Part 10

Clennam ymmärsi, että hän isänsä tähden oli niin liikutettu sanoessaan tämän, kunnioitti sitä ja oli vaiti.

»Mrs Clennam on auttanut minua suuresti; en tiedä, mitä olisimme tehneet, ellei hän olisi antanut minulle työtä; en luule, että on kaunista palkita häntä olemalla salaperäinen; en voi sanoa muuta tänä iltana. Olen varma, että tarkoitatte parastamme. Kiitos, kiitos.»

»Antakaa minun vielä kysyä erästä asiaa, ennenkuin lähden. Oletteko tuntenut äitini jo kauan?»

»Kaksi vuotta, luulen, sir. — Kello on vaiennut.»

»Kuinka opitte ensin tuntemaan hänet? Lähettikö hän noutamaan teitä täältä?»

»Ei. Hän ei edes tiedä minun asuvan täällä. Meillä, isällä ja minulla, on ystävä — köyhä työmies, mutta ystävistä parhain — ja minä kirjoitin haluavani ompelutyötä ja ilmoitin hänen osoitteensa. Ja hän pani ilmoitukseni muutamiin paikkoihin, joista ei tarvinnut maksaa mitään; näin mrs Clennam sai tiedon minusta ja lähetti noutamaan minut. Portti suljetaan, sir!»

Tyttö oli levoton ja hädissään ja mies niin täynnä myötätuntoa häntä kohtaan ja niin syvästi kiintynyt hänen tarinaansa, joka vähitellen alkoi selvitä hänelle, että hän tuskin saattoi riistäytyä irti. Mutta kellon vaikeneminen ja sitä seuraava hiljaisuus vankilassa varoittivat viipymästä, ja sanottuaan vielä pari kiireistä ystävällistä sanaa jätti hän tytön, joka hiipi takaisin isänsä luo.

Mutta Clennam oli viipynyt, liian kauan. Sisäportti oli kiinni ja porttihuone suljettu. Tarhaan koputettuaan hiukan kädellään, jäi hän seisomaan paikalleen mielessään epämiellyttävä varmuus siitä, että hänen oli vietettävä yönsä vankilassa; silloin kuuli hän rakkaan äänen, joka puhutteli häntä.

»Kiinni, vai mitä?» sanoi ääni. »Ette pääse kotiin ennenkuin huomenna. — Oh, tekö siinä olettekin, mr Clennam?»

Ääni oli Tipin; ja he seisoivat katsellen toisiaan vankilan pihassa, kun alkoi sataa.

»Olette kiinni nyt», huomautti Tip. »Toisen kerran teidän pitää olla paremmin varuillanne.»

»Mutta tekin olette jäänyt lukkojen taakse», vastasi Arthur

»Niinpä kai!» sanoi Tip ivallisesti. »Siltä näyttää. Mutta en samalla tavalla kuin te. Minä kuulun laitokseen, mutta sisareni on sitä mieltä, ettei sitä milloinkaan saa ilmoittaa isäukolle. Minä puolestani en käsitä syytä siihen.»

»Voisinkohan minä päästä jonnekin suojaan?» kysyi Arthur. »Mitä minun olisi tehtävä?»

»Parasta olisi, jos ensiksi saisimme Amyn käsiimme», arveli Tip, jonka mielestä oli luonnollista lykätä kaikki vaikeudet Amyn ratkaistaviksi.

»Kävelisin mieluummin vaikka koko yön — se ei olisi suurikaan asia — kuin hankkisin hänelle lisähuolta.»

»Teidän ei tarvitse tehdä sitä, jos tahdotte maksaa vuoteesta. Jos ette pelkää maksua, niin he kyllä tekevät teille vuoteen ravintolan pöydälle, tässä tapauksessa. Jos tulette mukaan, saatan teidät sinne.»

Heidän kulkiessaan poikki vilkaisi Arthur ylös äsken jättämänsä huoneen ikkunaan, jossa hän vielä näki valoa.

»Kyllä sir», selitti Tip, seuraten hänen katsettaan, »tämä on isäukon ikkuna. Amy istuu vielä jonkun tunnin hänen kanssaan ja lukee hänelle eilistä lehteä tai jotakin sellaista; ja sitte hän tulee sieltä hiipien kuin pieni aave ja häviää äänettömänä.»

»En ymmärrä teitä.»

»Isäukko nukkuu huoneessaan ja Amylla on yösija Portinvartijan luona. Ensimmäinen talo tuolla», selitti Tip osoittaen sisäänkäytävää, jonne sisar oli poikennut. »Ensimmäisessä talossa hänellä on pieni ullakkohuone, josta hän maksaa kaksi kertaa niin paljon kuin hänen tarvitsisi maksaa kaksin verroin paremmasta huoneesta vankilan ulkopuolella. Mutta hän tahtoo, tyttö rukka, pysytellä isäukon läheisyydessä yötä päivää.»

He olivat nyt tulleet ravintolaan, joka oli vankilan yläpäässä ja josta velkavangit juuri olivat lähteneet vietettyään iltaansa kerhossaan. Alakerta, jossa kerhoa pidettiin, oli juuri kysymyksessä oleva ravintola; puheenjohtajan istuin, tinakannut, lasit, piiput, tupakantuhka ja jäsenten jälkeensä jättämä yleinen tuntu ja tuoksu, kaikki oli yhä siinä kunnossa, johon juhlallinen seura oli lähtiessään jättänyt sen.

Tottumaton vierailija vankilan ulkopuolelta otaksui tietysti, että kaikki täällä olivat, vankeja — ravintolanisäntä, tarjoilija, siivoojatar, palvelijapoika ja kaikki. Hän ei päässyt selville siitä, oliko asia niin vai ei, mutta kaikki he näyttivät ränsistyneiltä ja nukkavieruilta. Vastapäisessä huoneessa kauppaa pitävä mies, joka myös otti herrasmiehiä vuokralaisiksi, tuli auttamaan -vuodetta tehtäessä. Hän oli aikoinaan ollut räätäli ja pitänyt omia vaunujakin, kertoi hän. Hän kehui käräjöivänsä velkavankien oikeuksien puolesta ja hänellä oli epämääräisiä ja häälyviä epäluuloja siitä, että vankilanjohtaja pidätti rahoja, joiden olisi pitänyt tulla vangeille. Hän tahtoi uskoa näin ja koetti aina istuttaa vastatulijoihin ja vieraisiin samaa uskoa tähän varjomaiseen vääryyteen; hän ei kuitenkaan kuolemakseenkaan olisi voinut selittää, mitä rahoja hän tarkoitti ja kuinka tällainen epäluulo oli päässyt juurtumaan hänen mieleensä. Tästä huolimatta oli hän aivan varma siitä, että hänen oma osuutensa näistä rahoista oli kolme shillingiä yhdeksän pennyä viikossa ja vankilanjohtaja siis säännöllisesti joka maanantai petkutti häntä, joka myös oli vankilayhteiskunnan jäsen. Hän tuli auttamaan vuoteen teossa nähtävästi sitä varten, ettei menettäisi tilaisuutta puhua asiastaan; kevennettyhän mieltänsä ja ilmoitettuaan (kuten hän arvattavasti aina teki panematta kuitenkaan uhkaustaan toimeen) aikovansa kirjoittaa sanomalehtiin asiasta ja paljastaa vankilanjohtajan petkutukset, alkoi hän keskustella muiden kanssa kaikenlaisista asioista. Seuran puhelun sävystä selvisi, että he kaikki pitivät maksukyvyttömyyttä ihmisen normaalitilana ja velkojen maksamista ajoittain puhkeavana sairautena.

Tässä oudossa ympäristössä ja näiden outojen olentojen liikkuessa hänen edessään katseli Arthur Clennam näitä valmistuksia kuin unessa. Sillä välin näytteli asioihin aikojen kuluessa tuiki perehtynyt Tip juhlallisen tyytyväisenä ravintolan mahdollisuuksia, yhteistä keittiön uunia, joka oli saatu pystyyn vankien kokoamilla varoilla, ja samalla tavoin hankittua vesikattilaa ja muita mukavuuksia, tähdäten ja pyrkien siihen johtopäätökseen, että Marshalsea oli terveyden, hyvinvoinnin ja viisauden tyyssija.

Kahdesta nurkkaan asetetusta pöydästä muodostui vähitellen hyvänpuoleinen vuode, ja vieras jätettiin Windsor-tuolin, puheenjohtajan istuimen, viinanhöyryjen, sahajauhojen, piipunsavun ja sylkyastiain seuraan lepäämään. Kesti kuitenkin kauan, kauan, kauan ennenkuin lepo lientyi uneksi. Paikan outous, valmistumaton joutuminen sinne, teljettynä olen tunne, muisto yläkerrassa olevasta huoneesta, molemmista veljeksistä ja ennen kaikkea arasta, lapsellisesta olennosta, jonka kasvoilla hän nyt näki monta vuotta kärsityn ravinnon riittämättömyyden, jopa puutteen leiman, kaikki tämä vei häneltä unen ja teki hänen mielensä raskaaksi. Valvoessa pyöri painajaisen tavoin hänen mielessään mietteitä ja kuvitelmia, jotka olivat mitä kummallisimmassa suhteessa vankilaan, mutta kuitenkin koko ajan kiertelivät sitä. Oliko vankilassa ruumisarkkuja varalla niitä varten, jotka mahdollisesti kuolivat siellä; missä ja miten niitä säilytettiin, minnekä vankilassa kuolleet haudattiin, kuinka ne vietiin sieltä pois, mitä muodollisuuksia oli otettava huomioon, jos leppymätön velkoja tahtoi pidättää kuolleen? Mitä vankilasta karkaamiseen tuli, niin mitä mahdollisuuksia siihen oli? Jos vanki pääsi kiipeämään muurille nuoran ja koukun avulla, niin miten pääsi hän alas toiselle puolen — saattoiko hän hypätä jonkun rakennuksen katolle, hiipiä tikapuita alas, livahtaa jostakin ovesta ulos ja hävitä ihmisjoukkoon? Ja mitähän, jos tuli pääsisi irti vankilassa nyt hänen maatessaan siinä!

Nämä tahdottomat mielikuvituksen kirmailut olivat kuitenkin vain kehyksenä hänen edessään olevalle taululle, jossa esiintyi kolme henkilöä. Hänen isänsä, jonka kuva oli profeetallisesti tummunut ja jonka silmissä oli sama luja katse kuin kuolemanhetkelläkin; hänen äitinsä, käsivarsi koholla suojana pojan epäluuloa vastaan; pikku Dorrit käsi nöyryytetyn isänsä käsivarrella, painunut pää poispäin käännettynä.

Mitähän jos äidillä oli vanha, hänelle hyvin tunnettu syy osoittaa ystävällisyyttä tälle köyhälle tytölle! Mitähän jos vanki, joka nyt nukkui rauhallista unta — suokoon taivas hänelle sitä! — suuren tuomiopäivän valjetessa johtaisi onnettomuutensa jäljet hänen äitiinsä! Mitähän jos joku hänen ja isän teko olisi, vaikkapa vain välillisestikin, ollut syynä siihen, että näiden molempien veljesten harmaat päät olivat vaipuneet niin alas!

Hänen mieleensä juolahti äkkiä eräs ajatus. Mitähän jos hänen äitinsä piti tätä pitkää vankeutta täällä ja omaa pitkää vankeuttaan huoneessaan velkana ja sen kuittauksena! »Myönnän olleeni myötävaikuttamassa tämän miehen vankeuteen. Olen saanut kärsiä siitä samalla tavalla. Hän on vanhentunut vankeudessaan, minä omassani. Olen maksanut velkani.»

Kun kaikki muut ajatukset olivat häipyneet hänen mielestään, piti tämä sitä yhä vallassaan. Kun hän nukahti, ilmestyi äiti hänen eteensä rullatuolissaan, torjuen hänet tällä puolustuksella. Kun hän heräsi, kavahtaen syyttä säikähtyneenä pystyyn, soivat nämä sanat hänen korvissaan, aivan kuin äiti olisi hitaasti lausunut ne hänen vuoteensa ääressä herättääkseen hänet: »Hän kuihtuu vankilassaan, minä kuihdun omassani; armoton oikeus on tuominnut, mitä minä vielä olen velkaa?»

YHDEKSÄS LUKU

Pikku äiti

Päivänvalo ei pitänyt kiirettä vankilan muurin yli kiipeämisellä eikä ravintolan ikkunasta kurkistamisella, ja tullessaan olisi se ollut tervetulleempi yksin kuin saderyöppy seuranaan. Mutta päiväntasausmyrskyt puhalsivat nyt merellä, ja puolueeton lounaistuuli ei lennossaan laiminlyönyt ahdasta Marshalseaakaan. Ulvoessaan Pyhän Yrjön kirkon tapuleissa ja kieputellessaan naapuriston savuhattuja teki se pienen mutkan tuhauttaakseen Southwarkin savua vankilaan; savua tunkeutui uuninpiippuihin ja oli tukehduttaa ne muutamat aamunvirkut vankilanasukkaat, jotka silloin jo sytyttelivät takkavalkeitaan.

Arthur Clennamilla ei olisi ollut halua viipyä vuoteessaan, vaikka tämä olisi ollut yksityisemmässäkin ja rauhallisemmassa paikassa ja vaikkeivät häntä olisi häirinneet kaikenlaiset aamuaskareet, kuten lieden puhdistaminen edellisen päivän tulen jäljiltä, tämänpäiväisen tulen sytyttäminen yhteiskunnan kattilan alle; tämän spartalaisen astian täyttäminen vedellä kaivolla, kokoushuoneen lakaisu ja sahajauhoittaminen ja muut sellaiset valmistukset. Hän oli sydämellisen iloinen nähdessään päivän koittavan, vaikka olikin nukkunut vain vähäsen, ja lähti ulos kohta, kun saattoi erottaa esineitä ympäristössään, ja käveli pihassa kaksi pitkää tuntia, ennenkuin portti avattiin.

Muurit olivat niin lähekkäin ja rajut pilvet kiitivät niin nopeasti niiden ylitse, että hän oli tuntevinaan alkavaa meritautia katsellessaan myrskyiselle taivaalle. Sade, jonka tuulenpuuskat painoivat vinoon, vihmoi sitä päärakennuksen sivua, jossa hän oli viettänyt yönsä, mutta jätti kapean, kuivan käytävän sen muurin kupeelle, jossa hän käveli edestakaisin oljenkorsien, rikkojen ja paperien, pumpulta lirisevien likaisten purojen ja edellisen päivän vihannesjätteiden keskellä. Näky oli mahdollisimman kurja.

Eikä sen elähdyttämiseksi näkynyt vilahdustakaan siitä pikku olennosta, joka oli saattanut hänet tänne. Ehkäpä hän hiipi omasta ovestaan ulos ja isän ovesta sisään juuri silloin, kun odottaja oli kääntynyt molemmista poispäin; hän ei nähnyt tytöstä vilahdustakaan. Veljelle taas oli aamu vielä liian aikainen; joka oli nähnyt hänet kerran, oli nähnyt kylliksi tietääksensä, että hän oli laiska nousemaan vaikkapa kuinka likaiselta yövuoteelta tahansa, niin että Arthur Clennam astellessaan edestakaisin ja odotellessaan portin avaamista mietiskeli enemmän tulevaisuuden kuin nykyhetken varalle keinoja jatkaaksensa huomioitaan.

Viimein avautui porttihuoneen ovi, ja vartija, joka suoritti rappusilla aamukampaustaan, oli valmis päästämään hänet ulos. Iloinen vapautuksen tunne sydämessään Clennam meni porttihuoneen läpi ja joutui pienelle ulkopihalle, jossa edellisenä päivänä oli puhutellut veljeä.

Siellä oli jo joukko ihmisiä pyrkimässä sisään; heitä ei ollut vaikea tuntea vankilan epämääräisiksi sananviejiksi, välikäsiksi ja asiantoimittajiksi. Muutamat olivat vetelehtineet sateessa odotellen portin avaamista, toiset, jotka olivat paremmin laskeneet tuloaikansa, saapuivat nyt paikalle ja pääsivät sisään tuoden mukanaan kosteita vaaleanruskeita paperipusseja maustekauppiaalta, leipiä, voikimpaleita, munia, maitoa ja muuta sellaista. Kannattipa todella katsella näitä kurjien kurjia palvelijoita, näitä velkaantuneiden köyhiä, velkaantuneita apulaisia. Ei edes lumppukaupassa saanut nähdä niin kuluneita takkeja ja housuja, niin likaisia hameita ja huiveja, niin kuhmuisia lakkeja ja hattuja, sellaisia saappaita ja kenkiä, sellaisia sateensuojia ja kävelykeppejä. Kaikilla oli yllään vain toisten miesten ja naisten vaatehylkyjä; ne oli kokoonpantu muiden yksilöllisyyden tilkuista ja paikoista, vailla omaa räätälinluomaa luonnetta ja olemusta. He liikkuivatkin kuin eri rotuun kuuluvat. Omalla erikoisella äreällä tavallaan livahtivat he kulman taakse, ikäänkuin ikuisesti olisivat menossa panttilainausliikkeeseen. He yskivätkin kuten ihmiset, jotka ovat tottuneet jäämään unohtuneina seisomaan portaisiin ja vetoisiin käytäviin odottamaan vastausta haalistuneella musteella tuherrettuihin kirjoituksiin, jotka tuottivat vastaanottajilleen suurta päänvaivaa eikä mitään tyydytystä. Kun he katsoivat vieraaseen ohi kulkiessaan, tekivät he sen lainaapyytävin silmin — nälkäisin, terävin, tutkivin, aprikoiden kuinka myöntyväinen asianomainen olisi velkojana ja olisiko hän mahdollisesti taipuvainen antamaan pienen almun. Ammattikerjääminen taivutti heidän kumaraiset hartiansa, tärisytti heidän tutisevia sääriään, napitti, parsi, paikkasi ja kursi heidän vaatteensa, kulutti heidän napinreikänsä, pisti esiin heidän puvustaan likaisina pieninä narunpätkinä ja huokui heidän suustaan alkoholinhajuisina hengähdyksinä.

Clennamin yhä seistessä pihassa menivät nämä ihmiset hänen ohitsensa, ja muudan kääntyi kysymään, voisiko hän palvella häntä jollakin tavoin; silloin hänen mieleensä juolahti, että hän voisi puhutella pikku Dorritia vielä kerran, ennenkuin menisi tiehensä. Tyttö oli ehkä tointunut ensi hämmästyksestään ja saattaisi puhua vapaammin hänen kanssansa. Hän kysyi tältä veljeskunnan jäseneltä (jolla oli kädessään kaksi suolaista silliä sekä leipä ja kainalossaan kiilloitusharja), voisiko jostakin läheltä saada kupillisen kahvia. Epämääräinen antoi rohkaisevia tietoja ja saattoi hänet kivenheiton päähän kadun varrella olevaan kahvilaan.

»Tunnetteko miss Dorritin?» kysyi uusi asiakas.

Epämääräinen tunsi kaksikin miss Dorritia; toinen oli syntynyt vankilassa. — Hänestäkö oli puhe? Vai hänestä? Epämääräinen oli tuntenut hänet jo monta vuotta. Mitä toiseen miss Dorritiin tuli niin asui epämääräinen samassa talossa kuin hän ja hänen setänsä.

Tämä tieto muutti asiakkaan puolivalmiin päätöksen jäädä kahvilaan odottamaan, että epämääräinen ilmoittaisi Dorritin tulleen kadulle. Hän antoi nyt epämääräiselle toimeksi ilmoittaa pikku Dorritille, että hänen isänsä eilisiltainen vieras pyysi saada kunnian puhutella, häntä hänen setänsä asunnossa; samasta lähteestä sai hän tietää talon tarkan osoitteen; setä asui aivan lähellä; maksettuaan epämääräiselle puolikruunusen ja päästettyään hänet menemään, virkistäytyi Clennam kiireesti kahvilassa ja riensi klarinetinsoittajan asunnolle.

Talossa oli niin monta asuntoa, että ovenpieli näytti olevan yhtä täynnä kellonripoja kuin tuomiokirkon urut rekisterinappuloita. Epätietoisena siitä, mikä oli klarinettinappula, seisoi hän aprikoiden asiaa, kun eräästä ikkunasta lensi höyhenkorkki hänen hatulleen. Hän huomasi silloin, että ikkunassa oli kaihdin ja siinä kirjoitus Mr Cripplesin opisto ja toisella rivillä Iltaopetusta; kaihtimen takaa näkyi pieni kalpea poika voileipä toisessa kädessä, höyhenkorkki-maila toisessa. Ikkunaan ylettyi kadulta ja Clennam kurkisti kaihtimen yli, antoi höyhenkorkin takaisin ja kysyi asiaansa.

»Dorrit?» toisti kalpea poikanen (joka oli itse nuori herra Cripples). »Mr Dorrit? Kolmas kello, yksi soitto.»

Mr Cripplesin oppilaat näyttivät pitäneen katuovea kirjoitusvihkonaan: niin täyteen se oli töhritty lyijykynällä. Usein esiintyvä yhdistelmä »vanha Dorrit» ja »likainen Dick» todisti mr Cripplesin oppilailla olevan henkilökohtaisia tarkoituksia. Clennamilla oli runsaasti aikaa huomioiden tekoon, ennenkuin ovi avautui; ukko parka avasi sen itse.

»Kas!» sanoi hän hitaasti muistaen Arthurin. »Te olitte viime yön telkien takana.»

»Niin olin, mr Dorrit. Toivon pian tapaavani veljentyttärenne täällä.»

»Vai niin!» virkkoi hän mietiskellen. »Veljeni tietämättä. Aivan niin. Tahdotteko tulla ylös odottamaan häntä.»

»Kiitos, kyllä.»

Kääntyen itse yhtä vitkaan kuin hän mielessään käänteli kuulemaansa ja sanottavaansa nousi ukko edellä ahtaita, portaita ylös. Talo oli kovin umpinainen ja siellä oli epäterveellinen haju. Pienet porrasikkunat olivat toisten yhtä epäterveellisten talojen ikkunoihin päin; näistä pisti ulos riukuja ja naruja, joissa riippui rumia liinavaatteita; näytti siltä kuin asukkaat olisivat onkineet vaatteita ja saaneet koukkuunsa niin kelvotonta saalista, ettei siitä kannattanut välittää. He tulivat takapihan puoliseen ullakkohuoneeseen; ilma oli painostavaa, lattialla seisoi äskettäin ja niin suurella kiireellä kokoonsysätty vuode, että peitot ikäänkuin kiehuivat yli ja pitivät kantta koholla, ja keikkuvalla pöydällä oli keskeneräinen kahden hengen aamiainen, kahvia ja paahdettua leipää, kaikki hujan hajan heiteltynä.

Huoneessa ei ollut ketään. Ukko, hetken mietittyään, jupisi itsekseen, että Fanny kai oli juossut tiehensä, ja meni viereiseen huoneeseen tuomaan hänet takaisin. Vieras huomasi, että tyttö piteli ovea sisästäpäin, ja kuuli hänen kiivaasti huudahtavan: »Älä avaa, tyhmyri!» kun setä koetti avata ovea; samalla näki hän sukkia ja naisvaatteita virumassa huoneessa, josta päätti nuoren neidin vielä olevan puolipukeissa. Setä, joka ei näkynyt pääsevän minkäänlaiseen päätökseen, laahusti takaisin, istui tuoliinsa ja alkoi lämmitellä käsiään tulen ääressä. Ei siksi, että olisi ollut kylmä tai että hän olisi ollut selvästi tietoinen siitä, oliko kylmä vai lämmin.

»Mitä ajattelitte veljestäni, sir?» kysyi hän, huomattuaan vähitellen mitä teki, tauoten siitä ja kurottautuen ottamaan klarinettikotelonsa uuninreunalta.

»Olin iloinen», vastasi Arthur jotakuinkin ymmällä, sillä hänen ajatuksensa askartelivat läsnäolevassa veljessä, »olin iloinen nähdessäni hänet terveenä ja reippaana».

»Hm!» mutisi vanhus. »Niin, niin, niin, niin, niin!»

Arthur tuumaili, mitä ukko mahdollisesti, aikoi tehdä klarinettikotelolla. Ei kerrassaan mitään. Hän huomasi ajoissa, ettei se ollutkaan hänen pieni nuuskapussinsa (sekin oli uuninreunalla), pani kotelon takaisin, otti sen asemesta nuuskaa ja lohduttautui vetämällä siitä siemauksen nenäänsä. Hän oli yhtä heikko, huono ja hidas nuuskaamisessa kuin kaikessa muussakin; vain vienoja nautinnon värähdyksiä näkyi silmäkulmien ja suupielten poloisissa kuluneissa hermoissa.

»Amy, mr Clennam. Mitä arvelette hänestä?»

»Kaikki, mitä olen nähnyt ja ajatellut hänestä, on vaikuttanut syvästi minuun.»

»Veljeni olisi ollut hukassa ilman Amya», virkkoi vanhus. »Kaikki olisimme olleet hukassa ilman Amya. Hän on hyvin hyvä tyttö, tämä Amy. Hän tekee velvollisuutensa.»

Arthur oli kuulevinaan tässä kiittelyssä samanlaisen tavanomaisuuden sävyn kuin isänkin puheessa edellisenä iltana, ja se herätti hänen sydämessään vastustusta ja suuttumuksen tunteen. He eivät kitsastelleet kiitollisuudessaan eivätkä olleet välinpitämättömiä siitä, mitä hän teki heidän hyväkseen; mutta he olivat veltosti tottuneet häneen samoin kuin kaikkeen muuhunkin asemassaan. Hän otaksui, että vaikka heillä joka päivä oli tilaisuus verrata häntä erääseen toiseen ja itseensä, he kuitenkin katsoivat hänen vain täyttävän määrätyn paikkansa pitäen hänen suhdettansa heihin ja käytöstänsä heitä kohtaan yhtä luonnollisesti hänelle kuuluvana kuin hänen oma nimensä tai ikänsä. Hän otaksui, etteivät he käsittäneet hänen kohonneen vankilan piiriä ylemmäs, vaan pitivät häntä siihen kuuluvana, arvelivat hänen epämääräisesti täyttävän sen, mitä heillä oli oikeus vaatia, eikä mitään muuta.

Hänen setänsä jatkoi aamiaistaan, mutusteli kahviin kastettua paahtoleipäänsä ja oli aivan unohtanut vieraansa, kun kolmas kello soi. Se oli Amy, sanoi hän, ja meni alas päästämään hänet sisälle, jättäen vieraansa odottamaan mielessään yhtä elävä kuva hänen tuhruisista käsistään, likavakoisista kasvoistaan ja ränsistyneestä olemuksestaan kuin jos hän yhä olisi istunut tuolissaan.

Amy tuli hänen jäljessään yllään tavallinen yksinkertainen pukunsa ja yhtä arkana käytökseltään kuin aina. Hänen huulensa olivat hiukan raollaan, ikäänkuin sydän olisi sykkinyt tavallista nopeammin.

»Mr Clennam, Amy», selitti setä, »on odottanut sinua täällä jonkun aikaa».

»Rohkenin lähettää pyytämään teitä tänne.»

»Minä sain kyllä sanan, sir.»

»Menettekö äitini luo tänään? Ette kai, tavallinen aikanne on jo ohi.»

»En tänään, sir. Minua ei tarvita siellä tänään.»

»Sallitteko minun seurata teitä vähän matkaa sinnepäin, mihin olette menossa. Voin silloin puhutella teitä matkalla ja vältän siten viivyttämästä teitä ja viipymästä itse täällä häiritsemässä setäänne.»

Tyttö näytti olevan hämillään, mutta vastasi »kyllä». Clennam teeskenteli unohtaneensa, mihin oli pannut kävelykeppinsä antaaksensa Amylle aikaa korjata vuodetta, vastata sisarensa kärsimättömään koputukseen ja kuiskata jotakin sedälleen. Sitte hän löysi keppinsä, ja he menivät portaita alas, Amy edellä, Clennam perässä, jolla välin setä seisoi portaiden yläpäässä ja luultavasti oli unhottanut heidät jo ennen, kuin he olivat päässeet alakertaan.

Mr Cripplesin oppilaat lakkasivat aamuhuvituksestaan, mukiloimasta toisiaan laukuilla ja kirjoilla, ja tuijottivat kaikilla mahdollisilla silmillään vierasta, joka oli käynyt katsomassa Likaista Dickiä. He jaksoivat kestää merkillisen näyn houkutuksen siksi, kunnes salaperäinen vieras oli turvallisen matkan päässä; mutta silloin puhkesivat he ulvomaan, heittelivät kiviä ja pyörivät villissä pilkkatanssissa, haudaten kaikella kunnialla rauhanpiipun niin rajuin menoin, että jos mr Cripples olisi ollut maantierosvosakin tatuoitu päällikkö, olisivat he tuskin voineet tehdä paremmin oikeutta kasvatukselleen.

Kesken tätä kunnianosoitusta tarjosi mr Arthur Clennam käsivartensa pikku Dorritille, ja pikku Dorrit tarttui siihen. »Mennäänkö Iron Bridgen kautta?» kysyi hän; »siellä olemme kauempana kadun melusta». Pikku Dorrit vastasi »kyllä» ja uskalsi nyt toivoa, ettei hän »panisi pahakseen» mr Cripplesin poikien käytöstä, sillä hän oli itsekin saanut kasvatuksensa, sen verran kuin hänellä oli sitä, mr Cripplesin iltakoulussa. Clennam vastasi mielellään ja täydestä sydämestään antavansa anteeksi mr Cripplesin pojille. Näin mr Cripples tietämättään lievensi heidän välistänsä juhlallisuutta ja saattoi heidät luonnollisella tavalla lähemmäksi toisiaan paremmin kuin Beau Nash olisi voinut, jos he olisivat eläneet hänen kultaisella ajallaan ja hän olisi sitä tarkoitusta varten astunut alas kuusivaljakon vetämistä vaunuistaan.

Ilma oli yhä ruma ja kadut kurjan rapakkoiset, muttei kuitenkaan satanut heidän kävellessään Iron Bridgelle. Pikku Dorrit näytti niin nuorelta Clennamin silmissä, että hän toisin hetkin huomasi miettivänsä, eikö olisi parasta puhutella häntä kuin lasta. Ehkä hän itse näytti sensijaan vanhalta tytön silmissä.

»Olen pahoillani, että teille sattui niin ikävästi eilen illalla, sir, että jäitte telkien taakse. Se oli kovin pahasti.»

Se ei merkinnyt mitään, vastasi toinen. Hän oli saanut oikein hyvän vuoteen.