Part 16

Mr Casby näytti höyhenen painon verran pettyneeltä kuullessaan tämän; hän oli kenties odottanut vieraalta jotakin kouraantuntuvampaa kuin pelkkää tervehdystä. »Onko minulla kunnia», jatkoi hän — »tehkää hyvin ja istukaa — onko minulla kunnia tuntea —? Ahaa, todellakin, luulenpa olevan! En luule erehtyväni, jos sanon tuntevani nuo piirteet. Otaksun puhuttelevani herrasmiestä, jonka kotimaahan palaamisesta mr Flintwinch on kertonut minulle?»

»Hän juuri on nyt vieraananne.»

»Todellako? Mr Clennam?»

»Juuri hän, mr Casby.»

»Mr Clennam, onpa hauska tavata teitä. Kuinka olette voinut sitte viime tapaamisemme?»

Katsomatta kannattavan selittää, että hän kuluneen neljännesvuosisadan aikana oli kokenut joitakuita satunnaisia pieniä vaihteluja terveytensä ja mielialansa suhteen, vastasi Clennam ylimalkaisesti, ettei hän milloinkaan ollut voinut paremmin tai jotakin muuta tilaisuuteen sopivaa, sitte hän pudisti kättä, jonka omistajan pää nyt valoi patriarkallista loistettansa häneen.

»Olemme vanhempia nyt, mr Clennam», sanoi Christopher Casby.

»Emme — ole nuorempia», vastasi Clennam. Lausuttuaan tämän älykkään huomautuksen tunsi hän esiintyneensä vähemmin loistavasti ja huomasi olevansa hermostunut.

»Ja teidän kunnioitettava isänne», sanoi mr Casby, »ei ole enää elävien joukossa! Olin suruissani kuullessani siitä, mr Clennam, olin suruissani.»

Arthur vakuutti tavalliseen tapaan olevansa äärettömän kiitollinen.

»Oli aika», jatkoi mr Casby, »jolloin vanhempanne ja minä emme olleet sovinnossa keskenämme. Meidän välillämme oli pieni perheristiriita. Arvoisa äitinne oli melkein hiukan mustasukkainen poikansa tähden; kun sanon poikansa tähden, niin tarkoitan teidän arvoisaa itseänne, juuri teidän arvoisaa itseänne.»

Hänen sileät kasvonsa kukoistivat kuin kypsä säleistöhedelmä. Kun katseli hänen kukoistavia kasvojaan, »tuota päätä» ja hänen sinisiä silmiänsä, tuntui kuin hän lausuilisi harvinaisen viisauden ja hyveellisyyden sanoja. Samaten näytti hänen ilmeensä yli vuotavan hyväntahtoiselta. Ei kukaan voinut sanoa, missä tämä viisaus tai hyve tai hyväntahtoisuus piilivät; mutta jonnekin hänen olemukseensa ne tuntuivat kätkeytyneen.

»Mutta ne ajat ovat olleet ja menneet», jatkoi mr Casby, »olleet ja menneet. Virkistäyn joskus käymällä arvoisan äitinne luona ja ihailemalla hänen voimaansa ja mielenlujuuttansa koettelemuksissa, koettelemuksissa, niin.»

Näin toistellessaan sanojaan, istuen kädet ristissä, taivutti hän päätänsä toiselle sivulle, kasvoilla lempeä hymy, ikäänkuin hänellä olisi ajatuksissaan jotakin liian suloisen syvämielistä sanoihin puettavaksi. Oli kuin hän olisi kieltänyt itseltään huvin lausua sen julki, jottei liitelisi liian korkealle; sentähden hänen lempeytensä mieluummin jäi ilmeettömäksi.

»Olen kuullut», sanoi Arthur tarttuen ohiliukuvaan tilaisuuteen, »että te eräällä vierailullanne olitte ystävällinen ja mainitsitte pikku Dorritista äidilleni».

»Pikku —? Dorritista? Ompelijattarestako, josta muudan köyhä vuokralaiseni puhui minulle? Niin, niin. Dorrit? Se hänen nimensä oli. Ah, niin, niin. Sanotte häntä pikku Dorritiksi?»

Ei tietoa tiestä siihen suuntaan. Ristikuulustelusta ei herunut mitään. Siitä ei tullut hullua hurskaammaksi.

»Tyttäreni Flora», sanoi mr Casby, »meni, kuten ehkä olette kuullut, mr Clennam, naimisiin ja sai oman kodin jo useita vuosia takaperin. Onnettomuudekseen menetti hän miehensä oltuaan naimisissa vain muutamia kuukausia. Hän asuu nykyään taas yhdessä minun kanssani. Hän ilostuu saadessaan tavata teidät, jos sallitte minun ilmoittaa hänelle täällä olostanne.»

»Tietysti», vastasi Clennam. »Olisin pyytänyt sitä, ellette ystävällisyydessänne olisi ehtinyt edelleni.»

Tämän jälkeen mr Casby nousi seisomaan ja astui tohveleissaan hitaasti ja raskaasti (hän oli norsumaisen suurikasvuinen) ovelle. Hänellä oli yllään pullonvihreä, avaraliepeinen takki, pullonvihreät housut ja pullonvihreät liivit. Patriarkat eivät pukeutuneet pullonvihreään verkaan, ja kuitenkin hänen vaatteensa näyttivät patriarkallisilta.

Hän oli tuskin lähtenyt huoneesta, jolloin kellon naksutus taas kävi kuuluvammaksi, kun kiireinen käsi kiersi ulko-oven avainta, avasi oven ja sulki sen. Heti sen jälkeen tuli ketterä ja kiihkeä, tumma, lyhyt mies huoneeseen semmoisella vauhdilla, että hän saattoi pysähtyä vasta parin askeleen päässä Clennamista.

»Halloo!» sanoi hän.

Clennam ei huomannut syytä, miksei hänkin puolestaan sanoisi: »Halloo!»

»Mikä on hätänä?» kysyi lyhyt tumma mies.

»En ole kuullut mistään hädästä», vastasi Clennam.

»Missä mr Casby on?» kysyi lyhyt, tumma mies katsellen ympärilleen.

»Hän palaa kohta tänne, jos tarvitsette häntä.»

»Jos minä tarvitsen häntä?» sanoi lyhyt tumma mies. »Ettekö te tarvitse häntä?»

Tähän Clennamin oli vastattava pari selittävää sanaa, joita lyhyt tumma mies kuunteli henkeään pidätellen ja katsellen häntä. Hän oli puettu mustaan ja homeisen teräsharmaaseen pukuun; hänellä oli sysimustat helmisilmät, musta, sänkinen, lyhyt leuka, kankea musta tukka, joka törrötti haarukan tai hiusneulan kaltaisina suorrukkeina päästä, ja iho luonnostaan hyvin tuhruinen tai kenties keinotekoisesti hyvin tuhruinen tai ehkäpä se oli hyvin tuhruinen sekä luonnostaan että keinotekoisesti. Hänellä oli likaiset kädet ja likaiset halkeilleet kynnet ja näytti siltä kuin olisi ollut tekemisissä hiilten kanssa; hän hikoili, pärski ja puhkui, puhisi ja tuhisi kuin käynnissä oleva pieni höyrykone.

»Oho!» huudahti hän, kun Arthur kertoi, miten hän oli joutunut sinne. »Hyvä. Aivan niin. Jos hän kysyisi Pancksia, niin tahdotteko olla hyvä ja sanoa, että Pancks on tullut?» Sen jälkeen hän tuhahtaen ja pärskähtäen hävisi toisesta ovesta.

Ennen aikaan, Arthurin kotona ollessa, oli eräitä liikkeessä olevia viimeistä patriarkkaa koskevia häikäilemättömiä huhuja ja epäilyjä joutunut hänenkin tietoonsa, joitakin nyt unohtuneita teitä myöten. Hän tunsi siihen aikaan kaikenlaisia epäluulon hiukkasia ja läikkiä leijailevan ilmassa; näin samenneen ilman läpi katsottuna esiintyi Christopher Casby pelkkänä majatalon tienviittana, joka ohjasi olemattomaan majataloon kehoitti kiitolliseen lepoon sinne, missä ei ollut lepopaikkaa eikä kiitollisuuden syytä. Hän tiesi, että toisten hiukkasten läpi katsottuna Christopherin patriarkanpää kykeni tekemään suunnitelmia ja ovelasti petkuttamaan lähimmäistään. Toiset hiukkaset esittivät hänet raskasliikkeisenä, itsekkäänä, tuulten ajettavana kuhnuksena, joka törmätessään kömpelösti muita vastaan oli tehnyt sen keksinnön, että päästäkseen helposti kunnialla elämän läpi hänen oli vain pidettävä suunsa kiinni ja paljas päälakensa kiiltävänä ja annettava tukkansa vapaasti kasvaa; hänellä oli ollut juuri kylliksi älyä sen keksiäkseen ja noudattaakseen sitä. Kerrottiin, että hän oli päässyt loordi Decimus Tite Barnaclen isännöitsijäksi, ei siksi että hänellä olisi ollut vähääkään liikemieskykyä, vaan siksi, että hän oli niin peräti hyväntahtoisen näköinen, ettei kukaan voinut epäillä sellaisen miehen johtamassa liikkeessä kiskottavan tai keinoteltavan; niinikään sanottiin, että hän samoista syistä nykyään sai enemmän ja helpommin rahaa kiskotuksi omista kurjista vuokrataloistaan kuin toinen, jolla ei ollut niin kupuraista ja kiiltävää päälakea, olisi mahdollisesti saanut. Lyhyesti, oli huomautettu (muisteli Clennam istuessaan yksin naksuttelevassa vastaanottohuoneessa), että monet ihmiset valitsevat mallinsa miltei samalla tavoin kuin maalaajat, joista äsken oli puhe, ja että, kuten kuninkaallisessa akatemiassa vuosittain vanha, kurja koiranvarasroisto saatetaan huomata kaikkien päähyveiden ruumiillistumaksi vain silmäripsiensä tai leukansa tai sääriensä tähden (jonka kautta tarkkasilmäisemmät luonnon tutkijat joutuvat aivan ymmälle), samalla tavoin suuressa yhteiskunnallisessakin näyttelyssä ulkonaiset sivuseikat otetaan huomioon sisäisten ominaisuuksien edellä ja asemasta.

Muistellen näitä seikkoja ja sijoittaen mr Pancksin niiden joukkoon, kallistui Arthur Clennam, vaikkei aivan ratkaisevasti, sen mielipiteen puolelle, että viimeinen patriarkka oli juuri tuollainen tuulten ajettava kuhnus, joka ennen kaikkea tarkoin muisti pitää päälakensa erittäin kiiltävänä. Toisinaan saattoi nähdä, kuinka kömpelö laiva virralla ajelehti vuoksen mukana sivuttain, perä edellä omia teitänsä ja kaikkien muiden tiellä, vaikka näytti siltä kuin sitä olisi hyvinkin ohjailtu ja käännelty, ja kuinka silloin yhtäkkiä pieni hinaaja valtasi sen, sitoi sen peräänsä ja kuljetti mukanaan; samalla tavoin oli tuhiseva Pancks ottanut köyteensä kömpelön patriarkan, joka nyt kulki tämän pienen likaisen hinaajan vanavedessä.

Mr Casby, joka palasi huoneeseen mukanaan tyttärensä Flora, keskeytti nämä mietelmät. Clennamin silmät olivat tuskin sattuneet hänen vanhan rakkautensa esineeseen, ennenkuin rakkaus särkyi ja hajosi kappaleiksi.

Useimmat ihmiset ovat kylliksi uskollisia itselleen ollakseen uskollisia vanhalle ihanteelle. Ei todista mielen häilyväisyyttä, vaan juuri päinvastaista se, että ihanne ei siedä tarkkaa vertailua todellisuuden kanssa ja että niiden välinen ristiriita on rakkaudelle kohtalokas isku. Näin oli Clennamin laita. Nuoruudessaan hän oli kiihkeästi rakastanut tätä naista ja tuhlannut häneen kaiken sydämeen teljetyn kiintymys- ja mielikuvitusrikkautensa. Tämä rikkaus oli ollut hänen autiossa kodissaan kuin Robinson Crusoen rahat ruostumassa, kunnes hän levitti sen rakastettunsa eteen. Tästä muisteltavasta ajasta saakka oli hän säilyttänyt vanhan haaveensa muuttumattomana entisessä pyhitetyssä kätkössään, vaikka olikin kotiinpaluu-iltaansa saakka täydellisesti poistanut Floran kaikista nykyisyyttä tai tulevaisuutta koskevista suunnitelmistaan, aivan kuin tyttö olisi kuollut (kuten hän kyllä olisi voinutkin Clennamin tietämättä siitä mitään). Ja nyt, kaiken jälkeen, astui viimeinen patriarkka tyynesti huoneeseen ikäänkuin sanomaan: »Olkaa hyvä ja viskatkaa ihanteenne maahan ja tanssikaa sen päällä. Tämä on Flora.»

Flora, joka aina oli ollut kookas, oli lihonut vielä ja käynyt ahdashenkiseksi, mutta se ei merkinnyt paljon. Florasta, jonka hän oli jättänyt liljana, oli tullut piooni; mutta tämä ei merkinnyt paljon. Flora, joka oli ollut ihastuttava kaikessa, mitä oli sanonut ja ajatellut, oli nyt laverteleva ja typerä. Se merkitsi jo paljon. Flora, joka kauan sitten oli ollut hemmoiteltu ja lapsekas, oli päättänyt nytkin olla hemmoiteltu ja lapsekas. Se oli kohtalokas isku.

Tämä siis oli Flora!

»Vakuutan», tirskui Flora ja nakkeli niskojaan kuten ennen tyttönä (tästä liikkeestä tuli nyt kuitenkin vain entisen irvikuva, sellainen, jonka ilveilijä olisi esittänyt hänen hautajaisissaan, jos hän olisi elänyt ja kuollut klassillisessa muinaisuudessa), »vakuutan, että oikein häpeän tavatessani mr Clennamin; olen niin hirveän näköinen, tiedän, että olen hänen mielestään kauheasti muuttunut, olen todellakin vanha nainen; kamalaa on näyttäytyä, tällaisena, kerrassaan kamalaa!»

Clennam vakuutti, että Flora oli aivan sellainen kuin hän oli odottanutkin ja ettei aika ollut pysynyt paikoillaan hänen itsensäkään kohdalla.

»Oh, mutta herrojen laita on aivan toisin, ja te näytätte todellakin niin hämmästyttävän reippaalta, ettei teillä ole oikeutta sanoa noin, jotavastoin minä, kuten näette — oh!» huudahti Flora hiukan kirkaisten, »minä olen kauhea!»

Patriarkka, joka nähtävästi ei ollut selvillä omasta osastaan esitettävänä olevassa näytelmässä, säteili ajatuksetonta tyyneyttä ja rauhaa.

»Mutta jos puhumme säilymisestä», sanoi Flora, joka ei milloinkaan päässyt asian päähän, puhuipa hän mistä tahansa, »niin katsokaa isää, eikö isä ole aivan samanlainen kuin teidän lähtiessänne pois, eikö isä ole julma ja luonnoton ollessaan sellaisena soimauksena omaa lastansa, vastaan; jos tätä jatkuu kauankin, niin luulevat vieraat ihmiset, että minä olen isän äiti!»

»Sinne lienee vielä pitkä aika», arveli Arthur.

»Oh, mr Clennam, te vilpillisin luoduista olennoista», sanoi Flora, »huomaan, ettette ole unohtanut vanhaa tapaanne lausua kohteliaisuuksia, vanhaa tapaanne siltä ajalta, jolloin väititte olevanne ylenmäärin ihastunut, muistattehan — en suinkaan tarkoita, että minä — oh, en tiedä mitä tarkoitan!» Tässä Flora kikatti hämillään ja loi häneen yhden entisiä silmäyksiään.

Patriarkka, jolle nyt alkoi selvitä, että hänen osansa näytelmässä vaati häntä poistumaan näyttämöltä mitä pikemmin sitä parempi, nousi ja meni samalle ovelle, josta Pancks oli hävinnyt, ja kutsui tätä hinaajahöyryänsä nimeltä. Hän sai vastauksen joltakin pieneltä telakalta ja hinattiin kohta näkyvistä.

»Ettehän toki vielä aio lähteä», kielteli Flora — Arthur oli vilkaissut hattuunsa, kun hänet oli vallannut naurettava pelko, eikä hän tiennyt mitä tehdä; »ettehän voi olla niin epäystävällinen, että nyt jo lähtisitte, Arthur — tarkoitan mr Arthur — tahi mr Clennam kai olisi paljon sopivampi — mutta en näy nyt tietävän mitä puhun — ei sanaakaan menneistä rakkaista päivistä; kuitenkin, kun ajattelen niitä, huomaan, että on parasta olla puhumatta niistä, ja hyvin luultavaa on, että olette solminut paljon miellyttävämmän liiton, ja vakuutan, että olen viimeinen tunkeutumaan väliin, vaikka olikin aika, mutta taas minä eksyn hulluttelemaan».

Oliko mahdollista, että Flora oli ollut tuollainen lörpöttelijä niihin aikoihin, joihin hän viittaisi? Saattoikohan niissä viehättävissä ominaisuuksissa, jotka ennen olivat hurmanneet hänet, olla jotakin sukulaisuutta hänen nykyisen sekavan puheliaisuutensa kanssa?

»Luulenpa todellakin», jatkoi Flora syöksyen eteenpäin hämmästyttävällä vauhdilla ja käyttäen lauseissaan pelkkiä pilkkuja, niitäkin harvassa, »että olette naimisissa jonkun kiinalaisen naisen kanssa, kun olette niin kauan ollut Kiinassa liikeasioissa, niin tahdoitte tietysti asettua siellä vakinaiseksi liikemieheksi ja saada tuttavuuksia, ja silloin ei mikään ollut luonnollisempaa kuin että kositte kiinalaista naista, eikä mikään ollut luonnollisempaa kuin että hän suostui ja katsoi tehneensä hyvän kaupan, toivon vain, ettei hän ole pagodilainen lahkolainen».

»En ole», vastasi Arthur hymyillen vasten tahtoaan, »naimisissa kenenkään kanssa, Flora».

»Voi, herra Jumala, ettehän vain ole pysynyt naimattomana näin kauan minun tähteni!» tirskui Flora, »mutta ettehän toki, miksikäpä olisitte niin tehnyt, pyydän, älkää vastatko tähän, en tiedä, mihin taas olen joutunut, oh, kertokaa minulle jotakin kiinalaisista naisista, ovatko heidän silmänsä todellakin niin soikeat ja kapeat, ne muistuttavat minulle aina helmiäispelimarkkaa, ja käyttävätkö he todellakin niskapiiskaa ja onko se palmikoitukin vai miehilläkö vain on sellainen, ja kun he kiristävät hiuksensa niin kovalle otsan kohdalta, niin eikö se tee kipeätä, ja minkätähden he ripustavat tiukuja siltoihinsa ja temppeleihinsä, hattuihinsa ja joka paikkaan ja tekevätkö he todella niin!» Taas Flora loi häneen yhden entisiä silmäyksiään. Heti senjälkeen jatkoi hän taas, aivan kuin Arthur jo olisi vastannut.

»On siis totta, että he todellakin tekevät niin, herra Jumala, Arthur! — anteeksi — vanhan tavan mukaan — mr Clennam on paljon sopivampi — millaista onkaan asua sellaisessa maassa näin kauan ja niin paljon lyhtyjä ja päivänvarjoja kuin siellä on, ja kuinka pimeätä ja kosteata ilma siellä lieneekään ja todella onkin, ja kuinka paljon rahaa kokoavatkaan nämä kaksi kauppatavaraa, kun kaikki käyttävät niitä ja ripustavat niitä kaikkialle, ja pienet kengät ja lapsuudesta saakka puristetut jalat ovat hämmästyttäviä, kuinka paljon olettekaan nähnyt maailmaa!»

Naurettavassa säikähdyksessään sai Clennam vielä yhden Floran entisiä silmäyksiä, eikä hänellä ollut aavistusta, mitä tehdä sillä.

»Ai, ai», sanoi Flora, »kun ajattelen niitä muutoksia, joita on tapahtunut kotona, Arthur — en pääse siitä, tuntuu niin luonnolliselta, mr Clennam paljoa sopivampi — senjälkeen kun olette perehtynyt kiinalaisiin tapoihin ja kieleen, jota uskon teidän puhuvan yhtä hyvin ellei paremmin kuin kiinalainen, kun te olitte aina niin taitava ja sukkela, vaikka se epäilemättä on hyvin vaikeata, olen varma siitä, että teearkutkin jo veisivät minulta hengen, jos yrittäisin sellaisia muutoksia, Arthur — taas sanon niin, se tuntuu luonnolliselta, mutta on hyvin sopimatonta — joita ei olisi uskonut, kukapa olisi voinut ajatella, että minusta tulisi mrs Finching, kun en itsekään voinut sitä kuvitella!»

»Sekö on teidän nimenne naineena?» kysyi Arthur, joka kaikesta tästä sekamelskasta erotti jonkinlaista sydämenlämpöä Floran äänessä, kun hän viittasi, tosin oudolla tavalla, heidän nuoruudenaikaiseen suhteeseensa. »Finching?»

»Finching, niin, eikö se ole kauhea nimi, mutta kuten mr F. sanoi kosiessaan minua, niin hän teki seitsemän kertaa suostuen kiltisti, kuten sanoi, tyytyväisenä odottamaan kaksitoista kuukautta, joka tapauksessa hän ei voinut mitään nimellensä, erinomainen mies, aivan toisenlainen kuin te, mutta erinomainen mies!»

Flora oli vihdoinkin hetkiseksi puhunut itsensä hengästyksiin. Hetkiseksi, sillä hän tointui taas kehottaessaan pienen nenäliinankulman silmilleen poismenneen mr F:n muistoksi ja aloitti uudelleen.

»Ei kukaan voi kieltää, Arthur — mr Clennam — että olette aivan oikeassa osoittaessanne minulle vain muodollista ystävällisyyttä näissä muuttuneissa olosuhteissa, ja todella ei voisikaan olla toisin, ainakaan en voi otaksua, että te tietäisitte, mutta en voi olla muistamatta, että on ollut aika, jolloin asiat olivat ihan toisin.»

»Rakas mrs Finching», aloitti Arthur, taas liikutettuna ystävällisestä äänensävystä.

»Oh, älkää sanoko tuota ilkeätä, rumaa nimeä, sanokaa Flora.»

»Flora. Vakuutan teille, Flora, että nyt olen onnellinen saadessani taas nähdä teidät ja huomatessani, että te samoin kuin minäkin vielä muistatte entisiä mielettömiä unelmia, joiden aikana katselimme kaikkea nuoruutemme ja toivomme valossa.»

»Te ette näytä siltä», tokaisi Flora nyrpeänä, »te olette aivan välinpitämätön, mutta te olette pettynyt minun suhteeni, ehkäpä kiinalaiset naiset — mandariinittaret, jos nimitätte niitä siksi — ovat siihen syypäitä tai kenties olen itse syyllinen, siltä näyttää».

»Ei, ei», vastusti Clennam, »älkää sanoko niin».

»Oh, täytyyhän minun», väitti Flora vastaan, »miksen minä sitä sanoisi, tiedänhän minä, etten ole sellainen kuin odotitte, kyllä minä sen tiedän».

Kesken laverteluansa hän oli päässyt selville siitä, havaiten sen yhtä nopeasti kuin älykkäämpikin nainen. Se sekava ja läpeensä järjetön tapa, jolla hän siitä huolimatta heti jatkoi laverteluansa koettaen punoa yhteen heidän lapsuudenaikaisen suhteensa ja tämänpäiväisen kohtaamisensa, saattoi Clennamin tuntemaan itsensä miltei löyhäpäiseksi.

»Tahdon huomauttaa», sanoi Flora muuttaen aivan odottamatta ja Clennamin suureksi kauhuksi keskustelun lemmenkinastelun luontoiseksi, »tahdon selittää erään asian, kun teidän äitinne tuli ja pani toimeen näytelmän tämän johdosta minun isäni kanssa ja kun minut kutsuttiin alas pieneen aamiaishuoneeseen, jossa he katselivat toisiaan teidän äitinne päivänvalo välissään ja istuivat kumpikin tuolillaan kuin kaksi kiukkuista sonnia, niin mitä minä saatoinkaan tehdä!»

»Rakas mrs Finching», rauhoitti Clennam, »noin vanhoja ja aikaa sitten loppuun saatettuja asioita ei kannata näin vakavasti —»

»En voi, Arthur⁻», vastasi Flora, »antaa koko Kiinan seurapiirin syyttää itseäni sydämettömyydestä puolustautumatta, kun kerta minulla on tilaisuutta siihen, ja te varmasti muistatte, että Paul ja Virginia oli palautettava minulle niinkuin se palautettiinkin, mutta ilman minkäänlaista kirjelippua tai tervehdystä, en tietysti tarkoita, että olisitte voinut kirjoittaa minulle, vartioitu kun olin, mutta jos kirjan kannessa olisi ollut vaikkapa vain punainen suulakka, niin olisin tiennyt sen tarkoittavan että 'tule Pekingiin, Nankingiin ja mikä se kolmas paikka on, paljain jaloin'».

»Rakas mrs Finching, ei teissä ole syytä, enkä ole milloinkaan syyttänytkään teitä. Me olimme molemmat liian nuoria, liian riippuvaisia ja avuttomia tehdäksemme muuta kuin alistua erottamiseemme. — Ajatelkaa, kuinka pitkä aika siitä on kulunut», huomautti Arthur vakavasti ja lempeästi.

»Vielä tahdon huomauttaa», jatkoi Flora ehtymättömän monisanaisena, »vielä tahdon selittää erään asian, viisi päivää minulla oli nuhaa itkemisestä ja vietin, ne kokonaan pihanpuolisessa seurusteluhuoneessa — tämä pihanpuolinen seurusteluhuone on yhä ensimmäisessä kerroksessa ja pihan puolella todistamassa sanojani — kun se kauhea aika oli ohi, seurasi tylsyyden kausi, vuodet vierivät ja mr Finching tutustui meihin yhteisen tuttavamme luona, hän oli hyvin huomaavainen, tuli luoksemme seuraavana päivänä ja pian alkoi käydä kolmena iltana viikossa ja lähettää kaikenlaisia pikku lahjoja illallisiin, se ei ollut rakkautta mr F:n puolelta, vaan palvontaa, mr F. kosi isän täydellä suostumuksella, ja mitä minä saatoin tehdä?»

»Ette ikinä mitään muuta kuin minkä teitte», vakuutti Arthur iloisimman myöntyväisenä. »Sallikaa vanhan ystävän lausua varma vakaumuksensa, että menettelitte aivan oikein.»

»Vielä tahdon viimeiseksi huomauttaa», jatkoi Flora, lykäten kädenliikkeellä arkielämän syrjään, »tahdon selittää erään asian, oli aika ennenkuin mr F. ensin alkoi osoittaa huomaavaisuutta, jonka suhteen ei saattanut erehtyä, mutta se on ohi eikä voinut kestää, rakas mr Clennam, te ette enää kanna kultakahletta, olette vapaa, toivon teidän tulevan onnelliseksi ja tässä tulee isä, joka aina on sietämätön ja pistää nokkansa joka paikkaan, missä sitä ei tarvita».

Näin sanoen ja tehden nopean arasti varoittavan liikkeen — sellaiseen eleeseen olivat Clennamin silmät kyllä tottuneet entisinä aikoina — jättäytyi Flora parka taas kauaksi taapäin ajassa, kahdeksantoistavuotiaaksi ja viimein pääsi puhetulvansa loppuun.

Tai oikeastaan hän jätti toisen puolen itsestään kahdeksantoistavuotiaaksi ja karsi toisen puolen mr Finchingin leskeksi, esiintyen siveellisessä mielessä merenneitona, joka näytelmä teki hänen entiseen nuorukaisrakastajaansa omituisesti, sekoittuneen, surullisen ja samalla hullunkurisen vaikutuksen.

Esimerkiksi. Ikäänkuin hänen itsensä ja Clennamin välillä olisi ollut mitä hurmaavin salainen ymmärtämys, ikäänkuin Skotlantiin saakka kulkevat neljän hevosen vetämät postivaunut olisivat nyt nurkan takana juuri lähdössä ja ikäänkuin hän ei olisi voinut (eikä tahtonut) astua hänen kanssansa pitäjänkirkon alttarin eteen perhesuojan alla, patriarkan siunaus otsallaan ja koko miessuvun kilpailu kintereillään, lohduttautui Flora antamalla ilmitulemisen pelkoa ilmaisevia merkkejä ja varoituksia. Tuntien joka hetki tulevansa yhä löyhäpäisemmäksi katseli Clennam, kuinka mr F-vainajan leski huvitteli mitä ihmeellisimmällä tavalla, asettaen itsensä ja hänet heidän entisille paikoillensa ja läpikäyden kaikki vanhat temput — nyt, kun näyttämö oli himmeä, kulissit haalistuneet, orkesteri tyhjä ja valot sammuneet. Ja kuitenkin täytyi hänen myöntää, että juuri hänen tulonsa näin eriskummaisella tavalla herätti eloon sen, minkä hän muisti Florassa ennen olleen luonnollista ja kaunista, ja että siinä tuntui liikuttava muisto.

Patriarkka tahtoi välttämättä häntä jäämään päivälliselle, ja Flora antoi merkin »jääkää». Clennam olisi niin suonut voivansa tehdä enemmän kuin jäädä päivälliselle — olisi niin vilpittömästi suonut tapaavansa Floran sellaisena kuin hän oli ollut tai kuin hän ei ollut milloinkaan ollut — että suostuminen perheen toivomukseen oli vähin korvaus, minkä hän saattoi tarjota aiheuttamastaan pettymyksestä, joka häntä melkein hävetti. Sentähden hän jäi päivälliselle.

Pancks söi heidän kanssansa. Hän höyrysi pieneltä telakaltaan neljännestä vailla kuusi ja laski suoraan patriarkkaa kohden, joka sattui umpimähkään ajelehtimaan hitaissa Bleeding Heart Yard-laskelmissa. Pancks sitoi hänet heti köyteensä ja hinasi selville vesille.

»Bleeding Heart Yard!» sanoi Pancks tohahtaen ja pärskähtäen. »Siitä omaisuudesta on paljon vaivaa. Se kyllä tuottaisi hyvin, mutta vuokrat ovat kovassa. Siitä on enemmän hommaa kuin kaikista muista vuokrataloistanne yhteensä.»