Part 9

Tip vetelehti kuusi kuukautta Cliffordin majatalossa ja tämän ajan kuluttua asteli eräänä iltana kädet taskuissa takaisin, huomauttaen ohimennen sisarelleen, ettei hän enää aikonut palata työhönsä.

»Et palaa työhösi?» huudahti poloinen, levoton Marshalsean lapsukainen, joka aina laski ja suunnitteli Tipin varalle; tämä oli hänen päähuolenansa.

»Olen niin kyllästynyt siihen», vastasi Tip, »että livistin sieltä».

Tip kyllästyi kaikkeen. Uskollisen ystävänsä avulla toimitti hänen pieni toinen äitinsä hänet vuoron perään työhön tavaravarastoon, puutarhakauppaan, humalakauppaan, lakimiehelle uudelleen, huutokauppiaalle, panimoon, osakekauppiaalle, taas lakimiehelle, ajurin liikkeeseen, omnibuskonttoriin, lakimiehelle taas, sekatavarakauppiaalle, tislaamoon, uudelleen lakimiehelle, villavarastoon, lyhyttavarakauppaan, kalakauppaan, ulkomaisten hedelmäin kauppaan ja laivatelakoille, ja väliaikoina hän vetelehti Marshalseassa ja hoiti mrs Banghamilta perimäänsä tointa. Ryhtyipä Tip mihin tahansa, aina hän väsyi ennen pitkää ja ilmoitti livistäneensä. Tulipa onneton Tip mihin tahansa, niin hän näytti kuljettavan vankilanmuureja mukanaan ja asettavan ne pystyyn toimipaikassaan ja maleksivan niiden ahtaissa rajoissa entiseen huolettomaan, tarkoituksettomaan, länttäkantaiseen tapaansa, kunnes todelliset, liikkumattomat Marshalsean muurit taas lumosivat hänet ja vetivät takaisin taikapiiriinsä.

Siitä huolimatta oli hänen uljas pieni sisarensa lujasti päättänyt pelastaa hänet, ja sillä välin kun veli teki surkean kiertokulkunsa, oli hän raatanut ja saanut kokoon sen verran, että saattoi lähettää hänet Canadaan. Kun Tip sitten oli kyllästynyt tyhjäntoimittamiseen ja oli halukas livistämään vuorostaan siitäkin, suostui hän armollisesti lähtemään Canadaan. Ja sisaren sydämessä oli sekä eron surua että toivon iloa: pääsisihän veli nyt vihdoinkin oikealle tielle.

»Jumala siunatkoon sinua, rakas Tip. Älä vain rikastuttuasi käy niin ylpeäksi, ettet tule meitä katsomaan.»

»Hyvä!» vastasi Tip ja lähti.

Mutta ei Canadaan saakka; ei edemmäs kuin Liverpooliin. Matkustettuaan Lontoosta Liverpoolin satamaan, hän tunsi olevansa ehdottomasti pakotettu livistämään laivasta ja päätti kävellä takaisin. Pantuaan päätöksensä toimeen ilmestyi hän kuukauden päästä sisarensa eteen repaleisena, paljain jaloin ja kyllästyneempänä kuin milloinkaan ennen.

Viimein, oltuaan taas jonkun aikaa mrs Banghamin seuraajana, keksi hän itselleen sopivan tehtävän ja ilmoitti sen sisarellensa.

»Amy, olen saanut paikan.»

»Oikeinko totta, Tip?»

»Totta. Nyt kyllä onnistun. Sinun ei enää tarvitse olla huolissasi minun tähteni, tyttöseni.»

»Mitä se on, Tip?»

»No, tunnet kai Slingon ulkonäöltä?»

»Eihän se vain ole hän, jota nimitetään kauppiaaksi?»

»Sama mies. Hän pääsee vapaaksi maanantaina, ja hän antaa minulle paikan.»

»Mitä kauppaa hän tekee, Tip?»

»Hevoskauppaa. Mainiota! Nyt kyllä menestyn, Amy.»

Hän hävisi nyt sisarensa näkyvistä useammaksi kuukaudeksi, eikä tämä kuullutkaan hänestä kuin yhden ainoan kerran. Vanhemmat vankilayhteiskunnan jäsenet kuiskailivat keskenään, että hänet oli nähty petollisessa huutokaupassa Moorfieldsissä, jossa hän oli ollut ostavinaan hopeoituja esineitä aito hopeisten sijasta maksaen niistä erittäin runsaasti pankinseteleillä, mutta tämä huhu ei milloinkaan tullut sisaren korviin. Eräänä iltana istui tämä yksin työnsä ääressä — hän nousi viimein seisomaan ikkunan viereen käyttäen hyväksensä viimeistä muurin yläpuolelta tulevaa päivänvaloa — kun Tip avasi oven ja astui sisään.

Sisar suuteli häntä ja toivotti tervetulleeksi takaisin, mutta pelkäsi kysellä mitään. Tip huomasi, kuinka levoton ja arka hän oli, ja näytti surulliselta.

»Pelkään, Amy, että tällä kertaa olet vihainen minulle. Pelkään totisesti.»

»Olen pahoillani saneessasi noin, Tip. Tuletko taas takaisin?»

»No — tulen.»

»En odottanut tällä kertaa, että saamasi paikka tyydyttäisi sinua, niin että olen vähemmän hämmästynyt ja pahoillani kuin muuten olisin, Tip.»

»Ah! Mutta se ei ole pahinta vielä.»

»Ei ole pahinta vielä?»

»Älä näytä niin hätääntyneeltä. Ei, se ei ole pahinta, Amy. Olen tullut takaisin kuten näet; mutta — älä näytä noin hätääntyneeltä — olen tullut takaisin niin sanoakseni uudella tavalla. En kuulu enää vapaaehtoisiin Marshalsean asukkaihin.. Olen nyt telkien takana, varsinaisena vankina.»

»Voi, älä sano, että olet vanki, Tip! Älä, älä!»

»No niin, ei minulla ole erikoista halua sanoa sitä», vastasi toinen vastahakoisesti; »mutta ellet sinä ymmärrä minua sanomattani, niin mitä minun on tehtävä? Minut on vangittu neljänkymmenen punnan takia.»

Ensimmäisen kerran näinä vuosina lyyhistyi Amy maahan huoltensa painosta. Kohottaen ristityt kätensä päänsä ylle hän huusi, että heidän isänsä kuolisi, jos hän joskus saisi tietää tämän; sitten hän vaipui Tipin kunnottomiin jalkoihin.

Tipin oli helpompi saada sisarensa tointumaan kuin tämän saada häntä ymmärtämään, että Marshalsean isä joutuisi suunniltaan, jos saisi tietää totuuden. Tip ei voinut käsittää sitä, pitäen sitä pelkkänä kuvitelmana, mutta kuitenkin hän tai pui edes aluksi Amyn hartaisiin pyyntöihin, joita setä ja sisar kannattivat. Isälle kerrottiin siis tavalliseen tapaan hänen palaamisestaan, olihan se tapahtunut lukemattomia kertoja ennen; muut vankilan asukkaat, jotka paremmin kuin Tip käsittivät tämän hurskaan petoksen tarpeellisuuden, tukivat sitä vilpittömästi.

Tällaista oli kaksikolmatta-vuotiaan Marshalsean lapsen elämä, tällainen hänen tarinansa. Hän oli yhä kiintynyt kurjaan pihaan ja rakennusryhmään, joka oli hänen syntymäpaikkansa ja kotinsa, mutta hän lähti sieltä ja palasi sinne nyt arkaillen, koska tunsi naisellisella vaistollaan, että kaikki osoittivat häntä sormellaan. Alettuaan käydä työssä vankilan ulkopuolella, hän oli huomannut tarpeelliseksi salata asuntopaikkansa ja kulkea mahdollisimman salaperäisesti vapaan kaupungin ja rautaporttien väliä, joiden ulkopuolella hän ei vielä ollut viettänyt ainoatakaan yötä. Hänen synnynnäinen arkuutensa oli kasvanut tässä salaamisessa, ja hänen keveät jalkansa ja pieni olentonsa karttoivat väkirikkaita katuja matkalla työhön ja työstä.

Vaikka hän oli maallisesti viisas köyhyydessä ja vaikeuksissa, oli hän viaton kaikessa muussa. Viattomin silmin katseli hän kuin sumun läpi isäänsä ja vankilaa ja sinne ja sieltä vyöryvää sameata, elävää virtaa.

Tällaista oli pikku Dorritin elämä, tällainen hänen tarinansa, kun hän eräänä pilvisenä syyskuun iltana oli matkalla kotiin ja Arthur Clennam piti häntä silmällä. Sellaista oli pikku Dorritin elämä, sellainen hänen tarinansa, kun hän kääntyi London Bridgen päässä, meni uudelleen sen poikki, riensi taas takaisin, sivuutti Pyhän Yrjön kirkon, kääntyi äkkiä takaisin vielä kerran ja hävisi Marshalsean avonaisesta ulkoportista vankilan pieneen pihaan.

KAHDEKSAS LUKU

Telkien takana

Arthur Clennam seisoi kadulla aikoen kysyä joltakin ohikulkijalta, mikä paikka tämä oli. Hän antoi muutamien mennä ohi, heidän kasvonsa kun eivät rohkaisseet häntä tekemään kysymystään, ja seisoi yhä samassa paikassa kadulla, kun siihen ilmestyi vanha mies, joka kääntyi vankilan pihaan.

Hän kulki hyvin kumarassa ja laahustihe eteenpäin hitaasti ja hajamielisenä, mikä teki Lontoon meluavat kadut hänelle vähemmin turvallisiksi kulkupaikoiksi. Hän oli likaisesti ja köyhästi puettu kuluneeseen, muinoin siniseen takkiin, joka ylettyi nilkkoihin ja oli napitettu leukaa myöten, missä se katosi kalpean samettikaulusvainajan sisään. Kappale punaista kangasta, jolla tämä aave elinaikanaan oli kangistettu, oli nyt paljastunut ja törrötti ukon niskassa yhdessä mykkyrässä harmaiden hiusten ja kuluneen kaulaliinan ja soljen kanssa, niin että hattu oli työntyä päästä. Rasvainen oli hattu ja nukaton; se riippui silmillä, lieri oli haljennut ja käppyräinen ja hatun alla roikkui nenäliinan kulma. Housut olivat niin pitkät ja väljät ja kengät niin kömpelöt ja isot, että ukko kävellä kompuroi kuin norsu; vaikeata oli kuitenkin sanoa, minkä verran tämä johtui astuntatavasta ja minkä verran kömpelöistä vaatteista ja kengistä. Toisessa kainalossaan kantoi hän vetelää, lopenkulunutta koteloa, jossa oli jonkinlainen puhallussoitin; samassa kädessä oli hänellä hitunen nuuskaa vaaleanruskeassa paperikäärössä, josta hän veti pitkän siemauksen vanhan sinisen nenäparkansa lohduksi juuri kun Arthur Clennam katsoi häneen.

Tälle vanhukselle, joka juuri oli astumaisillaan pihaan, esitti hän kysymyksensä koskettaen hänen olkapäähänsä. Ukko pysähtyi ja katsoi taaksensa, laimeissa, harmaissa silmissä sellainen ilme, kuin olisivat ajatukset olleet kaukana ja kuin hän olisi hiukan huonokuuloinen.

»Anteeksi, sir», toisti Arthur kysymyksensä, »mikä paikka tämä on?»

»Häh! Mikäkö paikka?» vastasi ukko, keskeyttäen nuuskaamisensa ja osoittaen vankilaa katsomatta siihen. »Tämä on Marshalsea, sir.»

»Velkavankilako?»

»Sir», vastasi vanhus ja näytti pitävän huomautusta sen tarkoituksesta jotensakin tarpeettomana, »tämä on velkavankila».

Hän kääntyi ja jatkoi matkaansa.

»Pyydän anteeksi», jatkoi Arthur pysähdyttäen hänet vielä kerran, »mutta sallitteko minun vielä kysyä jotakin? Voiko kuka hyvänsä mennä sinne?»

»Kuka hyvänsä voi mennä sinne», vastasi vanha mies; vastauksen korostus lisäsi selvästi: »muttei kuka hyvänsä voi lähteä sieltä».

»Anteeksi vielä kerran. Tunnetteko te tämän paikan?»

»Sir», vastasi ukko rutistaen nuuskakääröä kädessään ja katsoen kysyjään kuin olisivat sellaiset kysymykset loukanneet häntä, »tunnen».

»Suokaa minulle anteeksi, en kysele hävyttömästä uteliaisuudesta, vaan minulla on todellinen syy siihen. Tunnetteko ketään Dorrit-nimistä täällä?»

»Minun nimeni, sir, on Dorrit», vastasi vanha mies odottamatta.

Arthur nosti hattuansa hänelle. »Sallikaa minun sanoa vielä muutama sana. Olin aivan valmistumaton vastaukseenne ja toivon sen riittävän puolustuksekseni, kun olen rohjennut puhutella teitä. Olen äskettäin palannut Englantiin oltuani kauan poissa. Näin äitini, mrs Clennamin, luona Cityssä nuoren naisen ompelemassa ja kuulin häntä puhuteltavan ja hänestä puhuttavan vain pikku Dorritina. Hän on herättänyt vilpittömän mielenkiintoni ja tahtoisin hyvin mielelläni saada tietää enemmän hänestä.»

Vanha mies katseli häntä tarkkaavasti. »Oletteko merimies, sir?» kysyi hän. Hän näytti hiukan pettyneeltä, kun toinen vastasi pudistamalla päätänsä. »Ettekö ole? Päivettyneistä kasvoistanne päättelin teidän olevan merimiehen. Oletteko tosissanne, sir?»

»Vakuutan olevani ja pyydän teitä uskomaan minun olevan täysin tosissani.»

»Tunnen perin vähän maailmaa, sir», vastasi toinen, jolla oli heikko ja vapiseva ääni. »Olen kulkenut tietäni vain kuin varjo aurinkokellon yli. Ei kenenkään kannata yrittää johtaa minua harhaan, se olisi todella liian helppoa — liian mitätön menestys tuottaakseen minkäänlaista tyydytystä. Nuori nainen, jonka näitte menevän sisään tästä, on veljeni lapsi. Veljeni on nimeltään William Dorrit, minun nimeni Frederick. Olette nähnyt hänet äitinne luona (tiedän, että äitinne on ystävällinen hänelle), hän kiinnittää mieltänne, ja tahdotte tietää, mitä hän toimittaa täällä. Tulkaa katsomaan.»

Hän jatkoi taas matkaansa, ja Arthur seurasi häntä.

»Veljeni», sanoi ukko ja pysähtyi kynnykselle kääntyen hitaasti ympäri, »on ollut täällä monta vuotta, ja paljon, mitä tapahtuu muurien ulkopuolella, meidänkin, hänen omaistensa, keskuudessa, pidetään häneltä salassa syiden tähden, joista minun ei nyt tarvitse puhua. Olkaa hyvä ja älkää mainitko veljentyttäreni ompelemisesta. Olkaa hyvä ja älkää puhuko muusta kuin sellaisesta, josta meillä puhutaan. Jos pysyttelette meidän rajoissamme, ette voi erehtyä. No niin! Tulkaa katsomaan.»

Arthur seurasi häntä ahtaaseen porttikäytävään; sen päässä kuului kierrettävän avainta, ja vahva ovi avautui sisältäpäin. Sen kautta pääsivät he porttihuoneeseen tai eteiseen, jonka läpi kuljettuaan he tulivat toiselle, ristikolla varustetulle ovelle; tämä avautui vankilaan. Vanha mies kulki koko ajan edellä ja heidän tullessaan virantoimituksessa olevan portinvartijan luo kääntyi ympäri hitaasti, kankeasti, kumaraselkäisenä, ikäänkuin esittääkseen seuralaisensa. Vartija nyökäytti päätänsä, ja seuralainen pääsi sisään tarvitsematta ilmoittaa, ketä hän tuli tapaamaan.

Ilta oli pimeä, ja vankilan pihalyhdyt ja ikkunoista paistavat, monenlaisten vanhojen, vinojen verhojen ja kaihtimien takaa tuikkivat kynttilät eivät kyenneet tekemään sitä valoisammaksi. Muutamia ihmisiä liikkui ulkona, mutta suurin osa vankilan asujamista oli sisällä. Vanhus kääntyi oikealle puolen pihaa, astui sisään kolmannesta tai neljännestä ovesta ja alkoi nousta portaita. »Ne ovat kyllä pimeät, sir, mutta täällä ei ole mitään, mihin voisi kompastua.»

Hän pysähtyi hiukan ennenkuin avasi oven toisessa kerroksessa. Hän oli tuskin kiertänyt lukonkahvaa, kun vieras jo näki Dorritin tyttären ja ymmärsi syyn, miksi hän välttämättä aina tahtoi syödä yksin.

Tyttö oli tuonut kotiin ruuan, joka hänen itse olisi pitänyt syödä, ja lämmitti sitä jo rautapannussa liedellä isälleen, joka puettuna vanhaan harmaaseen takkiin, musta lakki päässä, odotteli illallistaan pöydän ääressä. Hänen eteensä pöydälle oli levitetty puhdas liina ja sille asetettu veitsi, haarukka ja lusikka, suola-astia, pippurirasia, lasi ja tinainen olutkannu. Ei puuttunut sellaisiakaan hienouksia kuin hänen oma erikoinen cayennepippuripullonsa ja hitunen kurkkuja teevadilla.

Tyttö säpsähti, sävähti punaiseksi ja sitten kalpeni. Vierailija pyysi enemmän silmillään kuin vaistomaisella pienellä kädenliikkeellään häntä rauhoittumaan.

»Tapasin tämän herran», selitti setä — »mr Clennam, William, Amyn ystävän poika — tapasin hänet ulkoportilla; hän halusi ohi kulkiessaan käydä tervehdyksellä täällä, mutta oli epätietoinen pääsisikö sisään. Tämä on veljeni William, sir.»

»Toivon», virkkoi Arthur hyvin epävarmana siitä, mitä sanoisi, »että kunnioitukseni tytärtänne kohtaan selittää ja puolustaa haluani tulla esitellyksi teille, sir».

»Mr Clennam», vastasi toinen, nousi seisomaan, otti lakin päästänsä, laski sen kämmenelleen ja piteli sitä valmiina pantavaksi taas päähän, »te suotte minulle kunnian. Olette tervetullut, sir.» Hän kumarsi syvään. »Frederick, tuoli. Tehkää hyvin ja istukaa, mr Clennam.»

Hän pani taas mustan lakkinsa päähänsä ja istui äskeiselle paikalleen. Hänen käytöksessään oli ihmeellisen hyväntahtoinen ja suojeleva sävy. Tällaisilla menoilla oli hänellä tapana ottaa vastaan Marshalsean uusia asukkaita.

»Olette tervetullut Marshalseaan, sir. Olen lausunut monta herrasmiestä tervetulleeksi näiden muurien sisäpuolelle. Kenties tiedätte — ehkä tyttäreni Amy on maininnut — että olen tämän paikan isä.»

»Niin — niin olen käsittänyt asian», vastasi Arthur umpimähkään.

»Tiedätte ehkä, että tyttäreni Amy on syntynyt täällä. Hän on hyvä tyttö, sir, herttainen tyttö, jo kauan ollut minun lohdutuksenani ja tukenani. Amy, rakkaani, tuo ruoka pöytään; mr Clennam suo anteeksi yksinkertaiset tapamme, joihin olemme pakotetut täällä. Saanko pyytää, teitä, sir, kunnioittamaan minua ottamalla osaa —»

»Kiitos», vastasi Arthur. »Olen juuri syönyt.»

Hän ihmetteli suuresti miehen käytöstä ja sitä, ettei hänen mieleensä ollut juolahtanutkaan mahdollisuus, että pikku Dorritilla olisi syytä hävetä perheensä tarinaa.

Tytär täytti isänsä lasin, asetti kaikki pöydällä hänen ulottuvilleen ja istui sitte hänen vieressään hänen syödessään illallistaan. Nähtävästi noudattaen heidän illallistapojaan otti Amy hiukan leipää eteensä ja kosketti huulillaan isänsä lasia; mutta Arthur huomasi, että hän oli huolissaan eikä syönyt mitään. Tyttären tapa katsoa isäänsä, puoliksi ihaillen häntä ja ylpeillen hänestä, puoliksi häveten hänen puolestaan, mutta joka tapauksessa kunnioittaen ja rakastaen häntä liikutti syvästi Arthur Clennamin sydäntä.

Marshalsean isä kohteli veljeään alentuvaisen herttaisesti ja hyväntahtoisesti, kuten yksityistä henkilöä, joka ei ollut päässyt mihinkään erikoiseen arvoasemaan. »Frederick», sanoi hän, »tiedän, että Fanny ja sinä syötte illallista kotonanne tänä iltana. Minne olet jättänyt Fannyn, Frederick?»

»Hän on kävelyllä Tipin kanssa.»

»Tip, kuten ehkä tiedätte, on minun poikani, mr Clennam. Hän on ollut hieman raju ja vaikea taltuttaa, mutta hänet esitettiinkin maailmalle» — hän kohautti hartioitaan huoahtaen ja katseli ympärilleen huoneessa — »hieman onnettomissa oloissa. Oletteko täällä ensimmäistä kertaa, sir?»

»Olen, ensimmäistä kertaa.»

»Olisitte tuskin voinut olla täällä poikavuosienne jälkeen minun tietämättäni. Harvoin sattuu, että kukaan — arvokkaampi — arvokkaampi — saapuu tänne tulematta esitellyksi minulle.»

»Veljelleni on esitetty neljä- jopa viisikymmentäkin päivässä», kertoi Frederick, ja ylpeyden säde kirkasti heikosti hänen kasvojaan.

»Niin!» vahvisti Marshalsean isä. »Olemme ylittäneetkin tämän määrän. Jonakin kauniina sunnuntai-päivänä poispääsyaikoina saattaa täällä olla kuin hovin vastaanottajaiset — aivan kuin hovin vastaanottajaiset. Amy, rakkaani, olen puolen päivää koettanut muistella sen Camberwellistä kotoisin olevan herrasmiehen nimeä, jonka minulle viime jouluviikolla esitteli miellyttävä hiilikauppias jouduttuaan uudestaan tänne kuudeksi kuukaudeksi.»

»En muista hänen nimeään, isä.»

»Frederick, muistatko sinä hänen nimensä?»

Frederick epäili milloinkaan kuulleensakaan sitä. Kuka hyvänsä käsitti, että Frederick oli viimeinen ihminen maan päällä, jolta saattoi kysyä tällaista valaisevan vastauksen toivossa.

»Tarkoitan», selitti veli, »sitä herrasmiestä, joka suoritti kauniin tekonsa niin hienosti. No! Voi toki! Nimi on kerrassaan hävinnyt muististani. Mr Clennam, koska tulin maininneeksi kauniista ja hienosta teosta, niin kenties tahtoisitte tietää, mikä se oli.»

»Hyvin mielelläni», vakuutti Arthur siirtäen katseensa pois alaspainuvasta sirosta päästä ja kalpeista kasvoista, joita uusi huoli alkoi varjostaa.

»Se oli niin jaloa ja todistaa niin hienoa tunnetta, että katson melkein velvollisuudekseni mainita siitä. Sanoin silloin, että aion aina kertoa siitä sopivissa tilaisuuksissa, välittämättä henkilökohtaisesta arkatuntoisuudesta. Toisinaan — niin — toisinaan — ei ole tarvis peitellä sitä — tiedätte varmaan, mr Clennam, että täällä olleet toisinaan haluavat lahjoittaa jotakin — pienen muistolahjan Marshalsean isälle.»

Surullista, kovin surullista oli nähdä, Kuinka tytär äänettömästi pyytäen laski kätensä isän käsivarrelle ja kuinka hänen pieni ja arka olentonsa väristen kääntyi poispäin.

»Väliin», jatkoi Marshalsean isä matalalla, pehmeällä äänellä, kiihtyneenä, tuon tuostakin selvitellen kurkkuaan, »väliin tämä esiintyy yhdessä, väliin toisessa muodossa, mutta tavallisimmin — hm — rahana. Ja se on, minun täytyy tunnustaa se, liiankin usein — hm — tervetullutta. Tämä herra, josta puhun, esittäytyi erittäin miellyttävällä tavalla, mr Clennam, ja keskusteli sekä erittäin kohteliaasti että erittäin — hm — ymmärtäväisesti.» Vaikka hän oli lopettanut illallisensa, haparoi hän koko ajan hermostuneesti lautastaan veitsellä ja haarukalla, ikäänkuin siinä olisi vielä ollut jotakin. »Hänen keskustelustaan selvisi, että hän omisti puutarhan, vaikka hän hienotunteisesti ei aluksi tahtonut mainita siitä, koska puutarhat eivät ole — hm — saavutettavissani. Mutta se tuli ilmi sen kautta, että minä ihailin kaunista kurjenpolvikimppua — se oli totisesti kaunis kurjenpolvikimppu — jonka hän oli tuonut kasvihuoneestaan. Huomauttaessani sen väriloistosta näytti hän sen ympärille sidottua paperikaistaletta, johon oli kirjoitettu 'Marshalsean isälle', ja lahjoitti kukkakimpun minulle. Muttei — hm — siinä kaikki. Hyvästi sanoessaan pyysi hän erityisesti, että puolen tunnin kuluttua poistaisin paperin kukkakimpun ympäriltä. Minä — tuota — minä tein niin ja huomasin sen sisältävän — tuota —kaksi guineaa. Vakuutan, mr Clennam, olen vastaanottanut — hm — monella tavalla annettuja ja erisuuruisia — hm — muistolahjoja, ja ne ovat aina olleet — hm — ikävä kyllä — hm — tervetulleita; mutta ei mikään — hm — lahja ole tuottanut minulle suurempaa mielihyvää kuin tämä.»

Arthur oli juuri aikeissa sanoa sen vähän, mitä hän saattoi sanoa tällaisesta puheenaiheesta, kun kello alkoi soida jossakin ja kuului lähestyvien askelten kopinaa. Ovelle ilmestyi nuori mies ja sievä tyttö, jonka vartalo oli paljon kauniimpi ja kehittyneempi kuin pikku Dorritin; kasvoiltaan tämä kyllä näytti paljon nuoremmalta, kun sisaret seisoivat rinnakkain. Molemmat tulijat pysähtyivät ovelle nähdessään vieraan.

»Mr Clennam, Fanny. Vanhin tyttäreni ja poikani, mr Clennam. Kello on lähtömerkkinä vierailijoille, ja he ovat tulleet sanomaan hyvää yötä; mutta kyllä vielä on aikaa, hyvää aikaa. Tytöt, mr Clennam suo kyllä anteeksi, jos teillä on joitakin talousasioita toimitettavana. Luulen hänen kyllä tietävän, että minulla on vain yksi huone täällä.»

»Minä pyydän vain puhtaan pukuni Amylta, isä», vastasi toinen tyttö.

»Ja minä vaatteeni», sanoi Tip.

Amy meni vanhan huonekalun ääreen, jonka yläosa oli lipastona ja alaosa vuoteena, avasi erään laatikon ja otti siitä kaksi pientä kääröä, jotka hän antoi veljelleen ja sisarelleen. »Ovatko ne paikatut ja siistityt?» kuuli Clennam sisaren kysyvän, johon Amy vastasi: »Ovat.» Clennam oli noussut seisomaan ja käytti tilaisuutta hyväkseen katsellakseen huonetta. Paljaat seinät olivat maalatut vihreiksi — nähtävästi taitamattoman käden työtä — ja koristetut muutamilla vähäisillä kuvilla. Akkunassa oli verhot, lattialla mattoja; siellä oli hyllyjä ja naulakkoja ja muita mukavuuksia, joita oli kokoontunut vuosien kuluessa. Huone oli ahdas ja pieni ja köyhästi sisustettu; lisäksi kamiinan torvi työnsi sisälle savua, niin että sen yläpuolella oleva peltisuojus oli tarpeeton; kaikesta huolimatta oli huone jatkuvalla hoidolla ja huolella saatu siistiksi, vieläpä tavallaan kodikkaaksikin ja mukavaksi.

Koko ajan soi kello, ja setä tahtoi välttämättä lähteä. »Tule pois, Fanny, tule pois, Fanny», hoki hän, kulunut soitinkotelo kainalossa, »ovi suljetaan, lapsi; ovi suljetaan!»

Fanny toivotti isälleen hyvää yötä ja liiteli keveästi huoneesta. Tip oli jo kiivennyt portaita alas. »No, mr Clennam», muistutti setä katsoen taakseen kompuroidessaan nuorten jäljessä ulos, »ovi suljetaan, sir, ovi suljetaan!»

Mr Clennamilla oli kaksi tehtävää suoritettavana, ennenkuin saattoi lähteä; ensiksi tahtoi hän tarjota muistolahjansa Marshalsean isälle tuottamatta tuskaa hänen tyttärellensä ja toiseksi sanoa tälle lapselle vaikkapa vain pari sanaa selittääksensä, miksi oli tullut tänne.

»Sallikaa minun», sanoi isä, »saattaa teidät portaita alas». Amy oli hiipinyt ulos muiden jäljessä, ja he olivat kahden. »Ei millään muotoa», epäsi vieras kiireisesti. »Pyydän, sallikaa minun» — kili, kili.

»Mr Clennam», sanoi isä, »olen syvästi, syvästi —» Mutta vieras oli sulkenut hänen kätensä tukahduttaakseen kilinän ja rientänyt kiireesti portaita alas.

Hän ei nähnyt pikku Dorritia portaissa eikä pihassa. Viimeiset pari kolme kävelijää kiirehtivät portille päin, ja hän oli aikeissa seurata heitä, kun huomasi Amyn sisäänkäytävän viereisen talon ovella. Hän palasi kiireesti sinne.

»Suokaa anteeksi, että puhuttelen teitä tässä; suokaa anteeksi, että ensinkään tulin tänne! Seurasin teitä tänä iltana. Tein sen, koska tahdon koettaa jollakin tavoin palvella teitä ja perhettänne. Tiedättehän, millainen meidän suhteemme on, äitini ja minun, ja ymmärrätte, etten ole tahtonut lähestyä teitä hänen talossaan, jotten tahtomattani tekisi häntä epäluuloiseksi tai suututtaisi häntä tai järkyttäisi hänen hyvää ajatustaan teistä. Se, mitä näinä lyhyinä hetkinä olen nähnyt täällä, on suuresti lisännyt harrasta haluani olla teidän ystävänne. Tuntisin saaneeni korvausta monista pettymyksistä, jos voisin toivoa saavuttavani teidän luottamuksenne.»

Tyttö näytti ensin pelästyvän, mutta rohkaistui sitä mukaa kuin toinen puhui.

»Te olette kovin hyvä, sir, ja puhutte vilpittömästi minulle. Mutta kuitenkin — olisin suonut, ettette olisi seurannut minua tänne.»