Part 12

Toisinaan ärtyneet henget ahdistivat verukevirastoa. Toisinaan nostettiin siitä kysymys parlamentissa ja kansanvillitsijät, joilla oli niin alhainen ja typerä käsitys, että hallituksen ainoana pyrkimyksenä muka oli saada jotakin tehdyksi, tekivät tai uhkasivat tehdä esityksiä siitä parlamentissa. Silloin ylhäinen loordi tai hyvin arvoisa herrasmies, jonka osaston tehtäväksi verukeviraston puolustaminen kulloinkin osui, pisti appelsiinin taskuunsa ja varustautui tuimaan otteluun asiasta. Hän saapui alahuoneeseen, iski kätensä pöytään ja kohtasi arvoisan moittijan kasvoista kasvoihin. Sitte puolustajalla oli tapana ilmoittaa tälle arvoisalle herrasmiehelle, että verukevirasto ei ollut ainoastaan täysin moitteeton tässä asiassa, vaan oli kiitettäväkin, vieläpä pilviin saakka ylistettävä tässä asiassa. Lisäksi oli hänellä tapana sanoa tälle arvoisalle herrasmiehelle, että vaikka verukevirasto aina oli oikeassa ja täysin oikeassa, ei se milloinkaan ollut niin oikeassa kuin tässä asiassa. Vielä oli hänellä tapana huomauttaa tälle arvoisalle herrasmiehelle, että olisi ollut hänelle enemmän kunniaksi, enemmän ansioksi, todistanut suurempaa älyä, suurempaa tahdikkuutta, enemmän kaikkia kuluneiden lauseparsien sanakirjassa lueteltuja hyveitä, jos hän olisi jättänyt verukeviraston rauhaan eikä ensinkään puuttunut tähän asiaan. Sitten oli hänellä tapana toisella silmällä tarkata verukeviraston palveluksessa olevaa neuvojaa eli päähänpänttääjää, joka istui aidakkeen alapuolella, ja nujertaa vastustajansa, tuo arvoisa herrasmies, esittämällä verukeviraston kertomukset asiasta. Ja vaikka aina kävi joko niin, että verukevirastolla ei ollut mitään sanottavaa ja se sanoi sen tai että sillä oli jotakin sanottavaa, mutta ylhäinen loordi tai hyvin arvoisa herrasmies erehtyi toisesta puolesta ja unohti toisen puolen, niin sittekin verukevirasto joka kerta äänestettiin syyttömäksi nöyrästi mukautuvan enemmistön avulla.

Pitkällisen, tämänluontoisen toimintansa kautta oli verukevirastosta muodostunut sellainen valtiomiesten kasvatuslaitos, että muutamia juhlallisia loordeja pidettiin suorastaan yliluonnollisen taitavina asioiden ajajina vain sentähden, että he verukevirastoa johtaen olivat toteuttaneet sen periaatetta, kuinka ei ole tehtävä. Tämän temppelin alemman papiston ja virkamiehistön kesken oli tästä seurauksena, että he kaikki, nuorinta juoksupoikaa myöten, olivat jakautuneet kahteen luokkaan ja joko uskoivat verukevirastoon kuin jumalaiseen laitokseen, jolla oli ehdoton oikeus tehdä mitä ikinä mieli, tahi johtuivat täydelliseen uskottomuuteen ja pitivät sitä huutavana häpeänä.

Barnaclen perhe oli jonkun aikaa ollut apuna verukeviraston hoitamisessa. Tite Barnaclen haara katsoi kyllä yleensä itsellään olevan erikoisoikeudet tällä alalla ja pani pahakseen, jos joku muu perhe pyrki vaikutusvaltaan. Barnaclet olivat hyvin ylhäistä ja hyvin laajaa sukua. Heitä oli siroteltuna kaikkiin julkisiin virastoihin, ja heillä oli hallussaan kaikenlaatuisia valtion toimia. Joko oli isänmaa suuressa kiitollisuudenvelassa Barnacleille tai Barnaclet olivat suuressa kiitollisuudenvelassa isänmaalle. Sitä ei kuitenkaan ollut vielä lopullisesti ratkaistu; Barnaclet olivat siitä toista, isänmaa taas toista mieltä.

Se mr Tite Barnacle, joka puheenaolevaan aikaan tavallisesti opasti verukeviraston päämiestä ja pani hänelle sanat suuhun, silloin kun tämän ylhäisen tai hyvin arvoisan miehen asema kävi hieman epävarmaksi siitä syystä, että joku maankiertäjä oli hyökännyt hänen kimppuunsa jonkun sanomalehden palstoilla, tämä mr Tite Barnacle saattoi enemmän ylpeillä ylhäisestä suvustaan kuin rahoista. Barnacle-sukuun kuuluvana oli hänellä tosin virkansa, mikä oli kylläkin hyvä, ja Barnacle-sukuun kuuluvana oli hän tietysti sijoittanut poikansa, Barnacle nuoremman, virastoon. Mutta hän oli nainut eräästä Stiltstalking-suvun haarasta, joka niinikään oli saanut osakseen enemmän ylhäistä verta kuin kiinteätä tai irtainta omaisuutta, ja tästä avioliitosta oli syntynyt Barnacle nuorempi ja kolme nuorta neitiä. Barnacle nuoremman, nuorten neitien, mrs Tite Barnaclen, o.s. Stiltstalkingin, ja hänen omien ylimyksellisten tarpeittensa tähden tuntuivat neljännesten väliajat mr Tite Barnaclen mielestä ison joukon pitemmiltä kuin olisi ollut suotavaa; tämän pulan laski hän aina isänmaan kitsauden syyksi.

Mr Arthur Clennam kävi eräänä päivänä verukevirastossa viidennen kerran pyrkimässä mr Barnaclen puheille; edellisillä kerroilla oli hän odottanut mainittua herraa vuoron perään eteishallissa, ikkunakomerossa, odotushuoneessa ja tulenkestävässä käytävässä, jossa virasto tuntui säilyttävän ilmanvetoansa. Tällä kertaa mr Barnacle ei, kuten edellisillä, ollut kiinni viraston ylhäisen ihmejohtajan luona, vaan oli poissa. Mr Clennam ohjattiin kuitenkin Barnacle nuoremman luo, joka pienempänä tähtenä vielä näkyi viraston taivaalla.

Clennam ilmoitti haluavansa neuvotella Barnacle nuoremman kanssa ja tapasi nuoren herran lämmittelemässä pohkeitaan isällisen lieden ääressä ja nojaamassa selkärankaansa uunia vasten. Huone oli hauska, kauniisti kalustettu ylempään viralliseen tyyliin, ja poissaolevan Barnaclen johtivat komeasti mieleen paksu matto, nahalla päällystetty pulpetti, jonka ääressä sopi istua, nahalla päällystetty pulpetti, jonka ääressä sopi seistä, suunnaton nojatuoli, liesimatto, tulenvarjostin, korkeat paperipakat, sähkösanomalokerot, joista puikotti esille pieniä paperiliuskoja kuin lääkepulloista tai takavarikoidun talon ovilta, huoneessa vallitseva nahan ja mahonkipuun haju ja yleinen hämmentävä, kuinka — se — ei — ole — tehtävä — periaatteen painama leima.

Läsnäoleva Barnacle, joka piti kädessään mr Clennamin korttia, oli hyvin nuoren näköinen ja hänellä oli untuvaisimmat pienet viikset, mitä kenties milloinkaan on nähty. Hänen kaljuilla poskillaan oli untuvainen häivä, niin että hän näytti vasta sulkansa saavalta linnunpoikaselta, ja osaaottava katsoja olisi ymmärtänyt, että ellei hän olisi lämmitellyt pohkeitaan, olisi hän kuollut viluun. Hänellä riippui kaulassa hieno silmälasi, mutta ikävä kyllä hänellä oli niin laakea silmäkuoppa ja niin veltot, pienet silmäluomet, ettei lasi pysynyt kiinni, kun hän nosti sen silmälleen, vaan vierähti kilahtaen liivinnappeja vasten, mikä harmitti häntä kovin.

»Ah niin, katsokaas! Isäni ei ole täällä eikä tule tänne enää tänään», sanoi Barnacle nuorempi. »Voisinko minä tehdä jotakin tässä asiassa?»

(Helskis! Silmälasi putosi. Barnacle nuorempi aivan pelästyi ja hapuili lasia, muttei löytänyt sitä.)

»Olette kovin ystävällinen», sanoi Arthur Clennam. »Mutta tahtoisin kuitenkin tavata mr Barnaclea.»

»Mutta kuulkaas! Ettehän ole saanut mitään määräystä», sanoi Barnacle nuorempi.

(Nyt hän taas oli löytänyt silmälasin ja asetteli sitä silmäkulmaansa.)

»En», vastasi Arthur Clennam. »Sellaisen juuri tahdonkin saada.»

»Mutta, kuulkaas! Onko asianne valtiollista laatua?» kysyi Barnacle nuorempi.

(Helskis! Silmälasi putosi taas. Barnacle nuorempi oli niin kiintynyt sen etsimiseen, ettei mr Clennam katsonut kannattavan vastata.)

»Onko», kysyi Barnacle nuorempi ottaen huomioon vieraansa ruskettuneet kasvot, »onko kysymys — tonniluvusta — tai sentapaisesta?»

(Pysähtyen kuulemaan vastausta avasi hän kädellään oikean silmänsä ja pisti lasin silmäkulmaan niin kiivaasti, että silmästä alkoi vuotaa vettä virtanaan.)

»Ei», vastasi Arthur, »ei ole kysymys tonniluvusta».

»No, kuulkaas, onko asianne yksityisluontoinen?»

»En voi sanoa varmasti. Se koskee erästä mr Dorritia.»

»Kuulkaas, minäpä sanon teille. Teidän olisi parasta käydä meidän kotonamme. Kaksikymmentä neljä Mews Street, Grosvenor Square. Isäni on saanut lievän leinikohtauksen, jonka tähden hänen on pysyteltävä kotona.»'

(Ymmällä olevan nuoren Barnaclen lasilla varustettu silmä oli nähtävästi tulemaisillaan sokeaksi, mutta hän ei kehdannut enää korjailla kiusallisia laitteitaan.)

»Kiitoksia. Lähden sinne nyt. Hyvästi.» Nuori Barnacle näytti neuvottomalta, ikäänkuin ei olisi odottanutkaan hänen lähtevän.

»Onko aivan varmaa», kysyi Barnacle nuorempi toisen ollessa jo ovella, »ettei asia koske tonnilukua?» Hän ei näkynyt tahtovan luopua muka sukkelasti keksimästään otaksumasta.

»Aivan varmaa.»

Näin vakuuttaen ja miettien, mitä olisi tapahtunut, jos hänen asiansa olisi koskenut tonnilukua, lähti mr Clennam jatkamaan tiedustelujaan.

Mews Street, Grosvenor Square, ei ollut itse Grosvenor Square, mutta aivan lähellä sitä. Se oli hirveä, pieni katu; sen varrella oli ikkunattomia muureja, talleja, lantakasoja, parvekkeellisia ajurintaloja, joissa asuvat ajurinperheet intohimoisesti kuivailivat vaatteita ja koristivat ikkunalautansa pienoiskokoisilla kääntöporteilla. Tämän hienon korttelin päänuohooja asui Mews Streetin umpikujapäässä, ja samassa kulmauksessa sijaitsi muudan kauppapuoti, jossa kävi vilkas liike aikaisin aamulla ja iltahämärässä ja josta ostettiin viinipulloja ja paistinrasvaa. Usein saattoi nähdä joukon työkaluja nojallaan Mews Streetin elotonta muuria vasten, sillä välin kun työkalujen omistajat jossakin söivät päivällistä, ja naapuriston koirat pitivät kokouksiaan samoissa nurkissa. Mews Streetin alkupäässä oli kuitenkin pari kolme pientä ummehtunutta taloa, joista maksettiin suunnattomia vuokria, koska ne asemaltaan olivat hienon kaupunginosan kurjia kuokkavieraita; ja jos joskus joku näistä pelottavan pienistä häkeistä oli vuokrattavana (mikä harvoin sattui, sillä ne olivat kovin haluttuja), niin talon isännöitsijä ilmoitti siitä kehuen sitä hienoksi herrasasunnoksi, joka sijaitsi ylhäisimmän ylhäisön kaupunginosassa.

Ellei hieno herrasasunto juuri näissä ahtaissa rajoissa olisi ollut olennaisen tärkeä Barnaclein verelle, olisi tämä vaatelias perhe hyvin voinut valita itselleen jonkun toisen, sanokaamme, kymmenestätuhannesta talosta, jotka tarjosivat viisikymmenkertaisen mukavuuden, vuokran kolmanneksesta. Näin ollen mr Barnacle, huomaten hienon, herrasasuntonsa äärimmäisen sopimattomaksi ja äärimmäisen kalliiksi, laski isänmaan palvelijana aina syyn isänmaan niskoille ja toi sen esiin lisäesimerkkinä kruunun kitsaudesta.

Arthur Clennam tuli ahtaalle pienelle talolle, jonka julkisivu oli huojuva ja kallellaan, ikkunat pienet ja himmeät, edessä oleva kosteata liivintaskua muistuttava pihamaa pieni ja pimeä; tämä oli numero kaksikymmentäneljä, Mews Street, Grosvenor Square. Hajuaistiin vaikutti talo kuin pullollinen väkevästi tislattua tallintuoksua; ja kun lakeija avasi oven, tuntui hän ottavan tulpan pullon suulta.

Lakeija oli samassa suhteessa Grosvenor Squaren lakeijoihin kuin talo Grosvenor Squaren taloihin. Hän oli erinomainen lajiaan, mutta hänen lajinsa oli kolmannen ja neljännen luokan. Hänen loistonsa ei ollut vapaata likaisuudesta, ja hänen sekä ulkomuotonsa että älynsä olivat kärsineet hänen ruokasäiliönsä umpinaisuudesta. Harmaan velttouden leima olemuksessaan hän otti tulpan pullon suulta työntäen pullon mr Clennamin nenän eteen.

»Tehkää hyvin ja antakaa tämä kortti mr Tite Barnaclelle ja sanokaa, että olen juuri käynyt nuoremman mr Barnaclen puheilla ja että hän neuvoi minua tulemaan tänne.»

Lakeija (jonka taskujen käänteillä oli niin monta isoa Barnaclein sukumerkillä koristettua nappia, kuin hän olisi ollut perheen aarrearkku ja kantanut muassaan nappiensa takana kaikkia talon pöytähopeita ja jalokiviä) tarkasti ensin korttia mietiskellen ja sanoi sitten: »Käykää sisään.» Kehoituksen noudattamisessa vaadittiin jonkun verran älyä, jottei sysännyt auki eteisen sisäovea eikä myöskään sisäisen hajamielisyyden ja ulkonaisen pimeyden tähden romahtanut keittiön portaita alas. Vieras pääsi kuitenkin onnellisesti kynnysmatolle.

Vielä kerran lakeija kehoitti: »Käykää sisään», ja vieras seurasi häntä. Sisemmältä ovella tuntui kuin olisi otettu tulppa toisen pullon suulta. Sen huomattiin olevan täynnä keskitettyä ruokatavaraa, ruokasäiliöihanasta puristettua mehustetta. Ahtaassa käytävässä sattui ensin pieni välikohtaus, kun lakeija luottavasti avaten kurjan ruokahuoneen oven huomasikin hämmästyen, että siellä oli joku, ja peräytti hämillään vieraan, joka sitte suljettiin pieneen takahuoneeseen odottamaan, että hänet ilmoitettaisiin. Siellä hänellä oli tilaisuus virkistäytyä molempien pullojen tuoksulla samalla kertaa, katsellessaan ikkunasta kolmen jalan päässä olevaa matalaa, ikkunatonta takaseinää ja miettiessään, kuinka suuri kuolevaisuusmäärä mahtoi olla Barnaclein keskuudessa, jotka omasta vapaasta lakeijamaisesta tahdostaan asuivat tällaisissa hökkeleissä.

Mr Barnacle suostui ottamaan hänet puheilleen. Tahtoiko hän nousta yläkertaan? Hän tahtoi ja hän nousi, ja vastaanottohuoneessa hän tapasi itse mr Barnaclen, sääri nostettuna sohvalle, kuinka — ei — ole — tehtävä — periaatteen ilmeisenä perikuvana ja edustajana.

Mr Barnacle oli sen paremman ajan lapsia, jolloin isänmaa ei ollut niin kitsas eikä verukevirasto niin liikatyön rasittama. Hän kiersi valkoisen kaulaliinan monin kerroin kaulaansa samoin kuin kiersi paperia ja sidenauhaa monin kerroin isänmaan kaulaan. Hänen kalvosimensa ja kauluksensa olivat valtavat; hänen äänensä ja käytöksensä oli valtava. Hänellä oli mahtavat kellonperät ja niissä kimpullinen sinettejä, takki rasittavan korkealle napitettu, liivit niinikään rasittavan korkealle napitettu, rypyttömät housut ja kankeat kengät. Hän oli kaikin puolin komea, mahtava, valtava ja jäykkä. Hän näytti koko elämänsä ajan joka päivä istuneen sir Thomas Lawrencen edessä maalattavana.

»Mr Clennam?» sanoi mr Barnacle. »Istukaa.»

Mr Clennam istui.

»Olette käynyt kysymässä minua, sanotaan», lausui mr Barnacle, »verukevirastossa». Hän venytti tätä sanaa, niinkuin siinä olisi ollut noin kaksikymmentäviisi tavua.

»Olen rohjennut tehdä niin.»

Mr Barnacle taivutti nyt juhlallisesti päätänsä ikäänkuin sanoakseen: »En tahdo kieltää, että se todistaa rohkeutta; rohkaiskaa edelleen mieltänne ja ilmoittakaa asianne.»

»Sallikaa minun huomauttaa, että olen oleskellut useita vuosia Kiinassa, että olen täysin vieras täällä kotimaassa ja ettei minulla ole minkäänlaista henkilökohtaista vaikutinta tai itsekästä tarkoitusta tiedustellessani asioita, joista pulmakseni olen tullut luoksenne.»

Mr Barnacle naputteli sormillaan pöytään ja ikäänkuin istuen maalattavana uuden ja oudon taiteilijan edessä näytti sanovan vieraalleen: »Olisin kiitollinen, jos suvaitsisitte maalata minut tämä arvokas ilme kasvoillani.»

»Olen tavannut Marshalsean vankilassa velkavangin, nimeltä Dorrit, joka on ollut siellä jo monta vuotta. Tahtoisin päästä selville hänen sekavista asioistaan saadakseni tietää, eikö olisi mahdollista näin pitkän ajan kuluttua parantaa hänen onnetonta asemaansa. Minulle on mainittu mr Tite Barnaclen nimi edustamassa erittäin vaikutusvaltaista osakasta hänen velkojiensa joukossa. Ovatko saamani tiedot oikeat?»

Verukeviraston periaatteisiin kuului, ettei missään asiassa milloinkaan ole annettava suoraa vastausta, ja sentähden mr Barnacle vastasi: »Mahdollisesti.»

»Sallikaa kysyä, kruununko puolesta vai yksityisenä henkilönä.»

»Verukevirasto, sir», vastasi mr Barnacle, »on saattanut määrätä — mahdollisesti — en voi sanoa varmasti — että joitakin valtion vaatimuksia on valvottava jonkun liikkeen tai yhtiön vararikossa, johon mainittu henkilö ehkä kuuluu. Se lienee julkisen käsittelyn kuluessa alistettu verukeviraston mietittäväksi. Virasto lienee määrännyt laadittavaksi tai vahvistanut pöytäkirjan, jossa tällainen päätös on tehty.»

»Otaksun siis, että asia on niin.»

»Verukevirasto», jatkoi mr Tite Barnacle, »ei vastaa kenenkään otaksumista».

»Sallikaa minun kysyä, kuinka voisin saada virallisen tiedon asian todellisesta tilasta.»

»Kuka hyvänsä — yleisöstä» — mr Barnacle mainitsi tämän epäilyttävän yhtymän vastahakoisesti, kuten luonnollisen vihollisensa ainakin — »on oikeutettu lähettämään hakemuksen verukevirastolle. Mitä muodollisuuksia tässä on otettava huomioon, sen saa selville tiedustelemalla asianomaiselta osastolta.»

»Mikä on asianomainen osasto?»

»Minun täytyy», vastasi mr Barnacle ja soitti, »kehoittaa teitä kääntymään osaston itsensä puoleen saamaan muodollisen vastauksen kysymykseenne».

»Anteeksi, että mainitsen —»

»Virasto on avoinna — yleisölle» — mr Barnacle pysähtyi aina tämän julkeamerkityksisen sanan kohdalla — »jos yleisö lähestyy sitä noudattaen virallisia muotoja; ellei — yleisö noudata virallisia muotoja, saa — yleisö syyttää itseään».

Mr Barnacle kumarsi hänelle vakavasti, loukattuna ylimyksenä, loukattuna virkamiehenä ja loukattuna herrasasunnon isäntänä; mr Clennam vastasi tähän kolminkertaista loukkausta ilmaisevaan kumarrukseen, ja veltto lakeija saattoi hänet Mews Streetille.

Päästyään näin pitkälle päätti hän, harjoittautuakseen kestävyydessä, palata verukevirastoon ja koettaa, mitä tietoja sieltä mahdollisesti lähtisi. Niin hän palasi verukevirastoon ja lähetti vielä kerran korttinsa Barnacle nuoremmalle vahtimestarin mukana, joka pani kovin pahakseen, että hän tuli takaisin, ja joka söi perunasuttua ja paistinkastiketta eteisen lieden edessä olevan varjostimen takana.

Hänet saatettiin taas Barnacle nuoremman luokse, ja hän tapasi tämän nuoren herran lämmittelemässä tällä kertaa polviansa ja haukottelemassa aikansa kuluksi odotellessaan, että kello tulisi neljä.

»No! Kuulkaas! Te vaivaatte meitä oikein hitonlaisesti», tervehti Barnacle nuorempi, katsahtaen olkansa yli vieraaseen.

»Tahdon tietää —»

»Kuulkaas. Älkää tulkokaan tänne sanoen, että tahdotte tietää jotakin», oikaisi Barnacle nuorempi häntä, kääntyen ympäri ja sovitellen lasia silmäänsä.

»Tahdon tarkkaan tietää», intti Arthur Clennam, joka oli päättänyt olla itsepäinen ja lyhytsanainen, »mitä vaatimuksia kruunulla on esitettävänä Dorrit-nimiselle velkavangille».

»No, mutta! Kuulkaas! Kylläpä te pidätte asiallanne kiirettä. Ettehän, hitto vie, ole saanut määräystäkään», sanoi Barnacle nuorempi, ikäänkuin asia jo olisi ruvennut näyttämään vakavalta.

»Minä tahdon tietää», ilmoitti Arthur sitkeästi ja kertasi taas asiansa.

Barnacle nuorempi tuijotti häneen, niin että silmälasi putosi silmäkuopasta; hän pani sen paikoilleen ja jatkoi tuijotustaan, kunnes lasi taas putosi: »Teillä ei ole oikeutta nostaa tällaista hälinää», huomautti hän sitte peräti voimattomana. »Kuulkaas. Mitä teillä on mielessä? Tehän ette äsken sanonut tietävänne, oliko asia julkista laatua vai ei.»

»Olen nyt päässyt selville siitä, että se on julkista laatua», vastasi asiakas, »ja minä tahdon tietää» — ja taas hän toisti yksitoikkoisen kysymyksensä.

Se vaikutti nuoreen Barnacleen niin, että hän avuttomasti taas toisti: »Kuulkaas! Älkää taivaan tähden tulko tänne virastoon sanoen tahtovanne tietää jotakin — älkää!» Tämä vaikutti Arthur Clennamiin niin, että hän toisti kysymyksensä aivan samoin sanoin ja samalla äänellä kuin ennenkin. Tämä taas vuorostaan vaikutti nuoreen Barnacleen niin, että hän painui neuvottomuuden ja avuttomuuden ilmeiseksi kuvaksi.

»Hyvä, minäpä sanon teille jotakin. Kuulkaas. Teidän olisi parasta yrittää sisäasiain osastossa», neuvoi hän viimein, hivutti itsensä kellon luo ja soitti. »Jenkinson», puhutteli hän vahtimestaria, joka tuli perunasuttunsa äärestä, »mr Wobbler!»

Arthur Clennam, joka nyt tunsi vihkiytyneensä tekemään rynnäkön verukevirastoa vastaan ja tahtoi päästä voitolle, seurasi vahtimestaria rakennuksen toiseen kerrokseen, jossa tämä virkailija osoitti hänelle mr Wobblerin huoneen. Hän astui sisään ja tapasi siellä kaksi herrasmiestä istumassa vastakkain ison ja mukavan kirjoituspöydän ääressä; toinen kiilloitti nenäliinallaan pyssynpiippua ja toinen levitti paperiveitsellä hilloa leivälle.

»Mr Wobbler?» kysyi asiakas.

Molemmat herrat katsahtivat häneen ja näyttivät hämmästyvän hänen rohkeuttaan.

»Sitte hän matkusti», kertoi pyssynpiippua kiilloittava herrasmies, joka puhui äärettömän hitaasti ja harkiten, »serkkunsa maatilalle ja otti koiran mukaansa junaan. Verraton koira. Hyökkäsi kantajan kimppuun, kun se pantiin koiravaunuun, ja junankuljettajan kimppuun, kun se otettiin sieltä pois. Sen omistaja kokosi puoli tusinaa tovereita erääseen latoon sekä hyvän joukon rottia ja koetteli koiraa. Huomatessaan sen suoriutuvan hyvin tehtävästään hän löi vetoa suuresta summasta. Kun kilpailun aika tuli, lahjoi vastapuoluelainen erään heittiön, sir, joka juotti koiran päihdyksiin, ja koiran omistaja hävisi.»

»Mr Wobbler?» kysyi asiakas.

Se herrasmies, joka levitti hilloa leivälle, kysyi nostamatta katsettaan työstään: »Mikä oli koiran nimi?»

»Lovely», vastasi toinen. »Koiran isäntä kertoi sen olevan aivan hänen vanhan tätinsä näköisen, jonka hän toivoi saavansa periä; varsinkin kun koira oli juovuksissa, oli yhdennäköisyys huomattava.»

»Mr Wobbler?» sanoi asiakas.

Molemmat herrat nauroivat vähän aikaa. Pyssynpiipun kiilloittaja ojensi piipun toiselle tarkastettuaan sitä ja huomattuaan sen olevan tyydyttävässä kunnossa; saatuaan huomionsa vahvistetuksi hän pisti pyssyn paikoilleen pöydällä olevaan koteloon, josta otti esille pyssynperän; tätä hän nyt alkoi, hiljaa vihellellen, kiilloittaa.

»Mr Wobbler?» sanoi asiakas.

»Mitä on asiaa?» kysyi nyt mr Wobbler, suu täynnä leipää.

»Tahtoisin tietää —» ja taas Arthur Clennam koneellisesti kertasi, mitä hän tahtoi tietää.

»En voi antaa teille tietoja siitä», huomautti mr Wobbler nähtävästi leipäpalallensa. »En ole milloinkaan kuullut siitä. Se asia ei ensinkään kuulu minulle. Parempi yrittää mr Cliven luona, toinen ovi vasemmalle seuraavassa käytävässä.»

»Ehkä hän antaa minulle saman vastauksen.»

»Hyvin luultavaa. En tiedä mitään asiasta», vastasi mr Wobbler.

Asiakas lähti tiehensä ja oli jo päässyt huoneesta, kun pyssynpiipun kiilloittaja kutsui häntä. »Hoi, herra!»

Clennam kurkisti ovelta.

»Sulkekaa ovi jälkeenne. Päästitte tänne hitonmoisen vedon.»

Muutaman askeleen kuljettuaan joutui hän toiselle ovelle vasemmalla seuraavassa käytävässä. Tässä huoneessa tapasi hän kolme herrasmiestä, joista ensimmäinen ei tehnyt mitään erikoista, toinen ei tehnyt mitään erikoista ja kolmas ei tehnyt mitään erikoista. Mutta he näyttivät kuitenkin olevan suoranaisemmin kuin edelliset mukana viraston suuren periaatteen tehokkaassa toimeenpanossa, sillä huoneen takana oli kaksinkertaisella ovella varustettu juhlallinen osasto, jossa verukeviraston viisaat näyttivät pitävän neuvottelua ja josta virtasi kunnioitusta herättävä määrä paperia ja jonne niinikään virtasi kunnioitusta herättävä määrä paperia, melkein herkeämättä; neljäs herrasmies toimi tämän paperivirran kuljettajana.

»Tahtoisin tietää», sanoi Arthur Clennam — ja taas hän esitti asiansa entiseen posetiivimaiseen tapaansa. Koska numero yksi neuvoi hänet numero kahden luo ja numero kaksi numero kolmen luo, oli hänellä tilaisuus esittää asiansa kolmeen kertaan, ennenkuin he kaikki kolme lähettivät hänet numero neljän puheille. Tälle hän taas kertoi sen.

Numero neljä oli vilkas, hauskan näköinen, hyvin puettu, miellyttävä nuori mies — hän oli Barnacleja, mutta suvun eloisampaa haaraa — ja sanoi luontevasti:

»Oh, tiedättekö, parempi olisi, ettette vaivaisi päätänne tällä asialla.»

»Etten vaivaisi päätäni tällä asialla?»

»Niin! Neuvon teitä olemaan vaivaamatta sillä päätänne.»

Tämä oli Arthur Clennamille niin uusi näkökohta, ettei hän käsittänyt, miten oli meneteltävä.

»Te voitte, jos tahdotte. Minä voin antaa teille vaikka kuinka monta kaavaketta täytettäväksi. Kyllä niitä on täällä. Saatte vaikkapa tusinan, jos tahdotte. Mutta tätä asiaa ette ikinä saa suoritetuksi», vakuutti numero neljä.

»Onko se niin toivotonta työtä? Anteeksi, minä olen vieras Englannissa.»

»En minä sano, että se on toivotonta», vastasi numero neljä hymyillen vapaasti. »En minä lausu mielipidettäni asiasta; lausun vain ajatukseni teistä. En usko, että te saatte tätä asiaa ajetuksi. Mutta te teette tietysti niinkuin haluatte. Otaksun, että siinä jokin sopimus on jätetty täyttämättä, tai jotakin sentapaista, vai mitä?»

»En todellakaan tiedä.»

»No niin. Sen te kyllä saatte tietää. Sitte saatte selville, mihin osastoon sopimus kuului, ja siellä pääsette kaiken muun perille.»