Part 14

Hänen käheä äänensä sortui ja hän painoi päänsä käsiensä varaan leväten siinä siksi, kunnes viini tuotiin hyllyltä. Kahdesti täytettyään ja tyhjennettyään pienen pikarinsa, ja lohkaistuaan kappaleen isosta leipäviipaleesta, joka pantiin hänen eteensä yhdessä pöytäliinan ja ruokaliinan sekä lautasen, suolan, pippurin ja öljyn kanssa, nojasi hän selkänsä seinän nurkkaukseen, nosti jalkansa penkille, jolla istui, ja alkoi pureksia leipää odotellessaan aterian valmistumista.

Uunin ympärillä oli keskustelu tuokioksi keskeytynyt ja siinä istujat olivat hetkeksi käyneet välinpitämättömiksi ja hajamielisiksi toistensa suhteen, kuten aina käy tällaisessa seurassa, kun vieras tulee isään. Tämä hetki oli nyt jo ohi, ja miehet olivat herenneet katselemasta vierasta ja juttelivat edelleen.

»Tästä syystä juuri», sanoi yksi heistä lopetellen kertomaansa juttua, »tästä syystä juuri sanottiin, että paholainen oli päässyt irti». Puhuja oli pitkäkasvuinen sveitsiläinen, kirkonpalvelija, ja hän loi keskusteluun jonkun verran kirkollista pätevyyttä ja asiantuntemusta — varsinkin kun oli kysymys paholaisesta.

Emäntä, joka oli antanut määräyksensä uuden vieraan vastaanotosta miehellensä Päivänkoiton kokille, istuutui taas pöydän taakse työnsä ääreen. Hän oli vilkas, sievä, iloinen pieni nainen, iso myssy päässä ja paksut sukat jalassa; ja hän sekaantui tavantakaa keskusteluun hymyillen ja nyökäyttäen päätänsä, mutta nostamatta katsettaan työstä.

»Voi taivas, sentään!» huudahti hän. »Kun laiva tuli Lyonista ja toi tiedon, että paholainen oli päässyt irti Marseillessa, nielaisivat muutamat uutisen kuin lammen hauet. Mutta minä? En minä.»

»Madame, te olette aina oikeassa», vastasi pitkä sveitsiläinen. »Tietysti te olitte vimmastunut tuohon mieheen, madame?»

»No, tietysti!» huudahti emäntä, nostaen silmänsä työstä ja avaten ne selkoselälleen, ja keikautti päätänsä toiselle sivulle. »Olin tietysti.».

»Hän oli huono ihminen.»

»Hän oli kurja heittiö», sanoi emäntä, »ja olisi hyvin ansainnut sen, mistä hänen hyvä onnensa pelasti hänet. Ikävä kyllä.»

»Seis, madame! Katsokaammepa», vastasi sveitsiläinen ja käänteli todistelevasti sikaaria hampaissaan. »Ehkä tämä vain oli hänen onneton kohtalonsa. Ehkäpä hän oli olosuhteiden tulos. Onhan mahdollista, että hänessä oli ja on jotakin hyvää, jos vain päästäisiin siihen käsiksi. Filosofinen ihmisrakkaus opettaa —»

Uunin ympärillä istuvan pienen seuran muut jäsenet murisivat tämän uhkaavan aiheen puheeksi ottamista vastaan. Molemmat dominonpelaajat katsahtivat ylös pelistään, ikäänkuin vastustaakseen filosofisen ihmisrakkauden mainitsemistakin Päivänkoitossa.

»Vaiti te siellä ihmisrakkauksinenne», nauroi emäntä, nyökäyttäen päätänsä entistä vilkkaammin. »Kuulkaahan, minä olen nainen, minä, enkä tiedä mitään teidän filosofisesta ihmisrakkaudestanne. Mutta minä tiedän, mitä olen nähnyt ja mitä olen katsellut silmästä silmään tässä maailmassa, missä elän. Ja sanonpa teille, ystäväni, että on olemassa ihmisiä (sekä miehiä että naisia, valitettavasti), joissa ei ole mitään hyvää — ei kerrassaan mitään. Että on ihmisiä, joita täytyy ehdottomasti inhota. Että on ihmisiä, joita on kohdeltava kuin ihmissuvun vihollisia. Että on ihmisiä, joilla ei ole inhimillistä sydäntä ja jotka on hävitettävä kuin villipedot ja raivattava pois tieltä. Sellaisia on vain vähän, toivon; mutta olen nähnyt (tässä maailmassa, missä elän, ja pienessä Päivänkoitossakin), että sellaisia ihmisiä on olemassa. Enkä epäile, että se mies — mikä hänen nimensä lienee, olen unohtanut sen — on yksi niitä.»

Emännän vilkas puhe sai suurempaa suosiota osakseen Päivänkoitossa kuin se olisi saanut eräiltä rakastettavilta, lähempänä Suur-Britanniaa olevilta henkilöiltä, jotka olivat taipuvaisia pesemään puhtaaksi ja puolustamaan sitä ihmisluokkaa, jonka emäntä näin kohtuuttomasti tuomitsi.

»Totisesti! Jos teidän filosofinen ihmisrakkautenne», päätteli emäntä ja laskien työn käsistään nousi ottamaan vieraalle valmistetun liemen mieheltään, joka ilmestyi sivuovelle, »pitää tuollaisten ihmisten puolta sanoin tai teoin tai molemmin ja sallii jonkun raukan joutua heidän käsiinsä, niin älkää mainitko sitä oppianne täällä Päivänkoitossa, sillä se ei ole sounkaan arvoinen».

Kun hän asetti liemen vieraan eteen, joka nyt kohottautui istuvaan asentoon, katsoi tämä häntä suoraan silmiin; hänen viiksensä kohosivat nenän alle ja nenä vajosi viiksien ylle.

»Hyvä!» sanoi ensimmäinen puhuja, »palatkaamme äskeiseen keskustelunaiheeseemme. Jättäen kaiken tämän sikseen, herrat, tiedämme, että Marseillen asukkaat kertovat paholaisen päässeen irti, kun tämä mies oli julistettu vapaaksi syytteestä. Näin tämä puhe sai alkunsa ja sitä se tarkoitti; muuta ei.»

»Miksikä he nimittävät häntä?» kysyi emäntä. »Biraud, vai kuinka?»

»Rigaud, madame», vastasi pitkä sveitsiläinen.

»Rigaud! Aivan niin!»

Liemen jälkeen tarjoiltiin matkustajalle lihaa ja sen jälkeen kasviksia. Hän söi kaikki, mikä tuotiin hänen eteensä, tyhjensi viinipullonsa, tilasi lasillisen rommia ja poltteli savukettaan kahvia juodessansa. Virkistyttyään kävi hän ylimieliseksi ja kohteli Päivänkoiton iltaseuraa alentuvaisen ystävällisesti, sekaantuen tavantakaa heidän jutteluunsa, aivan kuin hänen asemansa olisi paljoa korkeampi kuin mitä ulkomuoto osoitti.

Seuralla lienee ollut muita tehtäviä tai kenties tunsivat he alemmuutensa, sillä oli miten oli, he hävisivät vähitellen, ja kun ei muita vieraita tullut sijalle, jättivät he Päivänkoiton uuden herransa ja mestarinsa haltuun. Isäntä kolisteli keittiössään, emäntä istui tyynenä työnsä ääressä ja virkistynyt matkamies istui tupakoiden uunin edessä, lämmitellen repaleisia jalkojaan.

»Anteeksi, madame — se Biraud —»

»Rigaud, monsieur.»

»Rigaud, niin — onko hän herättänyt teidän tyytymättömyytenne vai mitä?»

Emäntä, joka yhtenä hetkenä oli itsekseen ajatellut, että mies oli kauniin näköinen, ja toisena taas, että hän oli ruman näköinen, huomasi nyt nenän vaipuvan viiksien ylle sekä viiksien nousevan nenän alle ja taipui kiivaasti jälkimäisen mielipiteen puolelle. Rigaud oli pahantekijä, kertoi hän, joka oli murhannut vaimonsa.

»Ai, ai. Totta vie, kylläpä onkin pahantekijä. Mutta mistä tiedätte sen?»

»Koko maailma tietää sen.»

»Höh! Ja kuitenkin hän pääsi oikeuden kynsistä?»

»Monsieur, häntä vastaan ei ollut riittäviä todistuksia. Niin sanottiin oikeudessa. Siitä huolimatta kaikki tietävät hänen tehneen sen. Kansa tiesi sen niin varmasti, että se tahtoi repiä hänet kappaleiksi.»

»He kun kaikki elävät niin erinomaisessa sovussa omien vaimojensa kanssa! Haha!» nauroi vieras.

Päivänkoiton emäntä katsoi häneen taas ja päätteli jälkimmäisen mielipiteensä melkein varmaksi. Mutta, miehellä oli hienot kädet, joita hän mielellään näytteli. Emäntä rupesi taas miettimään, ettei mies sittenkään näyttänyt hullummalta.

»Mainitsitteko te, madame — vai äskeiset herrasmiehetkö siitä puhuivat — miten hänen sitten on käynyt?»

Emäntä pudisti päätänsä; tämä oli keskustelun kuluessa ensimmäinen kerta, jolloin hän ei vilkkaan innokkaasti nyökäyttänyt päätänsä sanottavansa tahdissa. Hän huomautti, että Päivänkoitossa oli sanomalehtien mukaan kerrottu, että miestä oman turvallisuutensa tähden oli pidetty vankilassa. Oli miten oli, hän oli kuitenkin välttänyt rangaistuksensa, ja se oli hyvin pahasti.

Vieras istui ja katseli häntä polttaessaan viimeistä savukettaan ja emännän työskennellessä pää kumarassa, ja hänen kasvoillaan oli ilme, joka, jos emäntä olisi nähnyt sen, olisi haihduttanut hänen epäröimisensä ja auttanut häntä pääsemään lopulliseen varmuuteen miehen ulkomuodosta. Mutta kun hän katsoi ylös, oli ilme hävinnyt. Käsi vain siveli pörröisiä viiksiä.

»Saisinko kysyä, missä makuuhuoneeni on, madame?»

»Hyvin kernaasti; monsieur. Hoi, mieheni!»

Tämä opastaisi hänet yläkertaan. Siellä oli jo toinen matkustaja nukkumassa, uupuneena mennyt aikaisin vuoteeseen; mutta huone oli iso, siinä oli kaksi vuodetta ja tilaa kahdellekymmenelle. Tämän kaiken emäntä sirkutteli selitykseksi, kutsuen sivuovelta tuon tuostakin: »Hoi, mieheni!»

»Mieheni» vastasi viimein: »Tässä olen, vaimoni!» ja ilmestyi heidän luoksensa, kokkilakki päässä, ja valaisi vieraan jyrkkiä ja ahtaita portaita yläkertaan; vieras otti takkinsa ja reppunsa ja toivotti emännälle hyvää yötä kohteliaasti sekä mieluisaa jälleentapaamista seuraavana päivänä. Huone oli avara, lattia karkea ja rosoinen, katto-orret rappaamattomat, ja kummallakin sivuseinällä oli vuode. Täällä »mieheni» laski kädessään olleen kynttilän pöydälle, loi syrjäsilmäyksen vieraaseensa, joka kumartui reppunsa yli, ilmoitti jurosti: »Oikeanpuolinen vuode!» ja jätti vieraansa lepäämään. Olipa isäntä hyvä tai huono kasvoistakatsoja, joka tapauksessa oli hän heti selvillä siitä, että mies oli ruma veijari.

Vieras katseli halveksien hänelle valmistettua siistiä, mutta karkeata vuodetta, istui sen vieressä olevaan rottinkituoliin, veti rahat taskustaan ja laski ne kädessään. »Ihmisen täytyy syödä», jupisi hän itsekseen, »mutta kautta taivaan, huomenna minun on syötävä toisen miehen kustannuksella!»

Hänen istuessaan siinä miettien ja koneellisesti punniten rahoja kourassaan, kuului toisesta vuoteesta niin syvä ja säännöllinen hengitys, että se veti hänen huomionsa sinne päin. Nukkuja oli lämpimästi peitetty ja oli vetänyt päänpuoliset valkoiset uutimet eteen, niin että häntä ei näkynyt; huokuminen vain kuului. Mutta syvä, säännöllinen hengitys, joka jatkui hänen riisuessaan kuluneet kenkänsä ja sääryksensä ja yhä edelleen jatkui hänen heittäessään päähänsä takkinsa ja kaulaliinansa, alkoi aikaa myöten kiihoittaa hänen uteliaisuuttansa ja herätti hänessä halun nähdä nukkujan kasvot.

Ja niinpä valvova matkamies hiipi lähemmä, vielä hiukan lähemmä nukkuvaa matkamiehen vuodetta, kunnes seisoi aivan sen ääressä. Hän ei vielä silloinkaan voinut nähdä nukkujan kasvoja, sillä tämä oli vetänyt hurstin niiden peitoksi. Koska hengitys yhä jatkui säännöllisenä, ojensi hän hienon, valkoisen kätensä (kuinka petolliselta se näyttikään hiipiessään siinä hänen luotansa!) ja kohotti hiljaa hurstia.

»Kuolema ja kirous!» kuiskasi hän kavahtaen taaksepäin, »Cavallettohan se on!»

Pieni italialainen oli ehkä jo unissaan tuntenut toisen hiiviskelevän läheisyyden, Ja hänen säännöllinen hengityksensä taukosi; hän huokasi syvään ja avasi silmänsä. Aluksi ne eivät olleet hereillä, vaikka olivatkin auki. Hän makasi muutaman sekunnin tyynesti katsellen entistä vankilatoveriaan, mutta hyppäsi sitten yhtäkkiä vuoteestaan huudahtaen hämmästyksestä ja levottomuudesta.

»Hiljaa! Mikä on hätänä? Ole rauhallinen! Minä tässä olen. Tunnetko minut?» huudahti toinen hillityllä äänellä.

Mutta John Baptist tuijotti eteensä, mutisi joukon rukouksia ja huudahduksia, peräytyi väristen nurkkaan, veti housut jalkaansa ja sitoi nuttunsa hihat kaulaan ja näytti selvästi olevansa halukkaampi livahtamaan ovesta ulos kuin uudistamaan tätä tuttavuutta. Huomaten tämän riensi hänen vanha vankilatoverinsa ovelle ja asettui selin sen eteen.

»Cavalletto! Herää, poika. Hiero silmiäsi ja katso minuun. Älä nimitä minua entisellä nimelläni — älä suinkaan — Lagnier, sano Lagnier!»

John Baptist tuijotti häneen silmät selällään ja pudisti kansalliseen tapaansa moneen kertaan oikean käden etusormea taaksepäin, ikäänkuin hän olisi edeltäpäin päättänyt evätä kaikki, mitä toinen mahdollisesti koko elämänsä aikana saattaisi ehdottaa.

»Cavalletto! Anna minulle kättä. Sinä tunnet Lagnierin, herrasmiehen. Purista herrasmiehen kättä!»

John Baptist, jonka sääret vielä tutisivat, alistui taas hänen alentuvaisen mahtavaan käytöstapaansa, astui hänen luoksensa ja laski kätensä herransa käteen. Monsieur Lagnier nauroi ja puristettuaan italialaisen kättä viskasi sen ylös ilmaan ja antoi pudota alas.

»Teiltä ei sitte —» ihmetteli John Baptist väristen.

»Partaa ajettukaan? Ei. Katsos tätä!» huudahti Lagnier, pyöritellen päätänsä. »Se on yhtä lujassa kuin omasikin.»

John Baptist, jota hiukan puistatti, katseli ympärilleen huoneessa, ikäänkuin muistutellakseen mieleensä missä oli. Hänen herransa käytti tilaisuutta kiertääkseen oven lukkoon ja istui sitte vuoteellensa.

»Katsos!» sanoi hän, nostaen kenkänsä ja säärystimensä ilmaan. »Ne ovat kehnoja herrasmiehen koruja, sanoisit kai. Ei tee mitään, saatpa nähdä, kuinka pian korjaan ne. Tule istumaan. Entiselle paikallesi!»

John Baptist, joka näytti kaikkea muuta kuin rauhalliselta, istui lattialle vuoteen viereen ja katseli koko ajan herraansa ja mestariaan.

»Hyvä!» huusi Lagnier. »Voisimme olla taas entisessä inhoittavassa luolassa, hei! Kuinka kauan olet ollut sieltä poissa?»

»Pääsin sieltä kaksi päivää myöhemmin kuin te, herrani.»

»Kuinka tulit tänne?»

»Minua varoitettiin jäämästä kaupunkiin, minkä tähden läksin sieltä heti, ja sen jälkeen olen lakkaamatta vaihtanut olinpaikkaa. Olen toimitellut yhtä ja toista Avignonissa, Pont Espritissä ja Lyonissa, Rhônella ja Saônella.» Puhuessaan osoitti hän päivettyneellä kädellään kaikki nämä paikat lattialla kuin kartalla.

»Entä minne olet nyt menossa?»

»Menossako, herra?»

»Niin kyllä.»

John Baptist näytti haluavan väistää tätä kysymystä tietämättä miten. »Kautta Bacchuksen!» sanoi hän viimein ikäänkuin pakotettuna myöntymään. »Olen toisinaan ajatellut käydä Pariisissa ja kenties Englannissakin.»

»Cavalletto. Olkoon tämä vain meidän kesken, mutta minäkin olen aikonut lähteä Pariisiin ja kenties Englantiin. Me menemme yhdessä.»

Pieni mies nyökäytti päätänsä ja näytti hampaitaan, mutta ei tuntunut pitävän tätä järjestelyä aivan ylenmäärin toivottavana.

»Me menemme yhdessä», toisti Lagnier. »Saat nähdä, kuinka pian pakotan ihmiset tunnustamaan minut herrasmieheksi, ja sinulla on hyötyä siitä. Sovittu? Liitymmekö yhteen?»

»Tietysti, tietysti!» myönteli pikku mies.

»Kerronpa sinulle ennenkuin nukuin — ja vain muutamalla sanalla, sillä minun täytyy saada nukkua — mitä olen kokenut tällä aikaa, minä, Lagnier. Muista se. Ei entinen.»

»Altro, altro! Ei Ri —» Ennenkuin John Baptist ennätti lopettaa sanan, oli hänen toverinsa tarttunut häntä leukaan ja raivokkaasti painanut hänen suunsa kiinni.

»Kuolema! Mitä sinä puhut? Tahdot saattaa minut tallatuksi ja kivitetyksi? Tahdotko sinä tulla tallatuksi ja kivitetyksi? Niin sinun kävisi. Älä luulekaan, että he hyökkäisivät minun kimppuuni ja jättäisivät vankilatoverini rauhaan. Älä luulekaan!»

Hänen hellittäessään otteensa ystävänsä leuasta oli hänen kasvoillaan ilme, josta ystävä päätteli, että jos asiat kehittyisivät kivitykseen ja tallaamiseen, niin monsieur Lagnier kyllä kunnioittaisi häntä huomiollaan, niin että hänkin saisi täyden osansa leikistä. Hän muisti, millainen maailmankansalainen monsieur Lagnier oli ja kuinka harvoille hän osoitti ystävällistä huomiota.

»Minulle», kertoi monsieur Lagnier, »on yhteiskunta tehnyt veristä vääryyttä senjälkeen kun viimeksi näit minut. Tiedät, että minä olen hienotunteinen ja rohkea ja että minun luonteeni mukaista on hallita. Onko yhteiskunta antanut arvoa näille ominaisuuksilleni? Minulle on huudettu ja ulvottu kaduilla. Minua on täytynyt suojata kaduilla miehiä ja varsinkin naisia vastaan, jotka ovat hyökänneet kimppuuni, mikä mikin ase kädessä. Minun on täytynyt henkeni tähden virua vankilassa ja sen paikka on täytynyt pitää salassa, jottei minua olisi riistetty sieltä ja tuhansin iskuin tapettu. Minut on yösydännä kuljetettu rattailla Marseillesta ja raahattu peninkulmien päähän sieltä sullottuna heiniin. Turvallisuuteni tähden en ole voinut lähestyä kotiani, ja kerjäläisen kannikka taskussani olen siitä saakka kuljeksinut inhoittavassa ilmassa ja kurjalla kelillä, kunnes olen kuin raajarikkoinen; katsos jalkojani! Tällaisia nöyryytyksiä on yhteiskunta antanut minun kärsiä, minun, jolla on äsken mainitsemani ominaisuudet, kuten sinäkin tiedät. Mutta yhteiskunta saa maksaa sen.»

Kaiken tämän hän kuiskasi toverinsa korvaan, käsi suun edessä.

»Täälläkin», jatkoi hän samaan tapaan, »tässäkin pienessä kapakassa vainoaa yhteiskunta minua. Madame parjaa minua, hänen vieraansa parjaavat minua. Minua, herrasmiestä, jonka käytös ja tiedot kohottavat minut paljon heidän yläpuolelleen! Mutta yhteiskunnan vääryydet minua kohtaan ovat tallella tässä rinnassa.»

Tähän kaikkeen John Baptist, joka tarkkaan kuunteli hillityn, käheän äänen kuiskutuksia, vastasi tavantakaa: »Tietysti, tietysti!» keikauttaen päätänsä ja sulkien silmiään, aivan kuin yhteiskunnan syyllisyys olisi selvää selvempi näin vilpittömällä tavalla esiin tuotuna.

»Aseta kenkäni tuonne», jatkoi Lagnier. »Ripusta takkini kuivumaan tuonne oven pieleen. Ota hattuni.» Toinen totteli hänen jokaista käskyään. »Ja tämän vuoteen sitten yhteiskunta antaa minulle, vai mitä? Haa! Erinomaista!»

Hän ojentautui vuoteelle, rääsyinen nenäliina käärittynä jumalattomaan päähän ja tämä jumalaton pää vain näkymässä vuodevaatteiden alta; katsellessaan tätä muisti John Baptist elävästi, mitä oli ollut tapahtumaisillaan, niin että olisi estänyt viikset nousemasta nenän alle, kuten ne nyt tekivät, ja nenän vajoamasta viiksien ylle, kuten se nyt teki.

»Taas minut on pudistettu kohtalon arparasiasta sinun seuraasi, heh! Kautta taivaan! Sitä parempi sinulle. Hyötyä sinulla siitä on. Minä tarvitsen pitkän levon. Anna minun nukkua aamuun saakka.»

John Baptist vastasi, että hän saisi nukkua niin pitkään kuin halusi, ja toivottaen hyvää yötä sammutti kynttilän. Nyt olisi luullut italialaisen heti riisuutuvan, mutta hän tekikin aivan päinvastoin ja pukeutui täydellisesti, kenkiä vaille. Sen tehtyään heittäytyi hän vuoteelle, takki yhä sidottuna kaulaan ja veti osan peittoja ylleen, aikoen näin viettää yönsä.

Kun hän heräsi, kurkisti päivänkoitto silloin jo kaimaansa. John Baptist nousi, otti kengät käteensä, kiersi hyvin varovasti avainta ja hiipi portaita alas. Alhaalla ei ollut muita hereillä kuin kahvin, viinin, tupakan ja siirapin tuoksu; ja madamen pieni myymäpöytäkin näytti kovin aavemaiselta. Mutta John Baptist oli jo iltasella maksanut, madamelle laskunsa eikä hänen tarvinnut tavata ketään — ei tarvinnut mitään muuta kuin vetää kengät jalkaansa, sitoa reppu selkäänsä, avata ovi ja livistää tiehensä.

Hän onnistui hyvin aiheessaan. Ei kuulunut liikettä eikä ääntä, kun hän avasi oven; yläkerran ikkunassa ei näkynyt rääsyiseen nenäliinaan käärittyä jumalatonta päätä. Kun aurinko oli vierittänyt koko kiekkonsa taivaanrannan tasaiselle tanhualle ja heijastutti säteitään pitkänä viivana jatkuvasta, rapakkoisesta, kivetystä, väsyttävän, pienipuisen lehtokujan reunustamasta maantiestä, liikkui tällä tiellä musta pilkku pärskytellen vettä leimuavista lätäköistä; tämä musta pilkku oli John Baptist Cavalletto, joka livisti herransa ja käskijänsä luota.

KAHDESTOISTA LUKU

Bleeding Heart Yard

Bleeding Heart Yard oli kyllä itse Lontoossa, joskin tunnettuun esikaupunkiin johtavan vanhan maalaistien varrella, sillä kohtaa, missä William Shakespearen, kirjailijan ja näyttelijän, aikana oli kuninkaallisia metsästyslinnoja; nyt siellä ei enää ole jäljellä riistaa muille kuin ihmismetsästäjille. Sen ulkomuoto ja olosuhteet olivat suuresti muuttuneet; mutta se oli kuitenkin säilyttänyt jotakin entisestä suuruudestaan. Pari kolme valtavaa savupiippua ja muutamat isot synkät huoneet, jotka olivat säilyneet joutumasta väliseinillä jaettaviksi pienempiin ja siten säilyttäneet alkuperäiset ääriviivansa, antoivat Yardille erikoisen leiman. Siellä asui köyhää kansaa, joka oli asettunut elämään sen haalistuneen loiston keskelle, samoin kuin erämaan arabialaiset pystyttävät telttansa pyramidien raunioille; mutta siellä vallitsi eräänlainen herkkä perhetietoisuus Yardin arvokkaisuudesta.

Bleeding Heart Yardia ympäröivä maa oli kohonnut aivan kuin jos eteenpäin pyrkivän kaupungin alainen maakamara olisi paisunut ja pullistunut, niin että Yardiin laskeuduttiin portaita myöten, jotka eivät alkuperäisesti kuuluneet siihen ensinkään; matala holvikäytävä johti sitten Yardista pois. Siitä alkoi taas sokkeloinen ryhmä kehnoja katuja, jotka kaartuen ja kiemurrellen kohosivat vähitellen takaisin muun kaupungin tasalle. Tässä Yardin päässä ja holvikäytävän yläpuolella oli Daniel Doycen työpaja, josta usein kuului kuin vertavuotavan rautasydämen raskasta, sykintää, metallin kalskuessa metallia vasten.

Yardissa oltiin eri mieltä sen nimen synnystä. Arkisemmat asukkaat pitivät kiinni murhatarinasta; herkemmät ja mielikuvitukseltaan vilkkaammat, joihin kuului koko lempeämpi sukupuoli, uskoivat legendaan nuoresta ylimysnaisesta, jonka julma isä muinoin telkesi huoneeseen, koska tytär pysyi uskollisena rakkaudelleen eikä suostunut isän valitsemaan kosijaan. Legenda kertoi, kuinka neitosen nähtiin rautaristikkoisen ikkunansa takana jupisevan lemmestä riutuvaa laulua, jonka kertosäe oli: »Bleeding heart, bleeding heart, bleeding away» [Bleeding Heart Yard merkitsee Vertavuotavan sydänten tarha. Suom.], kunnes hän viimein kuoli. Murhaajapuolue väitti, että tämä kertosäe tunnetusti oli erään yhä Yardissa asuvan koruompelijan, haaveellisen ikäneidon keksintöä. Mutta koska kaikki eniten suositut legendat aina ovat yhteydessä ihmisten intohimojen kanssa ja koska paljon useammat rakastuvat kuin tekevät murhia — toivottavasti, vaikka olemmekin pahoja, mikä on elämämme ehtona maailman loppuun saakka — pääsi suuren enemmistön kannattama »Bleeding heart, bleeding heart, bleeding away» voitolle. Kumpikaan puolue ei välittänyt naapuristossa oppineita luentoja pitävän muinaistutkijan väitteistä, että vertavuotava sydän oli ollut sen vanhan suvun vaakunamerkkinä, joka aikoinaan oli omistanut tämän alueen. Ja ottaen huomioon, että heidän vuosi vuodelta kääntelemässään tuntilasissa valui mitä maisinta ja karkeinta hietaa, oli Bleeding Heart Yardin asukkailla täysi syy vastustaa ainoan siinä kimaltelevan runollisen kultasuun riistämistä itseltään.

Daniel Doyce, mr Meagles ja Clennam astuivat portaita alas Yardiin ja mennen sen läpi ja kummallekin kädelle aukenevien ovien välitse, joiden kynnyksillä hennot lapsukaiset hoitelivat painavia sylivauvoja, saapuivat näin Yardin toiseen päähän, holvikäytävälle. Täällä Arthur Clennam pysähtyi etsimään Plornish-rapparin asuntoa; Daniel Doyce, aito lontoolaisen tavoin, ei ollut siihen hetkeen saakka nähnyt eikä kuullut mainittavan sellaista nimeä.

Se oli kuitenkin hyvin selvä löytää, kuten pikku Dorrit oli sanonut; se oli kirjoitettuna muurilaastilla tahritun porttikäytävän ylle, jossa Plornish säilytti tikaportaita ja paria tynnyriä. Bleeding Heart Yardin viimeinen talo, jonka pikku Dorrit oli maininnut Plornishin asunnoksi, oli iso, monenlaisille ihmisille vuokrattu rakennus; mutta Plornish ilmoitti kekseliäästi, millä kohtaa hän siinä asui: hänen nimensä alla oli maalattu käsi, jonka etusormi (taiteilija oli koristanut sen sormuksella ja erinomaisen huolellisesti tehdyllä, siromuotoisella kynnellä) ohjasi kaikki kävijät perille.

Eroten tovereistaan ja sovittuaan tapaamisesta mr Meaglesin kanssa, meni Clennam yksin porttikäytävään ja koputti rystysillään arkihuoneen ovelle. Sen avasi nainen, lapsi sylissä, samalla järjestellen vapaalla kädellään kiireesti pukunsa yläosaa. Tämä oli mrs Plornish, ja suuren osan valveillaolostaan hän vietti tässä äidillisessä toimessa.

Oliko mr Plornish kotona? »Ei ole, sir», vastasi mrs Plornish, joka oli kohtelias nainen; »totta puhuen hän on ulkona etsimässä työtä».

»Totta puhuen» oli mrs Plornishilla vain puhetapa. Hän ei suinkaan olisi tahtonut valhetella kenellekään, mutta hänellä oli tällainen omituinen tapa rauhoittaa puhuteltavaansa.

»Luuletteko hänen palaavan piankin, jos odottaisin häntä?»

»Olen varronnut häntä», vastasi mrs Plornish, »joka hetki viime puolen tunnin ajan. Käykää sisään, sir.»

Arthur astui jotenkin pimeään ja ummehtuneeseen huoneeseen (vaikka se oli kylläkin korkea) ja istui tuoliin, jonka vaimo tarjosi hänelle.

»Totta puhuen, sir», sanoi mrs Plornish, »minä kyllä huomasin sen ja olen teille kiitollinen siitä».

Toinen ei ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, ja tämä näkyi niin selvästi hänen katseestaan, että mrs Plornish selitti: