Part 21

»Olisitteko voinut arvata, mr Clennam, että toinen noista olen minä?» kysyi Pet itse, joka nyt oli ilmestynyt ovelle.

»Olisin luullut molempien esittävän teitä, molemmat ovat kovin teidän näköisiänne. Todellakaan», sanoi Clennam katsellen vuoroin kaunista alkukuvaa, vuoroin taulua, »en voisi nytkään sanoa, kumpi ei ole teidän kuvanne».

»Kuuletkos, äiti?» huusi mr Meagles vaimolleen, joka seurasi tytärtään. »Aina sama juttu; kukaan ei osaa erottaa heitä. Vasemmanpuolinen lapsi on Pet.»

Taulu sattui riippumaan lähellä erästä peiliä. Kun Arthur katsoi siihen taas, huomasi hän peilistä, kuinka Tattycoram kulkiessaan oven ohitse pysähtyi kuuntelemaan, mistä oli puhe, ja jatkoi sitte matkaansa kasvoillaan vihainen ja halveksiva ilme, joka väänsi niiden kauneuden rumuudeksi.

»Mutta tulkaa nyt!» muisti mr Meagles. »Olette kävelleet pitkän matkan ja riisutte varmaan mielellänne saappaat jalastanne. Mitä Danieliin tulee, niin luulen, ettei hän milloinkaan tulisi riisuneeksi saappaitaan, ellemme asettaisi saapaspihtia hänen eteensä.»

»Kuinka niin!» kysyi Daniel, hymyillen merkitsevästi Clennamille.

»No, teillä on niin paljon muuta ajateltavaa», vastasi mr Meagles taputtaen häntä olkapäälle, ikäänkuin toista heikkoudessaan ei mistään hinnasta olisi käynyt jättäminen omiin hoteisiinsa, »malleja, pyöriä, tappeja, vipuja, ruuveja, sylinterejä ja tuhansia muita asioita».

»Minun ammatissani», vastasi Doyce huvitettuna, »pienempi aina sisältyy isompaan. Mutta mitäpä siitä, mitäpä siitä. Mikä miellyttää teitä, se miellyttää minuakin.»

Istuessaan huoneessaan takkavalkean ääressä Clennam ei voinut olla aprikoimatta, orastiko mahdollisesti kunniallisen, sydämellisen, vilpittömän mr Meaglesinkin sydämessä mikroskooppinen hiukkanen sitä sinapinsiementä, josta verukeviraston valtava puu oli kasvanut. Siihen viittasi se merkillinen ylemmyyden sävy hänen suhteessaan Daniel Doyceen, joka ei niin paljoa perustunut tämän henkilökohtaisiin luonteenominaisuuksiin kuin siihen tosiseikkaan, että hän oli keksijä eikä kulkenut samaa tallattua latua kuin muut miehet. Tämä kysymys olisi askarruttanut hänen ajatuksiaan siihen saakka, kunnes hän tuntia myöhemmin meni päivälliselle, ellei hänellä olisi ollut punnittavana toinen kysymys, joka oli ollut hänellä mielessä jo ennen kuin hän oli Marseillessa karanteenissa ja joka nyt palasi, vaatien ratkaisua. Kysymys ei ollut vähemmästä kuin siitä, sallisiko hän itsensä rakastua Petiin.

Hän oli kaksi kertaa niin vanha kuin Pet. (Hän siirteli sääriään, vaihtaen toisen säären toisen päälle ja koetti laskea uudelleen, muttei saanut tulosta muuttumaan.). Hän oli kaksi kertaa niin vanha. No, entä sitten! Hän oli nuori ulkomuodoltaan, nuori terveydeltään ja voimiltaan, nuori sydämeltään. Nelikymmenvuotias mies ei varmaankaan ollut vanha. Ja monet miehet eivät varallisuussyiden tähden voineet naida tai eivät halunneet naida ennen tätä ikää. Toiselta puolen ei ollutkaan kysymys siitä, mitä hän ajatteli asiasta, vaan mitä Pet ajatteli siitä.

Hän luuli mr Meaglesin pitävän häntä arvossa ja tiesi vilpittömästi kunnioittavansa mr Meaglesia ja tämän hyvää vaimoa. Hän käsitti, että kauniin, ainoan, hellästi rakastetun lapsen luovuttaminen miehelle tulisi olemaan niin vaikea koetus heidän rakkaudelleen, etteivät he vielä olleet jaksaneet sitä ajatella. Mutta kuta kauniimpi, suloisempi ja viehättävämpi Pet oli, sitä lähemmäksi siirtyi välttämättömyys ottaa tämä mahdollisuus huomioon. Ja miksi se ei saattaisi tapahtua hänen eduksensa yhtä hyvin kuin jonkun muun?

Sitten juolahti hänen mieleensä taas, ettei kysymys ollut siitä, mitä he ajattelivat asiasta, vaan mitä Pet ajatteli siitä.

Arthur Clennam oli vaatimaton mies, joka tiesi itseltään paljon puuttuvan; hän liioitteli mielessään kauniin Minnien etuja ja halvensi omiansa siinä määrin, että takertuen tähän menetti kaiken toivonsa. Pukeutuessaan päivälliseksi päätti hän lopullisesti, että hän ei sallisi itsensä rakastua Petiin.

Heitä oli vain viisi pyöreässä pöydässä, ja heillä oli hyvin hauskaa. Oli niin monta paikkaa ja henkilöä muistettavana, ja he olivat kaikki niin hilpeitä ja iloisia yhdessä (Daniel Doyce istui joko huvitettuna syrjästäkatsojana tai liitti keskustelun kulkuun jonkin älykkään pienen havainnon tai kokemuksen), että olisivat saattaneet olla toistensa seurassa vaikkapa kaksikymmentä kertaa oppimatta tuntemaan toisiaan näin hyvin.

»Entä miss Wade», sanoi mr Meagles, heidän muistelmaan useita matkatovereitaan. »Onko kukaan nähnyt miss Wadea?»

»Minä olen», vastasi Tattycoram.

Hän oli käynyt noutamassa pienen viitan, jota hänen nuori emäntänsä oli pyytänyt, ja kumartui juuri panemaan sitä tämän hartioille, kun hän kohotti tummat silmänsä ja antoi tämän odottamattoman vastauksen.

»Tatty!» huudahti hänen nuori emäntänsä. »Oletko nähnyt miss Waden? Missä?»

»Täällä, miss», vastasi Tattycoram.

»Mitenkä?»

Tattycoramin kärsimätön silmäys näytti Clennamin mielestä sanovan: »Silmilläni!» Mutta sanoin vastasi hän vain: »Tapasin hänet kirkon lähellä.»

»Mitä ihmettä hän siellä teki!» sanoi mr Meagles. »Enpä luulisi hänen menneen kirkkoon.»

»Hän oli kirjoittanut minulle», ilmoitti Tattycoram.

»Oh, Tatty!» huudahti hänen emäntänsä, »ota pois kätesi. Tuntuu aivan kuin joku toinen koskettaisi minua!»

Hän sanoi tämän nopeasti, tahdottomasti, mutta puoliksi leikillään, eikä hemmoitellummin tai epämiellyttävämmin kuin lempilapsi, joka seuraavana hetkenä on valmis nauramaan. Tattycoram puristi täyteläiset punaiset huulensa yhteen ja risti kätensä rinnalleen.

»Tahdotteko tietää, sir», kysyi hän katsoen mr Meaglesiin, »mitä miss Wade kirjoitti minulle?»

»No niin, Tattycoram», vastasi mr Meagles, »koska kysyt ja koska kaikki olemme täällä ystäviä, niin ehkä mainitset sen, jos sinua haluttaa».

»Hän sai meidän matkalla ollessamme tietää, missä asutte», kertoi Tattycoram, »ja hän näki kerran minut, kun olin hiukan — hiukan —»

»Hiukan huonolla päällä, Tattycoram?» arvaili mr Meagles ja pudisti ystävällisesti varoittaen päätänsä tummille silmille. »Odota hetkinen — laske viiteenkolmatta, Tattycoram.»

Tyttö puristi taas huulensa yhteen ja veti syvään henkeänsä.

»Hän kirjoitti sitten ja sanoi, että jos tuntisin itseni loukatuksi», hän katsoi alas nuoreen emäntäänsä, »tai jos minua kohdeltaisiin huonosti»; taas hän vilkaisi emäntäänsä, »niin tulisin hänen luoksensa, ja hän kohtelisi minua hyvin. Minun piti ajatella asiaa ja saatoin tavata hänet kirkon luona. Ja niin menin kiittämään häntä siitä.»

»Tatty», sanoi hänen nuori emäntänsä ja ojensi olkansa yli hänelle kätensä, »miss Wade melkein peloitti minua erotessamme eikä minusta ollut oikein miellyttävää ajatella, että hän äskettäin on tietämättäni ollut minua niin lähellä. Tatty rakas!»

Tatty seisoi hetkisen hievahtamatta.

»Hei!» huudahti mr Meagles. »Laske viiteenkolmatta, Tattycoram!»

Hän olisi ennättänyt laskea tusinan kertaa viiteenkolmatta, ennen kuin hän kumartui suutelemaan hyväilevää kättä. Se taputti Tattya poskelle, koskettaen hänen kauniita kiharoitaan, jonka jälkeen tyttö meni ulos huoneesta.

»Kas siinä», sanoi mr Meagles ja pyöräytti äkkiä oikealla puolellaan olevaa liikkuvaa tarjoilupöytää saadakseen sokerin ulottuvilleen, »siinä on tyttö, joka olisi mennyttä ja hukassa, ellei olisi joutunut näin käytännöllisten ihmisten pariin. Vain sentähden, että olemme käytännöllisiä, tiedämme me, äiti ja minä, että tämän tytön mieli aika ajoin nousee kapinaan, kun hän näkee meidän olevan niin kiintyneitä Petiin. Hänellä, poloisella, ei ole ollut rakastavaa äitiä eikä isää. Ei ole hauska ajatella, mitä onneton lapsi, jonka sydän on täynnä kiivautta ja uhmaa, tuntee kuullessaan sunnuntaisin viidettä käskyä luettavan kirkossa. Tekee aina mieleni huutaa: 'Kirkko, Tattycoram, laske viiteenkolmatta'.»

Mr Meaglesilla oli kaksi punaposkista ja kirkassilmäistä sisäkköä, jotka olivat varsin koristeellisia lisiä pöydän kaunistuksessa, »Ja miksi ei olisi», sanoi mr Meagles tästä puhuttaessa. »Kuten aina sanon äidille: miksi emme hankkisi jotakin kaunista katseltavaa, jos meidän kerran on katseltava jotakin tämäntapaista?»

Muuan mrs Tickit, joka toimi keittäjänä ja taloudenhoitajana, kun perhe oli kotona, ja pelkkänä taloudenhoitajana sen ollessa matkoilla, täydensi talouden. Mr Meagles pahoitteli, että mrs Tickitin tehtävät olivat senluontoiset, ettei hän voinut sillä hetkellä ilmestyä heidän seuraansa, mutta hän toivoi voivansa esittää hänet uudelle vierailijalle seuraavana päivänä. Hänellä oli tärkeä asema huvilassa, ja kaikki mr Meaglesin ystävät tunsivat hänet. Hänen muotokuvansa oli tuossa nurkkaseinällä. Kun perhe lähti matkalle, pukeutui hän aina silkkipukuun ja sysimustaan tekotukkaan, joka oli edustettuna muotokuvassakin (keittiössä hänen tukkansa oli punertavan harmaa), ja asettui aamiaishuoneeseen, pisti silmälasinsa kahden määrätyn lehden väliin tohtori Buchanin Kotilääkärissä ja istui päivät pitkään katsellen ikkunaverhon takaa ulos, kunnes he palasivat kotiin. Perheen piirissä otaksuttiin, että olisi mahdotonta keksiä keinoa, jolla mrs Tickit saataisiin taivutetuksi jättämään vartiopaikkansa ikkunan ääressä, viipyköötpä he kuinka kauan tahansa matkallaan, tai luopumaan tohtori Buchania palvomasta; mr Meagles oli muuten aivan varma siitä, ettei eukko vielä eläissään ollut kysynyt sanankaan verran neuvoa oppineen lääkärin tutkielmasta.

Illalla pelattiin vanhanaikaista wistiä, ja Pet istui väliin isänsä vieressä katsellen hänen kortteihinsa, väliin pianon ääressä laulaen pätkän silloin, toisen tällöin. Hän oli hemmoiteltu lapsi; mutta kuinka saattoikaan olla toisin. Kukapa voisi kauemmin elää sellaisen rakastettavan ja kauniin olennon kanssa joutumatta hänen herttaisen vaikutuksensa lumoihin? Kukapa voisi viettää täällä illan ja olla rakastamatta häntä pelkästään hänen suloisen ja viehättävän läsnäolonsa tähden? Näin mietiskeli Clennam huolimatta yläkerrassa tekemästään lopullisesta päätöksestä.

Näiden mietiskelyjen tähden unohti hän tunnustaa väriä. »No, mitä ajattelette, hyvä herra?» kysyi mr Meagles, hänen vastapelaajansa, ihmeissään. »Anteeksi, en mitään», vastasi Clennam. »Ajatelkaa jotakin ensi kerralla; olettepa te mainio!» päivitteli mr Meagles. Pet otaksui nauraen, että hän oli ajatellut miss Wadea.. »Minkätähden miss Wadea, Pet?» kysyi hänen isänsä. »Niin todellakin, minkätähden?» ihmetteli Arthur Clennam. Pet punastui hiukan ja palasi pianon ääreen.

Kun he olivat aikeissa erota yöksi, kuuli Arthur Doycen pyytävän isännältään puolen tunnin keskustelua seuraavana aamuna ennen suurusta. Mr Meagles vastasi myöntävästi, ja Arthur jäi Doycen jälkeen hetkeksi, sillä hänelläkin oli jotakin sanottavaa samaan asiaan.

»Mr Meagles», aloitti hän heidän jäätyään kahden, »muistatteko, että neuvoitte minua menemään suoraan Lontooseen?»

»Aivan hyvin.»

»Ja että annoitte minulle toisenkin hyvän neuvon, jota tarvitsin silloin?»

»En voi sanoa, minkä arvoinen neuvo oli», vastasi mr Meagles, »mutta sen muistan kyllä, että keskustelimme hauskasti ja tuttavallisesti».

»Olen seurannut neuvoanne; ja vapauduttuani ammatista, joka monesta syystä oli minulle kiusallinen, tahdon nyt antautua voimineni ja varoinani toiseen tehtävään.»

»Hyvä. Ryhtykää siihen mahdollisimman pian», kehoitti mr Meagles.

»Katsokaas, kun tulin tänne tänään, kuulin, että ystävänne mr Doyce etsii liikekumppania — ei koneellisten keksintöjensä ymmärtäjää, vaan miestä, joka tietäisi neuvoja ja keinoja hänen liikkeensä kehittämiseksi mahdollisimman tuottoisaksi.»

»Aivan niin», myönsi mr Meagles, kädet taskuissa ja vaakojen ja rahalapion aikainen liike-ilme kasvoilla.

»Mr Doyce mainitsi sivumennen keskustelumme kuluessa, että hän aikoi pyytää teidän arvokasta neuvoanne tämän liiketoverin valinnassa. Jos arvelette meidän mielipiteittemme ja olosuhteittemme vähänkin sopivan yhteen, niin ehkä antaisitte hänen tietää, että minä voisin olla hänelle hyödyksi. Puhun tietysti tuntematta yksityisseikkoja, ja nehän saattavat kummaltakin puolen tehdä asian mahdottomaksi.»

»Epäilemättä, epäilemättä», myönsi mr Meagles, varovaisena kuten ennen, seistessään vaakakuppien ja rahalapion ääressä.

»Mutta ne koskevat etupäässä numeroita ja laskelmia...»

»Aivan niin, aivan niin», arveli mr Meagles, laskuopillisesti varmana kuten ennen, seistessään vaakakuppien ja rahalapion ääressä.

»— Ja minä olisin hyvin halukas liittymään tähän liikkeeseen, sillä ehdolla tietysti, että mr Doyce suostuu ja että te katsotte asian hyvin käyvän päinsä. Jos siis sallitte, niin jätän asian teidän huostaanne, ja olen kiitollinen, jos tahdotte puhua puolestani.»

»Clennam, otan mielelläni vastaan luottamuksenne», vastasi mr Meagles, »ja kajoamatta edeltäpäin niihin kohtiin, joita te liikemiehenä tietysti parhaiten ymmärrätte arvostella, otan kuitenkin vapauden lausua mielipiteenäni, että tämä yritys kyllä menestyy. Eräästä asiasta voitte olla täysin varma. Daniel on rehellinen, kunniallinen mies.»

»Olen niin varma siitä, että heti empimättä päätin puhua teille asiasta.»

»Teidän täytyy johtaa häntä, teidän täytyy ohjata ja taluttaa häntä; hänellä on kaikenlaisia oikkuja», sanoi mr Meagles, tarkoittaen nähtävästi vain sitä, että hän keksi uusia koneita ja kulki uusia teitä; »mutta hän on yhtä kirkkaan vilpitön kuin aurinko; ja nyt hyvää yötä!»

Clennam palasi huoneeseensa, istui taas takkavalkean eteen ja arveli iloitsevansa päätöksestään olla rakastumatta Petiin. Tämä oli niin kaunis, niin rakastettava, hänen lempeä luontonsa ja viaton sydämensä olivat niin alttiit kaikille vilpittömille vaikutuksille, että se mies, joka sai hänet omakseen, olisi maailman onnellisin ja kadehdittavin ihminen; ja tämän tähden Clennam iloitsi päätöksestään.

Mutta koska tämä kaikki olisi voinut olla syynä päinvastaiseen päätökseen, pohti hän asiaa vielä edelleen. Puolustaakseen menettelyänsä, kenties.

»Otaksukaamme, että mies», näin mietiskeli hän, »joka on ollut täysikasvuinen jo kaksikymmentä vuotta, joka onnettoman lapsuutensa tähden on käynyt araksi ja epäröiväksi, jonka luonteen perussävel on raskas ja vakava, joka tietää itseltään puuttuvan monta pientä viehättävää muissa ihailemaansa ominaisuutta, hän kun on viettänyt monta vuotta kaukaisissa maassa, vailla lempeätä, herkkämielistä seuraa; jolla ei ole kilttejä sisaria esitettävänä vaimolleen eikä herttaista kotia, johon voisi tutustuttaa hänet; joka on vieras isänmaassansa; jolla ei ole omaisuutta, mikä edes jossakin määrin voisi korvata nämä puutteet; jolla ei ole juuri muuta puolestaan puhuvaa kuin vilpitön rakkautensa ja yleinen halunsa tehdä oikein — otaksukaamme, että sellainen mies tulisi tähän taloon ja antautuisi tämän suloisen tytön viehätyksen lumoihin ja luulottelisi itselleen voivansa voittaa hänet omakseen; kuinka suurta heikkoutta se olisikaan!»

Hän avasi hiljaa ikkunansa ja katseli rauhalliselle joelle. Vuosi vuodelta kuluu niin ja niin paljon voimaa lautan kuljettamiseen, niin ja niin monta peninkulmaa vierii virta tunnissa, täällä kaislaa, tuolla lumpeita, ei mitään epävarmaa eikä levotonta.

Miksi tuntisi hän suuttumusta tai sydänkipua? Eihän tämä kuviteltu ja otaksuttu heikkous ollut hänen. Eikä se ollut kenenkään, kenenkään hänen tuntemansa heikkous; mitäpä hän siis surisi sitä! Ja kuitenkin hän suri sitä. Ja hän ajatteli — kukapa ei joskus hetkittäin olisi ajatellut niin — että olisi parempi joen tavoin virrata edelleen yksitoikkoista uomaansa, tuntematta tuskaa enempää kuin onneakaan.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Ei kenenkään kilpailija

Aamulla ennen suurusta lähti Arthur kävelemään ja katselemaan ympäristöä. Koska aamu oli kaunis ja hänellä oli tunnin verran aikaa, meni hän lautalla joen yli ja käveli sitte niittyjen poikki johtavaa polkua pitkin. Palatessaan lauttauspaikalle tapasi hän siellä herrasmiehen, joka huuteli vastaisella rannalla olevaa lauttaa ja odotti ylipääsyä.

Herrasmies näytti tuskin kolmikymmenvuotiaalta. Hän oli hyvinpuettu, kaunisvartaloinen; hipiä raikas, tumma, ilme vilkas ja hilpeä. Kun Arthur astui jalkaportaan yli ja veden partaalle, vilkaisi odottelija häneen ohimennen ja potki sitten edelleen aikansa kuluksi kiviä veteen. Siinä tavassa, jolla hän korollaan kaivoi kiviä esille ja asetti ne sopivaan kohtaan potkaistaviksi, oli Clennamin mielestä jotakin julmaa. Useimmat meistä ovat joskus tai ehkä useinkin saaneet samanlaisen vaikutelman katsellessamme millä tavalla ihmiset suorittavat vähäpätöisiä asioita: poimivat kukan, poistavat esteen tieltänsä tai hävittävät jonkun tunteettoman esineen.

Herrasmiehen kasvoista näkyi, että hän oli hajamielinen, eikä hän kiinnittänyt mitään huomiota kauniiseen newfoundlandilaiskoiraan, joka tarkkaavasti katseli häntä ja jokaista lentoon potkaistua kiveä, valmiina hyppäämään jokeen saatuaan herraltaan merkin. Lauttavenhe tuli kuitenkin toiselta puolen koiran saamatta merkkiä, ja kun se pääsi rantaan, tarttui herra sen kaulanauhaan ja talutti venheeseen.

»Ei tänä aamuna», sanoi hän sille. »Ei sinun sovi vettä valuvana esiintyä naisten seurassa. Makaa siinä.»

Clennam astui miehen ja koiran perässä venheeseen ja istuutui. Koira totteli ja paneutui pitkäkseen. Mies jäi seisomaan, kädet taskuissa, Clennamin ja näköalan väliin. Kohta kun lautta karahti rantaan, hyppäsivät sekä mies että koira keveästi maihin ja menivät matkaansa. Clennam oli iloinen päästyään heistä.

Tornin kello löi juuri aamiaistuntia, kun hän astui pienen aukeaman poikki, jonka reunassa puutarhaportti oli. Samassa kun hän soitti kelloa, kuului muurin takaa äänekäs, karkea haukunta.

»En kuullut koiranhaukuntaa eilen illalla», ajatteli Clennam. Toinen punaposkisista palvelustytöistä avasi portin, ja Clennam näki äskeisen miehen newfoundlandilaiskoirineen seisovan pihassa.

»Miss Minnie ei ole vielä tullut alas, hyvät herrat», ilmoitti punastuva portinvartija, heidän kaikkien saavuttua puutarhaan. Sitten esitteli hän Clennamin koiran isännälle: »Mr Clennam, sir», ja sipsutteli tiehensä.

»Omituista, mr Clennam, että tapaamme taas täällä», sanoi mies, minkä jälkeen koira taukosi haukkumasta. »Sallikaa minun esittäytyä — Henry Gowan. Tämä on kaunis paikka ja kerrassaan ihastuttava tänä aamuna!»

Hänen käytöksensä oli vapaata, ääni miellyttävä; mutta siitä huolimatta ajatteli Clennam, että ellei hän varmasti olisi päättänyt olla rakastumatta Petiin, olisi hän saanut vastenmielisyyden tätä Henry Gowania kohtaan.

»Paikka lienee aivan uusi teille?» kysyi Gowan, kun Clennam oli ylistänyt huvilaa.

»Aivan uusi. Tutustuin siihen vasta eilen iltapäivällä.»

»Ah! Tietysti se ei nyt esiinny enimmin edukseen. Keväällä se oli ihastuttava, ennenkuin he viimeksi lähtivät matkoille. Silloin olisin suonut teidän näkevän sen.»

Ellei tuota monesti mainittua päätöstä olisi ollut, olisi Clennam toivottanut hänet Etnan kraateriin kiitokseksi hänen kohteliaisuudestaan.

»Minulla on ollut onni nähdä se monessa eri hahmossa viimeksi kuluneiden kolmen vuoden aikana, ja se on todellinen — paratiisi.»

Oli (ainakin olisi ollut ilman tuota viisasta päätöstä) hänen kekseliään häikäilemättömyytensä kaltaista nimittää tätä paikkaa paratiisiksi. Hän sanoi niin vain siksi, että ensin näki Petin lähestyvän ja tahtoi hänen kuultensa saada sanotuksi, että hän oli paratiisin enkeli. Hiisi vieköön miehen!

Ja kuinka säteilevä, kuinka iloinen tyttö olikaan! Kuinka hän hyväili koiraa ja kuinka tämä tunsi hänet! Kuinka ilmeikästä olikaan kirkkaampi puna hänen kasvoillaan, hänen hämminkinsä, hänen maahan luotu katseensa, hänen epävarma onnellisuutensa! Milloinka Clennam oli nähnyt hänet sellaisena? Eipä siksi, että olisi olemassakaan syytä, jonka tähden hän joskus olisi saanut, voinut, saattanut nähdä hänet sellaisena tai että hän milloinkaan sydämessään olisi toivonut näkevänsä hänet sellaisena; mutta sittenkin — milloinka hän edes oli luullut Petin esiintyvän sellaisena!

Hän seisoi vähän matkan päässä heistä. Tämä Gowan oli, puhuessaan paratiisista, mennyt ja tarttunut Petin käteen. Koira oli laskenut ison käpälänsä hänen käsivarrelleen ja päänsä hänen rinnalleen. Pet oli nauranut ja toivottanut heidät tervetulleiksi ja aivan liiaksikin hyväillyt koiraa, aivan, aivan liiaksi — ottaen huomioon nimittäin, että sitä katseli kolmas henkilö, joka rakasti häntä.

Pet irtautui nyt heistä ja tuli Clennamin luo, laski kätensä hänen käteensä toivottaen hyvää huomenta ja tarttui herttaisesti hänen käsivarteensa tullakseen talutetuksi sisälle. Tämä Gowan ei osoittanut mitään tyytymättömyyttä. Ei, hän tiesi olevansa varma asiastaan.

Ohimenevä varjo synkensi mr Meaglesin hyväntuulisia kasvoja, kun he kaikki kolme (neljä, kun koira laskettiin mukaan, ja se olikin, lukuunottamatta erästä, seuran sietämättömin jäsen) tulivat aamiaiselle. Clennam pani merkille sekä tämän että mrs Meaglesin lievän levottomuuden, kun hän huomasi pilven miehensä otsalla.

»No, Gowan», sanoi mr Meagles, tukahduttaen huokauksen, »mitäs teille nyt kuuluu?»

»Ei mitään erikoista, sir. Lion ja minä päätimme, ettemme hukkaisi hetkeäkään jokaviikkoisesta vierailustamme, jonka tähden läksimme aikaisin liikkeelle Kingstonista, nykyisestä pääkortteeristani, jossa olen maalannut pari luonnosta.» Sitte kertoi hän tavanneensa mr Clennamin lautalla ja kuinka he yhdessä tulivat joen yli.

»Mrs Gowan kai voi hyvin, Henry?» kysyi mrs Meagles. (Clennam kävi tarkkaavaksi.)

»Äiti voi varsin hyvin, kiitos.» (Clennamin tarkkaavaisuus herpaantui.) »Olen rohjennut tuoda tänne yhden vieraan lisää perhepäivällisillenne ja toivon, ettette te eikä mr Meagles pane sitä pahaksi. Minun oli vaikea menetellä toisin», selitti hän kääntyen viimemainitun puoleen. »Tämä nuori mies kirjoitti minulle ja ilmoitti aikovansa tulla luokseni; ja koska hän on hyvästä perheestä, arvelin, ettette pahastuisi, jos tuon hänet mukanani tänne.»

»Kuka tämä nuori mies on?» kysyi mr Meagles erikoisen hyväntahtoisesti.

»Hän on Barnacleja. Tite Barnaclen poika, Clarence Barnacle, joka on isänsä virastossa. Voin ainakin taata sen, ettei hänen käyntinsä vahingoita jokea; hän ei sytytä sitä palamaan.»

»Vai niin, vai niin?» sanoi mr Meagles. »Hän on Barnacleja siis? Me kyllä tiedämme yhtä toista siitä perheestä, eikö niin, Dan? Totisesti; he ovat puun latvassa, totta vie! Malttakaas! Kuinka tämä nuori mies on sukua loordi Decimukselle? Hänen ylhäisyytensä nai seitsemäntoista sataa yhdeksänkymmentä seitsemän lady Jemima Bilberryn, joka oli toinen tytär kolmannesta aviosta — ei! Siinä erehdyin! Se olikin lady Seraphina — lady Jemima oli ensimmäinen tytär viidennentoista jarli Stiltstalkingin toisesta aviosta kunnianarvoisan Clementina Toozellemin kanssa. Hyvä. Sitte tämän nuoren miehen isä nai erään Stiltstalkingin, ja hänen isänsä nai serkkunsa, joka oli Barnacleja. Tämän isän, joka nai Barnaclen, isä nai Joddlebyn sukuun kuuluvan naisen. — Olen mennyt hiukan liiaksi taaksepäin ajassa, Gowan; tahdoin saada selville, millä tavoin tämä nuori mies on sukua loordi Decimukselle.»

»Se on helposti selvitelty. Hänen isänsä on loordi Decimuksen veljenpoika.»

»Loordi — Decimuksen — veljenpoika»; mr Meagles oikein herkutteli toistaessaan näitä sanoja, silmät ummessa, jottei mikään häiritsisi hänen nauttiessaan sukupuun tuoksusta. »Totisesti, olette oikeassa, Gowan. Niin juuri on asia.»

»Tietysti, loordi Decimus on hänen isänsä setä.»

»Mutta malttakaas!» huudahti mr Meagles avaten silmänsä ja tehden uuden keksinnön. »Äidin puolelta siis lady Stiltstalking on hänen äitinsä täti.»

»Tietysti.»

»Vai niin, vai niin!» huudahti mr Meagles erittäin innostuneena. »Tosiaankin, tosiaankin! Hyvin hauskaa tavata häntä. Otamme hänet vastaan pannen parastamme, yksinkertaisissa oloissamme; ei hänen tarvitse ainakaan nähdä nälkää täällä.»