Part 15

»Monikaan ei, tullessaan köyhän kotiin, katso kannattavan ottaa lakkia päästään. Mutta köyhä panee sille suuremman arvon kuin ihmiset luulevatkaan!»

Clennamiin koski epämiellyttävästi ajatus, että tällainen yksinkertainen kohteliaisuus olisi jotakin tavatonta, ja hän vastasi: »Siinäkö kaikki?» Ja kumartuen nipistämään toista, lattialla istuvaa lasta poskesta hän kysyi mrs Plornishilta, kuinka vanha tuo kaunis poika oli.

»Juuri täyttänyt neljä vuotta, sir», kertoi mrs Plornish. »Hän on kaunis pieni veitikka, eikö olekin, sir. Mutta tämä toinen on kovin sairaloinen.» Näin sanoen tuuditteli hän hellästi lasta sylissään. »Ettehän pahastu, jos kysyn, koskeeko asianne jonkinlaista työtä miehelleni, ettehän, sir?» lisäsi mrs Plornish totisena.

Hän teki kysymyksensä niin huolestuneen näköisenä, että jos Clennam olisi omistanut jonkin rakennuksen, millaisen hyvänsä, olisi hän rappauttanut sen vaikkapa jalan paksuudelta mieluummin kuin vastannut ei. Mutta hänen täytyi vastata ei; hän näki pettymyksen varjon vaimon kasvoilla, kun tämä tukahdutti huokauksen ja katsoi sammuneeseen lieteen. Hän näki myöskin, että mrs Plornish oli nuori nainen, jonka köyhyys oli tehnyt jonkun verran huolimattomaksi itsensä ja ympäristön suhteen ja jonka kasvoihin köyhyys ja lapset yhdistetyin voimin olivat uurtaneet vakoja.

»Minusta näyttää siltä», sanoi mrs Plornish, »kuin kaikki sellainen kuin työ olisi maailmasta loppunut, totta totisesti näyttää siltä». (Mrs Plornishin huomautus rajoittui koskemaan vain rappaustyötä, eikä hän viitannut verukevirastoon tai Barnacleihin.)

»Onko työn saanti niin vaikeata?» kysyi Arthur Clennam.

»Kyllä Plornishin mielestä», vastasi vaimo. »Hänellä on huono onni, kovin huono onni.»

Niin hänellä olikin. Hän oli yksi niitä monia elämäntien vaeltajia, joilla onnettomuudekseen on luonnottomat liikavarpaat, jotka estävät heitä elämän kilpajuoksussa voittamasta edes ontuviakaan kilpailijoitaan. Plornish oli työnhaluinen, uuttera, hyväsydäminen, vaikkei hyväpäinen mies, joka kantoi kohtaloaan niin kärsivällisesti kuin suinkin saattoi odottaa, mutta tämä kohtalo oli todella kova. Sattui ani harvoin, että joku näytti tarvitsevan häntä; vain poikkeustapauksissa kysyttiin hänen kykyänsä, ja hänen hidas älynsä ei pystynyt käsittämään eri vaiheiden syitä. Hän otti sentähden olot sellaisina, jollaisiksi ne kulloinkin muodostuivat; hän kellahti kaikenlaisiin vaikeuksiin ja kellahti niitä taas vapaaksi, ja näin heilahdellen sinne ja tänne läpi elämän hän sai aimo kolahduksia.

»Se ei johdu siitä, ettei hän olisi hakenut työtä, siitä olen varma», tuumi mrs Plornish kohottaen kulmiaan ja etsien arvoituksen ratkaisua uuninristikon tankojen välistä, »eikä myöskään siitä, ettei hän olisi ahkerasti tehnyt työtä saatuaan sitä. Ei kukaan ole milloinkaan kuullut mieheni valittavan työn paljoutta.»

Kuinka lienee ollut, mutta tällainen huono onni oli aivan yleinen Bleeding Heart Yardissa. Aika ajoin nähtiin julkisuudessa liikuttavia valituksia työnpuutteesta — eräät panivat tämän erikoisesti pahakseen, ikäänkuin heillä yksin olisi ollut oikeus valittaa vaikeuksistaan — mutta asia ei näistä pyynnöistä milloinkaan parantunut, vaikka Bleeding Heart Yard oli yhtä työnhaluinen kuin mikä muu brittiläinen kortteli tahansa. Vanhalla, ylhäisellä Barnaclein perheellä oli niin työtä suuren periaatteensa toteuttamisessa, ettei se joutanut tutkimaan asiata; eihän tällä asialla ollut mitään yhteyttä heidän pääharrastuksensa kanssa: valppaasti valvoa, että kaikki muut vanhat ylhäiset perheet paitsi Stiltstalkingit sysättäisiin pois valta-asemista.

Mrs Plornishin näin puhuessa poissaolevasta herrastaan ja miehestään, palasi tämä kotiin. Hän oli sileäposkinen, punakka, vaaleaviiksinen mies, noin kolmikymmenvuotias; sääret pitkät, polvet notkuvat, kasvojen ilme yksinkertainen; hänellä oli yllään flanellitakki; vaatteet olivat kalkin tahrimat.

»Tämä on Plornish, sir.»

»Tulin», sanoi Clennam nousten seisomaan, »pyytääkseni saada puhua hiukan kanssanne Dorritin perheestä».

Plornish kävi epäluuloiseksi. Näytti vainuavan velkojaa. Sanoi: »Kyllä, niin. No. Mutta en ymmärrä, miten minä voisin antaa herrasmiehelle tyydyttäviä tietoja siitä perheestä. Mistä on kysymys?»

»Minä tunnen teidät paremmin kuin luulettekaan», sanoi Clennam hymyillen.

Plornish ei hymyillyt vastaan huomauttaessaan, ettei hänellä ollut kunnia tuntea herraa.

»Ette kyllä tunne», vastasi Arthur; »olenkin kuullut hyvistä teoistanne toisen kautta, mutta sellaisen, joka tietää asian parhaiten. Pikku Dorritin kautta. — Tarkoitan», korjasi hän, »miss Dorritin kautta».

»Olette siis mr Clennam? Oh, olen kuullut teistä, sir!»

»Ja minä teistä.»

»Tehkää hyvin ja istukaa taas, sir, ja olkaa tervetullut. ‒ Niin», sanoi Plornish, otti tuolin ja nosti vanhemman lapsen polvelleen, saadakseen siveellistä tukea katselemalla lapsen pään yli vieraaseen, jonka kanssa puhui, »minä olen itse ollut vankilan ovien pahalla puolen, ja sillä tavalla olemme tutustuneet miss Dorritiin. Minä ja vaimoni, me tunnemme molemmat miss Dorritin.»

»Läheisesti!» huudahti mrs Plornish. Hän olikin niin ylpeä tästä tuttavuudesta, että oli herättänyt jonkun verran katkeraa mieltä koko korttelissa suurentaessaan suunnattomaksi sen rahamäärän, jonka tähden miss Dorritin isä oli pantu velkavankilaan. Bleeding Heartia suututti, että hän kehui tuntevansa näin hienoa väkeä.

»Hänen isäänsä minä ensin tutustuin. Ja tutustuttuani häneen, katsokaas — niin, tutustuin hänen tyttäreensä», toisteli Plornish.

»Niin, ymmärrän.»

»Ah! Hänpä vasta osaa käyttäytyä! Siinä on hieno mies. Ja sellaisen herrasmiehen täytyy vanheta ja harmeta Marshalsean vankilassa! Niin, te ette kenties tiedä» — Plornish alensi ääntänsä ja puhui nurinkurisesti ihaillen siitä, jota hänen olisi pitänyt sääliä ja halveksia — »että miss Dorrit ja hänen sisarensa eivät uskalla ilmoittaa isälleen tekevänsä työtä elatuksekseen. Ei!» vakuutti Plornish ja katseli naurettavan voitonriemuisena ensin vaimoonsa ja sitten ympäri huonetta. »Eivät uskalla ilmoittaa hänelle, eivät uskalla!»

»Vaikken suinkaan ihaile häntä tämän tähden», huomautti Clennam totisena, »niin säälin häntä sydämestäni». Tämä huomautus tuntui herättävän Plornishin ensimmäisen kerran ajattelemaan, että tämä kenties ei ollutkaan mikään erikoisen hieno luonteen piirre. Hän mietti sitä hetkisen ja hylkäsi sen sitten.

»Mitä minuun tulee», jatkoi hän, »niin mr Dorrit on totisesti ollut niin ystävällinen kuin suinkin saatan odottaa. Ystävällisempikin, kun otan huomioon meidän välillämme olevan erotuksen ja välimatkan. Mutta miss Dorritistahan olimmekin puhumassa.»

»Aivan niin. Mutta sanokaas, kuinka tulitte esittäneeksi hänet äidilleni?»

Mr Plornish poimi viiksistään kalkinmurusen, pisti sen suuhunsa, käänteli sitä kielellään kuin luumurua, mietti, huomasi olevansa kykenemätön selvästi kertomaan asiaa, vetosi vaimoonsa ja sanoi: »Sally, _sinähän_ voit yhtä hyvin selittää, kuinka se kävi, eukkoseni.»

»Miss Dorrit», aloitti Sally tuuditellen vauvaa sylissään ja painaen poskensa pienelle kädelle, joka taas yritti panna hänen pukunsa epäjärjestykseen, »tuli eräänä iltapäivänä tänne mukanaan kirjoitettu paperilappu ja kertoi haluavansa ompelutyötä ja kysyi, tuottaisiko se meille vaivaa, että hän ilmoittaisi osoitteensa tänne». (»Osoitteensa tänne», kertasi Plornish matalalla äänellä, aivan kuin olisi vastaillut kirkossa.) »Minä ja Plornish vastasimme, ettei se tuottanut mitään vaivaa ('Ei mitään vaivaa', toisti Plornish), ja hän kirjoitti osoitteen siihen, niin. Sitte minä ja Plornish sanoimme että: 'Kuulkaas, miss Dorrit', sanoimme me.» ('Kuulkaas, miss Dorrit', kertasi Plornish.) »'Oletteko ajatellut jäljentää ilmoituksen pariin kolmeen kertaan, jotta se nähtäisiin useammassa kuin yhdessä paikassa?' 'En', vastasi miss Dorrit, 'en ole, mutta teen sen'. Hän jäljensi sen nyt, tällä pöydällä ja hienolla käsialalla, ja Plornish vei sen mukanaan työpaikalleen, sillä hänellä oli silloin juuri työtä (Plornish kertasi: 'Silloin juuri työtä'), ja samaten tämän korttelin isännälle; hänen kauttansa juuri mrs Clennam ensin tuli käyttäneeksi miss Dorritia». Plornish toisti: »Tuli käyttäneeksi miss Dorritia», ja mrs Plornish lopetettuaan kertomuksensa oli purevinaan lapsen sormia suudellessaan sen kätöstä.

»Kuka on täällä isäntänä?» kysyi Arthur Clennam.

»Mr Casby, se hän on nimeltään», selitti Plornish, »ja Pancks kantaa vuokrat. Niin», lisäsi mr Plornish, viipyen asiassa ja vaipuen tylsään mietiskelyyn, joka ei näyttänyt olevan yhteydessä minkään erikoisen asian kanssa eikä johtavan mihinkään, »nämä ne juuri ovat, uskottepa minua tai olette uskomatta, kuinka vain tahdotte».

»Vai niin?» vastasi Clennam, tullen hänkin vuorostaan miettiväksi. »Mr Casby, hänkö! Hän on vanha tuttavani entisiltä ajoilta.»

Mr Plornish ei keksinyt mitään huomautusta tähän ja jätti sellaisen tekemättä. Ja koska asia varmastikaan ei mistään syystä voinut kiinnittää hänen mieltänsä, palasi Arthur Clennam puhumaan käyntinsä varsinaisesta tarkoituksesta, nimittäin aikomuksestaan käyttää Plornishia välikappaleena yrittäessään vapauttaa Tipin vankeudesta; sen piti tapahtua niin, että nuoren miehen itseluottamus ja kyky auttaa itseään — otaksuen, että hänellä oli jätteitä näistä ominaisuuksista mikä epäilemättä oli rohkea otaksuma — kärsisivät mahdollisimman vähäisen vaurion. Plornish, joka oli kuullut oikeudenkäynnin syyn itse vastaajalta, ilmoitti Arthurille, että kantaja oli hevoshuijari ja että hänen (Plornishin) mielestään kymmenen shillingiä puntaa kohden oli »kerrassaan mainio sopimus» ja että suuremman summan tarjoaminen olisi rahan tuhlausta. Päämies ja apulainen ajoivat sitten yhdessä erääseen hevostarhaan High Holborniin, jossa oli myytävänä huomattavan kaunis harmaa valakka, alhaisimman arvion mukaan seitsemänkymmenen viiden guinean arvoinen (lukuunottamatta sen pillerin hintaa, jonka se oli saanut nielaista parantaakseen ulkomuotoansa); se oli nyt tarjolla kahdenkymmenen punnan hinnasta siitä syystä, että se edellisellä viikolla oli pillastunut ja karannut cheltenhamilaisen kapteeninrouva Barbaryn istuessa vaunuissa; tämä rouva ei ollut mikään hevossankaritar ja tahtoi nyt vain suutuksissaan myydä hevosen pilkkahinnasta tai toisin sanoen lahjoittaa sen. Plornish meni nyt yksin talliin, jättäen päämiehensä ulkopuolelle, ja tapasi siellä herrasmiehen, jolla oli jäntevät vaaleanruskeat sääret, vanhanpuoleinen hattu päässä, pieni koukkupää keppi kädessä ja sininen liina kaulassa (kapteeni Maroon Gloucestershirestä, kapteeni Barbaryn ystävä); tämä sattui olemaan siellä ja oli valmis ystävällisesti huomauttamaan näitä pikkuseikkoja, jotka koskivat tätä huomattavan kaunista harmaata valakkaa, jokaiselle hevostuntijalle ja sukkelalle hyvän kaupan haistajalle, joka ilmoituksen johdolla pistäytyi täällä katsomassa. Tämä herrasmies sattui samalla olemaan kantaja Tipin asiassa; hän osoitti mr Plornishin asianajajansa luokse ja kieltäytyi neuvottelemasta mr Plornishin kanssa ja edes sietämästä häntä läheisyydessään täällä, ellei hän esiintynyt kahdenkymmenen punnan seteli kädessä; vain siinä tapauksessa saattoi hän otaksua sopimuksen tekemisen olevan kysymyksessä ja ryhtyä keskusteluun hänen kanssaan. Ymmärtäen tämän vihjauksen vetäytyi mr Plornish päämiehensä luokse neuvottelemaan ja palasi sitte, mukanaan vaadittu suosituskirje. Silloin kysyi kapteeni Maroon: »No, kuinka pitkän ajan tarvitsette hankkiaksenne toiset kaksikymmentä? Annan teille kuukauden aikaa.» Kun ei tämä vedellyt, sanoi kapteeni Maroon: »No, minäpä sanon, mitä teemme. Te kirjoitatte minulle neljän kuukauden hyvän vekselin, joka on käypä jossakin pankissa, noiden kahdenkymmenen punnan asemesta!» Kun ei _tämäkään_ vedellyt, sanoi kapteeni Maroon: »No kuulkaas, nyt sanon viimeisen sanani teille. Antakaa minulle kymmenen punnan seteli, niin kuivaan siihen kynäni.» Kun ei _tämä_ vedellyt, sanoi kapteeni Maroon: »No, nyt sanon, kuinka ratkaisemme asian; hän on pahasti petkuttanut minua, mutta minä vapautan hänet, jos maksatte viitosen sekä pullollisen viiniä; jos suostutte tähän, niin sanokaa: 'Olkoon menneeksi', mutta ellette suostu, niin rauetkoon asia.» Viimein kun ei _tämäkään_ vedellyt, sanoi kapteeni Maroon: »No, kättä päälle sitten.» — Ja suostuen ensimmäiseen tarjoukseen hän antoi koko saatavasta kuitin ja vapautti vangin.

»Mr Plornish», sanoi Arthur, »luotan siihen, että te säilytätte salaisuuteni. Jos tahdotte ottaa ilmoittaaksenne nuorelle miehelle, että hän on vapaa ja että olette eräältä, jonka nimeä teidän ei ole lupa sanoa, saanut tehtäväksenne maksaa velan hänen puolestaan, niin teette palveluksen, ette vain minulle, vaan myös hänelle ja hänen sisarellensakin.»

»Viimeinen syy, sir», vastasi Plornish, »olisi täysin riittävä. Minä kyllä täytän toivomuksenne.»

»Voitte, jos tahdotte, sanoa, että eräs ystävä on vapauttanut hänet, eräs ystävä, joka toivoo, että hän sisarensa tähden, ellei minkään muun, käyttäisi vapauttansa hyvin.»

»Minä kyllä täytän toivomuksenne, sir.»

»Ja vielä pyytäisin teitä, joka paremmin tunnette perheen, vapaasti neuvottelemaan kanssani ja osoittamaan minulle, millä keinoin voisin hienotunteisesti ja tehokkaasti auttaa pikku Dorritia; tuntisin olevani teille suuressa kiitollisuuden velassa jos näin auttaisitte minua.»

»Älkää puhuko siitä, sir», vastasi Plornish; »minullekin se tuottaisi iloa ja — minullekin se tuottaisi iloa ja —» Kun mr Plornish kahdesti yritettyään ei kyennyt lopettamaan lausettansa, jätti hän sen, viisaasti kyllä, kesken. Hän otti vastaan mr Clennamin kortin sekä sopivan rahallisen kehoituksen.

Hän oli innokas suorittamaan tehtävänsä loppuun yhtä kyytiä, ja samaa mieltä oli hänen päämiehensäkin. Tämä tarjoutui viemään hänet Marshalsean portille, ja niin he ajoivat Blackfriars Bridgen yli siihen suuntaan. Matkalla sai Arthur uudelta ystävältään kuulla sekavan selostuksen Bleeding Heart Yardin sisäisestä elämästä. He elivät siellä kaikki vaikeissa oloissa, sanoi mr Plornish, tavattoman vaikeissa oloissa, totisesti. Niin, hän ei voinut sanoa, kuinka niin oli; hän ei tiennyt, voisiko kukaan sanoa, kuinka niin oli; sen hän vain tiesi, että niin oli. Kun mies tunsi omassa nahassaan ja omassa vatsassaan, että hän oli köyhä, niin tämä mies (mr Plornish lausui sen järkähtämättömänä uskonaan) tiesi varmasti, että köyhä hän oli, syystä tai toisesta, eikä sitä tietoa voinut puhumalla ajaa hänestä ulos enempää kuin saattoi puhumalla ajaa pihviä hänen sisäänsä. Ja sitten, nähkääs, toiset, paremmissa oloissa elävät, sanoivat, ja monet heistä elivät itsekin kädestä kärsään, vieläpä tuhlaavamminkin, oli hän kuullut kerrottavan, ja nämä sanoivat, että Bleeding Heart Yardin asukkaat elivät »varomattomasti» (tämä oli oikein mielisana) Bleeding Heart Yardissa. Esimerkiksi, jos he näkivät miehen ajavan Hampton Courtiin vaimonsa ja lastensa kanssa, kenties ainoan kerran vuodessa, sanoivat he: »Kas, kas, minä kun luulin teitä köyhäksi, varomaton ystäväni!» Voi, taivas, kuinka tämä oli kovaa! Mitä oli miehen tehtävä? Eihän hän voinut heittäytyä synkkämieliseksi hulluksikaan. Ja jos hän sen tekisikin, ei se asiata parantaisi. Mr Plornishin käsityksen mukaan se vain pahentaisi sitä. Kuitenkin uhkasi häntä aina vaara tulla synkkämieliseksi hulluksi, ellei yhdellä, niin toisella tavalla. Mitä he tekivät Yardissa? Käykää katsomassa. — Siellä tytöt ja heidän äitinsä ompelivat, sitoivat kenkiään, paikkailivat, laittelivat pukujaan yötä ja päivää, päivät ja yöt, ja kykenivät juuri ja juuri pitämään sielunsa ja ruumiinsa koossa — eikä aina sitäkään. Siellä eli kaikenlaatuisia käsityöläisiä, ja kaikki olivat työn tarpeessa eivätkä kyenneet saamaan sitä. Siellä oli vanhuksia, jotka koko elämänsä ajan aherrettuaan joutuivat köyhäintaloon, jossa ruoka, asunto ja kohtelu oli paljoa huonompaa kuin pahantekijöillä. Niin, minne kääntyisi saadakseen hiukan lohtua? Mitä tuli kysymykseen, kenenkä syytä tämä oli, niin ei mr Plornish tiennyt, kenessä syy oli. Hän saattoi kyllä hyvin kertoa kuka kärsi, muttei kuka siihen oli syypää. Hänen asiansa ei ollut ottaa selkoa tästä, ja kukapa välittäisi siitä, mitä hän sanoi, vaikka hän pääsisikin selville syyllisistä. Sen hän vain tiesi, etteivät asiat tässä olleet oikealla tolalla ja etteivät ne korjautuisi itsestään. Ja lyhyesti sanoen oli hänen epäjohdonmukainen ajatuksensa se, että joka ei voi tehdä mitään hänen hyväksensä, älköön myöskään ottako häneltä mitään sen tekemisestä; mikäli hän ymmärsi, oli asia jotenkin tällä tavalla. Näin, monisanaisesti, lauhkeasti nuristen ja typerästi käänteli Plornish asemansa sekaista vyyhteä edestakaisin aivan kuin sokea, joka koetti löytää siitä päätä, kunnes he saapuivat vankilan portille. Täällä hän erosi päämiehestään, joka edelleen ajaessaan mietiskeli, kuinka monta tuhatta Plornishia päivän tai parin kuluessa kävikään verukevirastossa soittelemassa kaikenlaisia omituisia, tämän saman sävelmän toisintoja, joita tässä kunniakkaassa laitoksessa ei otettu kuuleviin korviinkaan.

KOLMASTOISTA LUKU

Patriarkallisuutta

Mr Casbyn mainitseminen oli Clennamin muistissa taas virittänyt tulta niihin uteliaisuuden ja mielenkiinnon sammuneisiin hiiliin, joita mrs Flintwinch oli koettanut puhaltaa hehkuun samana iltana, jolloin hän oli tullut kotiin. Flora Casby oli ollut hänen poikaikänsä rakastettu ja oli tuon vanhan pölkkypään Christopherin ainoa lapsi (tällä nimellä mainitsivat ukkoa toisinaan muutamat nenäkkäät pilkkakirveet, jotka olivat asioissa hänen kanssaan ja joihin tuttavallisuus ehkä oli tehnyt tunnetun vaikutuksensa); hänen kerrottiin rikastuneen viikkovuokralaisilla ja pusertaneen hyvän joukon verta muutamien kehnojen talojen ja tanhuvien kivistäkin.

Käytyään muutamina päivinä kyselemässä ja tiedustelemassa Arthur Clennam ymmärsi, että Marshalsean isän asia oli kerrassaan toivoton, ja surullisin mielin luopui ajatuksesta auttaa häntä vapauteen. Hänellä ei ollut nyt mitään toivehikasta tiedusteltavaa pikku Dorritinkaan puolesta; mutta hän päätteli itsekseen, että mikäli hän ymmärsi, saattoi lapsiparalle olla hyödyksi, että hän itse uudisti tämän tuttavuutensa. Tuskin on tarpeellista lisätä, että hän epäilemättä olisi ilmestynyt mr Casbyn ovelle, vaikkei pikku Dorritia olisi ollut olemassakaan; sillä tiedämmehän kaikki, kuinka me jokainen petämme itseämme — kuinka ihmiset yleensä, syvempää olemustaan lukuunottamatta, pettävät itseänsä tekojensa vaikuttimia arvioidessaan.

Miellyttävän tunteen elähyttämänä ja tavallaan aivan vilpittömästi uskoen hyödyttävänsä pikku Dorritia tekemällä sellaista, mikä ei mitenkään koskenut häntä, löysi hän itsensä eräänä iltapäivänä mr Casbyn kadunkulmassa. Mr Casby asui erään kadun varrella Gray’s Inn Roadissa; se oli lähtenyt tältä pääkadulta aikoen yhtä kyytiä painaltaa alas laaksoon ja taas rinnettä ylös Pentonville Hillin huipulle, mutta olikin juossut itsensä hengästyneeksi jo kahdenkymmenen yardin päässä ja pysähtynyt siihen ainiaaksi. Tässä seudussa ei enää ole sellaista paikkaa, mutta monta vuotta takaperin se oli siinä, katsellen pettyneen näköisenä raivaamatonta alaa, jossa siellä täällä näkyi hedelmättömiä puutarhoja ja äkkiä nousseita kesämajoja, joiden ohi se ei milloinkaan päässyt.

»Talo», ajatteli Clennam kulkiessaan kadun poikki ovelle, »on yhtä vähän muuttunut kuin äitini talo ja näyttää miltei synkältä. Mutta yhdennäköisyys pysähtyy ulkopuoleen. Minä tunnen sen tyynen rauhallisuuden, joka vallitsee sisäpuolella. Olen tuntevinani tänne saakka tuoksun, joka leviää kuivilla ruusunlehdillä ja lavendelilla täytetyistä ruukuista.»

Kun hän vanhanaikaisella kiiltävällä kuparikolkuttimella koputti ovelle ja palvelijatar ilmestyi avaamaan sitä, tervehti häntä todellakin lakastunut tuoksu kuin talven henkäys, jossa vielä tuntuu menneen kevään vieno muistontuulahdus. Hän astui vakavaan, äänettömään, umpinaiseen taloon — olisi voinut luulla, että kaikki ääni oli tukahdutettu siellä kuin itämailla kielettömiltä — ja ovi sulkeutui jättäen ulkopuolelle kaiken äänen ja liikkeen. Kalusto oli jäykkää, juhlallista ja kveekarimaista, mutta hyvin säilynyttä ja yhtä viehättävää kuin mikä hyvänsä esine ihmisolennosta alkaen puutuolia myöten, joka on tarkoitettu olemaan suureksi hyödyksi, mutta jota vain vähän ja säästäen käytetään. Siellä oli juhlallinen kello, joka naksutteli jossakin yläkerrassa; ja samalla suunnalla oli äänetön lintu, joka nokki häkissään ikäänkuin naksutellen sekin. Takkavalkea naksutteli vastaanottohuoneen uunissa. Huoneessa oli yksi ainoa henkilö, ja äänekäs kello naksutteli hänen taskussaan kuuluvasti.

Palvelustyttö naksutteli kaksi sanaa »Mr Clennam» niin hiljaa, ettei niitä kuulunut, jonka tähden Arthur jäi tytön sulkeman oven sisäpuolelle seisomaan huomaamattomana. Kauan elämän tietä taivaltanut mies, jonka sileät harmaat kulmakarvat näyttivät liikkuvan kellon naksutuksen tahtiin tulenloimon heijastaessa niihin, istui nojatuolissa, päärmätyt tohvelit matolla, ja pyöritteli peukaloitaan. Tämä oli vanha Christopher Casby — ensi silmäyksellä hänet tunsi — yhtä muuttumattomana kuin hänen omat huonekalunsa, vaikka oli kulunut kolmattakymmentä vuotta, siitä, kun Clennam oli nähnyt hänet; vaihtelevat vuodenajat olivat yhtä vähän vaikuttaneet häneen kuin hänen porsliiniruukuissaan oleviin vanhoihin ruusunlehtiin ja lavendeliin.

Tässä vaikeassa maailmassa olisi tuskin ollut vaikeampaa kuin kuvitella tätä miestä poikana. Ja kuitenkin hän oli muuttunut hyvin vähän elämän kuluessa. Vastakkaisella seinällä samassa huoneessa, missä hän istui, riippui pojan kuva, jonka jokainen olisi tuntenut master Christopher Casbyksi kymmenen vuoden ikäisenä, vaikka hänellä harhauttavasti oli kädessään heinäharava, jollaista hän eläessään oli käyttänyt yhtä vähän kuin sukelluskelloa; hän istui (toisella säärellään) orvokkipenkillä ja katseli varhaiskypsän miettivänä kyläkirkon torninhuippuun. Siinä oli sama sileä otsa ja sileät kasvot, samat tyynet siniset silmät, sama rauhallinen ilme. Kiiltävää kaljua päälakea, joka näytti kovin leveältä, siksi että se niin kiilsi, ja sen sivuilla ja takana riippuvaa pitkää harmaata tukkaa, joka oli kuin silkkistä untuvaa tai kehrättyä lasia ja näytti kovin hyväntahtoiselta, koska sitä ei milloinkaan leikattu, näitä ei tietysti näkynyt pojalla, kuten vanhalla miehellä. Siitä huolimatta saattoi heinäharavaa pitelevässä enkelimäisessä olennossa havaita selviä piirteitä päärmetohvelisesta patriarkasta.

Patriarkaksi nimittivät häntä monet mielellään. Useat vanhat naapurirouvat puhuivat hänestä viimeisenä patriarkkana. Hän oli niin harmaa, hidas, tyyni, rauhallinen ja paksupäinen: patriarkka oli kerrassaan sopiva nimitys hänelle. Häntä oli puhuteltu kadulla ja kiihkeästi pyydetty istumaan patriarkka-mallina taidemaalareille ja kuvanveistäjille; ja tämä tapahtui niin imartelevan tungettelevasti, että kävi selvästi ilmi, kuinka kykenemättömiä kaunotaiteet olivat muistamaan patriarkan tuntomerkkejä tai keksimään niitä. Ihmisystävät kyselivät, kuka hän oli, ja saatuaan vastauksen: »Vanha Christopher Casby, entinen loordi Decimus Tite Barnaclen isännöitsijä», olivat huudahtaneet: »Voi, eikö hän, jolla on tuollainen pää, ole syntynyt hyväntekijäksi! Voi, eikö hän, jolla on tuollainen pää, ole orpojen isä ja ystävättömien ystävä!» Ja kuitenkin hän, tämä pää hartioillaan, pysyi vanhana Christopher Casbyna, jota yleisesti mainittiin rikkaaksi talojen omistajaksi; ja tämä pää hartioillaan istui hän nyt hiljaisessa vastaanottohuoneessaan. Ja kerrassaan järjetöntähän olisi ollut otaksua hänen istuvan siellä ilman tätä päätä.

Arthur Clennam liikahti vetääksensä ukon huomion puoleensa, ja harmaat kulmakarvat kääntyivätkin häntä kohden.

»Pyydän anteeksi», sanoi Clennam, »mutta pelkään, ettette kuullut, kun minut äsken ilmoitettiin».

»En, sir, en kuullut. Tahdotteko puhutella minua, sir?»

»Tahdoin tulla tervehtimään teitä.»