sinä itseäsi kyllin huolellisesti? Ovatkohan elämäntapasi yhtä säntilliset ja järjestelmälliset kuin — esimerkiksi minun? En tahdo enää palata äsken mainitsemaani pieneen omituisuuteesi, mutta hankitkohan sinä itsellesi kylliksi liikuntoa ja raitista ilmaa, Frederick? Tämä kävelypaikkahan on aina käytettävissäsi. Mikset käytä sitä säännöllisemmin?»

»Ohhoh!» huokasi toinen. »Kyllä, kyllä, kyllä, kyllä.»

»Mutta ei hyödytä sanoa kyllä, kyllä, rakas Frederick», tiukkasi Marshalsean isä lempeässä viisaudessaan, »ellet myöskin tee sitä, mihin myönnyt. Ajattelepas minua. Olen hyvä esimerkki tässä suhteessa. Aika ja pakko ovat opettaneet minulle kuinka menetellä. Määrättyinä päivän tunteina tapaat minut kävelyllä, huoneessani, seurusteluhuoneessa, lukemassa sanomalehtiä, vastaanottamassa vieraita, syömässä ja juomassa. Olen opettanut Amylle vuosien kuluessa, että minun täytyy esimerkiksi saada ruokani täsmällisesti määrättyinä aikoina. Amy on kasvanut siinä tietoisuudessa, että nämä järjestelyt ovat erittäin tärkeitä, ja tiedäthän kuinka hyvä tyttö hän on.»

Veli huokasi vain taas kompuroidessaan edelleen: »Ohhoh. Niin, niin, niin, niin.»

»Rakas ystävä», sanoi Marshalsean isä pannen kätensä hänen olkapäällensä ja laskien lempeästi leikkiä hänen kanssaan — lempeästi vain rakkaan veliparan heikkouden tähden, »sinä sanoit samaa äsken, eikä se paljoa ilmaise, vaikka saattaisikin merkitä paljon. Jospa voisin hiukan reipastuttaa sinua, Frederick; olisit sen tarpeessa.»

»Kyllä, William, kyllä. Epäilemättä», vastasi toinen kohottaen sameat silmänsä veljen puoleen. »Mutta minä en ole samanlainen kuin sinä.»

Marshalsean isä kohautti hartioitaan vaatimattomasti alentaen itsensä ja sanoi: »Oh, sinä voisit kyllä olla samanlainen kuin minä, rakas Frederick, voisit kyllä, jos tahtoisit!» ja taukosi oman suurenmoisen voimansa tunnosta ahdistamasta langennutta veljeään.

Siellä täällä nurkissa sanottiin jäähyväisiä, kuten oli tavallista sunnuntai-iltaisin, ja yksi ja toinen poloinen vaimo, puoliso tai äiti itki pimeässä vastatulleen velkavangin kanssa. Isä itsekin oli aikoinaan itkenyt tämän pihan pimennoissa, kun oli nähnyt vaimoraukkansa itkevän. Mutta siitä oli jo kulunut monta vuotta; ja nyt hän oli kuin pitkämatkainen laivassakulkija, joka jo on parantunut meritaudista ja on kärsimätön nähdessään tottumattomien, viime satamasta otettujen matkustajien sitä potevan. Hän oli taipuvainen väittämään ja lausumaan mielipiteenään, että ihmisillä, jotka eivät voineet itkemättä olla Marshalseassa, ei ollut sinne mitään asiaakaan. Käytöksellään, ellei sanoin, hän osoittikin aina tyytymättömyyttään tällaista yleisen sopusoinnun häiriötä kohtaan. Ja se ymmärrettiin niin hyvin, että syylliset tavallisesti vetäytyivät pois, jos tiesivät hänen olevan läheisyydessä.

Tänä sunnuntai-iltana saattoi hän veljensä portille, suvaitsevainen ja lempeä ilme kasvoillaan, sillä hän oli lauhkealla tuulella ja valmis armollisesti suomaan kyyneleet anteeksi. Porttihuoneen lepattavassa kaasuvalossa oleili joukko vankilanasukkaita: toiset hyvästelivät vieraitaan, ja toiset, joilla ei ollut vieraita, katselivat avaimen ahkeraa kiertyilemistä lukossa ja juttelivat keskenään ja mr Chiveryn kanssa. Isän sisääntulo herätti tietysti huomiota; ja mr Chivery kosketti avaimella hattuaan ja toivoi — hieman kuivasti — että isä voi hyvin.

»Kiitos, Chivery, varsin hyvin. Entä te itse?»

Mr Chivery vastasi murahtaen syvällä äänellä: »Oi, minä kyllä voin hyvin.» Näin hän aina hieman huonolla tuulella ollessaan vastasi hänen vointiaan tiedusteleville.

»Nuori John kävi luonani päivällä, Chivery. Ja vakuutan että hän oli todella hienon näköinen.»