Part 11

»Niin kai!» sanoi tyttö vilkkaasti; »luulen, että ravintolassa on erinomaisia vuoteita». Clennam huomasi, että ravintola hänen silmissään oli uhkea hotelli ja että sen maine oli hänelle kallis.

»Luulen, että hinnat siellä ovat hyvin korkeat», sanoi pikku Dorrit, »mutta isäni on kertonut, että siellä tarjotaan hyviä päivällisiä. Ja viiniä», lisäsi hän arasti.

»Oletteko milloinkaan ollut siellä?»

»Enhän toki! Keittiössä vain, noutamassa kuumaa vettä.»

Kummallista ajatella ihmistä, joka on kasvanut ja ylennyt suuresti ihaillen ja kunnioittaen tämän ensiluokkaisen laitoksen, Marshalsean hotellin, ylellisyyksiä!

»Kysyin teiltä eilen illalla», virkkoi Clennam, »miten olette tutustunut äitiini. Olitteko kuullut mainittavan hänen nimeään, ennenkuin hän lähetti noutamaan teitä?»

»En, sir.»

»Luuletteko isänne kuulleen sitä?»

»En, sir.»

Tyttö nosti silmänsä, ja heidän katseensa yhtyivät (hän pelästyi tätä kohtausta ja kääntyi taas pois), mutta Clennam oli nähnyt hänen katseessaan niin suurta ihmetystä, että huomasi tarpeelliseksi sanoa:

»Minulla on syy, jonka tähden kyselen tätä, vaikka en voi selittää sitä; mutta ette saa millään muotoa luulla sitä senluontoiseksi, että se tuottaisi teille vähintäkään levottomuutta tai tuskaa. Aivan päinvastoin. Ja te luulette, ettei nimi Clennam ole ollut isällenne tuttu minään hänen elämänsä kautena?»

»Niin, sir.»

Clennam arvasi äänestä, että tyttö katsoi häneen taas noin huulet raollaan, ja tuijotti sentähden vain eteensä, jottei uudelleen saattaisi häntä hämilleen ja hänen sydäntään kiivaammin sykkimään.

Näin he tulivat Iron Bridgelle, joka tuntui melkein maalaisen rauhalliselta katuhälinän jälkeen. Tuuli puhalsi rajusti, sadekuurot pyyhälsivät heidän ohitsensa, kuohuttaen kadun ja käytävän vesilätäköitä ja ajaen ne virtaan. Pilvet kiitivät kilpaa lyijynkarvaisella taivaalla, savu ja sumu syöksyivät niiden perässä, tumma virta juoksi väkevänä ja rajuna samaan suuntaan. Pikku Dorrit näytti maailman pienimmältä, hiljaisimmalta ja heikoimmalta olennolta.

»Antakaa minun hankkia teille vaunut», pyysi Arthur Clennam ja oli vähällä lisätä: »lapsi parka!»

Mutta tyttö kieltäytyi kiireisesti vakuuttaen, että hänelle oli yhdentekevää satoiko vai paistoi; hän oli tottunut liikkumaan ulkona kaikilla ilmoilla. Arthur tiesi niin olevan ja tunsi sydämessään vielä syvempää sääliä ajatellessaan rinnallaan kulkevaa hentoa olentoa iltaisin rientämässä kosteita, pimeitä, meluisia katuja sellaiseen kotiin.

»Te puhuttelitte minua niin ystävällisesti eilen illalla, sir, ja kuulin perästäpäin, että olitte ollut niin antelias isälle, että minun täytyi noudattaa pyyntöänne, vaikkapa vain tullakseni kiittämään teitä, varsinkin kun tahdoin välttämättä sanoa teille —» Hän epäröi ja vapisi ja kyyneleitä kihosi hänen silmiinsä, mutta ne eivät vierineet alas.

»Sanoa minulle —?»

» — sanoa toivovani, ettette käsitä isääni väärin. Älkää tuomitko häntä niinkuin tuomitsisitte muita, vankilan ulkopuolella eläviä. Hän on ollut niin kauan siellä! En ole milloinkaan nähnyt häntä vankilan ulkopuolella, mutta ymmärrän, että hänen on täytynyt muuttua joissakin suhteissa näinä vuosina.»

»Uskokaa minua, etten milloinkaan arvioitse häntä kohtuuttomasti tai tylysti.»

»Ei silti», jatkoi tyttö ylpeämmin, nähtävästi aavistaen että mahdollisesti näyttäisi siltä kuin hän pettäisi isänsä, »ei silti, että hänen tarvitsisi millään tavalla hävetä puolestaan tai että minulla olisi syytä hävetä hänen tähtensä. Häntä on vain ymmärrettävä. Soisin vain, että muistettaisiin, millaista hänen elämänsä on ollut. Kaikki, mitä hän sanoi, oli totta. Kaikki on tapahtunut niinkuin hän kertoi sen. Häntä pidetään suuressa arvossa. Jokainen sinne tulija tahtoo mielellään tutustua häneen. Häntä suositaan enemmän kuin ketään muuta. Häntä kunnioitetaan enemmän kuin vankilan johtajaakin.»

Jos ylpeys saattaa olla viatonta, niin se oli sitä tässä tapauksessa, kun pikku Dorrit ylpeili isästään.

»Usein on sanottu, että hänen käytöksensä on todellisen herrasmiehen oikea esikuva. En ole nähnyt kenenkään siellä käyttäytyvän niinkuin hän ja häntä pidetään kaikkia muita etevämpänä. Hänelle annetaan lahjoja aivan yhtä paljon tästä syystä kuin siitä, että hän on niiden tarpeessa. Häntä ei voi moittia köyhyydestä, rakasta isäraukkaa. Kukapa rikastuisi istuessaan vankilassa neljännesvuosisadan!»

Millainen rakkaus soikaan hänen sanoissaan, millainen sääli ilmeni hänen tukahdutetuissa kyynelissään, kuinka suuri uskollinen sielu asuikaan hänessä ja kuinka tosi olikaan valo, joka ympäröi isää valheloistolla!

»Jos olen pitänyt parhaana salata, missä kotini on, en ole tehnyt sitä siksi, että häpeäisin isäni puolesta. Jumala varjelkoon siitä! Enkä edes häpeä paikankaan tähden niin suuresti kuin ehkä saattaisi luulla. Ihmiset eivät ole pahoja, vaikka joutuvatkin sinne. Olen tuntenut monta hyvää, ahkeraa kunniallista ihmistä, jotka epäonnistumisen tähden on lähetetty sinne. He ovat melkein aina hyväntahtoisia toisiaan kohtaan Ja olisin todella kiittämätön, jos unohtaisin, että olen viettänyt monta rauhallista, rattoisaa hetkeä siellä, että minulla pienenä ollessani oli siellä erittäin hyvä ystävä, joka oli hyvin kiintynyt minuun, että siellä olen saanut opetusta, tehnyt työtä ja nukkunut yöni makeasti. Olisi mielestäni miltei raukkamaista ja julmaa, ellen tämän jälkeen hiukan pitäisi vankilasta.»

Hän oli keventänyt uskollista, täyttä sydäntänsä ja virkkoi nyt ujosti, kohottaen pyytävästi silmänsä uuden ystävänsä puoleen: »En aikonut sanoa näin paljoa enkä ole kuin kerran, ennen puhunut tästä. Mutta näin ehkä ymmärrätte meidät paremmin kuin eilen illalla. Sanoin eilen, etten olisi suonut teidän seuraavan minua, sir. Nyt en enää pahoittele sitä, ellette luulisi — oikeastaan olen siitä mielissänikin, ellen ole puhunut niin sekavasti, että — että te tuskin käsitätte, mitä tarkoitan; pelkään todella tehneeni niin.»

Clennam vakuutti totuudenmukaisesti, ettei asia ollut niin, ja asettuen Amyn ja kirpeän tuulen ja sateen väliin koetti suojella häntä parhaansa mukaan.

»Ehkä sallitte minun nyt kysellä hiukan enemmän isästänne?» pyysi hän. »Onko hänellä monta velkojaa?»

»Voi, koko joukko.»

»Tarkoitan sellaisia velkojia, jotka tahtovat pitää häntä vankilassa?»

»Kyllä, koko joukko.»

»Voitteko sanoa saan epäilemättä tietää asian muualtakin, ellette voi kuka heistä on vaikutusvaltaisin?»

Dorrit sanoi, hetken mietittyään, kuulleensa kauan sitten erästä mr Tite Barnaclea mainittavan hyvin mahtavaksi mieheksi. Hän oli asiamies, johtokunnanjäsen tai uskottu mies tai »jotain sellaista». Hän asui Grosvenor Squaressa, luuli hän, tai aivan sen läheisyydessä. Hän oli virkamies — hänellä oli korkea virka verukevirastossa. Amy oli jo lapsena saanut kammottavan käsityksen tämän pelottavan Grosvenor Squaressa tai sen läheisyydessä asuvan mr Tite Barnaclen ja verukeviraston mahtavuudesta, niin että melkein lyyhistyi kokoon mainitessaankin häntä.

»En pahenna asiaa», ajatteli Arthur, »jos käyn mr Tite Barnaclen puheilla».

Tämä ajatus ei tullut hänen mieleensä niin hiljaa, ettei pikku Dorritin tarkka vaisto olisi huomannut sitä. »Ah!» sanoi hän pudistaen päätänsä, kasvoillaan elämänikäinen hiljainen toivottomuus. »Monet ovat joskus luulleet voivansa vapauttaa isäni mutta te ette aavista, kuinka toivotonta se on.»

Hän unohti arkuutensa hetkeksi vilpittömästi varoittaessaan Arthuria vajonneesta hylystä, jonka tämä uneksi voivansa nostaa päivänvaloon, ja katsoi häneen silmin, jotka yhdessä kärsivällisten kasvojen, hennon vartalon, yksinkertaisen puvun ja sateen ja tuulen kanssa eivät suinkaan järkyttäneet Clennamin päätöstä auttaa häntä.

»Vaikka se onnistuisikin», sanoi hän — »eikä se voi nyt onnistua — niin missä isä voisi elää ja millä? Olen usein ajatellut, että jos sellainen muutos tapahtuisi, olisi se kaikkea muuta kuin onneksi hänelle nyt. Ihmiset eivät ajattelisi hänestä mm hyvää vankilan ulkopuolella kuin sen sisäpuolella. Häntä ei kohdeltaisi siellä niin jalomielisesti kuin vankilassa. Eikä hän itse sopisi elämään siellä niin hyvin kuin vankilassa.»

Tätä sanoessaan hän ensi kerran oli kykenemätön estämään kyyneleitä tipahtamasta; ja pienet laihat kädet, joita Clennam oli katsellut niiden ahertaessa työssä, vapisivat puristautuessaan yhteen.

»Hänelle koituisi uusi huoli siitä, että minä ansaitsen hiukan rahaa ja että Fanny ansaitsee hiukan rahaa. Hän on, katsokaas, niin levoton meidän tähtemme, tuntien itsensä avuttomaksi siellä telkien takana. Sellainen hyvä, hyvä isä!»

Clennam antoi pienen tunteenpurkauksen mennä ohi, ennenkuin puhui mitään. Pian se olikin ohi. Amy ei ohut tottunut ajattelemaan itseään eikä vaivaamaan ketään mielenliikutuksillaan. Toinen oli katsellut kaupungin kattoryhmiä ja savupiippuja, joiden välissä savu vyöryi raskaana, mastojen sekasotkua joella ja tapulien sekasotkua joen rannoilla, mikä kaikki sulautui yhteen myrskyisessä usmassa; ja pikku Dorrit oli taas pian yhtä rauhallinen kuin istuessaan neula kädessä mrs Clennamin talossa.

»Olisitteko iloinen, jos saisitte veljenne vapaaksi?»

»Oi, hyvin, hyvin iloinen, sir!»

»Hyvä, toivokaamme, että onnistumme edes hänen suhteensa. Kerroitte eilen itsellänne olevan ystävän.»

Hänen nimensä oli Plornish, kertoi pikku Dorrit.

Entä missä Plornish asui? Hän asui Bleeding Heart Yardissa. Hän oli vain rappari, kertoi pikku Dorrit varoittaakseen Clennamia odottamasta Plornishilta liikaa yhteiskunnalliseen asemaan nähden. Hän asui Bleeding Heart Yardin viimeisessä talossa, ja hänen nimensä oli pienen katuoven yllä.

Arthur pani muistiin osoitteen ja antoi Amylle omansa. Hän oli nyt saanut tehdyksi kaikki, mitä oli aikonut tällä kertaa, ja tahtoi vain erota tytöstä tietäen, että tämä luotti häneen, ja saada häneltä jonkunlaisen lupauksen, että hän säilyttäisi tämän luottamuksensa.

»Siinä on yksi ystävä!» sanoi Arthur kohottaen taskukirjaansa. »Kun nyt saatan teidät takaisin — menettehän takaisin?»

»Menen suoraa päätä kotiin.»

»Kun nyt saatan teidät takaisin», sana koti särähti hänen korvaansa, »niin pyydän teitä vakuuttamaan itsellenne, että teillä on toinenkin ystävä. En tee lupauksia enkä sano muuta.»

»Olette hyvin hyvä minulle, sir. En tarvitsekaan mitään lupauksia.»

He kävelivät takaisin kurjia, likaisia katuja pitkin pienten vaivaisten kauppapuotien ohitse, köyhien korttelissa vilisevien likaisten kaupustelijoiden töykkiessä heitä. Koko matkalla ei tarjoutunut mitään miellyttävää yhdellekään viidestä aistimesta. Tämä ei kuitenkaan Clennamin silmissä ollut mikään arkipäiväinen kävely tavallisessa sateessa, liassa ja melussa, kun hänellä oli rinnallaan tämä pieni, hento, huolellinen olento. Kuinka nuorelta tyttö näytti hänestä ja kuinka vanha hän oli tytön silmissä ja millainen salaisuus he olivat toinen toisellensa nyt, kun heidän kohtalojensa langat alkoivat kiertyä toisiinsa, se ei kuulu tähän. Clennam ajatteli häntä syntyneenä ja kasvaneena näiden näkyjen keskellä, jotka olivat hänelle kyllä tuttuja, mutta joihin hän ei oikeastaan kuulunut ja joiden ohi hän nyt väristen kulki; hän ajatteli tytön pitkäaikaista tuttavuutta elämän varjopuolten kanssa ja hänen viattomuuttansa, hänen pitkäaikaista huolenpitoansa muista ja nuoruuttaan ja lapsellista ulkomuotoaan.

He olivat päässeet High Streetille, jonka varrella vankila oli, kun joku huusi: »Pikku äiti, pikku äiti!» Dorrit pysähtyi katsoen taaksensa ja näki oudon, kiihtyneen olennon juoksevan heitä kohden (yhä huutaen »pikku äiti») ja lankeavan, jolloin hänen ison perunakoppansa sisältö vieri rapakkoon.

»Voi, Maggy», huudahti Dorrit, »millainen kömpelö lapsi oletkaan!»

Maggy ei ollut loukkautunut, vaan kömpi heti pystyyn ja alkoi sitte poimia perunoita, jossa työssä sekä Dorrit että Arthur Clennam auttoivat häntä. Maggy poimi vain muutamia perunoita ja suuren määrän rapakkoa, mutta kaikki perunat löytyivät ja pistettiin koriin. Sitte Maggy hankasi rapakkoisia kasvojaan huivillaan ja paljasti ne puhtauden perikuvana Clennamin nähtäviksi.

Hän oli noin kahdeksankolmatta-vuotias, isoluinen, leveäkasvoinen, jalat ja kädet isot, silmät suuret, mutta hiuksia puuttui. Hänen suuret silmänsä olivat kirkkaat ja melkein värittömät eivätkä näyttäneet olevan herkkiä valolle, vaan pysyvän oudosti liikkumatta. Hänen kasvoillaan oli sama tarkasti kuunteleva ilme kuin sokeilla; mutta hän ei ollut sokea, sillä hänellä oli yksi jotenkin käyttökelpoinen silmä. Hänen kasvonsa eivät olleet erikoisen rumat, vaikkapa se vain oli hänen hymynsä ansio; tämä hymy oli ystävällinen ja miellyttäväkin itsessään, mutta kävi säälittäväksi sentähden, että se aina asui hänen kasvoillaan. Paljaan päänsä peittona hänellä oli iso valkoinen myssy, jonka hämäränväriset hetaleet alituisesti huiskivat hänen ympärillään; myssyn takia ei hänen vanha musta hattunsa pysynyt paikoillaan päässä, vaan roikkui niskassa kuin mustalaisen vauva. Vain rihkamakauppiaista kokoonpantu tutkijakunta olisi voinut määritellä, mitä muita aineksia, hänen pukuparkaansa kuului; mutta se muistutti suuresti meriruohoa, jossa paikka paikoin näkyi jättiläiskokoinen teelehti. Hartiahuivi varsinkin oli kuin pitkäaikaisesti liotettu teelehti.

Arthur Clennam katsoi Dorritiin kasvoillaan ilme, joka sanoi: »Saanko kysyä, kuka tämä on?» Dorrit, jonka kättä Maggy, yhä nimitellen häntä pikku äidiksi, oli alkanut hyväillä, vastasi sanoin. He seisoivat nyt porttikäytävässä, jonne enin osa perunoita oli vierinyt.

»Tämä on Maggy, sir.»

»Maggy, sir», toisti esitetty henkilö. »Pikku äiti!»

»Hän on vanhan hoitajani tyttärentytär —» sanoi Dorrit. »Tyttärentytär», toisti Maggy.

»Hoitajani on jo kauan ollut kuolleena. Maggy, kuinka vanha olet?»

»Kymmenen, äiti», ilmoitti Maggy.

»Ette aavista, kuinka kiltti hän on, sir», sanoi Dorrit äärettömän hellästi.

»Kiltti hän on», kertasi Maggy, erinomaisen ilmeikkäästi siirtäen asemosanan tarkoittamaan pikku äitiään.

»Ja kuinka taitava hän on», jatkoi Dorrit. »Hän osaa toimitella asioita yhtä hyvin kuin kuka tahansa.» Maggy nauroi. »Ja on yhtä luotettava kuin Englannin pankki.» Maggy nauroi. »Hän ansaitsee itse kokonaan toimeentulonsa. Kokonaan, sir!» kertoi Dorrit matalammalla ja voitonriemuisella äänellä. »Oikein totta!»

»Millainen hänen tarinansa on?» kysyi Clennam.

»Ajatteles, Maggy!» sanoi Dorrit tarttuen Maggyn suuriin käsiin ja läiskytellen niitä vastakkain. »Tuhansien peninkulmien takaa tuleva herrasmies tahtoo tietää sinun tarinasi!»

»_Minun_ tarinani?» huudahti Maggy. »Pikku äiti.»

»Hän tarkoittaa minua», selitti Dorrit hiukan hämillään; »hän on hyvin kiintynyt minuun. Hänen vanha isoäitinsä ei ollut niin hyvä hänelle kuin olisi pitänyt; tokko olikaan, Maggy?» Maggy pudisti päätänsä, muodosti vasemmasta kourastaan juoma-astian, josta ryyppäsi, ja sanoi: »Viinaa.» Sitte hän piiskasi kuviteltua lasta ja selitti: »Luudanvarsia ja hiilihankoja.»

»Kun Maggy oli kymmenvuotias», kertoi Dorrit katsellen puhuessaan Maggya, »oli hänellä vaikea kuumetauti, sir, eikä hän sen jälkeen ole kasvanut kymmentä vuotta vanhemmaksi».

»Kymmentä vuotta vanhemmaksi», kertasi Maggy, nyökäyttäen päätänsä. »Mutta kuinka kaunis sairaala! Niin hauskaa siellä oli, eikö ollutkin? Oi kuinka kaunista siellä oli! Se oli taivaallinen paikka!»

»Häntä ei ennen ollut milloinkaan kohdeltu ystävällisesti, sir.» Dorrit kääntyi hetkeksi Arthurin puoleen ja puhui hiljaa. »Siksi hän alituisesti muistelee sitä aikaa.»

»Millaisia vuoteita siellä oli!» huudahti Maggy. »Millaista limonaadia ja millaisia appelsiineja! Ja kuinka herkullista lihalientä ja viiniä! Sellaisia kananpoikia! Oi, kyllä se oli ihana paikka ja siellä oli hyvä olla!»

»Ja Maggy jäi sinne niin kauaksi kuin vain voi», jatkoi Dorrit entiseen tapaansa, Maggynkin kuullessa kertoen kuin lapsen tarinaa, »ja kun hän ei enää voinut jäädä sinne, tuli hän sieltä pois. Sitten, koska hän ei voinut milloinkaan tulla kymmentä vuotta vanhemmaksi, vaikka eläisi kuinka kauan —»

»Vaikka eläisi kuinka kauan», kertasi Maggy.

»Ja koska hän oli kovin heikko, niin heikko, että kun hän alkoi nauraa, ei hän voinut lopettaa — mikä oli kovin surullista —»

(Maggy muuttui äkkiä hyvin totiseksi.)

»— ei hänen isoäitinsä tiennyt mitä tehdä hänelle ja oli muutamia vuosia hänelle hyvin paha. Vihdoin alkoi Maggy vähitellen koettaa parantaa itseään ja muuttui hyvin huomaavaiseksi ja hyvin ahkeraksi; ja vähitellen sallittiin hänen tulla ja mennä niin usein kuin itse tahtoi ja hän sai kylliksi työtä elättääkseen itsensä, ja niin hän tekeekin. Ja tällainen», lopetti pikku Dorrit, läiskytellen taas Maggyn suuria käsiä vastakkain, »tällainen on Maggyn tarina, jonka Maggy itsekin tietää».

Ah! Arthur olisi kyllä tiennyt, mitä siitä vielä puuttui, vaikkei hän milloinkaan olisi kuullut sanoja »pikku äiti», vaikkei olisikaan nähnyt Maggyn hyväilevän pientä, laihaa kättä, vaikkei olisikaan huomannut — värittömiin silmiin kohonneita kyyneleitä tai kuullut nyyhkytystä, joka tukahdutti kömpelön naurun. Likainen porttikäytävä, jossa tuuli vinkui ja sade ropisi ja rapakkoinen perunakori odotti uutta kuperkeikkaa tai päästäkseen Maggyn käsivarrelle kiikkumaan, ei milloinkaan tuntunut siltä vastenmieliseltä luolalta, mikä se oikeastaan oli, kun hän muisteli sitä tässä valossa. Ei milloinkaan, ei milloinkaan!

He olivat aivan lähellä päämääräänsä ja tulivat nyt ulos porttikäytävästä kulkeakseen matkansa viimeisen taipaleen. Maggy ei tyytynyt vähempään kuin että he poikkesivat tieltänsä ja pysähtyivät erään maustekaupan ikkunan eteen, jotta hän saisi näyttää taitoaan. Hän osasi omalla tavallaan lukea, mainitsi isot numerot hintalipuista, enimmäkseen oikein. Hän tavaili myöskin (tässä hänen menestyksensä ehdottomasti oli voiton puolella erehdysten rinnalla) erilaisia ihmisystävällisiä suositteluja, kuten: Koetelkaa meidän sekoitustamme, Koetelkaa mustaa perheteetämme, Koetelkaa meidän oranssituoksuista mustaa teetämme, ja kilpailuhaasteita varsinkin kukkaisteelajeille sekä varoituksia yleisölle käyttämästä arvottomia liikkeitä ja ostamasta väärennettyä tavaraa. Kun Clennam huomasi, kuinka mielihyvä punersi Dorritin kasvoja Maggyn osuessa oikeaan, tunsi hän, että tuuli ja sade ennemmin väsyisivät raivoamasta kuin hän kyllästyisi seisomaan siinä ja pitämään maustekaupan ikkunaa lukuhuoneenaan.

Viimein saapuivat he vankilan ulkopihalle, ja hän sanoi hyvästi pikku Dorritille. Pieneltä tämä aina oli näyttänyt, mutta tuntui nyt entistä hennommalta astuessaan Marshalsean porttihuoneeseen, pikku äiti ison lapsensa seuraamana. Häkin ovi avautui, ja kun pieni, vankeudessa kasvanut lintu oli kesynä pyrähtänyt sisään, näki Clennam sen sulkeutuvan taas, ja silloin hän lähti.

KYMMENES LUKU

Sisältää koko hallitsemistaidon

Verukevirasto oli (mikä on jokaiselle sanomattakin selvää) hallituksen tärkein osasto. Ei minkään laatuista julkista asiaa voitu milloinkaan ratkaista ilman verukeviraston vahvistusta. Sen sormi oli mukana pienintä julkista piirakkaa ja isointa julkista kakkua leivottaessa. Oli yhtä mahdotonta suorittaa yksinkertaisinta laillista tekoa kuin ehkäistä selvintä vääryyttä ilman verukeviraston nimenomaista valtuutusta. Jos uusi räjähdyttämishanke olisi keksitty puoli tuntia ennen tulilangan sytyttämistä, ei kenelläkään olisi ollut oikeutta pelastaa parlamenttia, ennenkuin verukevirasto olisi pitänyt tusinan istuntoja ja saanut kokoon puoli tynnyrillistä pöytäkirjoja, useita säkillisiä julkisia asiakirjoja sekä perhearkistollisen kieliopillisesti virheellistä kirjeenvaihtoa.

Tämä kunniakas laitos oli ollut alusta pitäen mukana, kun valtiomiehille ensiksi selvisi valtion hallitsemisen vaikean taidon ainoa ylevä periaate. Se oli ensimmäisenä alkanut tutkia tätä loistavaa keksintöä ja antanut sen säteilevän vaikutuksen tunkea läpi koko virallisen toimintansa. Olipa mikä asia hyvänsä suoritettava, niin verukevirasto oli aina ennen muita selvillä siitä — _kuinka se ei ollut tehtävä_.

Tämä hieno käsityskyky ynnä tahdikkuus, jolla se aina kävi asiaan käsiksi, ja nerous, jolla se ajoi sitä, oli kohottanut verukeviraston kaikkien muiden virastojen yläpuolelle; ja yleinen tila oli muodostunut sellaiseksi — kuin se oli.

Totta on, että »kuinka ei ollut tehtävä» oli kaikkien verukevirastoon kuuluvien osastojen ja ammattipolirikkojen tärkeänä tutkimuksen esineenä ja päämääränä. Totta on, että jokainen uusi pääministeri ja jokainen uusi hallitus, joka oli päässyt valtaan kannattamalla jotakin määrättyä, välttämättä aikaansaatavaa parannusta, oli tuskin ryhtynyt toimeensa, kun jo ponnisti kaikki kykynsä osoittaaksensa, kuinka se ei ollut tehtävä. Totta on, että heti kun yleiset vaalit olivat ohi, jokainen tappiolle joutunut mies, joka vaalipaikalla oli kiihkoillut siitä, ettei sitä ollut tehty, ja syytteen uhalla tiedustellut vastapuolueen arvoisan herra ehdokkaan ystäviltä, miksei sitä ollut tehty, ja vaatinut sitä tehtäväksi ja luvannut omasta puolestaan, että se tulisi tehdyksi, alkoi mietiskellä, kuinka sitä ei olisi tehtävä. Totta on, että parlamentin molempien huoneiden neuvottelut koko istuntokauden ajan johdonmukaisesti pyrkivät pitkäpiimäiseen harkintaan, kuinka se ei tulisi tehdyksi. Totta on, että tällaisen istuntokauden alkajaisissa kuninkaallinen puhe todellisuudessa sanoi näin: »Loordit ja herrat, teillä on huomattava työmäärä edessänne ja suvainnette vetäytyä kukin neuvotteluhuoneeseenne keskustelemaan siitä, kuinka se ei tulisi tehdyksi.» Totta on, että kuninkaallinen puhe tällaisen istuntokauden päättäjäisissä todellisuudessa sanoi näin: »Loordit ja herrat, olette monen työkuormaisen kuukauden kuluessa uskollisesti ja isänmaallisesti harkinneet, kuinka ei olisi tehtävä, ja olette päässeet selville siitä; ja toivottaen kaitselmuksen siunausta sadonkorjuulle (luonnolliselle, ei poliittiselle) lasken teidät nyt lomalle.» Kaikki tämä on totta, mutta verukevirasto meni vielä paljon pitemmälle.

Sillä verukevirasto toimi koneellisesti joka päivä pitäen liikkeessä tätä ihmeellistä, kaikkeen pätevää valtionhoidon ratasta, jonka nimeksi sopii Kuinka — ei — ole — tehtävä. Se näet hyökkäsi jokaisen tietämättömän valtionpalvelijan kimppuun, joka oli aikeissa tehdä jotakin tai näytti olevan vähimmässäkin vaarassa joutua jonkun odottamattoman tapahtuman sattuessa tekemään sen, ja pommitti häntä pöytäkirjalla, virkakirjelmällä tai toimintaohjeilla, jotka sammuttivat hänen intonsa. Juuri tämä verukeviraston käyttökelpoisuus oli vähitellen saattanut sen tekemisiin kaiken ja kaikkien kanssa. Mekaanikot, luonnonfilosofit, sotilaat, merimiehet, anomuksentekijät, ihmiset, jotka tahtoivat välttää vääryyttä, ihmiset, jotka tahtoivat korjata vääryyttä, keinottelijat, keinottelijain uhrit, sellaiset, jotka eivät saaneet palkintoa kunnostaan, ja sellaiset, jotka eivät saaneet rangaistusta kunnottomuudestaan, kaikki he erotuksetta työnnettiin verukeviraston vihreän veran alle.

Lukematon joukko ihmisiä hävisi verukevirastoon. He olivat onnettomia, vääryyttä kärsineitä tai sellaisia, jotka olivat tehneet yleishyödyllisiä suunnitelmia (heidän olisi ollut parempi kärsiä vääryyttä heti vain kuin käyttää tätä katkeraa, varmasti onnettomuutta vaikuttavaa englantilaista lääkettä) ja verkkaisen vitkaan ja tuskia tuntien onnellisesti läpäisseet muut virastot; näissä heitä oli kohdeltu säännöksi tulleella tavalla, toisissa haukuttu, toisissa viekkaudella voitettu, toisissa väistetty ja vältetty; ja viimein he olivat joutuneet verukevirastoon eivätkä enää milloinkaan nähneet päivänvaloa. Heitä pohdittiin komiteoissa, sihteerit tekivät heistä pöytäkirjoja, asiamiehet jaarittelivat heistä ja kirjurit merkitsivät heidät luetteloihinsa, vertailivat ja numeroivat, ja niin he hävisivät olemattomiin. Lyhyesti, kaikki maan asiat kulkivat verukeviraston läpi; lukuunottamatta niitä, jotka eivät milloinkaan läpäisseet sitä, ja niiden luku oli loputon.