Part 19

Kello löi kolme ja puoli neljä, ja he olivat kulkeneet London Bridgen yli. He olivat kuulleet vuoksiaallon kohisevan tokeita vastaan, olivat katselleet kauhun valtaamina alas virran yllä leijailevaa synkkää sumua, olivat nähneet veden pinnalla pieniä valoläikkiä, siltalyhdyn heijastamia, jotka kiiluivat kuin paholaisen silmät ja vaikuttivat kammottavan lumoavasti synnin ja kurjuuden uhreihin. He olivat hätkähtäneet sivuuttaessaan kodittomia, jotka viruivat kokoon kyyristyneinä nurkkauksissa, olivat juosseet juopuneita pakoon, säikähtäneet hiipiviä miehiä, jotka viheltelivät ja vihjailivat toisilleen kadunkulmissa tai juoksivat täyttä vauhtia. Vaikka Pikku Dorrit kaikkialla oli johtajana ja ohjaajana, oli hän kuitenkin riippuvinaan Maggyssa ja turvautuvinaan häneen, kerrankin hyötyen lapsellisesta ulkomuodostaan. Ja useammin kuin kerran kuului heidän tiellään meluavasta tai hiiviskelevästä parvesta ääni kehoittavan tovereita antamaan »vaimon lapsineen kulkea rauhassa».

Näin oli vaimo lapsinensa kulkenut ja kierrellyt, ja kellot olivat torneissa lyöneet viisi. He astelivat hitaasti itää kohti ja alkoivat jo aavistella kalpeata päivänkoittoa, kun muudan vaimo tuli heidän jäljessään.

»Mitä aiotte tehdä tuolle lapselle?» kysyi hän Maggylta.

Hän oli nuori — aivan liian nuori ollakseen täällä, sen taivas tietäköön — eikä hän ollut ruma eikä turmeltuneen näköinen. Hän puhui karkeasti, muttei luonnostaan karkealla äänellä; siinä oli jonkinlaista musikaalista sointuakin.

»Mitä aiotte tehdä itsellenne sitten?» ärähti Maggy keksimättä parempaa vastausta.

»Ettekö näe sitä sanomattakin?»

»Enpä luule näkeväni», vastasi Maggy.

»Surmata itseni. Nyt olen vastannut teille, vastatkaa nyt minulle. Mitä aiotte tehdä lapselle?»

Otaksuttu lapsi piti päänsä painuksissa lähellä Maggya.

»Poloinen!» sääli nainen. »Eikö teillä ole sydäntä rinnassanne, kun kuljetatte häntä julmilla kaduilla tähän aikaan? Eikö teillä ole silmiä nähdäksenne, kuinka hieno ja hento hän on? Eikö teillä ole älyä (eikä sitä näy paljon olevankaan), kun ette tuon enempää sääli tätä värisevää, kylmää kätöstä?»

Nainen oli tullut kadun poikki heidän luoksensa ja piteli kätöstä omissaan, hieroen sitä. »Suutele onnetonta haaksirikkoista, lapseni», pyysi hän kumartuen hänen puoleensa, »ja kerro, mihin hän vie sinut».

Pikku Dorrit kääntyi häneen päin.

»Mitä, hyvä Jumala!» huudahti toinen peräytyen, »tehän olette nainen!»

»Älkää olko millännekään!» rauhoitti Pikku Dorrit, tarttuen toisen käsiin, jotka olivat kiireesti päästäneet hänen omansa irti. »En minä pelkää teitä.»

»Teidän olisi parempi pelätä minua», vastasi nainen. »Eikö teillä ole äitiä?»

»Ei.»

»Eikä isää?»

»Kyllä, hyvin hyvä isä.»

»Menkää kotiin hänen luoksensa ja pelätkää minua. Päästäkää minut. Hyvää yötä!»

»Minun täytyy kiittää teitä ensin; antakaa minun puhua teille, kuin jos olisin lapsi.»

»Ette voi tehdä sitä», vastasi nainen. »Olette hyvä ja viaton, mutta ette voi katsella minua lapsen silmillä. En olisi ikinä koskenut teihin, ellen olisi luullut teitä lapseksi.» Ja oudosti, rajusti huudahtaen riensi hän tiehensä.

Taivaalla ei vielä ollut tietoa päivästä, mutta sensijaan kajahtelevilla katukivillä; vaunut, rattaat ja vankkurit kulkea kolistelivat niitä pitkin, työmiehet riensivät erilaisiin toimiinsa, aikaisia liikkeitä availtiin, kauppa alkoi torilla, ja virranrannalla oli liikettä. Koittava päivä tuntui lepattavissa lyhdynvaloissa, jotka loistivat himmeämmin kuin muina aikoina, se tuntui myös lisääntyneenä kirpeytenä ilmassa ja yön aavemaisessa häipymisessä.

He palasivat taas Marshalsean portille aikoen odottaa siinä siksi, kunnes portti avattaisiin, mutta ilma oli niin raakaa ja kylmää, että Pikku Dorritin täytyi pysytellä liikkeellä, taluttaen puolinukkuvaa Maggya.

Kulkiessaan kirkon ohi huomasi hän siellä valoa ja oven olevan auki, jonkatähden hän nousi portaita ylös ja vilkaisi ovelta sisään.

»Kuka siellä?» huusi kookas vanha mies, joka juuri asetti yömyssyä päähänsä ikäänkuin aikoen ruveta makuulle johonkin holviin.

»Ei juuri kukaan, sir», vastasi Pikku Dorrit.

»Seis!» huusi mies. »Antakaas kun katson teitä!»

Pikku Dorritin, joka jo oli ollut aikeissa lähteä ulos, täytyi nyt palata ja ilmestyä suojatteineen vanhan miehen eteen.

»Arvasin sen!» sanoi tämä. »Kyllä tunnen teidät!»

»Olemme usein nähneet toisemme», sanoi Pikku Dorrit tuntien hänet suntioksi tai vahtimestariksi tai kirkonvartijaksi tai mikä hän lienee ollut, »kun olen ollut täällä kirkossa».

»Enemmänkin vielä, tiedättekö, meillä on teidän syntymänne merkittynä kirkonkirjaamme; te kuulutte meidän merkillisyyksiimme.»

»Todellako?» ihmetteli Pikku Dorrit.

»Niin aivan. Marshalsean lapsi — mutta kuinka olette ulkona näin aikaisin?»

»Me jäimme eilen illalla portin taakse ja olemme nyt odottaneet sen avaamista.»

»Älkäähän toki! Ja siihen on vielä hyvän joukon toista tuntia! Tulkaa sakastiin. Siellä palaa valkea maalareita varten. Odotan maalareita, muuten en suinkaan olisi täällä tähän aikaan, sen voitte uskoa. Yksi meidän merkillisyyksistämme ei suinkaan saa värjötellä vilussa, jos vain voimme tarjota hänelle suojaa ja lämmintä. Tulkaa siis!»

Hän oli kerrassaan ystävällinen vanha ukko, hauskaan, isälliseen tapaan; ja kohennettuaan sakastin takkavalkeata etsi hän kirkonkirjahyllyltä erästä määrättyä nidosta. »Kas, tässä te olette», sanoi hän ottaen sen alas ja käännellen lehtiä. »Täältä löydätte itsenne luonnollisessa koossa. Amy, William ja Fanny Dorritin tytär. Syntynyt Marshalsean vankilassa Saint Georgen seurakunnassa. Ja me kerromme ihmisille että te olette asunut siellä siitä saakka olematta päivääkään tai yötä poissa. Onko se totta?»

»Aivan totta, viime yöhön saakka.»

»Jumala sentään!» Mutta hänen katsellessaan tyttöä ihailevin silmin juolahti hänen mieleensä muutakin. »Olen pahoillani nähdessäni, että olette heikko ja väsynyt. Jääkää tänne vähäksi aikaa. Minä tuon kirkosta pieluksia, niin että te ja ystävänne voitte levätä tässä takan ääressä. Älkää pelätkö, ettette joutuisi isänne luokse, kun portit avataan. Minä herätän teidät.»

Hän toikin kohta pieluksia, jotka levitti lattialle.

»Kas niin, siinä saatte levätä, taas luonnollisessa koossa. Oi, älkää huoliko kiittää. Minullakin on tyttäriä. Ja vaikkeivät he ole syntyneet Marshalsean vankilassa, olisi sekin voinut sattua, niinkuin minä olen hoitanut asioitani, jos olisin ollut samanlaista sukuperää kuin teidän isänne. Odottakaas. Minun pitää panna jotakin tuon pieluksen alle, johon voitte sitte painaa päänne. Tässä on kuolleitten luettelo. Juuri se! Olemme merkinneet mrs Banghamin siihen. Mutta useimmille tämä kirja on mielenkiintoinen — ei niiden tähden, jotka jo ovat merkityt siihen, vaan niiden tähden, joiden nimi ei vielä ole siinä — kuka ensi kerralla merkitään ja milloin. Se kysymys on mielenkiintoinen.»

Vilkaisten kehoittavasti järjestämäänsä vuoteeseen jätti hän heidät tunniksi lepäämään. Maggy kuorsasi jo, ja Pikku Dorrit nukahti hänkin pian, pää sinetöidyn kohtalonkirjan päällä, huolehtimatta sen salaperäisistä valkeista lehdistä.

Tällaiset olivat Pikku Dorritin kutsut. Hän sai nähdä suurkaupungin häpeän, autiuden, kurjuuden kaikessa alastomuudessaan ja kokea synkän yön kosteutta, kylmyyttä, vitkaan vieriviä tunteja ja pilviä kiidättävää tuimaa tuulta. Tällaiset olivat Pikku Dorritin kutsut, joilta hän palasi kotiin ylen uupuneena, sateisen aamun harmaana sarastaessa.

VIIDESTOISTA LUKU

Mrs Flintwinch näkee taas unta

Raihnainen vanha talo Cityssä nojasi nokiviitta yllään rappeutuneihin ja kuluneihin kainalosauvoihinsa eikä tuntenut minkäänlaisia terveyden tai hilpeyden väliaikoja, tapahtuipa mitä hyvänsä. Jos aurinko joskus sattui siihen, hipaisi se sitä vain yhdellä säteellä, joka jo puolen tunnin kuluttua siirtyi pois; jos kuun valo lankesi siihen, loi se vain muutamia läikkiä sen synkälle takille ja teki sen entistä surkeamman näköiseksi. Tähdet tietysti katselivat sitä kylmästi, kun sumu, pilvet ja savu sen sulkivat, ja kaikki rumat säät pysyivät sille harvinaisen uskollisina. Niinikään viipyivät aina sade ja rakeet, huurre ja kaste sen synkällä alueella senkin jälkeen, kun ne jo muualta olivat hävinneet; mitä lumeen tulee, niin vielä viikkoja senjälkeen, kun se muualla oli muuttunut keltaisesta mustaksi, se täällä itkeskeli kurjan elämänsä sammuksiin. Muita uskollisia ystäviä ei talolla ollut. Katumelukin, pyörien kolina kiveyksellä, syöksähti vain ohimennen porttikäytävään ja kohta ulos, niin että kuuntelevasta mrs Afferysta tuntui kuin hän olisi kuuro ja saisi vain hetkellisinä välähdyksinä kuulonsa takaisin. Samoin oli viheltämisen, laulamisen, nauramisen ja kaikkien muiden rattoisten ihmisellisten ääntelyjen laita. Ne vain pistäytyivät portin aukossa ja jatkoivat sitte matkaansa.

Takkavalkean ja kynttilän valon vuorottelu mrs Clennamin huoneessa tuotti suurimman vaihtelun talon kuolleessa yksitoikkoisuudessa. Hänen molemmissa pitkissä kapeissa ikkunoissaan paistoi valo synkkänä yötä ja päivää. Joskus harvoin se leimahti liekkiin intohimoisena samoin kuin hän itsekin; mutta enimmäkseen se paloi tukahutettuna ja hillittynä, kuten hän itsekin, kalvaen ja kuluttaen itseään tasaisesti ja vitkaan. Lyhyiden talvipäivien hitaina hetkinä, kun hämärä saapui jo aikaisin iltapäivällä, ilmestyi porttikäytävän toisella puolen olevalle seinälle vääntyneitä varjokuvia hänestä itsestään pyörätuoleineen, mr Flintwinchistä, niska väärässä, ja mrs Afferysta, joka kulki edestakaisin; varjot liehuivat seinällä kuin suuren taikalyhdyn kuvat. Kun huoneeseen sidottu potilas asettui yölevolle, hävisivät ne vähitellen, mrs Afferyn suurentunut varjo, joka koko ajan liehui edestakaisin, viimeiseksi, kunnes se lopullisesti liukui ilmaan, aivan kuin lähtien jonnekin noidanlentoon. Sitte paloi yksinäinen kynttilä liikkumattomana aamunkoittoon saakka, jolloin sen loisto kalpeni, kunnes se viimein tykkänään sammui mrs Afferyn hengähdyksen vaikutuksesta, kun hän laskeutui unen taikamailta.

Mitähän, jos tämä pieni sairashuoneen valkea olikin oikeastaan majakkatuli, joka kutsui jotakuta, ehkäpä odottamattominta ja vähimmin luultavaa jotakuta maailmassa, tulemaan siihen paikkaan, jonne hänen täytyi tulla! Mitähän, jos tämä pieni sairashuoneen kynttilänvalo olikin oikeastaan vartiotuli, joka paloi täällä joka yö siihen saakka, kunnes eräs määrätty tapahtuma oli ohi ja vartioaika päättynyt! Kukahan niistä lukemattomista matkamiehistä, jotka auringon ja tähtien alla kiipeilivät pölyisiä rinteitä ja vaelsivat väsyttäviä tasankoja pitkin, matkasivat maitse ja matkasivat meritse, tulivat ja menivät ihmeellisesti, tavatakseen toinen toisensa, vaikuttaakseen ja vastavaikuttaakseen toinen toisiinsa — kukahan tästä laumasta, aavistamatta tiensä päätä, varmasti oli matkalla tänne?

Aika sen näyttää. Elämän suurella valtatiellä vaeltaa matkamiehiä, joiden päämäärät ovat ihmeellisen erilaisia: kunnia-asema ja häpeäpaalu, kenraalinvirka ja rumpalin toimi, päärin hautapatsas Westminster Abbeyssa ja merimiehen lepoverkko syvyyden pohjassa, piispanhiippa ja vaivaistalo, ministeriö ja hirsipuu, valtaistuin ja giljotiini; aika vasta osoittaa, minne kukin on määrätty kulkemaan.

Erään talvisen iltapäivän hämärässä näki mrs Flintwinch, jota koko päivän oli nukuttanut, tällaisen unen:

Hän oli olevinaan keittiössä valmistamassa teetä ja istui, jalat uuninristikolla ja hameenliepeet käärittyinä ylös, lämmittelemässä takan keskipalkalla kokoonlysähtäneen valkean ääressä, jonka kummallakin puolen ammotti kylmä, musta kuilu. Siinä istuessaan ja mietiskellessään kysymystä, eikö elämä muutamille ihmisille ollut kerrassaan typerä keksintö, oli hän säikähtävinään takanaan kuuluvaa äkillistä melua. Hän oli muistavinaan pelästyneensä edellisellä viikolla samanlaista melua, joka hänen mielestään oli kovin salaperäistä laatua — jonkinlaista ratinaa ja kolme, neljä nopeata, kiireellistä askeleiden kaltaista kolahdusta; samalla oli hän tuntevinaan tärähdyksen tai narahduksen sydämessään, ikäänkuin askeleet olisivat tärisyttäneet lattiata tai kuin kaamea käsi olisi koskettanut häntä. Tämä oli herättävinään hänessä eloon erään vanhan pelon, että talossa kummitteli, ja hän oli kiitävinään keittiön portaita ylös, tietämättä miten, päästäkseen vain ihmisten ilmoille.

Mistress Affery oli, päästyään eteiseen, näkevinhän herransa ja miehensä konttorin oven olevan auki ja huoneen tyhjän. Hän meni aukiratkotun ikkunan ääreen katuoven viereiseen pieneen huoneeseen tyynnyttääkseen sykkivää sydäntään katselemalla ikkunasta eläviä olentoja, joita liikkui kummittelevan talon ulkopuolella. Silloin oli hän näkevinhän porttikäytävän vastaisella seinällä molempien ovelien varjot keskustelemassa toistensa kanssa. Hän oli silloin nousevinaan yläkertaan, kengät kädessä, osaksi ollakseen lähempänä ovelia, jotka kyllä pitivät puolensa useimpia kummituksia vastaan, ja osaksi kuunnellakseen, mistä he puhuivat.

»Älkää tulkokaan puhumaan minulle joutavuuksianne», sanoi mr Flintwinch. »En siedä sitä teiltä.»

Mrs Flintwinch uneksi seisovansa oven takana, joka oli hiukan raollaan, ja kuulevansa selvästi, että hänen miehensä sanoi nämä kopeat sanat emännällensä.

»Flintwinch», vastasi mrs Clennam tavallisella voimakkaalla, syvällä äänellään, »teissä asuu vihan paha henki. Olkaa varuillanne.»

»En pidä väliä, onko niitä yksi vai kokonainen tusina», vastasi mr Flintwinch, äänensävyllään selvästi vihjaten, että suurempi lukumäärä oli todennäköisempi. »Jos niitä olisi viisikymmentä, niin ne sanoisivat kaikki: 'Älkää tulko puhumaan minulle joutavuuksianne, en siedä sitä teiltä.' Minä pakottaisin ne sanomaan niin vasten tahtoaankin.»

»Mitä minä sitten olen tehnyt, te häijy ihminen?» kysyi toinen voimakkaalla äänellään.

»Tehnytkö?» matki mr Flintwinch. »Hyökännyt kimppuuni.»

»Jos tarkoitatte, että olen vakavasti huomauttanut teille —»

»Älkää panko suuhuni sanoja, joita en tarkoita», intti Jeremiah, pitäen sitkeän ja jäykän itsepintaisesti kiinni kuvaannollisesta sanonnastaan. »Minä tarkoitan, että olette hyökännyt kimppuuni.»

»Huomautin vakavasti teille», aloitti toinen taas, »että —»

»En tahdo kuulla sitä!» huusi Jeremiah. »Te hyökkäsitte minun kimppuuni.»

»No, minä hyökkäsin teidän kimppuunne sitten, senkin pahansuopa ihminen» (Jeremiah hihitti saatuaan toisen pakotetuksi hyväksymään hänen lauseensa), »koska tuona aamuna puhuitte Arthurille turhan selvin sanoin. Minulla on oikeus valittaa siitä melkein kuin jos olisitte pettänyt luottamukseni. Ette tietysti tarkoittanut tehdä niin —»

»En tahdo kuulla sitä!» keskeytti uppiniskainen Jeremiah ja viskasi myönnytyksen takaisin sen tekijälle. »Kyllä minä tarkoitin.»

»Minun kai on annettava teidän puhua vain itseksenne, jos niin haluatte», vastasi mrs Clennam hetken vaitiolon jälkeen, joka tuntui olevan suuttumuksen kyllästämä. »Minun on turha puhua kiivaalle ja itsepäiselle vanhalle miehelle, joka on päättänyt olla kuulematta minua.»

»En tahdo kuulla tuotakaan teiltä», vastusti Jeremiah. »En ole päättänyt mitään sellaista. Sanoin, että tahdoin todella tehdä niin. Tahdotteko tietää miksi tein niin, te kiivas ja itsepäinen vanha nainen?»

»Huomaan, että te vain annatte minulle takaisin omat sanani», totesi toinen, taistellen suuttumustaan vastaan. »Tahdon.»

»No kuulkaa siis. Sentähden, että te ette puolustanut hänen isäänsä hänen edessään, kuten teidän olisi pitänyt tehdä. Sentähden, että ennenkuin rupesitte kiukuttelemaan omasta puolestanne, vaikka olette —»

»Vaiti, Flintwinch!» huusi mrs Clennam muuttuneella äänellä, »voisitte mennä liian pitkälle.»

Vanha mieskin arveli, että niin voisi käydä. Syntyi taas hiljaisuus, ja hän oli vaihtanut paikkaa huoneessa, kun hän taas puhui, nyt lempeämmin:

»Aion kertoa teille, miksi tein niin. Sentähden, että mielestäni teidän olisi pitänyt puolustaa Arthurin isää ennen kuin puolustitte itseänne. Arthurin isää! Minä en erikoisesti rakastanut Arthurin isää. Palvelin Arthurin isän setää tässä talossa, kun Arthurin isä ei ollut paljoa minun yläpuolellani — oli minua köyhempikin rahojen puolesta — ja kun hänen setänsä olisi voinut määrätä minut perillisekseen yhtä hyvin kuin hänet. Hän näki nälkää vierashuoneessa ja minä näin nälkää keittiössä; siinä meidän asemamme pääasiassa erosivat toisistaan; meidän välillämme ei ollut juuri muuta kuin hengenvaaralliset portaat. En milloinkaan liittynyt häneen siihen aikaan; en muuten tiedä erikoisesti liittyneeni häneen mihinkään aikaan. Hän oli epävarma, päättämätön olento, jota nuorena oli peloitettu niin, ettei hänelle jäänyt muuta jäljelle kuin orpo elämänsä. Ja kun hän nai teidät, jonka hänen setänsä oli valinnut hänelle, näin ensi silmäyksellä teistä (olitte kaunis nainen siihen aikaan), kumpi ottaisi ohjakset käsiinsä. Siitä hetkestä saakka luotitte vain omaan voimaanne. Tehkää niin nytkin. Älkää turvautuko kuolleeseen.»

»En aiokaan — kuten te nimitätte sitä — turvautua kuolleeseen.»

»Mutta teillä oli halu tehdä niin, jos minä olisin suostunut», ärisi Jeremiah, »ja siitä syystä te hyökkäsitte kimppuuni. Ette voi unohtaa sitä, etten minä alistunut ja suostunut. Otaksun teidän ihmettelevän, että minä katson kannattavan vaatia oikeutta Arthurin isälle? Vai mitä? On yhdentekevää, vastaatteko vai oletteko vastaamatta, sillä minä tiedän teidän ihmettelevän sitä, ja itsekin tiedätte sen. Kuulkaa siis, kuinka asian laita on. Olkoon, että olen luonteeltani hiukan omituinen, mutta se kuuluu luonteeseeni, etten voi sallia kenenkään saada tahtoansa täydellisesti läpi. Te olette päättäväinen nainen ja älykäs nainen, ja kun näette päämäärän edessänne, ei mikään voi estää teitä saavuttamasta sitä. Kukapa tietäisi sen paremmin kuin minä?»

»Ei mikään estä minua saavuttamasta sitä, Flintwinch, jos omatuntoni hyväksyy sen. Lisätkää tämä.»

»Jos omatuntonne hyväksyy sen? Sanoin, että te olette päättäväisin nainen maan päällä (tai tarkoitin sitä), ja jos olette päättänyt, että omatuntonne hyväksyy sen, mitä teillä on tekeillä, niin se tottelee.»

»Ihminen! Tämä kirja on omantuntoni ohjeena», huusi toinen ja iski, päättäen sanoja seuraavasta läiskäyksestä, käsivartensa koko voimalla pöytään.

»Älkää huoliko siitä nyt», vastasi Jeremiah tyynesti, »emme käy siihen kysymykseen käsiksi tällä kertaa. Kuinka lieneekin, niin ajatte aina aikeenne perille ja kaikki muu saa väistyä tieltä. Mutta minä en tahdo väistyä. Olen ollut uskollinen teille, olen hyödyttänyt teitä ja olen kiintynyt teihin. Mutta en voi suostua, en tahdo suostua, en ole milloinkaan suostunut enkä aio milloinkaan suostua hukkumaan teihin. Nielaiskaa joku muu, kernaasti minun puolestani. Luonteeni omituisuuksiin kuuluu, etten tahdo joutua elävänä niellyksi.»

Ehkäpä tämä juuri oli alkujaan ollut syynä siihen, että he niin hyvin ymmärsivät toisiaan. Huomattuaan mr Flintwinchissä tällaista luonteenlujuutta katsoi mrs Clennam kenties kannattavan liittoutua hänen kanssaan.

»Jo on puhuttu tarpeeksi ja enemmän kuin tarpeeksi tästä asiasta», päätti hän synkästi.

»Niin, ellette uudelleen hyökkää kimppuuni», vastasi itsepäinen Flintwinch; »muuten voitte odottaa saavanne kuulla siitä taas».

Mistress Affery uneksi, että hänen herransa ja miehensä alkoi kävellä edestakaisin huoneessa ikäänkuin tyynnyttääkseen kiukkuansa ja että hän itse juoksi tiehensä, mutta että, kun hän jonkun aikaa oli seisonut kuunnellen ja vapisten eteisessä eikä Jeremiahia kuulunut tulevaksi ulos huoneesta, hän hiipi takaisin portaita ylös, kuten äskenkin kummitusten ja uteliaisuuden ajamana, ja kyyristyi taas oven taakse.

»Olkaa hyvä ja sytyttäkää kynttilä, Flintwinch», sanoi mrs Clennam, nähtävästi pyrkien takaisin heidän tavalliseen keskustelusävyynsä. »Teen aika on kohta käsissä. Pikku Dorrit tulee ja tapaa minut pimeässä.»

Mr Flintwinch sytytti kynttilän kiireesti ja kysyi asettaen sen pöydälle:

»Mitä aiotte tehdä Pikku Dorritille? Aiotteko iankaikkisesti antaa hänen käydä täällä ompelemassa, iankaikkisesti tulla tänne teetä juomaan, kulkea tätä väliä samalla tavalla iankaikkisesti?»

»Kuinka voitte puhua 'iankaikkisuudesta' minunkaltaiselleni rammalle? Eikö meitä ole niitetty kuin pellon heinää, ja eikö viikate kaatanut minua ja monta muuta sitten? Ja siitä saakka olen virunut täällä odotellen, että minut korjattaisiin latoon.»

»Niin, niin! Mutta sillä aikaa kun te olette virunut täällä — ette kuolemaisillanne — ette sinnepäinkään — on niitetty joukoittain lapsia, nuorisoa, kukoistavia naisia ja voimakkaita miehiä ja korjattu latoihin; ja te makaatte yhä siinä, ette edes pahasti muuttuneenakaan. Te ja minä elämme vielä kauan. Kun sanon iankaikkisesti, tarkoitan (vaikken ole runollinen) koko meidän elämämme aikaa.» Mr Flintwinch antoi tämän selityksen erittäin rauhallisesti ja odotti rauhallisesti vastausta.

»Niin kauan kuin Pikku Dorrit on hiljainen ja ahkera ja tarvitsee sen vähäisen avun, jonka minä voin hänelle antaa, ja ansaitsee sen, niin kauan kai hän, ellei itse omasta tahdostaan vetäydy pois, saa käydä täällä, jos minulle elonpäiviä suodaan.»

»Eikö muuta?» kysyi Flintwinch pyyhkäisten suutansa ja leukaansa.

»Mikä muu tulisi kysymykseen? Mikäs muu voisi tulla kysymykseen?» huudahti mrs Clennam tuiman ihmettelevään tapaansa.

Mrs Flintwinch uneksi, että he parin kolmen minuutin ajan tuijottivat' toisiinsa, kynttilä välissään, ja että hän sai sen käsityksen, että he tuijottivat toisiinsa erikoisen tutkivasti.

»Satutteko tietämään, mrs Clennam», kysyi sitten hänen herransa ja miehensä paljoa matalammalla äänellä ja sellaisella äänenpainolla, joka ei tuntunut olevan oikeassa suhteessa kysymyksen yksinkertaiseen sisältöön, »missä hän asuu?»

»En.»

»Tahtoisitteko — no niin, tahtoisitteko tietää sen?» kysyi Jeremiah hypähtäen aivan kuin aikoisi hyökätä toisen kimppuun.

»Jos olisin tahtonut, niin kai minä sen jo tietäisin. Oksinhan minä päivänä hyvänsä voinut kysyä häneltä sitä.»

»Ette siis ole halunnut tietää sitä?»

»En ole.»

Mr Flintwinch veti syvään ja merkitsevästi henkeään ja sanoi sitte painokkaasti taas: »Sillä minä olen sattumalta — huomatkaa: sattumalta — päässyt asian perille.»

»Asukoonpa hän missä hyvänsä», sanoi mrs Clennam kovalla, yksitoikkoisella äänellä ja selvästi erotellen joka sanan, aivan kuin lukisi ne erillisistä metallipaloista, yhden erältään, »niin hän on pitänyt sen salassa, ja minä en aio milloinkaan riistää häneltä sitä salaisuutta».

»Ehkäpä oikeastaan ette tahtoisikaan tietää sitä?» arveli Jeremiah, ja hän sanoi sen irvistäen, ikäänkuin sanat olisivat tulleet hänen suustaan yhtä vääntyneinä ja kieroina kuin hän itsekin oli.

»Flintwinch», sanoi hänen emäntänsä ja yhtiökumppaninsa, leimahtaen äkkiä niin tarmokkaaksi, että Affery hämmästyi, »miksi ärsytätte minua? Katselkaa ympärillenne täällä. Jos se olisi jonkinlaisena korvauksena pitkäaikaisesta vankeudestani näiden ahtaiden seinien sisällä — ei silti, että valittaisin kärsimyksistäni; te tiedätte, etten milloinkaan valita jos se olisi jonkinlaisena korvauksena pitkäaikaisesta vankeudestani tässä huoneessa, että samoin kuin olen osaton kaikesta hauskasta, mikä voisi tuottaa vaihtelua, saisin myös pysyä erossa sellaisista asioista, joista en halua tietää mitään, niin miksi te, juuri te, ette soisi minulle tätä lohdutusta?»

»Kyllä minä suon sen teille», vastasi Jeremiah.

»Älkää sitten sanoko mitään muuta. Älkää sanoko muuta. Antakaa Pikku Dorritin pitää salaisuutensa älkääkä tekään ilmaisko sitä minulle. Antakaa hänen tulla ja mennä, huomaamattomana ja rauhassa kyselyiltä. Antakaa minun kärsiä ja suokaa minulle se vähäinen helpotus, mikä on tilani seurauksena. Onko se niin suuri, että teidän on syytä ahdistaa minua kuin paha henki?»

»Minä tein teille vain kysymyksen. Siinä kaikki.»

»Minä olen vastannut siihen. Kas niin, älkää sanoko muuta. Älkää sanoko muuta.» Nyt kuului pyörätuoli liikkuvan lattialla, ja Afferyn kello soi kiivaasti.