Part 13

»Pyydän anteeksi, mutta kuinka saan tämän kaiken selville?»

»No, teidän pitää — teidän pitää kysellä siksi, kunnes he vastaavat. Sitte teidän on kirjoitettava anomus tälle osastolle (määrättyjen kaavojen mukaan, joista teidän on otettava selko) saadaksenne luvan kirjoittaa anomuksen tuolle osastolle. Jos saatte luvan (mikä on mahdollista jonkun ajan kuluttua), niin on tämä anomus annettava tuohon osastoon, lähetettävä kirjoihin merkittäväksi tähän osastoon, takaisin leimattavaksi tuohon osastoon, varmennettavaksi tänne, ja sitte sitä aletaan säännönmukaisesti käsitellä tuossa osastossa. Saatte tietää millä asteella asia milloinkin on, jos kyselette kummastakin osastosta siksi, kunnes he vastaavat.»

»Mutta ei suinkaan asia tällä tavalla tule ajetuksi», pääsi Arthur Clennamilta.

Nuorta, vilkasta Barnaclea suorastaan huvitti, että toinen yksinkertaisuudessaan saattoi hetkenkin uskoa, että asia näin tulisi ajetuksi. Tämä tietäväinen nuori Barnacle oli täysin selvillä siitä, ettei se tulisi näin ajetuksi. Tämä nopeaälyinen nuori Barnacle oli kiivennyt tähän osastoon yksityisenä sihteerinä ollakseen sitten valmis, kun joku valtion läskipala olisi tarjolla, ja hän ymmärsi hyvin, että tämä osasto oli rattaana poliittisdiplomaattisessa hölynpöly-koneistossa, jonka tehtävänä oli avustaa ylhäisiä yleisöä vastaan. Lyhyesti, tästä komeasta, nuoresta Barnaclesta tulisi todennäköisesti vielä valtiomies ja huomattava henkilö.

»Kun asia viimein on säännöllisesti käsiteltävänä tuossa toisessa osastossa, mikä tämä sitte lienee», jatkoi loistava nuori Barnacle, »niin voitte tuon tuostakin seurata sen kulkua osastossa. Kun se tulee säännöllisesti käsiteltäväksi tässä osastossa, silloin teidän on tuon tuostakin seurattava sitä tässä osastossa. Me lykkäämme sitä oikeaan ja vasempaan, ja mihin se lykättäneenkin, on teidän pidettävä sitä silmällä. Kun se joskus palautuu meille, on parasta, että käytte täällä tiedustamassa sitä. Jos se pysähtyy johonkin, on teidän koetettava antaa sille sysäys. Kun ehkä kirjoitatte toiseen osastoon tiedustellen sitä ja sitte kirjoitatte tähän osastoon tiedustellen sitä — ettekä saa mitään tyydyttäviä tietoja, niin on parasta, että — vain kirjoitatte edelleen.»

Arthur Clennam näytti todella hyvin epätietoiselta.

»Olen kuitenkin joka tapauksessa kiitollinen kohteliaisuudestanne», sanoi hän.

»Ei mitään kiittämistä», vastasi kohtelias nuori Barnacle. »Koettakaa keinoa ja katsokaa, mitä pidätte siitä. Omassa vallassannehan on luopua siitä, ellei se miellytä teitä. Teidän olisi paras ottaa joukko kaavakkeita mukaanne. Antakaa hänelle joukko kaavakkeita!» Annettuaan tämän määräyksen numero kahdelle otti tämä loistava nuori Barnacle uuden kourallisen papereita numero yhdeltä ja numero kolmelta ja kantoi ne pyhäkköön tarjotakseen ne verukeviraston maan parasta valvoville epäjumalille.

Arthur Clennam pisti jotenkin alakuloisena kaavakkeet taskuunsa ja lähti tiehensä, astuen pitkän kivikäytävän läpi ja pitkiä kiviportaita alas. Hän tuli sitten kääntöovelle ja odotti, ei ylen kärsivällisenä, että ne kaksi henkilöä, jotka olivat hänen ja oven välissä, menisivät ulos; silloin kuului toisen ääni perin tutulta. Hän katsoi puhujaan ja tunsi mr Meaglesin. Mr Meagles oli kovin punainen kasvoiltaan — punaisempi kuin pitkällä matkalla ahavoitunut ja taluttaen niskasta mukanaan olevaa lyhyttä miestä lausui: »Tulkaa ulos, senkin heittiö, tulkaa ulos!»

Oli niin odottamatonta kuulla mr Meaglesin ääntä täällä ja hänen käytöksensä niin outoa hänen sysätessään kääntöoven auki ja sukeltaessaan ulos kadulle mukanaan perin viattomalta näyttävä, lyhyenläntä mies, että Clennam pysähtyi hetkeksi ja vaihtoi ällistyneitä silmäyksiä ovenvartijan kanssa. Hän seurasi kuitenkin heitä kiireesti ja näki mr Meaglesin astelevan katua pitkin, vihollisensa rinnallaan. Pian saavutti hän vanhan matkatoverinsa ja kosketti hänen selkäänsä. Kiukkuiset kasvot, jotka mr Meagles käänsi häneen päin, lauhtuivat, kun hän näki, kuka häneen oli koskettanut, ja hän ojensi ystävällisesti kätensä.

»Kas, päivää!» huudahti hän. »Kuinka voitte? Olen juuri palannut ulkomailta. Olipa hauskaa tavata teitä.»

»Minäkin olen iloinen tavatessani teidät.»

»Suur' kiitos! Suur' kiitos!»

»Mrs Meagles ja tyttärenne —?»

»Voivat mahdollisimman hyvin», vastasi mr Meagles. »Olisin vain suonut teidän tapaavan minut miellyttävämmässä tilassa, mitä vilpoisuuteen tulee.»

Vaikka päivä oli kaikkea muuta kuin helteinen, oli mr Meagles niin kuumissaan, että se herätti ohikulkijoiden huomiota, varsinkin kun hän nojasi selkänsä erääseen aitaan, riisui hattunsa ja kaulahuivinsa ja kaikin voimin hieroi höyryävää päätänsä ja kasvojaan, punoittavia korviaan ja niskaansa, vähääkään välittämättä yleisestä mielipiteestä.

»Huhhuh!» ähki mr Meagles ja pukeutui taas. »Sepä teki hyvää. Nyt olen vilpoisempi.»

»Teitä on suututettu, mr Meagles. Mitä on tapahtunut?»

»Odottakaa hetkinen, niin kerron. Onko teillä aikaa kävellä hiukan tuolla puistossa?»'

»Niin kauan kuin haluatte.»

»Menkäämme sitten. Ah, katsokaa vain häntä!» Clennam oli sattunut vilkaisemaan rikolliseen, jota mr Meagles oli niin tuimasti pudistellut niskasta. »Häntä sietää kyllä katsoa, tuota vekkulia.»

Hänessä ei ollut paljoa katseltavaa, ei koon eikä puvun puolesta; hän oli vain lyhyt, tanakka, käytännölliseltä näyttävä mies, hiukset harmaantuneet, kasvoissa ja otsassa syviä, mietiskelyn kyntämiä vakoja, jotka näyttivät kovaan puuhun kaiverretuilta. Hän oli puettu siistiin mustaan, hiukan kuluneeseen pukuun ja näytti älykkäältä käsityöläismestarilta. Hänellä oli kädessään silmälasikotelo, ja ollessaan puheenaiheena pyöritteli hän sitä peukaloillaan, joissa ilmennyttä taidokkuutta ja näppäryyttä näkee vain työkaluihin tottuneilla.

»Te seuraatte meitä», käski mr Meagles uhkaavasti, »ja minä esittelen teidät heti. No niin!»

Clennam ihmetteli itsekseen heidän kulkiessaan suorinta tietä puistoon, mitä tämä tuntematon (joka totteli lempeän taipuvasti) oikeastaan oli tehnyt. Hänen ulkomuotonsa ei millään tavoin oikeuttanut epäilemään, että hänet olisi tavattu suunnittelemassa hyökkäystä mr Meaglesin nenäliinan kimppuun; eikä hän liioin näyttänyt riitaiselta tai väkivaltaiselta. Hän oli tyyni, vaatimaton, vakava mies; ei yrittänyt karata; näytti hieman alakuloiselta, mutta ei häpeävältä eikä katuvalta. Jos hän oli pahantekijä, oli hän varmasti parantumaton tekopyhä; jos hän taas ei ollut pahantekijä, niin miksi mr Meagles hyökkäsi hänen niskaansa verukevirastossa? Hän huomasi, ettei mies tuottanut päänvaivaa vain hänelle vaan myös mr Meaglesille; sillä heidän keskustelunsa lyhyellä matkalla puistoon ei tahtonut ensinkään sujua, ja mr Meaglesin katse palasi alituisesti mieheen, silloinkin kun hän puhui muista asioista.

Viimein kun he olivat puiden siimeksessä, pysähtyi mr Meagles äkkiä ja sanoi:

»Mr Clennam, tehkää mielikseni ja katsokaa tuota miestä. Hänen nimensä on Doyce, Daniel Doyce. Ette kai voisi aavistaa, että tämä mies on tunnettu veijari, ettehän?»

»Enpä suinkaan.» Kysymys tuosta miehestä oli todella pulmallinen.

»Ette. Ette voisi. Tiedän, ettette voisi. Ette voisi aavistaa, että hän on julkinen pahantekijä, ettehän?»

»En.»

»Ette. Mutta hän on. Hän on julkinen pahantekijä. Mihin hän on syypää? Murhaanko, miestappoon, murhapolttoon, väärennykseen, huijaukseen, murtovarkauteen, ryöstöön, näpistelyyn, salajuonitteluun vai kavallukseen? Mitä näistä luulette hänen tehneen?»

»Luulen», vastasi Arthur Clennam, joka huomasi pienen hymyn Daniel Doycen kasvoilla, »ettei hän ole tehnyt mitään näistä».

»Oikeassa olette», sanoi mr Meagles. »Mutta hän on ollut kekseliäs ja koettanut käyttää kekseliäisyyttään maansa hyödyksi. Se on suoraa päätä tehnyt hänestä julkisen pahantekijän, sir.»

Arthur katsoi mieheen itseensä, joka vain pudisti päätänsä.

»Tämä Doyce», selitti mr Meagles, »on seppä ja koneenkäyttäjä. Hän ei ole suurtyöntekijä, mutta tunnettu hyvin kekseliääksi mieheksi. Noin kaksitoista vuotta takaperin teki hän keksinnön (se käsittää hyvin omituisen, salaperäisen menetelmän), joka on erinomaisen tärkeä hänen maallensa ja lähimmäisillensä. En tahdo sanoa, paljonko rahaa se maksoi hänelle ja kuinka monta elinvuottansa hän kulutti siihen, mutta hän sai sen valmiiksi noin kaksitoista vuotta takaperin. Kaksitoistahan se oli?» kysyi mr Meagles kääntyen Doycen puoleen. »Hän on maailman raivostuttavin ihminen, hän ei milloinkaan valita!»

»Kyllä. Paremminkin kuin kaksitoista vuotta takaperin.»

»Paremminkin?» huudahti mr Meagles. »Tarkoitatte huonomminkin. No niin, mr Clennam. Hän kääntyy hallituksen puoleen. Samassa hetkessä kuin hän kääntyy hallituksen puoleen, tulee hänestä julkinen pahantekijä! Sir», pauhasi mr Meagles, joka taas oli vaarassa kuumeta ylenmäärin, »hän taukoaa olemasta viaton kansalainen ja muuttuu rikolliseksi. Häntä kohdellaan tästä hetkestä alkaen kuin inhoittavan rikoksen tehnyttä miestä. Häntä väistetään, torjutaan, kohdellaan ylimielisesti, ivataan, lähetetään toisen ylhäisen nuoren tai vanhan herrasmiehen luota toisen ylhäisen nuoren tai vanhan herrasmiehen luokse ja juoksutetaan takaisin taas; hänellä ei ole oma aikansa eikä oma omaisuutensa vallassaan; hän on suojaton, josta on lupa vapautua millä keinoin hyvänsä ja jota saa kiusata kuinka tahansa.»

Tätä ei tämänaamuisen kokemuksen jälkeen ollut niin vaikea uskoa kuin mr Meagles luuli.

»Älkää, Doyce, tuossa pyöritelkö silmälasikoteloanne», huusi mr Meagles, »vaan kertokaa mr Clennamille se, mitä tunnustitte minulle».

»Minut saatettiin todella tuntemaan», selitti keksijä, »kuin olisin tehnyt rikoksen. Liikkuessani kuin sukkula edestakaisin eri virastojen välillä kohdeltiin minua aina enemmän tai vähemmän niinkuin rikokseni olisi ollut suurikin lisäksi. Pysyäkseni pystyssä olen katsonut tarpeelliseksi aika ajoin johtaa mieleeni, etten todellakaan ole tehnyt mitään, minkä tähden minun tarvitsisi joutua Newgaten luetteloihin, vaan olen vain tahtonut aikaansaada suuren säästön ja suuria parannuksia.»

»Kas niin!» huudahti mr Meagles. »Päättäkää nyt liioittelinko minä äsken! Ja nyt kai voitte uskoa minua, kun kerron loput jutusta.»

Näiden valmistelujen jälkeen jatkoi mr Meagles kertomusta iänikuista kertomusta, joka jo väsyttää, tavallista, jokapäiväistä kertomusta, jonka me kaikki jo osaamme ulkoa. Kuinka loppumattoman virastoissa juoksun ja virallisen kirjeenvaihdon, lukemattomien hävyttömyyksien, tyhmyyksien ja loukkausten jälkeen ylhäiset herrat viimein kirjoittivat pöytäkirjan, numero kolmetuhatta kaksisataa seitsemänkymmentäkaksi, jossa pahantekijälle annettiin lupa omalla kustannuksellaan tehdä eräitä kokeita keksinnöllänsä. Kuinka kokeet suoritettiin kuusimiehisen lautakunnan läsnäollessa, jonka kaksi vanhaa jäsentä olivat liian sokeita nähdäkseen, kaksi vanhaa jäsentä olivat liian kuuroja kuullakseen, yksi vanha jäsen ontui niin pahasti, ettei päässyt kyllin lähelle ja kuudes vanha jäsen oli liiaksi härkäpäinen katsoakseen. Kuinka kului yhä useampia vuosia ja kokoontui yhä enemmän hävyttömyyksiä, tyhmyyksiä ja loukkauksia. Kuinka ylhäiset herrat tekivät uuden pöytäkirjan, numero viisituhattasatakolme, ja lykkäsivät jutun verukevirastoon. Kuinka verukevirasto aikaa myöten otti asian käsiteltäväkseen aivan kuin se olisi ollut uuden uutukainen, eilispäiväinen, josta ei milloinkaan ennen ollut kuultu, tonki sitä, kaiveli sitä ja käänteli sitä kylmän suihkun alla. Kuinka hävyttömyydet, tyhmyydet ja loukkaukset kävivät läpi kertomataulun. Kuinka kolme Barnadea ja yksi Stiltstalking määrättiin antamaan lausunto keksinnöstä; nämä herrat eivät tienneet mitään keksinnöstä, heidän päähänsä ei käynyt takominen mitään siitä, he ikävystyivät siihen ja toivat lausunnossaan esiin fysikaalisia mahdottomuuksia. Kuinka verukevirasto pöytäkirjassaan, numero kahdeksantuhatta seitsemänsataa neljäkymmentä, »ei katsonut olevan syytä muuttaa ylhäisten herrojen päätöstä». Kuinka verukevirasto saatuaan tietää, etteivät ylhäiset herrat olleet tehneet mitään päätöstä, pani asian pöydälle. Kuinka juuri tänä aamuna oli ollut lopullinen neuvottelu verukeviraston pääpomon kanssa ja kuinka tämä häpeämätön ihminen oli puhunut ja ollut yleensä ja joka tapauksessa ja katsoen asiaa eri puolilta sitä mieltä, että asiassa oli noudatettava toista kahdesta keinosta: joko se oli jätettävä sikseen tykkänään tai aloitettava uudelleen alusta pitäen.

»Jonka perästä minä», jatkoi mr Meagles, »käytännöllisenä miehenä siinä paikassa ja pomon läsnäollessa tartuin Doycen niskaan ja sanoin, että selvästi ymmärsin hänen olevan inhottavan veijarin ja petollisen häiritsijän, joka ei jättänyt hallitusta rauhaan, ja saatoin hänet ulos. Kuljetin häntä niskasta viraston ovelle, jotta portinvartijakin älyäisi minun olevan käytännöllisen miehen, joka ymmärtää sellaisten veijarien virallisen arvon; ja tässä me nyt olemme!»

Jos vilkas nuori Barnacle olisi ollut läsnä, olisi hän kenties ujostelematta selittänyt, että verukevirasto oli täyttänyt velvollisuutensa; että Barnaclein tehtävänä oli vain tarrautua kiinni valtiolaivaan ja pysytellä siinä niin kauan kuin mahdollista, että laivan kohentaminen tasapainoon, sen keventäminen ja siistiminen tietäisi heidän sysäämistään yli laidan, että heidät vain pois sysäämällä saataisiin lähtemään laivasta ja että jos se ajoi karille heidän yhä pysytellessään siinä, oli se laivan asia eikä heidän.

»Kas niin!» lopetti mr Meagles, »nyt tiedätte Doycen jutun. Kuitenkaan ette nytkään kuule hänen valittavan, ja se ei suinkaan paranna minun mielentilaani.»

»Te olette varmaan harvinaisen kärsivällinen», sanoi Arthur Clennam ja katseli Doycea jonkun verran ihmetellen, »harvinaisen suvaitsevainen».

»En», vastasi toinen, »en luule olevani sitä enemmän kuin muutkaan ihmiset».

»Kautta taivaan, te olette sitä enemmän kuin olin luullutkaan», huudahti mr Meagles.

Doyce hymyili sanoessaan Clennamille: »Katsokaas, nämä kokemukseni eivät ole alkaneet oman juttuni kanssa. Olen joutunut näkemään tästä yhtä ja toista ennenkin. Minun juttuni ei ole mitenkään poikkeuksellinen. Minua ei ole kohdeltu huonommin kuin satoja muitakaan samassa tilanteessa olevia kuin kaikkia muitakaan, olin sanoa.»

»En usko, että tämä voisi millään tavalla lohduttaa minua, jos juttu olisi minun; mutta olen iloinen, että se lohduttaa teitä.»

»Ymmärtäkää minut oikein! En väitä», vastasi Doyce vakavaan, harkitsevaan tapaansa ja katsellen etäisyyteen, ikäänkuin hänen harmaat silmänsä mittaisivat välimatkoja, »että tämä olisi minkäänlainen korvaus miehen työstä ja toiveista; mutta tunnen jonkinlaista tyydytystä tietäessäni, etten oikeastaan ole odottanut muuta».

Hän puhui tyyneen, punnitsevaan tapaan ja hillityllä äänellä, kuten usein mekaanikot, jotka ovat tottuneet tarkasti miettimään ja sovittelemaan. Se oli hänelle ominaista samoin kuin hänen peukalonsa taipuisuus tai kuin hänen erikoinen tapansa tuon tuostakin työntää hattunsa takaraivolle, ikäänkuin tarkastelisi puolivalmista kättensä työtä ja mietiskelisi sitä.

»Pettynytkö?» jatkoi hän kävellen heidän välissään puiden siimeksessä. »Kyllä. Epäilemättä olen pettynyt. Loukkautunutko? Kyllä. Tietysti olen loukkautunut. Sehän on luonnollista. Mutta sanoessani, että tähän tilanteeseen joutuneita ihmisiä enimmäkseen kohdellaan tällä tavoin, tarkoitan —»

»Niin, Englannissa», pisti mr Meagles väliin.

»Niin, tietysti tarkoitan Englannissa. Kun he vievät keksintönsä ulkomaille, on asianlaita aivan toisin. Ja siksi moni usein tekeekin niin.»

Mr Meaglesin oli jo taas perin kuuma.

»Tarkoitin sanoa, että samanlainen kuin hallituksemme laillinen menettely sattuu olemaan tällä kertaa, sellainen sen laillinen menettely on kaikessa muussakin. Oletteko milloinkaan kuullut, ettei keksijä tai uudistusten suunnittelija olisi huomannut sitä luoksepääsemättömäksi ja ettei se olisi masentanut ja kohdellut heitä huonosti?»

»En voi sanoa kuulleeni.»

»Oletteko milloinkaan huomannut sen ensiksi hyväksyvän mitään hyödyllistä asiaa? Tai olevan esimerkkinä minkäänlaisessa hyödyllisessä toiminnassa?»

»Olen hyvän joukon vanhempi ystäväämme tässä», sanoi mr Meagles, »ja vastaan sentähden: emme milloinkaan».

»Mutta otaksun, että me kolme», virkkoi keksijä, »tiedämme suuren joukon esimerkkejä siitä, että se on lujasti päättänyt pysytellä peninkulmia ja vuosia meitä muita jäljessä ja on näkynyt itsepäisesti pitävän kiinni sellaisesta, mikä jo aikoja sitten on hyljätty käytännöstä ja minkä sijalle on saatu yleisesti tunnettua ja käytettyä uutta ja parempaa».

Kaikki myönsivät tämän todeksi.

»No niin», jatkoi Doyce huoahtaen, »samoin kuin tiedän, miten minkin metallin käy missäkin lämpömäärässä ja kuinka kukin kappale muuttuu kussakin puristuksessa, samoin saatan (jos mietin asiaa) arvata, kuinka nämä ylhäiset loordit ja herrasmiehet luultavasti menettelevät tällaisessa asiassa kuin minun on. Jos minulla on päätä ja järkeä, niin ei minulla ole oikeutta hämmästyä sitä, että joudun saman kohtalon alaiseksi kuin kaikki edeltäjäinkin. Minun olisi pitänyt jättää asia sikseen. Olen totisesti saanut kylliksi varoituksia.»

Näin sanoen pisti hän silmälasikotelon taskuunsa ja sanoi Arthur Clennamille: »Vaikken valita, mr Clennam, osaan kuitenkin tuntea kiitollisuutta ja vakuutan tuntevani sitä yhteistä ystäväämme kohtaan. Monet kerrat ja monella tavalla on hän tukenut minua.»

»Joutavaa jaaritusta», murahti mr Meagles.

Arthur ei voinut olla katselematta Daniel Doycea nyt seuraavan lyhyen äänettömyyden kestäessä. Hän oli pidättynyt toimettomasta napisemisesta, sillä se johtui hänen luonteensa peruspiirteistä ja oman asiansa arvon tunnosta, mutta hän oli vanhentunut, köyhtynyt ja käynyt tuimaksi pitkän ponnistelunsa aikana. Arthurin täytyi ajatella, kuinka siunattu asia olisi, että tämä mies olisi käynyt oppia niiden herrojen luona, jotka hyvyydessään olivat ottaneet kantaakseen isänmaan huolia hartioillaan, ja oppinut, kuinka se ei ole tehtävä.

Mr Meagles oli kuuma ja alakuloinen viiden minuutin ajan ja alkoi sitte jäähtyä ja käydä iloisemmaksi.

»Kas niin, kas niin!» sanoi hän. »Me emme paranna asiaa murjottamalla. Minne olette menossa, Dan?»

»Menen takaisin työpajaan», vastasi Dan.

»No, me menemme kaikki takaisin työpajaan tai kävelemme sinne päin», päätti mr Meagles iloisesti. »Eihän mr Clennam säikähdä sitä, että työpaja on Bleeding Heart Yardissa.»

»Bleeding Heart Yardissa?» kysyi Clennam. »Sinne minäkin olen menossa.»

»Sitä parempi», huudahti mr Meagles. »Menkäämme siis!»

Heidän kävellessään ajatteli varmaan yksi seurasta ja luultavasti useampikin, että Bleeding Heart Yard ei ollut niinkään sopimaton matkan määrä miehelle, joka oli ollut virallisessa kanssakäymisessä ylhäisten loordien ja Barnaclein kanssa — kenties oli heillä lisäksi vielä paha aavistus, että itse Britannia jonakin onnettomana päivänä joutuisi etsimään itselleen asuntoa Bleeding Heart Yardissa, jos se piti verukevirastoa liian suuressa arvossa.

YHDESTOISTA LUKU

Vapaa

Myöhäinen, pilvinen syysyö laskeutui Saône-joen ylle. Virta kuvasti raskaita pilviä kuin tahrainen kuvastin synkässä huoneessa, ja matalat rannat kumartuivat paikka paikoin veden ylle, ikäänkuin olisivat olleet puoliksi peloissaan, puoliksi uteliaita näkemään kuvaisensa siinä. Chalonsin ympärillä leviävä tasanko kulki pitkänä, leveänä, paikka paikoin kasvavien poppelirivien tähden hiukan epätasaisena viivana vihaisenpunaista iltaruskoa kohden. Saône-virran ranta millä oli kosteata, masentavaa, yksinäistä; ja yö pimeni nopeasti.

Chalonsia kohden hitaasti asteleva mies oli maiseman ainoa näkyvä olento. Kain mahtoi näyttää yhtä yksinäiseltä ja hyljätyltä kuin tämä. Hänellä oli selässä vanha lampaannahkainen reppu ja kädessä paksu, kuorimaton sauva, jostakin metsästä katkaistu; hän oli likainen, jalat haavoilla, kengät ja säärystimet kuluneet, hiukset ja parta sukimattomat, hartioille heitetty päällystakki ja muut vaatteet märät sateesta; tuskallisesti ja vaivaloisesti ontui hän eteenpäin, näyttäen siltä kuin pilvet olisivat paenneet häntä, kuin tuuli olisi valittanut hänestä ja ruoho värissyt hänen tallatessaan sitä, kuin vesi olisi hiljaa, salaperäisesti loristen jupissut hänestä ja kuin hän olisi häirinnyt oikullista syysyötä.

Hän vilkaisi milloin oikeaan, milloin vasempaan, äreästi, mutta samalla arasti; ja toisinaan hän pysähtyi, kääntyi ja katseli ympärillensä. Sitten ontui hän edelleen, vaivaloisesti ja jupisten itsekseen:

»Piru periköön tämän loppumattoman tasangon! Piru periköön nämä kivet, jotka viiltävät kuin veitset! Piru periköön tämän kurjan pimeyden, joka kalmankylmänä kietoutuu ympärilleni! Minä vihaan teitä!»

Hän olisi tahtonut, jos olisi voinut, purkaa vihansa tämän kaiken yli siinä kiukkuisessa katseessa, jonka hän loi ympärilleen. Hän tallusteli vähän matkaa edelleen, pysähtyi sitten taas ja tuijotti etäisyyteen.

»Minä täällä nälkäisenä, janoisena, uupuneena. Te, pöllöpäät siellä, missä valot tuikkivat, te syötte, juotte ja lämmittelette itseänne takan ääressä! Soisinpa, että saisin pakkoverottaa kaupunkianne, niin kyllä kostaisin teille, lapseni!»

Mutta vaikka hän puri hammasta kaupungille ja pui sille nyrkkiä, ei se tullut sen lähemmäksi; ja hän oli vieläkin nälkäisempi, janoisempi ja uupuneempi, kun hänen jalkansa vihdoin tallasivat sen epätasaista kiveystä ja hän seisoi katsellen ympärilleen.

Siinä oli hotelli porttikäytävineen, jonka tienoilla tuntui suloinen ruuanhaju, tuossa kahvila, jonka valaistujen ikkunoiden läpi kuului dominolaattojen kalina, tässä värjäämö, ovenpielessä punainen kankaanpalanen, tuolla kultasepän myymälä korvarenkaineen ja alttariuhreineen, tuolla tupakkakauppa ja sen edustalla vilkas ryhmä ostajia, kaikilla piiput hampaissa; siinä oli kaupungin paha haju, sade ja katuojien törky, kadun poikki lankeava heikko lyhdynvalo, isot diligenssivaunut tavarakuormineen, edessä kuusi harmaata hevosta, hännät solmulla; vaunut olivat juuri matkalla asemalleen. Mutta koska ei missään näkynyt köyhälle matkamiehelle sopivaa majataloa, kiersi hän pimeän nurkan taakse, missä kaalinlehtiä virui paksuimmalta maassa tallattuina yleisen vesisäiliön ympärillä, josta naiset vieläkin nostivat vettä. Siellä syrjäkadulla löysi hän sopivan majatalon, Päivänkoitto nimisen. Uutimet tosin verhosivat Päivänkoiton, mutta sisällä näytti olevan lämmintä ja valoisaa, ja selvin kirjaimin sekä sopivin, biljardipalloa ja -sauvaa esittävin koristein ilmoitettiin, että Päivänkoitossa oli tilaisuus pelata biljardia, että siellä tarjottiin ruokaa, juomaa ja yösijaa sekä jalan että ratsain kulkijalle samoin kuin että siellä oli saatavana hyvää viiniä, likööriä ja viinaa. Mies tarttui Päivänkoiton ovenripaan ja kompuroi sisään.

Astuessaan ovesta sipaisi hän haalistunutta, lerpattavaa hattuansa, tervehtien huoneessa olevia muutamia miehiä. Kaksi näistä pelasi dominoa pienen pöydän ääressä, kolme tai neljä istui takkavalkean ympärillä, jutellen ja poltellen; biljardipöytä huoneen keskellä oli sillä hetkellä käyttämättä. Päivänkoiton emäntä istui lyhyen myymäpöydän takana pölyisten mehupullojensa, leipäkoriensa ja lyijyisten lasinkuivauskojeittensa keskellä ja ompeli.

Vieras meni pienen tyhjän pöydän luo uunintakaiseen nurkkaan, irroitti repun selästään ja riisui takin lattialle. Kehottaessaan päätänsä tämän tehtyään huomasi hän majatalon emännän seisovan vieressään.

»Saako täällä yösijaa, madame?»

»Saapi kyllä!» vastasi emäntä kimakalla, laulavalla, hilpeällä äänellä.

»Hyvä. Ja täällä saa päivällistä — illallista — miksi haluatte nimittää sitä?»

»Ah, kyllä saa!» huusi emäntä kuten äskenkin.

»Kiirehtikää siis, madame, olkaa hyvä. Jotakin syötävää, niin pian kuin voitte, ja hiukan viiniä nyt heti. Olen aivan uuvuksissa.»

»On kovin ruma ilma, monsieur», huomautti emäntä.

»Kirottu ilma.»

»Ja pitkä matka.»

»Kirottu matka.»