Part 24

Niin oli mr Chivery kuullut kerrottavan. Mutta mr Chiveryn täytyi kuitenkin tunnustaa, ettei hän soisi poikansa tuhlaavan rahojaan sellaiseen. Sillä mitä se tuotti hänelle? Pelkkää harmia. Ja sitä hän sai kyllä ilmaiseksikin mistä hyvänsä.

»Harmiako, Chivery?» kysyi hyväntahtoinen isä.

»Mitäpä noista», vastasi Chivery. »Älkää huoliko niistä. Joko mr Frederick lähtee?»

»Kyllä, Chivery, veljeni menee kotiin nukkumaan. Hän on väsynyt eikä voi oikein hyvin. Ole varovainen, Frederick, ole varovainen. Hyvää yötä, rakas Frederick!»

Pudistettuaan veljensä kättä ja kosketettuaan rasvaista hattuansa tervehtien muuta seuraa, kompuroi Frederick hitaasti ovesta ulos, jonka mr Chivery avasi hänelle. Marshalsean isä osoitti ylemmän rakastettavaa huolenpitoa siitä, ettei toiselle tapahtunut mitään pahaa.

»Olkaa hyvä ja pitäkää ovea auki hetkinen, Chivery, että näen hänen astuvan käytävän läpi ja portaita alas. Ole varovainen, Frederick! (Hän on kovin raihnainen.) Muista askelmia! (Hän on kauhean hajamielinen.) Ole varovainen kulkiessasi kadun poikki, Frederick! (Minä en ensinkään pidä siitä, että hän kulkee yksin; hän voi erikoisen helposti joutua hevosten jalkoihin.)»

Näin sanoen ja hyvin levottoman ja huolestuneen näköisenä kääntyi hän porttihuoneessa oleviin päin; hän osoitti niin selvästi säälivänsä veljeänsä, koska tämä ei ollut telkien takana, että se mielipide tarttui muihinkin huoneessa oleviin.

Mutta hän ei hyväksynyt tätä mielipidettä ehdottomasti, ei, päinvastoin; hän toivoi, etteivät herrat käsittäisi häntä väärin. Hänen veljensä Frederick oli kyllä hyvin raihnainen, ja hänelle (Marshalsean isälle) itsellensä olisi rauhallisempaa tietää hänen olevan turvassa vankilamuurien sisäpuolella. Kuitenkin oli muistettava, että monivuotisen vankilaelämän kestämiseen tarvittiin eräitä ominaisuuksia — hän ei tahtonut sanoa erinomaisia ominaisuuksia, mutta eräitä — siveellisiä ominaisuuksia. No, oliko nyt hänen veljellään Frederickillä näitä erikoisia ominaisuuksia? Hyvät herrat, hän oli erinomainen mies, erittäin lempeä, hieno, tunteikas, kunnioitettava mies, yksinkertainen kuin lapsi; mutta sopiko hän, vaikka olikin sopimaton useimpiin muihin paikkoihin, silti tänne? Ei, hän oli varma siitä, että ei. Ja hän sanoi lisäksi, että Jumala varjelkoon Frederickiä tulemasta sinne muuten kuin näin vapaaehtoisesti. Herrat, ken joutui tähän yhteiskuntaan pitemmäksi aikaa, sillä täytyi olla luonteen lujuutta kestääkseen ja läpäistäkseen yhtä ja toista. Oliko hänen rakastettu veljensä Frederick sellainen mies? Ei. He näkivät, että hän näinkin ollen oli murtunut mies. Onnettomuus oli murtanut hänet. Hänellä ei ollut kylliksi voimaa tointuakseen iskujen jälkeen, ei kylliksi joustavuutta säilyttääkseen itsekunnioituksensa ja tunteakseen olevansa herrasmies, vaikka asuikin tällaisessa paikassa. Frederickillä ei ollut kylliksi voimaa (jos sopi käyttää sitä sanaa), nähdäkseen jokaisessa pienessä hienossa kohteliaisuudessa ja — ja — muistolahjassa, jonka hän näissä oloissa saisi vastaanottaa, ihmisluonteen hyvyyttä ja hienoa käsitystä vankilanasukkaiden yhteenkuuluvaisuudesta, ja käsittääkseen, ettei tämä millään tavalla alentanut häntä ihmisenä eikä herrasmiehenä. Hän toivotti herroille hyvää yötä ja Jumalan siunausta.

Tällainen oli saarna, jonka hän asiansa parantamiseksi ja kaunistamiseksi piti porttihuoneeseen kokoontuneille, ennenkuin palasi ikävään pihaan taas ja asteli omassa vaivaisen nukkavierussa arvokkuudessaan aamunuttuun puetun vankilatoverin sivuitse, joka ei omistanut takkia, tohvelijalkaisen toverin ohi, jolla ei ollut kenkiä, ja kookkaan korderoi-polvihousuihin puetun vihanneskauppiastoverin ohi, jolla ei ollut huolia, ja napittomaan mustaantakkiin puetun kirjuritoverin ohi, jolla ei ollut toiveita, nousi omia kurjia portaitaan ylös ja astui omaan kurjaan, köyhään huoneeseensa.

Siellä oli pöytä katettuna hänen illallistaan varten, ja vanha harmaa takki oli valmiina hänen takanviereisen tuolinsa selkämyksellä. Hänen tyttärensä pisti pienen rukouskirjansa taskuunsa — oliko hän rukoillut armoa kaikille vangeille ja lukon takana oleville? — ja nousi toivottamaan hänet tervetulleeksi.

Muuttaessaan isälleen takkia ja antaessaan hänelle mustan samettilakin kyseli hän, joko setä oli mennyt. Jo oli mennyt. Oliko isä nauttinut kävelystään? No, eipä juuri. Eikö? Oliko hän huonovointinen?

Tyttären seistessä hänen takanaan ja kumartuessa hellästi hänen tuolinsa yli hän katseli tuleen. Isän oli paha olla, aivan kuin olisi hävettänyt; ja kun hän sitte puhui, tapahtui se hajanaisesti ja sekavasti.

»Jotakin, en — hm — en tiedä mikä Chiveryä vaivaa. Hän ei ole — hm — hän ei tänä iltana ollut läheskään yhtä huomaavainen ja kohtelias kuin tavallisesti. Se — hm — sehän on vähäpätöinen asia, mutta se pahoittaa mieltäni, rakkaani. Minun on mahdoton unohtaa», hän käänteli ja katseli tarkasti käsiänsä, »että — hm — tällaisissa oloissa, kuin minun ovat, olen joka hetki ja joka asiassa riippuvainen näistä ihmisistä».

Tyttären käsi lepäsi hänen olkapäällään, mutta hän ei katsonut isäänsä kasvoihin, tämän puhuessa. Hän käänsi päänsä ja katseli toisaalle.

»Minä en — hm — minä en käsitä, Amy, mistä Chivery olisi loukkautunut. Onhan hän yleensä varsin huomaavainen ja kunnioittava. Ja nyt hän oli oikein — oikein töykeä minua kohtaan. Ja muut samaten! Hyvä Jumala, jos menettäisin Chiveryn ja hänen virkatoveriensa kannatuksen ja tunnustuksen, kuolisin nälkään täällä.»

Puhuessaan hän availi ja sulki käsiään kuin näkinkengän kuoria ja oli koko ajan sellaisen häpeäntunteen vallassa, että hätkähti omien sanojensa merkitystä.

»En — hm — en ymmärrä, mistä tämä johtuu. En saata käsittää, mikä siihen on syynä. Täällä oli kerran muuan Jackson portinvartija nimeltä Jackson (en luule sinun muistavan häntä, rakkaani, olit kovin nuori silloin) ja — hm — hänellä oli — veli — ja tämä — nuori veli kosi — tai ellei mennyt aivan niin pitkälle, niin kuitenkin — ihaili — kunnioittavasti ihaili erään meikäläisen erittäin hienon miehen — ei tytärtä, vaan sisarta. Hän oli todella hieno mies, nimeltä kapteeni Martin; ja hän kysyi minulta neuvoa, tulisiko hänen tyttärensä — sisarensa — loukata portinvartijaa — hm — kohtelemalla toista veljeä kylmästi. Kapteeni Martin oli hieno mies, kunnon mies, ja minä pyysin häntä ensin sanomaan oman — oman mielipiteensä. Kapteeni Martin (joka nautti suurta kunnioitusta armeijassa) sanoi silloin empimättä, että hänen mielestään hänen — hm — sisarensa ei tarvinnut ymmärtää aivan tarkoin miehen tarkoitusta, mutta että hän saattoi antaa hänelle toiveita — en kuitenkaan varmasti muista, käyttikö kapteeni Martin juuri niitä sanoja; hän lieneekin sanonut 'sietää häntä' — isänsä — tuota, veljensä tähden. En käsitä, kuinka tuo juttu nyt muistui mieleeni. Ehkä vain siksi, etten pääse selville siitä, mikä Chiveryä vaivaa; mutta mitä muuta yhteyttä näillä kahdella asialla on keskenään, sitä en ymmärrä —»

Hänen äänensä hiljeni, ikäänkuin tytär ei kestäisi kuulla sitä, ja pikku käsi kohosi vähitellen hänen huulillensa. Hetken ajan vallitsi täydellinen äänettömyys ja hiljaisuus; isä istui vaipuneena tuoliinsa, ja tytär seisoi käsivarsi hänen kaulassaan ja pää hänen olkapäänsä varassa.

Hänen illallisensa lämpisi tulella kattilassa, ja kun Amy liikahti, teki hän sen tuodakseen ruuan pöytään. Isä istui tavalliselle paikalleen, tytär samoin omalleen, ja isä alkoi syödä. He eivät kuitenkaan katsoneet toisiinsa. Vähitellen alkoi isä jos jollakin tavoin osoittaa olevansa huonolla tuulella hän laski meluavasti veitsen ja haarukan käsistään, tarttui astioihin kiivaasti, haukkasi leipäänsä kuin olisi ollut sille vihainen ja niin edespäin. Viimein lykkäsi hän lautasen luotaan ja alkoi puhua äänekkäästi ja oudon epäjohdonmukaisesti.

»Mitäpä väliä sillä on, syönkö vai näenkö nälkää? Mitäpä väliä sillä on, päättyykö tällainen kurja elämä kuin minun nyt vai ensi viikolla tai ensi vuonna? Mitäpä minä merkitsen kenellekään? Tällainen köyhä vanki, joka elää almuilla ja huonolla ruualla, tällainen kurja, nöyryytetty olento!»

»Isä, isä!» Kun hän nousi seisomaan, heittäytyi tytär polvilleen hänen eteensä ja ojensi kätensä häntä kohden.

»Amy», jatkoi hän hillityllä äänellä vapisten kovasti, silmissä hurja ilme kuin mielipuolella. »Minä sanon sinulle, että jos voisit nähdä minut samanlaisena kuin äitisi näki minut, niin et uskoisi minua samaksi olennoksi, jota olet katsellut vain tämän häkin ristikon sisäpuolella. Olin nuori, olin hieno, olin kaunis ja komea, olin riippumaton — totisesti, niin olin, lapsi! — ja ihmiset pyrkivät seuraani ja kadehtivat minua. Kadehtivat minua!»

»Rakas isä!» Hän koetti vetää alas isänsä huitovaa käsivartta, mutta tämä pani vastaan ja työnsi pois hänen kätensä.

»Jos minulla olisi muotokuvani siltä ajalta, vaikka huonostikin onnistunut, niin voisit ylpeillä siitä, voisit ylpeillä siitä. Mutta minulla ei ole sellaista. Olkoon minun esimerkkini varoituksena muille! Älköön kukaan», huusi hän katsellen hurjasti ympärilleen, »laiminlyökö hankkimasta ainakin tätä pientä todistusta ja muistoa onnensa ja kunniansa päiviltä. Elleivät kasvoni kuolemassa saa takaisin entistä, aikoja sitten kadotettua muotoansa — olen kuullut sellaista joskus tapahtuvan — niin eivät lapseni milloinkaan ole nähneet minua.»

»Isä, isä!»

»Oi halveksi minua, halveksi! Kääntäkää silmänne minusta, älkää kuunnelko minua, vaientakaa minut, punastukaa puolestani, itkekää tähteni — sinäkin, Amy! Tee se, tee se! Minä teen niin itsekin. Olen paatunut nyt, olen vajonnut liian syvälle välittääkseni siitä!»

»Isä kulta, rakas isä, lemmittyni!» Tytär kietoi kätensä hänen ympärilleen, sai hänet istumaan tuoliin taas, tarttui hänen kohotettuun käsivarteensa ja koetti kiertää sitä kaulaansa.

»Anna sen olla siinä, isä. Katso minuun, isä, suutele minua, isä! Ajattele vain minua, isä, hetkisen vain!»

Mutta purkausta jatkui yhä yhtä kiihkeästi, kunnes se vähitellen vaimeni surkeaksi vikinäksi.

»Ja kuitenkin minua pidetään täällä jonkinlaisessa arvossa. Olen jaksanut pysyä pystyssä huolimatta kaikesta. En ole joutunut kokonaan tallattavaksi. Käy kysymässä, kuka on päähenkilö täällä. He vastaavat, että se on sinun isäsi. Käy kysymässä, ketä täällä ei milloinkaan pilkata ja ketä aina kohdellaan hienotunteisesti. He vastaavat: 'Isääsi'. Käy kysymässä, kenen hautaussaatto täällä (sen täytyy lähteä täältä, tiedän, ettei se voi tapahtua muualla) herättää enemmän huomiota ja kenties enemmän suruakin kuin mikään muu tästä portista kulkenut. He vastaavat: 'Isäsi'. No, Amy, Amy! Onko isäsi siis yleisesti halveksittu? Eikö mikään puhu hänen puolestaan? Eikö ole muuta muistuttamassa hänestä kuin häviö ja rappeutuminen? Voitko olla ajattelematta häntä hellyydellä, poloista onnetonta isääsi, kun hän kerran on poissa?»

Hän puhkesi kyyneliin, hempeämielisesti säälien itseään, ja salli viimein itseään syleiltävän ja hoivattavan, painoi harmaan päänsä tyttärensä poskea vasten ja vaikerteli kurjuuttaan. Mutta sitte vaihtoi hän valitustensa esinettä, kiersi kätensä tyttärensä ympärille, tämän syleillessä häntä, ja huusi: »Oi Amy, äiditön, orpo lapseni! Kuinka kauan olenkaan nähnyt sinun tekevän työtä hyväkseni ja huolehtivan minusta!» Sitte palasi hän taas itseensä ja selitti itkunsekaisella äänellä, kuinka paljoa enemmän tytär olisi rakastanut häntä, jos olisi tuntenut hänet sellaisena kuin hän ennen oli ollut, ja kuinka hän olisi naittanut hänet herrasmiehelle, joka olisi ollut ylpeä hänestä, koska hän oli isänsä tytär, ja kuinka hän (tässä hän taas itki) ensin olisi ratsastanut isänsä rinnalla omalla hevosellaan ja kuinka kansa (tällä hän todellisuudessa tarkoitti niitä, jotka olivat lahjoittaneet hänelle hänen taskussaan paraikaa helisevät kaksitoista shillingiä) olisi kunnioittavasti tallustellut heidän ohitsensa pölyisellä tiellä.

Näin paljasti hän alennustilansa rakastavalle lapselleen, vuoroin kehuskellen, vuoroin puhjeten epätoivoon, mutta aina pysyen vankilamädännäisyyden saastuttamana vankina, jonka sieluun vankilan epäpuhtaus oli syvälle syöpynyt. Kukaan muu kuin tytär ei milloinkaan nähnyt hänen alennustaan näin yksityiskohdittain. Eivätkä hänen vankilaveljensä, jotka huoneissaan naureskelivat hänen viime puheelleen porttihuoneessa, aavistaneet millainen vakava kuva tänä sunnuntai-iltana esiintyi heidän hämärässä Marshalsea-galleriassaan.

Oli kerran klassilliseen aikaan tytär — lienee ollut — joka hoiteli isäänsä tämän vankeudessa samalla tavalla kuin äiti ennen oli hoidellut häntä itseään. Pikku Dorrit, vaikka olikin sankarisädekehää puuttuvan nykyajan lapsi ja vain englantilainen, teki paljon enemmän lohdutellessaan isänsä riutunutta sydäntä, painaen sitä omaa viatonta rintaansa vasten ja kääntäen häntä kohden rakkauden ja uskollisuuden suihkun, joka ei milloinkaan kuivunut eikä ehtynyt isän pitkien nälkävuosien kestäessä.

Amy rauhoitti häntä ja pyysi häneltä anteeksi, jos oli laiminlyönyt tai näytti laiminlyöneen velvollisuutensa; vakuutti hänelle, ja taivas tietää sen olleen totta, ettei hän olisi kunnioittanut isää enempää, jos hän olisi ollut onnen suosikki, ja koko maailma olisi kunnioittanut häntä. Kun isän kyyneleet olivat kuivuneet eikä hän enää heikkoudessaan nyyhkyttänyt ja oli vapautunut äskeisestä häpeän tunteesta ja saanut takaisin tavallisen ryhtinsä, lämmitti tytär hänen illallisensa jäännökset uudelleen ja istuutuen hänen viereensä iloitsi siitä, että hän söi ja joi. Sillä nyt istui hän taas musta samettilakki päässänsä ja vanha harmaa aamunuttu yllänsä ylevänä tuolissaan ja olisi esiintynyt kenenkä hyvänsä neuvoa kysymään tulleen vankilaveljen edessä jonkinlaisena henkisesti suurena loordi Chesterfieldinä tai Marshalsean siveysopillisten menojen ohjaajana.

Askarruttaaksensa isän ajatuksia puhui tytär hänelle hänen vaatteistaan, jolloin isä suvaitsi myöntää, että paidat, jotka hän ehdotti hankittaviksi, sopivat erittäin hyvin; ne, jotka hänellä nyt oli, olivat jo aivan kuluneet eivätkä olleet milloinkaan oikein sopineetkaan, ne kun oli ostettu valmiina. Ollen taas puheliaalla ja järkevällä tuulella kiinnitti hän tyttärensä huomion oven takana riippuvaan takkiinsa arvellen, että vankilan isä antaisi muutenkin huolimattomuuteen taipuville lapsilleen huonon esimerkin, jos kulkisi heidän joukossaan kyynärpäät rikkinäisinä. Hän puhui leikillisesti kenkiensä korkojen korjaamisesta, mutta kävi vakavaksi, kun tuli puhe kaulahuivista, ja antoi Amylle luvan ostaa uuden, kun tällä olisi varoja siihen.

Isän rauhallisesti poltellessa sikaariansa, teki tytär hänelle vuoteen ja järjesti pienen huoneen yökuntoon. Väsyneenä myöhäisen ajan ja mielenliikutustensa tähden nousi isä tuolistaan siunatakseen tyttärensä ja toivottaakseen hänelle hyvää yötä. Koko tällä ajalla ei hän kertaakaan ollut ajatellut Amyn pukuja, hänen kenkiään, hänen tarpeitaan. Ei kukaan muu maailmassa, paitsi Amy itse, olisi voinut niin tyystin unohtaa hänen tarpeitaan.

Hän suuteli tytärtään moneen kertaan. »Jumala siunatkoon sinua, rakkaani. Hyvää yötä, lapseni!»

Mutta Amyn lempeä sydän oli niin syvästi haavoittunut kaikesta, mitä hän oli nähnyt ja kuullut, ettei hän mielellään tahtonut jättää isäänsä, peläten, että hän taas vaipuisi suruun ja epätoivoon. »Isä kulta, minua ei väsytä, anna minun tulla takaisin, kun olet vuoteessa, ja istua täällä luonasi.»

Isä kysyi häneltä suojelevasti, tunsiko hän itsensä yksinäiseksi.

»Kyllä, isä.»

»Tule sitte kaikin mokomin takaisin, lapseni.»

»Minä olen kyllä aivan hiljaa.»

»Älä ajattele minua, rakkaani», vastasi isä, antaen hänelle täydestä sydämestä luvan palata. »Tule kaikin mokomin takaisin.»

Hän näytti jo nukahtaneen, kun Amy palasi ja kohensi pientä takkavalkeaa hiljaa, jottei herättäisi häntä. Mutta hän kuuli kuitenkin ja kysyi, kuka siellä oli.

»Amy vain, isä.»

»Amy, lapseni, tule tänne. Tahdon sanoa sinulle jotakin.» Hän kohottautui hiukan matalassa vuoteessaan, kun tytär polvistui sen ääreen tuodakseen kasvonsa lähemmäksi häntä ja otti hänen kätensä omiinsa. Oi, sekä yksityinen isä että Marshalsean isä olivat voimakkaat hänessä silloin.

»Rakkaani, olet viettänyt kovaa elämää täällä. Sinulla ei ole ollut tovereita, ei virkistyshetkiä, paljon huolia vain, pelkään.»

»Älä ajattele sitä, rakas. En minäkään milloinkaan ajattele sitä.»

»Sinä tiedät asemani, Amy. En ole kyennyt tekemään paljoakaan hyväksesi; mutta kaikki, minkä olen voinut, sen olen tehnyt.»

»Kyllä, rakas isä», myönsi tytär suudellen häntä. »Tiedän sen, tiedän kyllä.»

»Minulla kuluu nyt kolmaskolmatta vuosi täällä», sanoi hän syvään hengähtäen, mikä vähemmin kuului nyyhkytykseltä kuin vastustamattomalta itsehyväksymisen äännähdykseltä, äkilliseltä ylevän itsetietoisuuden purkaukselta. »Siinä kaikki, mitä olen voinut tehdä lasteni hyväksi — ja minä olen tehnyt sen. Amy, ystäväiseni, sinä olet aina ollut minulle rakkain teistä kolmesta; sinua olen etupäässä ajatellut — mitä ikinä olen tehnyt puolestasi, rakas lapseni, sen olen tehnyt vapaasta tahdosta ja nurkumatta.»

Se viisaus yksin, jolla on tiedossaan kaikkien sydänten ja kaikkien salaisuuksien avaimet, voi varmasti sanoa, missä määrin ihminen ja varsinkin näin syvästi nöyryytetty ihminen kuin kysymyksessä oleva saattaa pettää itseänsä. Siinä määrin ainakin tässä tapauksessa, että tämä itsensä pettäjä saattoi maata siinä silmäluomet kosteina kyynelistä, rauhallisena, majesteetillisena, annettuaan alennustilansa, viheliäisen elämänsä, jonkinlaisina myötäjäisinä rakastavalle lapsellensa jonka hartioita sen kurjuus oli raskaasti painanut ja jonka rakkaus yksin oli pelastanut hänet edes sellaiseksi kuin hän nyt oli.

Tämä lapsi ei epäillyt mitään, ei kysellyt itseltään mitään, oli vain äärettömän tyytyväinen voidessaan nähdä sädekehän hänen päänsä ympärillä. Poloinen rakas, hyvä rakas, hyvä isä, rakas isä, isäkulta, näin hän vain nimitteli isäänsä rauhoittaessaan häntä uneen.

Amy ei jättänyt häntä koko yönä yksin. Aivan kuin olisi tehnyt hänelle vääryyttä, jota hänen hellyytensä tuskin kykeni sovittamaan, istui hän isänsä vieressä tämän nukkuessa, suuteli hengitystään pidättäen häntä tuon tuostakin ja nimitti kuiskaten häntä hellillä nimillä. Toisinaan väistyi hän syrjään, jotta takkatuli pääsi lankeamaan nukkuvan kasvoille, katseli niitä ja aprikoi, oliko hän nyt ensinkään samannäköinen kuin ollessaan rikas ja onnellinen; isän kuvitelma, että hän kerran vielä, tuona kauhun hetkenä, tulisi entisensä näköiseksi, oli järkyttänyt hänen mieltään. Ajatellessaan tätä aikaa, polvistui hän taas vuoteen ääreen ja rukoili: »Oi, säästä hänen henkensä! Oi, anna minun pitää hänet! Oi katso rakkaan, kauan kärsineen, onnettoman, suuresti muuttuneen, kalliin, kalliin isäni puoleen!»

Vasta kun aamu saapui suojelemaan ja rohkaisemaan häntä, antoi Amy hänelle viimeisen suudelman ja jätti pienen huoneen. Kun hän oli hiipinyt portaita alas, tyhjän pihan poikki ja noussut omaan korkeaan ullakkohuoneeseensa, erottuivat savuttomat talojen katot ja etäiset maaseudun kukkulat muurin yli kirkkaassa aamuilmassa. Kun hän hiljaa avasi ikkunansa ja katseli itäänpäin vankilan pihan yli, alkoivat muurinharjalla törröttävät piikit punoittaa, sitten kirjaili synkkä purppurapilvi taivaan laelle kohoavan auringon kiekolle kuvioita. Muurin harjapiikit eivät milloinkaan olleet näyttäneet niin teräviltä ja julmilta kuin nyt, ristikkojen tangot niin paksuilta eikä vankilan alue niin synkältä ja ahtaalta kuin nyt. Hän ajatteli auringon nousua vyöryvällä virralla tai aavalla merellä tai vehmaassa maisemassa tai suuressa metsässä, jossa linnut heräilivät ja puut humisivat; ja sitte katsoi hän alas elävään hautaan, jonka ylle aurinko oli noussut ja jossa hänen isänsä oli virunut kolmekolmatta vuotta, ja puhkesi surun ja säälin huudahdukseen: »Ei, ei, en ole eläissäni nähnyt häntä!»

KAHDESKYMMENES LUKU

Seuraelämässä

Jos nuorella John Chiveryllä olisi ollut halua ja kykyä kirjoittaa pilkkajuttu perheylpeydestä, ei hänen olisi tarvinnut hakea kostavan valaisevia esimerkkejä kauempaa kuin rakastettunsa perheestä. Sellaisiksi olisivat mainiosti kelvanneet ritarillinen veli ja hieno sisar, joilla oli runsaasti kokemusta kaikenlaisesta kurjuudesta, mutta kuitenkin ylevä tietoisuus perheen nimen arvosta; jotka olivat valmiit pyytämään ja lainaamaan köyhimmältäkin, syömään kenen hyvänsä leipää, tuhlaamaan kenen tahansa rahoja, juomaan kenen hyvänsä kupista ja särkemään sen kohta perästäpäin. Jos nuori John olisi kuvannut heidän elämänsä surulliset tosiseikat ja kuinka he haastoivat kummittelevan sukuhienoutensa pelästyttämään hyväntekijöitänsä, olisi hänestä tullut ensiluokkainen ivarunoilija.

Tip oli käyttänyt vapauttansa toivehikkaalla tavalla, ruveten biljardimerkitsijäksi. Kysymys, kuka hänet oli vapauttanut, askarrutti niin vähän hänen mieltänsä, että Clennamin tuskin olisi tarvinnut vaivautua tukkimaan mr Plornishin suuta tässä asiassa. Olipa kuka hyvänsä osoittanut hänelle tämän kohteliaisuuden, niin hän oli varsin valmis ottamaan sen vastaan ja vastasi siihen omasta puolestaan kohteliaasti kiittäen, ja sillä hyvä. Jättäen vankilan näin keveästi ja huolettomasti rupesi hän biljardimerkitsijäksi, ja nyt pistäytyi hän vain toisinaan vankilan pienellä keilaradalla puettuna vihreään Newmarket-takkiin (käytettyyn), jossa oli kiiltävät napit (uudet), kaulassa kiiltävä kaulus, ja joi vankilaveljesten olutta.

Tämän herrasmiehen veltossa luonteessa oli kuitenkin yksi luja ja kestävä kohta: hän kunnioitti ja ihaili Amy-sisartaan. Hänen tunteensa ei kuitenkaan milloinkaan ollut saanut häntä säästämään sisareltaan hetkenkään levottomuutta tai itse kärsimään pienintäkään rajoitusta tai epämukavuutta hänen tähtensä; mutta hän rakasti Amya, vaikka hänen rakkaudessaan olikin tällainen marshalsealainen tahra. Sama ummehtunut Marshalsea-tuoksu tuntui siinäkin, että hän selvästi ymmärsi sisarensa uhrautuvan isänsä tähden, mutta ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, että sisar oli tehnyt jotakin myös hänen hyväksensä.

Milloin tämä uljas nuori mies ja hänen sisarensa alkoivat järjestelmällisesti käyttää perhekummitusta vaikuttaakseen vankilayhteiskuntaan, sitä tämä kertomus ei tiedä tarkoin mainita. Luultavasti siihen aikaan, jolloin he alkoivat elää yhteiskunnan armoilla. Varmaa on, että kuta köyhempiä ja kuta suuremmassa puutteessa he olivat, sitä uljaampana ilmestyi kummitus haudastaan, ja että kun jotakin erikoisen kurjaa oli ilmassa, esiintyi kummitus aina aavemaisimmassa upeudessa.

Pikku Dorrit oli myöhäinen maanantaiaamuna, sillä hänen isänsä nukkui pitkään, ja sitten oli valmistettava hänelle aamiaista ja järjestettävä hänen huoneensa. Hänen ei tarvinnut mennä ulos työhön kuitenkaan; hän oli sentähden isän luona siihen saakka, kunnes hän, Maggyn avulla, sai kaikki järjestykseen ja näki isänsä lähtevän aamukävelylleen (noin kahdenkymmenen yardin pituiselle) kahvilaan saakka sanomalehteä lukemaan. Silloin Amy pani hatun päähänsä ja lähti ulos; hän olisi välttämättä tahtonut päästä jo aikaisemmin matkaan. Rupattelu vaikeni kuten tavallisesti hänen kulkiessaan porttihuoneen läpi, ja vasta lauantai-iltana tullut velkavanki sai kotiutuneemmalta toveriltaan töykkäyksen kylkeensä ja tiedoituksen: »Katsokaa, siinä hän on.»

Hän tahtoi tavata sisartaan, mutta tultuaan mr Cripplesin luo kuuli, että sekä sisar että setä olivat menneet teatteriin, jossa heillä oli toimensa. Otettuaan matkalla huomioon tämän mahdollisuuden ja päätettyään siinä tapauksessa seurata heitä, lähti hän suoraa päätä teatteriin, joka oli samalla puolen virtaa eikä kaukana.