Part 20

Affery, joka tällä kertaa pelkäsi miestään enemmän kuin keittiössä kuuluvaa salaperäistä ääntä, hiipi tiehensä niin hiljaa ja nopeasti kuin suinkin voi, riensi keittiönportaita alas melkein yhtä kiireesti kuin oli juossut niitä ylös, istui äskeiselle paikalleen takan eteen, kokosi helmansa ympärilleen ja heitti viimein esiliinan päänsä peitoksi. Sitten kello soi uudelleen ja taas uudelleen ja jatkoi yhä soimistaan; mutta huolimatta näistä vaativista kutsuista istui Affery yhä esiliinansa takana koettaen tointua.

Viimein tulla laahusti mr Flintwinch portaita alas eteiseen, koko ajan mutisten ja kutsuen: »Affery, vaimo!» Afferyn istuessa yhä esiliinansa takana hän tulla kompuroi keittiönportaita alas, kynttilä kädessä, haparoi hänen luoksensa, nykäisi esiliinan hänen päänsä päältä ja herätti hänet.

»Oi Jeremiah!» huudahti Affery heräten. »Kuinka pelästytit minut!»

»Mitä sinä olet tehnyt, vaimo?» kysyi Jeremiah. »Sinua on soitettu, lukemattomia kertoja.»

»Oi Jeremiah!» huudahti mrs Affery. »Olen — olen nähnyt unta.»

Muistaen vaimonsa entisiä samanlaisia yrityksiä toi mr Flintwinch kynttilän niin lähelle hänen päätänsä kuin olisi aikomus sytyttää eukko tuleen keittiön valaisemiseksi.

»Etkö sinä tiedä, että nyt on hänen tee-aikansa?» kysyi hän irvistäen ilkeästi ja potkaisten mrs Afferyn tuolin jalkaa.

»Jeremiah? Tee-aikako? En tiedä, mikä minulle tuli. Mutta tunsin kauheata huimausta, Jeremiah, ennenkuin aloin — uneksia, niin että se varmaan oli sitä.»

»Hassutuksia! Unikeko!» ärähti mr Flintwinch. »Mistä sinä puhut?»

»Kuulin sellaista outoa ääntä, Jeremiah, ja kummallista liikehtimistä. Täällä keittiössä — juuri täällä.»

Jeremiah kohotti kynttiläänsä ja katseli mustunutta kattoa, laski sen alas ja katseli kosteita lattiakiviä, kääntelehti kynttilä kädessä ja katseli likaisia tahraisia seiniä.

»Rottia, kissoja, vettä, viemärejä», selitti Jeremiah.

Mrs Affery pudisti jokaiselle sanalle kieltävästi päätänsä. »Ei, Jeremiah, olen kuullut ja kokenut sitä ennen, yläkerrassakin ja kerran portaissa, kun olin iltaselle tulossa hänen huoneestaan meidän huoneeseemme — kahinaa ja jonkinlaista väräjävää kosketusta takanani.»

»Affery, vaimoni», sanoi mr Flintwinch julman näköisenä, pistettyään nenänsä lähelle rouvan suuta, koetellakseen, tuoksahtaisiko se väkeville, »ellet nyt kiireesti toimita teetä, eukko, niin saat tuntea kahinaa ja kosketusta, joka lennättää sinut keittiön toiseen päähän».

Tämä ennustus elähdytti mrs Flintwinchin kiirehtimään ja rientämään mrs Clennamin huoneeseen. Mutta kaiken tämän jälkeen alkoi hän olla yhä varmempi siitä, että tässä synkässä talossa jotakin oli hullusti päin. Tästä alkaen ei hän milloinkaan hämärän tultua tuntenut olevansa turvassa siellä eikä milloinkaan kulkenut portaissa pimeässä peittämättä päätänsä esiliinalla, jottei näkisi mitään.

Näiden aavemaisten tuntemusten ja kummallisten unien vaikutuksesta joutui mrs Flintwinch tänä iltana levottomuuden ja pelon tilaan, josta tämä kertomus ei tiedä hänen pitkiin aikoihin tointuvan. Kaikkien hänen uusien kokemustensa ja huomioittensa epämääräisyys ja hämäryys samoin kuin häntä ympäröivien olojen salaperäisyys tekivät hänetkin salaperäiseksi muille; ja hän kävi muille yhtä käsittämättömäksi kuin talo ja mitä siinä tapahtui oli hänelle itsellensä.

Hän ei vielä ollut valmistanut mrs Clennamin teetä, kun ovelta kuului hiljainen koputus, jollainen aina ilmoitti Pikku Dorritin tulon. Mrs Affery katseli Pikku Dorritia, kun tämä riisui yksinkertaisen päähineensä eteisessä, ja mr Flintwinchiä, joka siveli leukojaan tarkastellen äänettömänä tyttöä, ja näytti odottavan tästä joitakin ihmeellisiä seurauksia, jotka pelästyttäisivät hänet järjiltään tai räjäyttäisivät heidät kaikki kappaleiksi.

Kun tee oli juotu, kuului toinen koputus, joka ilmoitti Arthurin saapuneen. Mrs Affery meni laskemaan hänet sisään, ja Arthur sanoi tullessaan eteiseen: »Affery, olipa hyvä, että te -tulitte avaamaan. Tahtoisin kysyä teiltä jotakin.»

Affery vastasi paikalla: »Jumalan tähden, älkää kysykö minulta mitään, Arthur, olen puolikuollut säikähdyksestä ja loput minusta on kuolemaisillaan unien tähden. Älkää kysykö minulta mitään! Kaikki on mullin mallin minun päässäni!» — ja hän syöksyi samassa tiehensä eikä lähestynyt häntä enää.

Mrs Afferylla ei ollut halua lukemiseen, eikä synkässä huoneessa ollut kylliksi valoa, jotta hän olisi nähnyt ommella, jos hänellä olisi ollutkin taipumusta siihen; sentähden hän joka ilta istui pimennossa, josta hän tuon tuostakin oli ilmestynyt Arthurin kotiinpaluuiltana ja hautoi mielessään hurjia mietteitä ja arveluja emännästään, miehestään ja talossa kuuluvista äänistä ja kahinasta. Kesken hirvittäviä hartaudenharjoituksia vetivät nämä mietteet mrs Afferyn katseet ovelle, aivan kuin hän odottaisi jonkun pimeän olennon ilmestyvän sieltä noina sopivina hetkinä neljänneksi heidän seuraansa.

Muuten ei Affery milloinkaan sanonut eikä tehnyt mitään, joka olisi vetänyt ovelien erikoisen huomion hänen puoleensa, paitsi jonkun kerran, tavallisesti maatapanon rauhallisina hetkinä, jolloin hän saattoi äkkiä hyökätä esille pimeästä nurkastaan ja kuiskata kauhistunein kasvoin mr Flintwinchille, joka luki sanomalehtiä mrs Clennamin pienen pöydän läheisyydessä:

»Kuule, Jeremiah! Kuuntele! Mitä melua tuo on?»

Tällöin melu, jos sellaista oli kuulunutkaan, tavallisesti taukosi, ja mr Flintwinch ärähti ja kääntyi kiivaasti hänen puoleensa, aivan kuin vaimo olisi hetkeksi pelästyttänyt hänetkin vasten hänen tahtoaan: »Affery, eukko, sinun pitää saada lääkeryyppy, eukko, aimo lääkeryyppy! Olet taas uneksinut!»

KUUDESTOISTA LUKU

Ei kenenkään heikkous

Kun aika tuli, jolloin Clennamin piti uudistaa tuttavuutensa Meaglesin perheen kanssa, lähti hän, noudattaen Bleeding Heart Yardissa mr Meaglesin kanssa tekemäänsä sopimusta, eräänä lauantaina Twickenhamia kohden, jossa mr Meaglesilla oli pieni maalaisasumus. Koska ilma oli kaunis ja kuiva ja kaikki englantilaiset tiet erinomaisen mielenkiintoisia hänelle, joka oli ollut kauan poissa, lähetti hän laukkunsa diligenssissä ja lähti astelemaan jalkaisin. Kävelymatka itsessään oli hänelle uutta huvia ja sellaista, josta hän harvoin oli saanut nauttia kaukana vieraalla maalla.

Hän kulki Fulhamin ja Putneyn kautta saadakseen huvin käyskennellä nummella. Siellä oli kirkasta ja säteilevää, ja päästyään näin pitkälle matkallaan Twickenhamiin, huomasi hän myös päässeensä hyvän taipaleen matkallaan ilmavampia, aineettomampia päämääriä kohden. Ne olivat nopeasti kohonneet hänen näköpiiriinsä terveellisen liikunnan ja hauskan tien vaikutuksesta. Ei ole helppoa kävellä maalla mietiskelemättä jotakin. Ja hänellä oli riittävä määrä ratkaisemattomia kysymyksiä mietittävänään, vaikka olisi kävellyt maailman ääriin.

Ensiksikin kysymys, joka harvoin poistui hän mielestään, kysymys, mitä hän nyt alkaisi tehdä, mihin toimeen antautuisi, miltä haaralta olisi paras hakea elämäntehtävää. Hän ei suinkaan ollut rikas, ja jokainen päättämättömyydessä ja toimettomuudessa kulunut päivä lisäsi hänen perintönsä hänelle tuottamaa tuskaa ja huolta. Joka kerta, kun hän aikoi suunnitella perintönsä suurentamista tai säästöön panemista, palasi hänen epäluulonsa, että jollakulla oli tyydyttämättömiä vaatimuksia hänen suhteensa, joita hänen oikeudentuntonsa ei saanut jättää huomioonottamatta; ja tässä jo riitti miettimisen aihetta pisimmällekin kävelyretkelle. Sitten oli kysymys äidin, jonka hän tapasi useita kertoja viikossa, ja hänen välisestään suhteesta; se oli nyt tasainen ja sovinnollinen, muttei suinkaan luottavainen. Pikku Dorrit oli vallitsevana ja pysyvänä ajatuksen aiheena; miettiessään omia olojaan yhteydessä hänen tarinansa kanssa Arthur tajusi, että tämä pieni olento oli ainoa henkilö, joka liittyi häneen, toiselta puolen viattoman luottavaisuuden, toiselta hellän suojeluksen siteillä, myötätunnon, kunnioituksen, epäitsekkään mielenkiinnon, kiitollisuuden ja säälin siteillä. Ajatellessaan häntä ja mahdollisuutta, että hänen isänsä pääsisi vankeudesta kuoleman vapauttavan käden kautta — tätä hän piti ainoana ajateltavana olojen muutoksena, joka antaisi hänelle tilaisuuden olla Pikku Dorritille sellaisena ystävänä, joksi hän tahtoikin tulla, muuttaen hänen elämäntapansa kokonaan, tasoittaen hänen kivikkoisen tiensä ja antaen hänelle oikean kodin — ajatellessaan näin Clennam kuvitteli hänet, poloisen rauhaan päässeen Marshalsean lapsen, ottotyttärekseen tulevaisuudessa. Jos hänellä lopuksi vielä oli Twickenhamia koskeva ajatuksenaihe, oli se niin epämääräinen, että se miltei muodosti vain vallitsevan ilmapiirin, jossa nämä muut aiheet liikkuivat.

Hän oli kulkenut nummen poikki ja oli juuri jättämäisillään sen taaksensa, kun saavutti erään henkilön, joka jonkun aikaa oli astunut hänen edellänsä ja jonka hän nyt, lähelle päästyään, luuli tuntevansa. Hän päätteli niin jostakin pään asennossa huomattavasta piirteestä ja vartalon miettiväisettä ilmaisevista liikkeistä, kulkijan astuessa jotenkin ripeästi eteenpäin. Mutta kun mies — sillä kulkija oli mies — työnsi hattunsa takaraivolle ja pysähtyi tarkastamaan jotakin edessään olevaa esinettä, tunsi hän Daniel Doycen.

»Mitä kuuluu, mr Doyce?» kysyi Clennam saavuttaen hänet. »Hauska tavata teitä taas ja terveellisemmässä paikassa kuin verukevirastossa.»

»Kas, mr Meaglesin ystävä!» huudahti pahantekijä heräten laskelmistaan, joita oli ollut tekemässä, ja ojentaen kätensä. »Hauska tavata teitä, sir. Suokaa anteeksi, että olen unohtanut nimenne.»

»Kyllä mielelläni. Se ei ole mikään kuuluisa nimi. Se ei ole Barnacle.»

»Ei, ei», nauroi Doyce. »Ja nyt minä muistankin sen. Clennam se on. Mitä kuuluu, mr Clennam?»

»Toivon hiukan», sanoi Arthur heidän jatkaessaan yhdessä matkaansa, »että meillä on sama päämaali, mr Doyce».

»Nimittäin Twickenhamko?». vastasi Daniel. »Sepä hauskaa kuulla.»

He tulivat pian tuttavallisiksi ja lyhensivät matkaansa keskustelemalla erilaisista asioista. Kekseliäs pahantekijä oli erittäin vaatimaton ja älykäs, joka, vaikka olikin kansanmies, oli liiaksi tottunut yhdistämään aatteiden omaperäisyyttä ja rohkeutta niiden toteuttamisen vaatimaan kärsivällisyyteen ja huolellisuuteen, ollakseen missään suhteessa tavallinen mies. Aluksi oli vaikeata johtaa häntä puhumaan itsestänsä, ja hän torjui Arthurin yritykset siihen suuntaan myöntämällä ohimennen vain, että hän kyllä oli tehnyt tämän ja tuon, että se ja se oli hänen käsialaansa ja että hän oli keksinyt sellaisen ja sellaisen, mutta tämähän kuului hänen ammattiinsa, nähkääs, ammattiinhan se kuului, kunnes hän vähitellen huomasi, että hänen toverinsa oli todella huvitettu hänen kertoessaan itsestään, jolloin hän taipui avomielisesti tyydyttämään toisen tiedonhalua. Ja silloin kävi selville, että hän oli hevosenkengitäjän poika pohjois-Englannista ja että leskeksi jäänyt äiti ensin oli pannut hänet lukkosepän, oppiin; täällä hän oli »sattunut keksimään muutamia pikkuasioita» lukkojen valmistuksessa, jonka johdosta hän oli saanut vapautuksen, työsopimuksestaan sekä rahalahjan; se teki hänelle sitten mahdolliseksi toteuttaa hartaan toivomuksensa työskennellä mekaanikon työpajassa; täällä oli hän sitten seitsemän vuoden aikana ahertanut ankarasti, opiskellut ankarasti ja elänyt ankaraa elämää. Tämän ajan kuluttua oli hän työskennellyt viikkopalkalla »verstaassa» toiset seitsemän tai kahdeksan vuotta, jonka jälkeen oli lähtenyt Clyden rantamille, opiskellut, viilannut ja takonut siellä, lisäten sekä tietojaan että taitojaan, vielä kuuden tai seitsemän vuoden ajan. Hänen täällä ollessaan oli hänelle tarjottu Lyonissa paikka, jonka hän otti vastaan; sieltä hänet oli kutsuttu Saksaan ja täältä Pietariin, jossa hänellä oli ollut hyvä menestys — parempi kuin missään muualla. Kuitenkin oli hänellä, tietysti, ollut kotimaa mielessä ja halu saada siellä tunnustusta sekä palvella sitä, mikäli kykeni, mieluummin kuin vierasta maata. Ja niin oli hän palannut kotiin. Ja täällä hän oli perustanut liikkeen, tehnyt keksintöjä ja käyttänyt niitä, uurtanut itselleen uran, kunnes hänet kahdentoista vuoden herkeämättömän palveluksen ja virastoissa juoksun jälkeen kirjoitettiin suuren brittiläisen kunnialegioonan, verukevirastossa tiuskaisten torjuttujen legioonan kirjoihin ja hän sai rintaansa suuren brittiläisen ritariston ansiomerkin, Barnaclein ja Stiltstalkingien ansiottomuusmerkin.

»Olipa vahinko, että ollenkaan käänsitte ajatuksenne sille ladulle, mr Doyce», sanoi Clennam.

»Totta kyllä, sir, ainakin jossakin määrin. Mutta minkäs ihminen kohtalolleen voi? Jos hänelle sattuu sellainen onnettomuus, että hän keksii jotakin, mikä voisi hyödyttää isänmaata, täytyy hänen kantaa sen seuraukset.»

»Eikö olisi parempi jättää se sikseen?» kysyi Clennam.

»Sitä hän ei voi tehdä», vastasi Doyce ja pudisti, miettiväisesti hymyillen, päätänsä. »Sitä ei ole johdettu hänen mieleensä, jotta se haudattaisiin unhotukseen. Se on johdettu hänen mieleensä, jotta se tuottaisi hyötyä. Olemme saaneet elämämme sillä ehdolla, että viimeiseen saakka taistelemme lujasti ylläpitääksemme sitä. Samalla tavalla mies ajattelee keksinnöstään.»

»Se merkitsee siis», päätteli Arthur, joka alkoi todella ihailla rauhallista toveriansa, »ettette vielä nytkään ole menettänyt rohkeuttanne».

»Vaikka olisinkin menettänyt sen, ei minulla olisi lupaa tehdä niin», vastasi toinen. »Asia on yhtä tosi kuin konsanaan ennen.»

Kun he olivat astuneet jonkun matkaa äänettöminä, kysyi Clennam, sekä muuttaakseen keskustelun suuntaa että välttääkseen tekemästä sitä liian äkillisesti, oliko mr Doycella liikekumppania, joka ottaisi hartioilleen osan liikehuolista.

»Ei», vastasi mr Doyce, »ei tällä kertaa. Ensin, kun aloitin, oli minulla kyllä toveri, ja hyvä olikin. Mutta hän kuoli muutama vuosi takaperin, enkä mielelläni kääntynyt toisen puoleen menetettyäni hänet, minkä tähden ostin hänen osansa ja olen sitte jatkanut liikettä yksin. Ja vielä eräs asia», sanoi Doyce, hyväntuulisesti naurahtaen, pysähtyi hetkeksi ja laski oikean nyrkkinsä, jossa oli niin erikoisen notkea ja taipuisa peukalo, Clennamin käsivarrelle, »keksijästä ei ole liikemieheksi, tiedättekös».

»Eikö?» ihmetteli Clennam.

»Ei, niin väittävät liikemiehet», vastasi toinen nauraen ääneen ja jatkaen matkaa. »En tiedä, miksi meiltä onnettomilta otaksutaan puuttuvan tervettä järkeä, mutta sellainen on yleinen luulo. Paras ystävänikin maailmassa, erinomainen yhteinen ystävämme tuolla», Doyce nyökkäsi Twickenhamiin päin, »pyrkii ottamaan minut suojelukseensa, tiedättekös, aivan kuin en oikein kykenisi itse huolehtimaan itsestäni».

Arthur Clennam ei voinut olla yhtymättä toisen hyväntuuliseen nauruun, sillä hän huomasi kuvauksen sattuvaksi.

»Sentähden olen arvellut sopivaksi ottaa itselleni yhtiökumppanin, joka on liikemies eikä syyllinen minkäänlaisiin keksintöihin», tuumi Daniel Doyce ottaen hatun päästänsä sivelläkseen otsaansa, »ellei muun tähden, niin ainakin tyydyttääkseni yleistä mielipidettä ja ylläpitääkseni työpajani arvoa. En luulisi hänen voivan väittää, että olen veltosti tai sekavasti johtanut sen työtä; mutta hänen — olipa hän kuka hyvänsä — asiansa on puhua tästä eikä minun.»

»Ette siis vielä ole valinnut häntä?»

»En, sir, en ole. Olen vastikään päässyt selville siitä, että minun on valittava toveri. Asian laita on niin, että työtä on ilmestynyt enemmän kuin ennen, ja työpajassa on minulle tehtävää kylliksi nyt, kun alan vanheta. Kun on kirjanpitoa, kirjeenvaihtoa, ulkomaanmatkoja ja muuta sellaista, johon johtajaa tarvitaan, niin ei minulta riitä aikaa kaikkeen. Olen matkalla — holhoojani ja suojelijani luokse», sanoi Doyce, taas nauravin silmin, »keskustelemaan siitä, kuinka tämä asia olisi parhaiten järjestettävä, jos nyt tästä maanantaiaamuun saan rauhallisen puolituntisen neuvotteluihin. Hän on ymmärtäväinen mies liikeasioissa ja on käynyt hyvää koulua.»

Tämän jälkeen he keskustelivat erilaisista asioista, kunnes pääsivät perille. Daniel Doycessa ilmeni tyyntä ja vaatimatonta itseluottamusta — rauhallinen tietoisuus siitä, että mikä oli totta, sen täytyi pysyä totena huolimatta Barnaclein perhemerestä, ja että se pysyi totena, tinkimättä totena senkin jälkeen, kun tämä meri oli juossut kuiviin — ja tässä oli eräänlaista suuruutta, vaikkei ulkonaista, virallista laatua.

Hän tunsi talon hyvin ja vei Arthurin sinne sellaista tietä, jolta se näkyi enimmin edukseen. Se oli ihastuttava paikka (sitä ei suinkaan haitannut sen lievä omituisuus) virran viertä kulkevan tien varrella, ja juuri sellainen, jollainen Meaglesin perheen asunnon tuli olla. Se oli puutarhan keskellä, joka epäilemättä vuoden toukokuussa oli yhtä raikas ja kaunis kuin Pet elämänsä toukokuussa; sitä suojasivat kauniit puuryhmät ja kiertelevät, rehevät muratit, aivan kuin mr ja mrs Meagles Petiä. Se oli tehty vanhasta tiilirakennuksesta, jonka yksi osa oli tykkänään purettu ja toinen osa muutettu nykyiseksi asunnoksi, niin että siihen kuului vanhempi, hyvin säilynyt osa edustamassa mr ja mrs Meaglesia ja uusi maalauksellinen, erittäin kaunis osa edustamassa Petiä. Siellä oli myös myöhemmin rakennettu kasvihuone, joka nojautui itse rakennukseen epämääräisen värisine, tummaksi maalattuine laseineen ja jonka läpinäkyvämmät osat loistivat päivänpaisteessa milloin tulena, milloin viattomina vesipisaroina; tämä saattoi edustaa Tattycoramia. Näköpiirissä kimmelsi rauhallinen virta lauttavenheineen ja saarnasi huvilan asukkaille, sanoen: »Katsokaa, vanhat ja nuoret, kiihkeät ja tyynet, ärtyisät ja tyytyväiset, näin vierii virta herkeämättä ja tasaisesti eteenpäin. Värähdelköön sydän millaisista epäsoinnuista tahansa, niin soittaa liplatteleva vesi aina samaa säveltä lauttavenheen keulaa vasten. Vuosi vuodelta kuluu niin ja niin paljon voimaa lautan kuljettamiseen, niin ja niin monta peninkulmaa vierii virta tunnissa, täällä on kaislaa, tuolla lumpeita, ei mitään epävarmaa eikä levotonta tällä tasaisesti virtaavalla tiellä, jotavastoin te, ajan virralla matkaajat, olette kovin oikullisia ja rauhattomia.»

Porttikello oli tuskin kilahtanut, kun mr Meagles jo tuli heitä vastaan. Mr Meagles oli tuskin päässyt pihaan, kun mrs Meagles tuli ulos. Mrs Meagles oli tuskin tullut ulos, kun Pet ilmestyi. Pet oli tuskin ilmestynyt, kun Tattycoram tuli ulos. Harvoin tulee vieraiden osaksi vieraanvaraisempaa vastaanottoa.

»Tänne me nyt, kuten näette», sanoi mr Meagles, »olemme koteloituneet omiin kotirajoihimme, ikäänkuin emme enää milloinkaan lähtisi lentoon — matkustamaan. Täällä ei ole samanlaista kuin Marseillessa, tokko vain? Täällä ei tule kysymykseen mikään 'allons' ja 'marchons'.»

»Niin, tämä kauneus on todella aivan eriluonteista!» vastasi Clennam katsellen ympärilleen.

»Mutta voi ihme sentään!» Huudahti mr Meagles hieroen hyvillään käsiään, »se oli tavattoman hauskaa, tuo karanteenissaolomme, eikö ollutkin? Tiedättekö, olen monta kertaa toivonut olevani siellä taas. Meitä oli siellä hauska seura.»

Tällainen mr Meagles aina oli. Matkalla ollen moitti hän kaikkea, mutta kun oli kotona, ikävöi hän matkansa kiusoja ja vaivoja.

»Jos olisi kesäaika», sanoi hän, »jota toivoisin teidän tähtenne, ja kaikki täällä järjestyksessä, niin että saisitte nähdä kotimme parhaimmillaan, niin tuskin kuulisitte omaa ääntänne lintujen laululta. Me, jotka olemme käytännöllistä väkeä, emme milloinkaan salli kenenkään peloitella lintuja; ja ne, jotka niinikään ovat käytännöllistä väkeä, kokoontuvat tänne myriadein. Olemme iloisia siitä, että tulitte tänne, Clennam (jos sallitte, jätän misterin sikseen); vakuutan vilpittömästi, että olemme iloisia siitä.»

»En ole saanut osakseni näin herttaista tervehdystä», sanoi Clennam, mutta muisti samassa, mitä Pikku Dorrit oli sanonut hänelle hänen omassa huoneessaan, ja lisäsi uskollisena: »lukuunottamatta yhtä ainoata kertaa — senjälkeen kun kävelimme edestakaisin katsellen Välimerta».

»Ah!» vastasi mr Meagles. »_Siinä_ oli näköalaa, eikö ollutkin? En ole ihastunut sotilashallitukseen, mutta en panisi pahaksenikaan, jos. joskus täältä naapuristosta kuuluisi jokunen — jokunen vain — ‘allons' ja 'marchons'. Täällä on hiivatin hiljaista.»

Pitäen tällaisen ylistyspuheen syrjäiselle kotikolkalleen ja pudistaen epäilevästi päätänsä saattoi mr Meagles vieraansa sisälle. Talo oli kylliksi avara, ei liikaa; se oli yhtä kaunis sisältä kuin ulkoakin, hyvin järjestetty, mukava ja kodikas.

Jälkiä perheen kiertolaistavoista saattoi huomata siinä, että huonekalut ja taulut olivat peitetyt, uutimet verhotut, mutta helposti saattoi nähdä, että yksi mr Meaglesin mielijohteita oli pitää koti aina heidän poissaollessaan siinä kunnossa kuin he palaisivat kotiin ylihuomenna. Siellä oli niin suuri ja sekalainen kokoelma esineitä, joita hän oli koonnut monilla matkoillaan, että talo oli kuin rakastettavan merirosvon asumus. Siellä oli muinaisesineitä Keski-Italiasta, jotka oli tehty parhaissa uudenaikaisissa, tätä teollisuutta harjoittavissa tehtaissa; muumionkappaleita Egyptistä (tai kenties Birminghamista); venetsialaisia malligondoleja; sveitsiläisiä mallikyliä, kivettyneen, hakatun vasikanlihan näköistä mosaiikkikivitystä Herculaneumista ja Pompeijista, hautatuhkaa, Vesuviuksen laavaa, -espanjalaisia viuhkoja, Spezzian olkihattuja, maurilaisia tohveleja, Toscanan hiusneuloja, Carraran veistoksia, Trasteveren vöitä, Genuan sametteja ja filigrammeja; neapelilaisia koralleja, Rooman kameoita, geneveläisiä jalokiviä, arabialaisia lyhtyjä, itse paavin siunaamia rukousnauhoja ja loppumaton varasto kaikenlaatuista kamaa. Siellä oli jos jonkinlaisia näköaloja lukemattomista eri paikoista; ja siellä oli pieni tauluhuone pyhitettynä muutamille tavanmukaisille tahmeille vanhoille pyhimyksille, joiden suonet olivat kuin ruoskansiimoja, hiukset kuin Neptunuksen hapset, kasvojen rypyt kuin tatueerausta, ja joilla oli yllään sellaiset vernissatakit, että jokainen pyhä henkilö toimi kärpäspyydyksenä. Näistä kuva-ostoista puhui mr Meagles vanhaan tapaansa. Hän ei ollut mikään asianymmärtäjä, sanoi hän, hankkipahan vain sellaista, mikä häntä miellytti; hän oli keksinyt nämä ja ostanut ne pilkkahinnasta, ja ihmiset olivat pitäneet niitä kerrassaan hienoina. Eräs mies, jonka ainakin pitäisi ymmärtää näitä asioita, oli selittänyt, että »Lukeva viisas» (erikoisen öljyinen vanha herrasmies, jolla oli huopapeitto hartioillaan ja joutsenuntuvainen leukaparta ja jota yltyleensä peitti paksua piirakankuorta muistuttava levykerros) oli hieno Guercino. Mitä tuohon Sebastian del Piomboon tuli, sai Clennam itse päättää: jos se ei ollut hänen myöhäisempää maalaustapaansa, niin täytyi kysyä, kenenkä se sitten olisi. Titianinko? Saattoi olla, saattoi olla olemattakin ehkä siinä oli vain hänen vaikutustaan. Daniel Doyce arveli, ettei siinä luultavasti tuntunut Titianin vaikutusta, mutta mr Meagles ei ollut kuulevinaan hänen huomautustaan.

Näytettyään kaikki saaliinsa, vei mr Meagles vieraat omaan hauskaan huoneeseensa, jonka ikkunat olivat pihaan päin ja jonka yksi osa oli sisustettu pukuhuoneeksi ja toinen konttorihuoneeksi; täällä oli eräänlaisella luukkupöydällä pari kuparivaakaa kullan punnitsemista varten ja rahalapio.

»Kas tässä ne ovat», sanoi mr Meagles; »näiden kahden esineen takana seisoin kokonaista viisineljättä vuotta, joiden kuluessa ajattelin maailman kiertelemistä yhtä vähän kuin nyt ajattelen — kotona pysymistä. Kun sitten erosin pankista ainiaaksi, pyysin nämä itselleni ja toin ne mukanani tänne: Mainitsen niitä nyt heti, ettette luule minun istuvan (kuten Pet väittää) liiketoimistossani ja laskevan rahojani, niinkuin kuningas laulussa, jossa kerrotaan neljästäkolmatta rastaasta.»

Clennamin silmät olivat pysähtyneet seinällä riippuvaan tauluun, joka esitti kahta pientä kaunista tyttöä, luonnollisessa koossa, kädet kiedottuina toistensa ympärille. »Niin, Clennam», sanoi mr Meagles hiljaisemmalla äänellä. »Siinä he ovat molemmat. Se otettiin noin seitsemäntoista vuotta takaperin. Kuten usein sanon äidille, he olivat vauvoja silloin.»

»Heidän nimensä?» kysyi Clennam.

»Niin, tosiaankin! Ette ole kuullut muuta nimeä kuin Pet. Petin nimi on Minnie, hänen sisarensa Lillie.»