Part 22

Tämän kaksinpuhelun alussa oli Clennam odottanut mr Meaglesin puolelta samanlaista valtavaa, viatonta vihanpurkausta kuin verukevirastossa hänen taittuessaan Doycen niskaan. Mutta hänen kelpo ystävällään oli heikkous, jota ei meidän kenenkään tarvitse hakea naapurista saakka ja jota ei minkäänlainen verukevirasto-kokemus voi pitemmäksi aikaa tukahduttaa. Clennam vilkaisi Doyceen; mutta tämä tiesi kaikki jo ennakolta ja katseli vain lautaselleen silmää räpäyttämättä, sanaa virkkamatta.

»Olen hyvin kiitollinen teille», sanoi Gowan lopettaakseen keskustelun tästä aiheesta. »Clarence on tosin suuri aasi, mutta samalla herttaisin ja paras toveri maailmassa.»

Jo ennen kuin aamiainen oli päättynyt, kävi selville, että kaikki, jotka tämä Gowan tunsi, olivat joko jossakin määrin aaseja tai jossakin määrin veijareita, mutta siitä huolimatta erittäin herttaisia, miellyttäviä, vaatimattomia, luotettavia, kilttejä, rakkaita ihmisiä, maailman parhaita. Mr Henry Gowan olisi selittänyt menetelmän, jolla hän saavutti muuttumattomasti saman tuloksen huolimatta erilaisista edellytyksistä, jotenkin tähän tapaan: »Minua huvittaa pitää kirjaa, erittäin tarkkaa, jokaisen ihmisen ominaisuuksista, ja merkitsen huolellisesti muistiin hänen sekä hyvät että huonot puolensa. Teen tämän niin tunnollisesti, että voin ilokseni kertoa teille huomanneeni, kuinka kunnottominkin mies samalla on mitä herttaisin kelpo ihminen ja saatan antaa teille sen tyydyttävän tiedon, että kunnon miehen ja konnan välillä on paljoa pienempi erotus kuin mitä olette taipuvainen otaksumaan.» Seurauksena tästä ilahduttavasta keksinnöstä sattui olemaan, että kun hän tunnollisesti koki löytää hyvää useimmista ihmisistä, alensi hän sen siinä, missä sitä todella oli, ja maalasi sitä sinne, mistä sitä puuttui, mutta tämä oli menetelmän ainoa epämiellyttävä tai vaarallinen puoli.

Mutta se ei kuitenkaan tuottanut mr Meaglesille yhtä suurta tyydytystä kuin Barnaclein sukuselvitys. Pilvi, jota Clennam ei milloinkaan ennen tätä aamua ollut huomannut hänen kasvoillaan, palasi nyt alituisesti; ja sama levottoman tarkkailun varjo asui hänen vaimonsa miellyttävillä kasvoilla, kun hän katsoi mieheensä. Monta kertaa, kun Pet hyväili koiraa, huomasi Clennam isän olevan pahoillaan siitä; ja varsinkin kerran, kun Gowan seisoi koiran toisella puolella ja kumartui samalla kertaa sen yli, kuvitteli Arthur näkevänsä kyyneleitä mr Meaglesin silmissä, kun hän riensi pois huoneesta. Joko oli asia todella niin tai hän kuvitteli sen sellaiseksi perästäpäin, mutta hänestä tuntui, että Pet itse kyllä huomasi kaikki nämä pienet tapahtumat, että hän koetti tavallista hellemmin osoittaa hyvälle isällensä, kuinka paljon hän rakasti häntä, ja että hän samasta syystä jäi muiden jälkeen sekä kirkkoon mentäessä että sieltä palattaessa ja tarttui isänsä käsivarteen. Arthur olisi voinut vannoa, että hän myöhemmin kävellessään yksin puutarhassa näki vilahdukselta, kuinka Pet isänsä huoneessa hellästi syleili vanhempiansa ja itki isänsä olkapään varassa.

Loppupäivä oli sateinen, jonkatähden he pysyttelivät sisällä, katselivat mr Meaglesin kokoelmia ja kuluttivat aikaansa keskustelemalla. Tällä Gowanilla näytti olevan paljon sanottavaa itsestään ja hän sanoi sen suorasukaisesti ja hauskasti. Hän tuntui olevan taiteilija ammatiltaan ja oleskelleen jonkun aikaa Roomassa, mutta hänen kevytmielinen, huoleton tapansa ilmaisi, että hän oikeastaan oli vain harrastelija — sekä hänen taidepalvonnassaan että hänen luonteessaan oli jotakin selvästi ontuvaa — jota Clennamin oli vaikea ymmärtää.

Apua saadakseen kääntyi hän Doycen puoleen heidän seistessään yhdessä ikkunan ääressä.

»Te tunnette mr Gowanin?» kysyi hän matalalla äänellä.

»Olen tavannut hänet täällä. Hän tulee tänne joka sunnuntai, kun he ovat kotona.»

»Hänen puheestaan olen ollut ymmärtävinäni, että hän on taiteilija?»

»Niin on, jonkinlainen», vastasi Daniel Doyce happamesti.

»Minkälainen?» tiedusteli Clennam hymyillen.

»Noo, hän astelee taiteen tietä yhtä kevein askelin kuin Pall-Mall-katua», vastasi Doyce, »enkä luule, että näitä polkuja käy maleksiminen aivan yhtä huolettomasti».

Jatkaen tiedustelujaan sai Clennam tietää, että Gowanin perhe oli hyvin etäinen haara Barnaclein sukua ja että isä Gowan aikoinaan oli ollut jossakin ulkomaalaisessa lähetystössä, mutta sitte saanut eläkkeen jonkinlaisena epämääräisenä virkamiehenä ja kuollut paikalleen, nostettu palkka kädessään, sankarillisesti puolustaen sitä viimeiseen saakka. Tämän erinomaisen yhteiskunnallisen palveluksen tähden ehdotti silloin vallassa ollut Barnacle, että hallitus myöntäisi hänen leskelleen parin tai kolmen sadan punnan vuotuisen eläkkeen, johon seuraava vallassa oleva Barnacle lisäsi hyvin turvallisen ja rauhallisen asunnon Hampton Courtin linnassa; siellä vanha lady yhä asui ja valitteli aikojen huonontumista yhdessä useiden muiden vanhojen, kumpaakin sukupuolta olevien ladyjen kanssa. Hänen poikansa, mr Henry Gowan, joka oli isältään virkamieheltä perinyt todella epäilyttävän elämäntuen, varsin vähäisen riippumattomuuden, oli ollut vaikea sijoitettavaksi, varsinkin koska silloin sattui olemaan niukalti täyttämättömiä virkoja ja koska hänen neronsa hänen aikaisemman miehuutensa päivinä ilmeni yksinomaan maanviljelyksen harrastuksena, hän kun etupäässä käytti aikansa villin kauran kylvöön. Viimein oli hän selittänyt aikovansa ruveta taidemaalariksi, osaksi koska hänellä aina oli ollut jonkun verran senlaatuista kätevyyttä, osaksi ärsyttääkseen vallassa olevia Barnacleja, jotka eivät olleet pitäneet huolta hänestä. Tästä oli seurannut, että ensin muutamat hienot ladyt olivat tulleet kovin järkytetyiksi; sitten oli pantu hänen töitänsä salkkumäärin kiertämään iltakutsuissa, joissa ne oli otettu ihastuksella vastaan ja julistettu todellisiksi Claudeiksi, todellisiksi Cuypeiksi, kerrassaan ainoalaatuisiksi; sitte loordi Decimus oli ostanut häneltä taulun ja kutsunut samalla esimiehen ja neuvoston päivällisille sekä lausunut mahtavan juhlalliseen tapaansa: »Tiedättekö, minun nähdäkseni tämä maalaus on todella äärettömän ansiokas.» Lyhyesti sanoen, vaikutusvaltaiset henkilöt olivat todella nähneet vaivaa saattaakseen hänet maineeseen. Mutta jostakin syystä yritys oli epäonnistunut. Ennakkoluuloinen yleisö oli asettunut itsepäisesti poikkiteloin. Se oli päättänyt olla ihailematta loordi Decimuksen taulua. Se oli päättänyt pitää käsityksenään, että jokaisessa toimessa, paitsi heidän omassaan, miehen tulee ansioitua ahertamalla aamusta iltaan, tekemällä työtä koko voimallaan, täydestä sydämestä. Näin mr Gowan, samoin kuin sadun vanha kulunut arkku, joka ei ollut Mahometin eikä kenenkään muunkaan, riippui kahden pisteen, kahden elämismuodon välillä: kateellisena ja katkerana sille, jonka oli jättänyt, kateellisena ja katkerana sille, jota ei voinut saavuttaa.

Tämänsisältöisiä olivat ne tiedot, jotka Clennam sai tänä sateisena sunnuntai-iltana ja myöhemmin.

Noin tunti varsinaisen päivällisajan jälkeen ilmestyi nuori Barnacle silmälaseineen; hänen perhesuhteittansa kunniaksi oli mr Meagles pannut hauskat sisäkkönsä viralta siksi päiväksi ja hankkinut heidän sijalleen kaksi likaista miespalvelijaa. Nuori Barnacle hämmästyi ja hämmentyi pahanpäiväisesti nähdessään Arthurin ja ennätti tahtomattaan jupista itsekseen: »Kuulkaas! — Totta vie!» ennenkuin tointui.

Ja sittenkin täytyi hänen tarttua ensi tilaisuuteen vetääkseen ystävänsä erään ikkunan luokse ja sanoakseen hänelle nenä-äänellään, joka sekin oli hänen yleisen heikkoutensa ilmaus:

»Tahtoisin puhutella teitä, Gowan. Kuulkaas. Totta vie, kuka tuo mies on?»

»Isäntäväkemme ystävä. Ei minun.»

»Hän on kauhea yltiöpää, tiedättekös», sanoi nuori Barnacle.

»Onko hän? Mistä te sen tiedätte?»

»No, äskettäin tuli hän virastoomme, sir, ja kävi väkemme kimppuun peloittavalla tavalla. Hän meni kotiinikin ja kävi isäni kimppuun niin raivokkaasti, että hänet täytyi ajaa ulos. Sitte palasi hän virastoon ja hyökkäsi minun kimppuuni. Totta vie. Ette ole milloinkaan nähnyt sellaista miestä.»

»Mitä hän tahtoi?»

»No, sir», vastasi nuori Barnacle, »hän sanoo tahtovansa tietää jotakin, nähkääs! Tunkeutui virastoomme — kutsumattomana — ja sanoi tahtovansa tietää jotakin!»

Moittivan ihmettelevä tuijotus, jolla nuori Barnacle lopetti tämän paljastuksen, olisi rasittanut ja vahingoittanut hänen silmiänsä, ellei kutsu päivälliselle olisi tullut sopivana vapautuksena. Mr Meagles (joka erittäin huolestuneena oli tiedustellut hänen setänsä ja tätinsä vointia) pyysi häntä taluttamaan mrs Meaglesin ruokailuhuoneeseen. Ja kun nuori mies sitten istui mrs Meaglesin oikealla puolen, näytti mr Meagles niin tyytyväiseltä kuin jos koko perhe olisi ollut hänen vieraanaan.

Edellisen päivän teeskentelemätön viehätys oli tykkänään poissa. Päivällisen syöjät samoin kuin päivällinen itsekin olivat laimeita, mauttomia, seuranpidon ja keittiötulen liikarasittamia — ja kaikki tämä vain pienen, typerän, nuoren Barnaclen tähden. Tämän keskustelutaito oli tosin aina kehno, mutta nyt hän sen lisäksi oli aivan erikoisen, olosuhteista johtuvan heikkouden vallassa, jonka aiheuttajana oli yksin Clennam. Hänen oli välttämätöntä ja pakko alituisesti vilkaista tähän herrasmieheen, jonka tähden hänen silmälasinsa loikahti vuoroin hänen liemilautaselleen, hänen viinilasiinsa, mrs Meaglesin lautaselle ja roikkui useita kertoja kuin kellonnauha hänen selässään, jolloin likaiset miehet aina pistivät nöyryyttävästä sen hänen poveensa. Ymmällä tämän kapineen alituisesta häviämisestä ja sen vastahakoisuudesta pysymään silmäkulmassa ja joutuen yhä enemmän hämilleen alinomaa katsahtaessaan salaperäiseen Clennamiin, asetteli onneton nuori Barnacle milloin minkin pöytäkaluston esineen silmäänsä.

Huomatessaan nämä erehdyksensä tuli hän vain yhä neuvottomammaksi, muttei voinut olla alituisesti vilkaisematta Clennamiin. Ja kun tämä puhui jotakin, pelästyi onneton nuorukainen ilmeisesti, luullen Clennamin jonkin ovelan käänteen kautta alkavan taas kysellä ja tiedustella jotakin.

Epätietoista oli sentähden, oliko päivällisistä huvia kenelläkään muulla kuin mr Meaglesilla. Mutta hän kyllä nautti nuoren Barnaclen läsnäolosta. Samoin kuin sadussa pullollinen kultavettä maahan kaadettuna tulvahti kokonaiseksi lähteeksi, samoin näytti mr Meaglesin mielestä koko sukupuun tuoksu tulvahtavan hänen pöytäänsä tämän pienoisen Barnacle-vesan mukana. Sen läheisyydessä haalistui ja laimeni mr Meaglesin avomielinen, kirkas ja vilpitön olemus; hän ei ollut vapaa, hän ei ollut luonnollinen, kuten tavallisesti, hän pyrki johonkin, mikä ei kuulunut hänelle; hän ei ollut oma itsensä. Kuinka outo omituisuus tämä olikaan mr Meaglesin kaltaisessa miehessä ja voisiko ajatella mahdolliseksi toista samanlaista tapausta!

Sateinen sunnuntaipäivä kului viimein sateiseksi illaksi, ja nuori Barnacle ajoi kotiinsa vuokravaunuissa, poltellen mietoa savuketta. Sietämätön Gowan käveli kotiinsa sietämättömän koiransa kanssa. Pet oli koko päivän rakastettavasti pannut parastaan tullakseen hyväksi ystäväksi Clennamin kanssa, mutta tämä oli aamiaisesta alkaen pysynyt hiukan jäykkänä nimittäin olisi pysynyt, jos olisi rakastanut Petiä.

Clennamin tultua huoneeseensa ja heittäydyttyä tuoliinsa takan ääreen, koputti mr Doyce ovelle ja tuli sisään, kynttilä kädessä, kysyäkseen, mihin aikaan seuraavana päivänä Clennam aikoi palata kotiin. Kun tämä kysymys oli ratkaistu, sanoi Clennam jotakin Gowanista, joka hyvinkin olisi askarruttanut hänen ajatuksiaan, jos olisi ollut hänen kilpailijansa.

»Ne eivät ole erikoisen loistavia tulevaisuudentoiveita taidemaalarille», huomautti Clennam sitten.

»Eivät», myönsi Doyce.

Tämä seisoi kynttilä kädessä, toinen käsi taskussa ja tuijotti liekkiin, kasvoillaan tyyni tietoisuus siitä, että heillä vielä oli jotakin sanottavaa tähän asiaan.

»Olin huomaavinani, että kelpo ystävämme muuttui ja että hänen hyväntuulisuutensa katosi, kun Gowan ilmestyi tänne tänä aamuna», huomautti Clennam taas.

»Niin kyllä», vastasi Doyce.

»Mutta niin ei käynyt hänen tyttärensä», sanoi Clennam.

»Ei», vastasi Doyce..

Molemmat olivat hetken vaiti. Mr Doyce, yhä tuijottaen liekkiin, lisäsi hitaasti:

»Asia on niin, että hän kahdesti on vienyt tyttärensä ulkomaille, toivoen voivansa erottaa hänet mr Gowanista. Hän luulee, että tytär on hiukan taipuvainen mieltymään nuoreen mieheen, ja epäilee tuskallisesti (kuten minäkin ja uskallanpa väittää, että teillä on sama ajatus asiasta) tämän avioliiton onnellisuutta.»

»Kaiketi —» Clennam änkytti, yski ja vaikeni.

»Niin, kaiketi olette vilustunut», sanoi Daniel Doyce, mutta katsomatta toiseen.

»Kaiketi he ovat kihloissa?» arveli Clennam huolettomasti.

»Eivät. Sen mukaan kuin minulle on kerrottu he eivät ole kihloissa. Mies on kyllä kiihkeästi tahtonut sitä, mutta siihen ei ole suostuttu. Viime kotiinpaluun jälkeen on ystävämme myöntynyt jokaviikkoiseen vierailuun, mutta enempään ei. Minnie ei petä isäänsä eikä äitiänsä. Te olette matkustanut heidän seurassansa, ja luulen teidän tietävän, kuinka erinomaisen hellät siteet yhdistävät heitä, ulottuen tämän elämän rajojen taaksekin. Olen varma siitä, ettei miss Minnien ja mr Gowanin välillä ole muuta kuin mitä mekin näemme.»

»Ah! Me näemme aivan kylliksi!» huudahti Arthur.

Mr Doyce toivotti hänelle hyvää yötä sellaisella äänellä kuin olisi kuullut jonkun huudahtavan tuskaisesti, melkeinpä epätoivoisesti ja koettaisi valaa rohkeutta ja toivoa tämän henkilön mieleen. Se kai oli yksi ilmaus hänen omituisuudestaan, hän kun oli kovin merkillinen ja oikullinen; sillä kuinka olisi hän voinut kuulla sellaista huudahdusta, kun ei Clennamkaan mitään kuullut?

Sadepisarat putoilivat raskaasti katolle, tippuivat maahan ja ropisivat murateille ja puiden lehdettömille oksille. Sade valui raskaana, alakuloisena. Oli kyynelten yö.

Jos Clennam ei olisi päättänyt olla rakastumatta Petiin, jos hän olisi ollut kyllin heikko rakastuakseen häneen, jos hän vähitellen olisi tullut panneeksi koko sielunsa totisuuden, toivonsa voiman ja kypsyneen luonteensa rikkauden tämän kortin varaan ja jos hän sitten olisi huomannut, että kaikki oli menetetty, olisi hän tänä iltana tuntenut itsensä sanomattoman kurjaksi. Mutta kuten nyt oli —

Kuten nyt oli, lankesi sade raskaana, alakuloisena.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Pikku Dorritin ihailija

Pikku Dorrit ei ollut täyttänyt kahdettakolmatta ikävuottansa tapaamatta ihailijaa. Harmaassa Marshalsean vankilassakin oli iäti nuori jousimies tuon tuostakin ampunut sulattoman nuolen homehtuneelta kaareltaan yhden ja toisen vangin siipeen.

Pikku Dorritin ihailija ei kuitenkaan ollut vanki. Hän oli erään vartijan tunteellinen poika. Hänen isänsä toivoi ajan tullen saavansa jättää hänelle perinnöksi tahrattoman avaimen ja oli pojan aikaisesta lapsuudesta saakka tutustuttanut hänet virkansa velvollisuuksiin ja kiihoittanut hänen kunnianhimoansa pitämään vankilanavainta suvun käsissä. Odottaessaan vallanperimystä auttoi poika äitiänsä tämän pienessä tupakkakaupassa Horsemonger Lanen kulmauksessa (isällä ei ollut perheasuntoa vankilassa), ja heillä oli tavallisesti paljon ostajia vankilan asukkaiden joukossa.

Vuosia takaperin jo, kun hänen ihailunsa esineellä oli ollut tapana istua pienessä tuolissaan korkean varjostimen vieressä oli nuori John, sukunimeltään Chivery ja vuotta vanhempi tyttöä, katsellut tätä ihaillen ja ihmetellen. Kun he olivat leikkineet yhdessä pihalla, oli hänen mielikuviansa ollut muka vangita tyttö nurkkaan ja ottaa häneltä suudelmia lunnaiksi. Kun hän kasvoi kyllin pitkäksi ylettyäkseen kurkistamaan pääoven ison lukon avaimenreiästä, oli hän monta kertaa jättänyt isänsä päivällisen tai illallisen oman onnensa nojaan oven ulkopuolelle ja vilustuttanut toisen silmänsä kurkistamalla tyttöä tästä ilmavasta tähystyspaikasta.

Jos nuoren Johnin uskollisuus mahdollisesti olikin herpautunut hänen poikavuosiensa vähemmän tunteellisina kausina, jolloin nuoriso unohtaa sitoa kengännauhansa ja elää onnellisessa tietämättömyydessä ruuansulatuselimien olemassaolosta, niin hän oli pian taas virittänyt sen ja kiristänyt tiukalle. Yhdeksäntoista ikäisenä oli hänen kätensä liidulla kirjoittanut tytön ikkunaa vastassa olevalle seinälle tämän syntymäpäivätervehdyksen: »Onnea keijukaisten suloiselle suojatille!» Kolmenkolmatta iässä sama käsi vapisten lahjoitti sunnuntaisin sikaareja Marshalsean ja hänen sydämensä valtiattaren isälle.

Nuori John oli pienikasvuinen, heikkosäärinen, harva- ja vaaleatukkainen. Hänen toinen silmänsä (kenties juuri se, jolla hänellä oli ollut tapana kurkistaa avaimenreiästä) oli niinikään heikko ja näytti isommalta kuin toinen, ikäänkuin se ei olisi voinut supistua. Nuori John oli luonteeltaan lempeä. Mutta hänellä oli suuri sielu. Runollinen, ylevä, uskollinen.

Vaikka nuori John olikin liian nöyrä sydämensä valtiattaren edessä toivoakseen paljon, oli hän kuitenkin harkiten tarkastellut kiintymyksensä sekä valo- että varjopuolia. Kuvitellen asian onnellista ratkaisua oli hän, ilman itserakkautta, tullut siihen päätökseen, että he sopisivat toisillensa. Mitähän, jos kaikki kävisi hyvin ja he menisivät naimisiin, Marshalsean lapsi ja Marshalsean portinvartija! Se soveltuisi hyvin. Ja jos hänestä tulisi portinvartija, jolla olisi asunto vankilassa, niin Marshalsean lapsi saisi virallisesti asua siinä huoneessa, josta hän pitkät ajat oli maksanut vuokraa. Tämä ajatus oli kaunis ja erikoinen. Huoneesta saattoi nähdä muurin yli, jos nousi varpailleen, ja jos sen koristaisi punapapusäleistöllä ja hankkisi sinne kanarialinnun, tulisi siitä oikea lehtimaja. Tuo kuvitelma oli ihastuttava. Ja kun he sitten olisivat kaikki kaikessa toisillensa, niin olisi lukon takana olossakin jotakin viehättävää. Porttien ulkopuolelle jäisi maailma (paitsi se osa siitä, joka oli niiden sisäpuolella), ja sen surut ja ristiriidat he tuntisivat vain kuulopuheina, kun pyhiinvaeltajat matkallaan vararikon pyhäkköön viipyisivät hetkisen heidän luonansa ja kertoisivat kuulumisia maailmalta; asuen ylhäällä lehtimajassa ja alhaalla porttikamarissa liukuisivat he hiljalleen ajan virtaa pitkin, nauttien suloista kotoista onnea. Nuoren Johnin silmiin kihosivat kyyneleet, kun hän kuvitelmansa lopuksi vankilan yhteydessä olevalle hautausmaalle aivan muurin viereen pystytti hautakiven, jossa oli seuraava liikuttava kirjoitus: »Pyhitetty _John Chiveryn_ muistolle. Oli kuusikymmentä vuotta ovenvartijana ja viisikymmentä vuotta pääoven vartijana lähellä olevassa Marshalsean vankilassa. Kuoli yleisesti kunnioitettuna joulukuun ensimmäisenäneljättä, vuonna kahdeksantoistasataa kahdeksankymmentäkuusi kolmenyhdeksättä vuoden ikäisenä. Samoin kuin hänen hellästi rakastetun ja hellästi rakastavan vaimonsa Amyn muistolle, jonka tyttönimi oli Dorrit, joka eli vain kaksi vajaata vuorokautta miehensä kuoleman jälkeen ja joka veti viimeisen henkäyksensä ennenmainitussa Marshalseassa. Siellä hän oli syntynyt, siellä hän oli elänyt, siellä hän kuoli.»

Chivery-vanhukset eivät olleet tietämättömiä poikansa kiintymyksestä — olipa tämä toisinaan poikkeustapauksissa saanut hänet käyttäytymään kiukkuisesti ostajia kohtaan ja siten vahingoittamaan liikettä — ja hekin olivat vuorostaan tehneet laskelmia ja ratkaisseet asian toivottavia päämääriä silmälläpitäen. Mrs Chivery, joka oli viisas nainen, oli toivonut miehensä ottavan huomioon, että heidän Johninsa toiveet portinvartijantoimeen nähden varmasti suurenisivat, jos hän naisi miss Dorritin, jolla oli jonkinlaisia oikeuksia vankilayhteiskunnassa ja jota pidettiin siellä suuressa arvossa. Mrs Chivery oli toivonut miehensä ottavan huomioon, että jos toiselta puolen heidän Johnillansa oli varoja ja varma toimi, niin oli toiselta puolen miss Dorritilla perhesuhteita, ja että hänen (mrs Chiveryn) mielipiteensä oli, että kahdesta puolikkaasta tulisi yksi kokonainen. Mrs Chivery puhui nyt äitinä eikä valtioviisaana ja katsoen asiaa toiselta näkökannalta toivoi vielä miehensä muistavan, ettei heidän Johninsa ollut milloinkaan ollut voimakas ja että hänen rakkautensa oli rasittanut ja kuluttanut häntä ilmankin, joten ei suinkaan pitänyt suotta kiusaamalla ajaa häntä tekemään itselleen pahaa niinkuin varmasti kävisi, jos onnettomuus kohtaisi häntä. Nämä todistelut vaikuttivat niin voimakkaasti mr Chiveryyn, joka oli harvasanainen mies, että hän toisinaan sunnuntai-aamuisin antoi pojallensa, kuten hän sanoi, »onnenläimäyksen», joka merkitsi onnentoivotusta, kun poika sinä päivänä valmistautui ilmaisemaan rakkautensa ja tulemaan onnelliseksi. Mutta nuori John ei milloinkaan saanut kootuksi kyllin rohkeutta siihen, ja varsinkin tällaisten tilaisuuksien jälkeen hän palasi kiihtyneenä tupakkapuotiin ja ärisi ostajille.

Tässä asiassa kuten kaikissa muissakin kysyttiin viimeksi Pikku Dorritin mieltä. Hänen veljensä ja sisarensa olivat selvillä asiasta ja saavuttivat eräänlaisen arvoaseman käyttämällä sitä ripustimen tapaisena, johon iänikuinen, surkea, resuinen tarina perheen ylhäisyydestä ja hienoudesta ripustettiin tuuleutumaan. Hänen sisarensa tehosti perheen ylhäisyyttä ja hienoutta ivailemalla poloista moukkamaista nuorukaista, kun tämä kierteli vankilassa saadakseen vilahdukselta nähdä lemmittynsä. Tip taas tehosti perheen hienoutta ja omaansa samalla, esiintyen ylhäisenä veljenä, ja vetelehti pienellä keilaradalla kehuskellen, kuinka muuan herrasmies, jonka nimi sai jäädä mainitsematta, kyllä vielä tuivertaisi erästä pikkuruista tolvanaa, jonka nimi niinikään saattoi jäädä mainitsematta. Nämä eivät olleet ainoat Dorritin perheen jäsenet, jotka käyttivät asiaa hyväksensä. Eivätpä suinkaan. Marshalsean isän otaksuttiin olevan täysin syrjässä siitä, tietysti; hänen poloinen arvokkaisuutensa ei voinut katsoa niin alas. Mutta hän otti kyllä vastaan sunnuntaisin tarjotut sikaarit ja oli iloinen saadessaan ne; alentuipa toisinaan kävelemään pihassa edestakaisin antajan kanssa (joka silloin oli ylpeä ja toivorikas) ja hyväntahtoisesti polttamaan sikaarin hänen seurassaan. Yhtä kernaasti ja alentuvasti otti hän vastaan kohteliaisuuksia Chivery vanhemmalta, joka aina luovutti hänelle nojatuolinsa ja sanomalehtensä, kun kävi porttihuoneessa täyttäessään joitakin velvollisuuksiaan, ja joka oli huomauttanut, että jos mr Dorrit joskus jonakin hämyhetkenä halusi hiljakseen kävellä etupihassa ja katsella kadulle, niin ei siihen ollut suuriakaan esteitä. Syynä siihen, ettei mr Dorrit käyttänyt hyväkseen tätä kohteliaisuutta, oli vain se, että hän oli menettänyt halunsa siihen; muuten otti hän aina vastaan kaikki, niitä hänelle tarjottiin, ja sanoi joskus: »Hän on erittäin kohtelias, tämä Chivery, erittäin huomaavainen ja kunnioittava käytökseltään. Nuori Chivery samaten; heillä tuntuu todella olevan miltei hienotunteinen käsitys minun asemastani täällä. Se on oikein hyväntapainen perhe, tämä Chiveryn perhe. Olen varsin tyytyväinen heidän käytökseensä.»