Part 17

Samaten kuin köydessä kulkeva iso laiva useimpien katsojain silmissä näyttää hinaajaa voimakkaammalta, tuntui tavallisesti siltä kuin patriarkka olisi lausunut sen, mitä Pancks sanoi hänen puolestaan.

»Todellako?» kysyi Clennam, joka nähdessään vilahduksenkin kiiltävästä päälaesta heti sai tämän vaikutuksen niin tehokkaana, että puhutteli isoa laivaa hinaajahöyryn asemesta. »Ovatko ihmiset siellä niin köyhiä?»

»Eihän voi sanoa, tietysti», tuhisi Pancks ja veti toisen likaisen kätensä homehtuneen teräksenharmaasta taskustaan purraksensa kynsiään, jos löytäisi sellaisia sormistaan, ja käänsi helmisilmänsä isäntänsä puoleen, »ovatko he köyhiä vai eivät. He sanovat olevansa, mutta niin he kaikki sanovat. Jos ihminen sanoo olevansa rikas, niin voitte yleensä arvata, ettei hän ole sitä. Sitäpaitsi, vaikka he olisivatkin köyhiä, ei sille voi mitään. Itsehän siitä köyhtyisi, jos ei saisi vuokriansa.»

»Totta kyllä», myönsi Arthur.

»Eihän kaikille Lontoon köyhille voi tarjota vapaata asuntoa», jatkoi Pancks. »Ei heille voi ilmaiseksi antaa huoneita. Mahdotonta on avata ovensa selkoselälleen ja antaa heidän tulla sisään vapaasti. Se ei kävisi päinsä.»

Mr Casby pudisti päätänsä ylimalkaisen lempeästi ja hyväntahtoisesti.

»Jos joku ottaa teiltä huoneen puolen kruunun viikkovuokrasta eikä hänellä viikon kuluttua olekaan maksaa tätä puolta kruunua, niin te sanotte hänelle: 'Miksi otitte sitten huoneen? Missä olette ollut ja mitä olette tehnyt rahoillanne? Jos ette ole saanut kokoon toista, niin mitä teette toisellakaan? Mikä on tarkoitus? Mitä teillä on mielessä?' Näin juuri te sanotte tämänkaltaiselle miehelle; ja ellette sano sitä, niin se on oma häpeänne!» Tämän sanottuaan nosti mr Pancks oudon ja ällistyttävän melun, jonka hän sai aikaan jonkinlaisella voimakkaasti puhaltavalla ponnistelulla nenän tienoilla; tästä ei kuitenkaan ollut muuta tulosta kuin äänellinen.

»Te kai omistatte melkoisia alueita täällä kaupungin itä- ja koillisosissa?» kysyi Clennam epätietoisena kumman puoleen kääntyä.

»Kyllä, useampia», vastasi Pancks. »Mutta ei niiden tarvitse välttämättä sijaita itä- tai koillisosassa; mikä kompassin suunta hyvänsä kelpaa. Hyvä rahojen sijoitus ja nopea tuottavaisuus vain ovat tarpeen. Sellaiseen tartumme, missä sitä on tarjolla. Emme ole tarkkoja paikan valinnassa, emme ensinkään.»

Patriarkallisessa teltassa asui vielä neljäskin omituinen olento, joka myös ilmestyi huoneeseen ennen päivällistä. Se oli merkillinen pieni nainen, jolla oli tuijottavat puunuken kasvot — nukke oli niin halpahintainen, ettei sillä ollut ilmettä kasvoissaan — ja kankea, keltainen tekotukka, joka oli vinossa päälaella, ikäänkuin lapsi, joka omisti nuken, olisi lyönyt naulan sen päähän jonnekin, että tukka pysyisi siinä. Toinen merkillinen seikka tässä pienessä eukossa oli, että sama lapsi näytti iskeneen häntä kasvoihin, pariin kolmeen kohtaan, jollakin tylsällä, lusikantapaisella esineellä, sillä naamassa, varsinkin nenän päässä näkyi merkillisiä kuhmuja, jotka jotenkin näyttivät vastaavan lusikan koveraa päätä. Vielä eräs merkillinen seikka eukossa oli se, ettei hänellä ollut muuta nimeä kuin mr F:n täti.

Hän esiteltiin vieraalle seuraavalla tavalla: Flora kysyi, kun ensimmäinen ruokalaji tuotiin pöytään, oliko mr Clennam mahdollisesti kuullut, että mr F. oli jättänyt hänelle testamentin. Clennam vastasi toivovansa, että mr F. oli jättänyt suurimman osan maallista omaisuuttaan, ellei sitä kokonaan, palvomalleen naiselle. Flora vastasi: »oh, kyllä», mutta hän ei tarkoittanut sitä; mr F. oli kyllä tehnyt kauniin jälkisäädöksen, mutta myös jättänyt hänelle erikoisena perintönä tätinsä. Hän lähti sitte huoneesta noutamaan perintönsä ja palatessaan esitteli melkein voitonriemuisena: »Mr F:n täti.»

Mr F:n tädin ominaisuuksista pisti vieraan silmään huomattavimpina äärimmäinen ankaruus ja tuikea vaiteliaisuus; viimemainitun keskeytti toisinaan halu lausua tavattoman syvällä, varoittavalla äänellä huomautuksia, jotka hämmästyttivät ja pelästyttivät kuulijoita, kun eivät millään tavalla liittyneet edellä sanottuun eivätkä olleet minkäänlaisessa ajatusyhteydessä keskustelun aiheiden kanssa. Kenties mr F:n täti heitti huomautukset keskusteluun jonkinlaisen järjestelmänsä mukaan, joka saattoi olla sekä nokkela että nerokas, mutta johon ei ollut avainta.

Siististi tarjoilluilla ja hyvin valmistetuilla päivällisillä (sillä tässä patriarkallisessa taloudessa oli kaikki omiaan edistämään rauhallista ruuansulatusta) syötiin ensiksi jonkinlaista lientä, paistettua kampelaa, katkorappokastiketta ja perunaa. Keskustelu koski yhä vuokrien kantoa. Mr F:n täti, katseltuaan seuraa kymmenen minuutin ajan pahansuovin silmin, lausui seuraavan peloittavan huomautuksen:

»Kun asuimme Henleyssä, varastivat kattilanpaikkaajat Barnasin koirashanhen.»

Mr Pancks nyökäytti rohkeasti päätänsä ja sanoi: »Niin kyllä, ma'am.» Mutta tämä salaperäinen keskustelu suorastaan pelästytti Clennamia. Toinenkin seikka teki tämän vanhan naisen erikoisen peloittavaksi. Vaikka hän lakkaamatta tuijotti, ei hän milloinkaan osoittanut näkevänsä ketään. Kohtelias ja huomaavainen vieras tahtoi esimerkiksi tiedustella hänen mieltään perunoiden suhteen. Turhaan kääntyi ilmeikkäänä tämän naisen puoleen, Mitä tehtävä? Ei kukaan mies voinut sanoa: »Mr F:n täti, sallitteko minun?» Jokaisen täytyi, kuten Cennamin, luopua kohteliaisuudenyrityksestään säikähtyneenä ja nolona.

Sitten tarjottiin lampaanpaistia ja omenapiirakkaa — jotakin, jolla ei ollut kaukaisintakaan yhteyttä hanhien kanssa — ja ateria jatkui ilottomanakin juhlana, jota se todella olikin. Ennen muinoin oli hän istunut tässä pöydässä eikä kiinnittänyt huomiotansa mihinkään muuhun kuin Floraan; nyt hän katsellessaan Floraa pani vasten tahtoansa merkille, että tämä oli erittäin mielistynyt olueen, että hän katsoi ison joukon sherryä tarpeelliseksi maljan juonnissa, ja että jos hän oli hiukan liian lihava, niin sillä oli oleelliset syynsä. Viimeinen patriarkka oli aina ollut suursyöjä, ja hän pisti poskeensa suunnattomat määrät tanakkaa ruokaa, lähimmäistään ruokkivan armeliaan sielun hyväntahtoinen ilme kasvoillaan. Mr Pancks, jolla aina oli kiire ja joka aika ajoin vilkaisi vieressään olevaan likaiseen muistikirjaan (se sisälsi kenties luettelon vuokransa laiminlyöneistä, jotka hän aikoi etsiä käsiinsä, ja hän nautti ehkä tästä ajatuksesta kuin jälkiruuasta), söi jotenkin samalla tavalla kuin hinaajahöyry lastaa hiiliä: aikalailla meluten, aikalailla tiputellen ympärillensä ja tuon tuostakin tuhahtaen ja pärskähtäen aivan kuin olisi ollut valmis höyryämään tiehensä.

Koko päivällisajan kietoi Flora toisiinsa nykyisen harrastuksensa syömiseen ja juomiseen ja entisen harrastuksensa haaveelliseen rakkauteen ja teki sen sillä tavalla, että Clennam tuskin uskalsi kohottaa katsettaan lautasesta, sillä hän ei voinut katsahtaa Floraan saamatta varoittavaa tai salaperäisesti tarkoittavaa silmäystä, aivan kuin he olisivat olleet salaliitossa keskenään. Mr F:n täti istui äänettömänä ja katseli häntä uhmaten ja äärimmäisen katkerana, kunnes pöytäliina korjattiin pois ja viinikarahvit ilmestyivät pöydälle, jolloin hän lausui toisen huomautuksen —se paukahti keskustelun lomaan kuin kellon lyönti, kysymättä kenenkään mieltä tai mistä, paraillaan oli puhe.

Flora oli juuri sanonut: »Mr Clennam, suvaitsetteko kaataa lasillisen portviiniä mr F:n tädille?»

»London Bridgen lähellä oleva muistopatsas», julisti tämä rouva heti siihen, »pystytettiin Lontoon suuren palon jälkeen; tämä suuri palo ei ollut se tulipalo, jossa George-setäsi verstaat paloivat poroksi».

Mr Pancks vastasi yhtä rohkeasti kuin edellisellä kerralla: »Todellako, ma’am? Aivan niin!» Mutta F:n täti näytti kiukustuneen kuvitelluista vastaväitteistä tai muuten huonosta kohtelusta, niin että hän, sen sijaan että olisi vaipunut äänettömyyteen, antoikin lisäjulistuksen:

»Minä vihaan hulluja!»

Tämä ajatelma, joka itsessään oli miltei salomonimainen, sai erittäin loukkaavan ja henkilökohtaisen leiman siitä, että hän tähtäsi sen suoraan vierailijan päätä kohden, jonka tähden mr F:n täti oli talutettava ulos huoneesta. Tämän teki Flora, aivan tyynesti, eikä mr F:n täti tehnyt vastarintaa, kysyi vain ulosmennessään leppymättömän vihan vallassa: »Mitä miehellä täällä on tekemistä?»

Palatessaan selitti Flora, että hänen perintönsä oli älykäs vanha nainen, hieman omituinen toisinaan ja »sai vastenmielisyyden muutamia kohtaan» — Flora näytti pikemmin ylpeilevän näistä erikoisuuksista kuin häpeävän niitä. Vapauduttuaan vanhan naisen pelottavasta läsnäolosta soi Clennam mielellään anteeksi hänen vikansa, koska hän oli houkutellut näkyviin Floran hyväsydämisyyden, joka tässä pääsi oikeuksiinsa. Arvaten, että Pancks kohta nostaisi ankkurin ja että patriarkka rupeaisi levolle, kertoi Clennam tahtovansa välttämättä käydä äitinsä luona ja kysyi Pancksilta, mihin päin hänen matkansa piti.

»Cityyn päin, sir», vastasi Pancks.

»Menemmekö yhdessä?» kysyi Arthur.

»Erittäin hauskaa», vastasi Pancks.

Tällä välin Flora jupisi hänen korvaansa vuolain katkonaisin lausein, että oli ollut aika ja että menneisyys kuitenkin oli ammottava kuilu ja ettei häntä, Clennamia, sitonut mikään kultainen kahle ja että hän, Flora, kunnioitti mr F:vainajan muistoa ja että hän oli kotona huomenna kello puoli kaksi ja että kohtalon päätökset olivat järkähtämättömät ja ettei hänestä ollut mikään vähimmin luultavaa kuin että hän, Clennam, kävelisi Gray's-Inn Gardensin luoteista puolta juuri kello neljä jälkeen puolenpäivän. Clennam koetti hyvästi heittäessään vilpittömästi antaa kättä nykyiselle Floralle — ei häipyneelle Floralle eikä merenneidolle — mutta Flora ei tahtonut, ei voinut ottaa sitä, hän oli täysin kykenemätön erottamaan itseänsä ja häntä heidän menneistä ja muuttuneista luonteistaan. Clennam lähti talosta surkeassa tilassa ja niin paljon entistä sekapäisempänä, että ellei hänen onnensa olisi toimittanut häntä hinaajahöyryn köyteen, olisi hän ensimmäisenä neljännestuntina ajelehtinut kuin lastu laineilla.

Toinnuttuaan raikkaassa ilmassa ja päästyään pois Floran läheisyydestä huomasi hän Pancksin painaltavan eteenpäin täydellä höyryllä, kalvaen niukkaa kynsilaiduntaan mikäli sitä vielä oli jäljellä ja tohahdellen tuon tuostakin, toinen käsi taskussa ja nukkainen hattu takaperin päässä; nämä toimitukset ja asenteet näyttivät muodostavan sen tilan, jossa hänen oli helpointa miettiä.

»Raikas ilta!» huomautti Arthur.

»Kyllä, oikein raikas», myönsi Pancks. »Vieras kun olette, huomaatte paremmin ilmanalan vaihtelut kuin minä, luulen. Minulla ei todellakaan ole ollut aikaa tuntea niitä.»

»Elätte niin työteliästä elämää?»

»Niin teen, minulla on aina jotakin hommaa vuokrien tai vuokrattavien kanssa. Mutta minä rakastan työtä ja touhua», sanoi Pancks ja paransi vauhtia. »Sitä vartenhan ihminen on luotu.»

»Sitäkö varten vain?» kysyi Clennam.

»Mitä muuta varten?» kysyi Pancks vastaan. Siihen kysymykseen tiivistyi pieneen alaan koko se taakka, joka oli painanut Clennamin elämää; eikä hän vastannut mitään. »Samaa kysyn meidän viikkovuokralaisiltammekin», jatkoi Pancks. »Muutamat heistä tekeytyvät surkeiksi ja valittavat: 'Näettehän, herra, kuinka köyhiä olemme, ja kuitenkin teemme työtä, aherramme ja raadamme herkeämättä, emme saa yön rauhaakaan’. Minä vastaan heille: 'Sitävartenhan olette luodutkin.' Se masentaa heidän vastustuksensa. He eivät osaa vastata siihen mitään. 'Sitävartenhan olette luodutkin.' Se on murhaava vastaus.»

»Voi, voi, voi!» huokasi Clennam.

»Katsokaa minua», jatkoi Pancks todisteluaan viikkovuokralaisia vastaan. »Mitä muuta varten otaksutte, että minä luulen olevani luotu? Ei mitään. Aikaisin nousta kolistelen vuoteeltani, lähden liikkeelle, käytän mahdollisimman lyhyen ajan hotkaistakseni ruokani ja pysyn sitte työssäni. Pysyn tiukasti työssäni, pidän siinä muitakin, ja muut puolestaan pitävät siinä taas toisia. Siinä on liikealalla elävän miehen velvollisuus ja tarkoitus.»

Kun he olivat astuneet jonkun matkaa äänettöminä, kysyi Clennam: »Eikö teillä ole mitään harrastuksia, mr Pancks?»

»Millaisia harrastuksia?» kysyi Pancks kuivasti.

»No sanokaamme taipumusta johonkin.»

»Minulla on taipumusta hankkia rahaa, sir», vastasi Pancks, »kun vain neuvotte keinon millä tavalla se käy päinsä». Hän päästi taas äskeisen oudon puhaltavan nenä-äänen, ja nyt vasta juolahti hänen toverinsa mieleen, että se lienee ollut hänen tapansa nauraa. Hän oli joka suhteessa omituinen mies; tuskinpa hän puhui täysin tosissaan, vaikka oli vaikeata pitää leikinlaskuna sitä lyhyttä, tuikeata, rivakkaa tapaa, jolla hän tuprutti ilmoille periaate-tuhkaansa aivan kuin kieppuvan koneen voimalla.

»Arvaan, ettette ole erikoisen huvitettu lukemisesta?» otaksui Clennam.

»En lue milloinkaan muuta kuin kirjeitä ja laskuja. En milloinkaan kokoile muuta kuin lähimpiä sukulaisiani koskevia ilmoituksia. Jos sellaista voi sanoa harrastukseksi, niin siinä tapauksessa minulla on harrastuksia. Ettehän te ole sukua Cornwallin Clennameille, mr Clennam?»

»En tietääkseni.»

»Tiedän, ettette ole. Kysyin sitä äidiltänne, sir. Hän on liian tarmokas, päästääkseen tilaisuuden solahtamaan käsistään.»

»No, entä jos olisin Cornwallin Clennameja?»

»Niin olisitte saanut kuulla jotakin itsellenne hauskaa.»

»Todellako! Olenkin viime aikoina kuullut kovin vähän, mikä minulle olisi hauskaa.»

»Cornwallissa on maatila, joka kerjää itselleen omistajaa, eikä löydy yhtään ainoata cornwallilaista Clennamia, joka ottaisi sen vastaan», ilmoitti Pancks, ottaen esille muistikirjan povitaskustaan ja pistäen sen taas sinne takaisin. »Minä käännyn tästä. Toivotan teille hyvää yötä.»

»Hyvää yötä!» vastasi Clennam. Mutta hinaajalaiva, joka äkkiä keveni ja vapautui köydessä kuljetettavastaan, höyrysi jo pitkän matkan päässä.

He olivat kulkeneet yhdessä Smithfieldin poikki ja erosivat Barbican-kulmassa. Clennam ei ollut aikonut ilmestyä äitinsä synkkään huoneeseen sinä iltana eikä olisi voinut tuntea itseään masentuneemmaksi ja hyljätymmäksi kuin nyt, vaikka olisi vaeltanut erämaassa. Hän kääntyi hitaasti Aldersgate Streetille ja käveli Saint Paulia kohden pyrkien suurille valtaväylille, koska siellä oli valoa ja elämää; silloin näki hän suuren ihmisjoukon liikkuvan häntä kohden samalla katukäytävällä, ja hän väistyi syrjään erään kauppaliikkeen seinälle päästääksensä sen ohitse. Kun he tulivat hänen kohdallensa, huomasi hän, että he olivat kokoontuneet jonkin ympärille, jota muutamat miehet kantoivat hartioillaan. Pian havaitsi hän, että siinä oli ikkunaluukusta tai jostakin sellaisesta kiireessä kokoon kyhätyt paarit, joilla makasi joku, ja väkijoukosta kuuluvat hajanaiset lauseet, erään miehen kantama rapakkoinen mytty ja toisen kantama rapakkoinen hattu ilmoittivat hänelle, että oli tapahtunut onnettomuus. Paarit pysähtyvät lyhdyn alle päästyään vain muutaman askeleen päähän hänestä — miehet korjasivat jotakin kantamuksessaan; väkijoukko pysähtyi myöskin, ja hän joutui keskelle tungosta.

»Vahingoittunuttako viedään sairaalaan?» kysyi hän vieressään seisovalta vanhalta mieheltä, joka pudisteli päätänsä ikäänkuin aloittaakseen keskustelun.

»Niin kyllä», vastasi mies, »hän on jäänyt diligenssin alle. Ne olisi saatettava syytteeseen ja tuomittava, nuo diligenssit. Ne tulla syöksevät Lad Lanea ja Wood Streetiä kahdentoista ja neljäntoista peninkulman nopeudella tunnissa, nuo diligenssit. Ihme ja kumma, etteivät ne useammin aja ihmisiä kuoliaiksi.»

»Toivottavasti tämä henkilö ei ole kuollut?»

»En tiedä!» vastasi mies. »Ei diligenssiltä ainakaan puuttunut hyvää tahtoa.» Puhuja risti käsivartensa ja asettui kaikessa rauhassa moittimaan diligenssejä kaikille, jotka vain halusivat kuunnella, ja useat äänet,-myötätuntoisina kärsivää kohtaan, vahvistivat hänen puheensa; eräs ääni sanoi Clennamille: »Ne ovat yleisenä kiusana, nämä diligenssit, sir», ja toinen: »Eilen illalla näin erään vaunun pysähtyvän tuuman päässä eräästä pojasta», ja kolmas: »Näin erään ajavan kissan ylitse, sir — se olisi voinut olla teidän oma äitinne»; ja kaikki yhdessä selittivät, että jos hänellä sattui olemaan jonkinlaista yhteiskunnallista vaikutusvaltaa, ei hän voinut käyttää sitä paremmin kuin diligenssejä vastaan.

»Ajatelkaas, että synnynnäinen englantilainenkin on joka ilta hengenvaarassa diligenssien tähden», puheli ensimmäinen vanha mies, »ja hän tietää kuitenkin, milloin ne tulla syöksähtävät kulman takaa sellaisella vauhdilla, että voisivat kiskoa jäsenet ruumiista. Mitä saattaakaan odottaa poloiselta ulkomaalaiselta, joka ei tiedä niistä mitään!»

»Onko hän ulkomaalainen?» kysyi Clennam kumartuen eteenpäin nähdäkseen.

Joukosta vastattiin sekaisin: »Ranskalainen, sir», »Portugalilainen, sir», »Hollantilainen, sir», »Preussilainen, sir», ja muuta yhtä epävarmaa; näiden vastausten keskeltä kuului heikko ääni pyytävän sekä ranskan- että italiankielellä vettä. Vastaukseksi kiersi väkijoukossa huomautus: »Voi, mies rukka sanoo, ettei hän läpäise tätä; eipä ihme!» Clennam pyysi päästä lähemmäksi, koska hän ymmärsi poloisen kieltä. Hänet lykättiin heti paarien luo puhuttelemaan vahingoittunutta.

»Ensimmäiseksi tarvitsee hän vettä», sanoi Clennam katsellen ympärilleen. (Tusina ystävällisiä ihmisiä hajosi eri suuntiin noutamaan sitä.) »Oletteko pahasti vahingoittunut, ystäväni?» kysyi hän paareilla makaavalta mieheltä, joka oli italialainen.

»Olen, sir, olen, olen, olen. Sääreni, sääreni. Mutta minusta on hauska kuulla tuota vanhaa musiikkia, vaikka olenkin kovin kurja.»

»Olette matkustavainen? Odottakaas! Tässä on vettä! Antakaas, kun minä juotan teitä.»

He olivat asettaneet paarit kiviröykkiölle. Se oli sopivan korkealla maasta, ja kumartuen saattoi Clennam mukavasti kohottaa miehen päätä toisella kädellään ja nostaa lasin hänen huulillensa toisella. Vahingoittunut oli pieni, jäntevä, ruskea mies, tukka musta, hampaat valkoiset. Kasvot näyttivät vilkkailta. Korvissa oli renkaat.

»Kas noin. Olette matkustaja?»

»Niin olen, sir.»

»Outo tässä kaupungissa?»

»Niin, niin, uppo-outo. Saavuin tänne tänä onnettomana iltana.»

»Mistä tulette?»

»Marseillesta.»

»Vai niin, kas! Sieltä minäkin tulen! Tulin äskettäin tänne Marseillesta ja olen täällä melkein yhtä outo kuin tekin, vaikka olen syntynyt täällä. Älkää olko huolissanne!» Kasvot katsoivat Clennamiin rukoilevasta kun hän oikaisihe pyyhittyään niitä ja hellävaroen korjasi takkia, joka peitti kärsivää olentoa. »En jätä teitä, ennenkuin joudutte hyvään talteen, Rohkeutta! Puolen tunnin päästä on teidän paljon parempi olla.»

»Ah! Altro, altro!» huudahti pieni mies parka, hiukan epäilevästi; ja kun he nostivat hänet taas ylös, riiputti hän oikeata kättään paarien reunalta pudistellakseen sen etusormea ilmassa, kädenselkä edellä.

Arthur Clennam kääntyi ympäri ja astui paarien vieressä, lausuen tuon tuostakin rohkaisevan sanan, kunnes he saapuivat läheiseen Saint Bartholomewin sairaalaan. Sisään ei päästetty muita kuin kantajat ja hän; vahingoittunut mies asetettiin heti pöydälle kylmästi ja asiallisesti, ja lääkäri tutki häntä huolellisesti; tämä oli yhtä nopeasti saatavissa ja käsillä kuin itse onnettomuuskin. »Hän ymmärtää tuskin ainoatakaan englantilaista sanaa», virkkoi Clennam; »onko hän pahasti vahingoittunut?»

»Ottakaamme ensin selvä asiasta», torjui lääkäri ja jatkoi tutkimustaan ammattimaisen hartaasti, »ennenkuin annamme lausunnon».

Koeteltuaan säärtä yhdellä sormella ja kahdella, yhdellä kädellä ja molemmilla, päältä ja alta, ylhäältä ja juuresta, yhtäänne päin ja toisaanne päin sekä huomautettuaan mielenkiintoisista seikoista seurassaan olevalle toiselle herralle taputti lääkäri viimein potilasta olkapäälle ja sanoi: »Ei hän ole pahasti vahingoittunut. Hän kyllä paranee. Asia on tosin hiukan pulmallinen, muttei meidän tarvitse ottaa pois säärtä tällä kertaa.» Tämän Clennam tulkitsi potilaalle, joka oli täynnä kiitollisuutta ja vilkkaaseen tapaansa suuteli sekä tulkin että lääkärin kättä moneen kertaan.

»Vamma lienee vaikea?» tiedusteli Clennam.

»O-on», vastasi lääkäri miettivän hartaana, kuten taiteilija, joka katselee jalustalla olevaa maalaustansa. »On se kokolailla vaikea. Polven yläpuolella on luunmurtuma ja alapuolella nyrjähdys. Molemmat ovat kauniinmuotoiset.» Hän taputti taas ystävällisesti potilaan olkapäätä, ikäänkuin olisi huomannut hänet kerrassaan kelpo mieheksi ja kaikkea kiitosta ansaitsevaksi, kun oli katkaissut säärensä tieteelle niin mielenkiintoisella tavalla.

»Puhuuko hän ranskaa?» kysyi lääkäri.

»Kyllä, hän puhuu ranskaa.»

»Ei hänellä sitten ole hätää täällä. — Teidän on vain rohkeasti kestettävä hiukan kipua, ystäväni, ja oltava kiitollinen siitä, että kaikki käy niin hyvin kuin käy», lisäsi hän tällä kielellä; »te kyllä vielä kävelette kaikkien ihmeeksi. No, katsokaamme nyt onko muuta vammaa ja kuinka kylkiluittemme laita on.»

Muuta vammaa ei ollut, ja »kylkiluumme» olivat terveet. Clennam viipyi sairaalassa siksi, kunnes kaikki, mitä mahdollisesti voitiin tehdä, tuli tehdyksi taitavasti ja nopeasti — poloinen vahingoittunut matkamies vieraassa maassa pyysi liikuttavasti häneltä tätä palvelusta — ja istui sitte vuoteen vieressä, jonne sairas aikanaan kannettiin, kunnes hän vaipui uneen. Silloin kirjoitti hän nimikortilleen muutaman sanan luvaten palata seuraavana päivänä ja pyysi, että kortti annettaisiin sairaalle hänen herättyään.

Kaikki nämä toimitukset veivät niin paljon aikaa, että kello löi yksitoista, kun hän astui ulos sairaalan portista. Hän oli vuokrannut itselleen asunnon Covent Gardenissa ja meni nyt suorinta tietä kotiin Snow Hillin ja Holbornin kautta.

Jäätyään taas yksin huolenpitoa ja sääliä aiheuttaneen viime seikkailunsa jälkeen, vaipui hän tietysti mietteisiinsä. Eikä hän luonnollisestikaan voinut astella kymmentä minuuttia miettiessään muistamatta Floraa. Ja tämä taas välttämättä palautti mieleen hänen elämänsä kaikkine harhoineen ja vähäisine onnenhetkineen.

Tultuaan asuntoonsa istui hän sammuvan takan ääreen samoin kuin ennen oli seisonut ikkunan luona vanhassa huoneessaan, katsellen mustaa savupiippumetsää, ja loi katseensa synkkään polkuun, joka oli johtanut hänet tähän elämän kohtaan. Se oli pitkä, autio, tyhjä. Ei lapsuutta, ei nuoruutta, lukuunottamatta yhtä ainoata muistoa; ja sekin osoittautui tänä päivänä hulluudeksi.

Hänelle merkitsi onnettomuutta tämä, joka jollekulle muulle olisi saattanut olla vain joutava pikkuseikka. Sillä vaikka kaikki hänen kovat ja synkät muistonsa koeteltaissa pysyivät todellisuutena — ne sekä näyttivät että tuntuivat kankean paatuneilta eivätkä hiukkastakaan hellittäneet vanhaa julmaa ankaruuttansa — niin tämä hänen elämänsä ainoa hellä ja suloinen muisto ei kestänyt samaa koetusta, vaan häipyi olemattomiin. Tämän hän oli aavistanut edellisenä iltana uneksiessaan avoimin silmin; silloin hän ei vielä ollut tuntenut sitä, mutta nyt hän tunsi sen.

Hän oli uneksija siinä mielessä, että hänen sieluunsa oli syvälle juurtunut usko kaikkeen hienoon ja hyvään, jota vaille hänen elämänsä oli jäänyt. Hänet oli kasvatettu yksinkertaisuudessa ja kovassa työssä, ja se oli tehnyt hänestä jalon, anteliaan miehen. Hänet oli kasvatettu tylyydessä ja ankaruudessa, ja sen kautta hän oli saanut lämpimän ja myötätuntoisen sydämen. Hän oli kasvanut liian vaativassa ja pimeän röyhkeässä uskossa, joka sen sijaan että olisi muodostellut ihmisen Luojansa kuvan kaltaiseksi muovailikin Luojan erehtyvän ihmisen kuvan mukaan, ja tämä auttoi häntä pidättymään tuomitsemasta ketään ja teki hänen nöyrän sydämensä sääliväksi, toivorikkaaksi ja armeliaaksi.