Part 7

Ensimäinen nuoli suhahtikin syrjään, mutta toinen sattui pedon ammottavaan kitaan, ja sen karjunta oli kuin ukkosen jyrinä salaman iskiessä lähimpään honkaan. Haparoiden otti eläin vielä pari askelta eteenpäin oksan taipuessa yhä syvemmälle sen painosta. Vielä yksi nuoli sattui sen kurkkuun, sitten vielä yksi ja tyttö istui turvassa horjuvalla oksalla. Se rytisi epäilyttävästi ja Ella tarttui tiukasti kiinni ylempään oksaan. Hänen seuraava nuolensa tunki karhun silmään, ja nyt oli vanhuksen kärsivällisyys lopussa. Oksa paukahti taittuessaan kuin pyssy, ja Ella riippui taivaan ja maan välillä karhun kellahtaessa alas ja jysähtäessä raskaasti maahan. Usko syöksyi heti sen kimppuun, ja karhu nousi ylös raskaasti läähättäen.

Se oli nähtävästi loukkaantunut pudotessaan. Ehkä oli joku nuoli tunkeutunut syvemmälle sen ruumiiseen.

Oksa, josta tyttö piti kiinni, keinui ja notkui aivan kuin olisi se tahtonut ravistaa hänet alas, mutta hän siirteli käsiään niin että hän pääsi lähemmäksi runkoa, missä oksa oli vankempi. Sitten veti hän itsensä ketterästi oksalle istumaan ja katsoi alas.

Pieni karhu makasi liikkumattomana muurahaispesän vieressä ja vanha naaraskarhu ryömi Uskoa kohti toinen silmä sokeana, ja vuotaen verta useista haavoista. Nuolet pistivät kuin piikit hänen ruumistaan, ja kidasta valui verta. Tyttö laskeutui alemmaksi voidakseen vielä kerran lähettää nuolen. Pian asettui karhu taas takajaloilleen puolustautuen etukäpälillään koiraa vastaan, joka kuitenkin aina pysyttelihe niin pitkän välimatkan päässä, etteivät karhun kynnet ulottuneet häneen. Mutta nyt paljasti hän niskansa Ellan jouselle, joka tunkeutui syvälle selkärankaan. Tehtyään vielä voimakkaan hyppäyksen puuta kohti ikäänkuin olisi vielä kerran tahtonut kiivetä sinne, kaatui se raskaasti kyljelleen ja lepäsi hiljaa. Uskon haukkuminen ei enää voinut saada sitä liikkeelle, ja vihdoin uskalsi koira nykiä sen tuuheata turkkia.

Taistelu oli lopussa ja nyt vasta huomasi Ella, minkälainen se oli ollut. Hän oli niin jännityksen ja ponnistusten uuvuttama, että hän tuskin pääsi alas puusta, ja päästyään vihdoin maahan, täytyi hänen itkeä niin rajusti ja hillittömästi kuin joskus pikku tyttönä. Joka hermo hänen ruumiissaan värisi kuin viritetty jousenjänne, eivätkä hänen jäsenensä tahtoneet totella hänen tahtoaan. Mutta Usko seisoi hänen vieressään heiluttaen häntäänsä ja nuoleskellen hänen kättään niinkuin olisi se ymmärtänyt, että tyttö tarvitsi virkistystä ja rohkaisua suurtyönsä jälkeen.

Itkettyään rauhassa kotvan aikaa, katsoi hän jälleen ylös. Metsässä oli ihmeellisen hiljaista, ja aurinko paistoi koivunlehtien lomitse niin että koko ruoho oli täynnä tanssivia aurinkoisia pilkkuja niinkuin kotona koivuhaassa. Ne tanssivat suurilla, karvaisilla ruumiillakin, jotka lepäsivät siinä niin hiljaa, että niitä olisi luullut kiviksi ja kannoiksi. Ja muurahaiset työskentelivät uutterasti korjatakseen karhun särkemää pesäänsä ja viedäkseen valkeat kotelonsa turvaan. Ja linnut lauloivat ja käki kukkui, ja... Niin, maailma oli valoisa ja ihana ja hän oli ampunut kaksi karhua.

Hän hypähti pystyyn ja nauroi ääneensä ilosta. — Hän kun vain oli uneksinut hirvestä, ja nyt hänellä oli kaksi karhua. Mitä sanoisi Sakari! Hänen täytyi heti kiirehtiä hänen luokseen.

Tuossa makasivat ammutut linnut puun juurella. Ne täytyi hänen ottaa mukaansa, etteivät ketut veisi niitä. Ja sitten täytyi hänen syleillä Uskon karvaista kaulaa ja suudella hänen kosteata, viileää kuonoaan kiitokseksi hyvästä avusta.

— Nyt täytyy sinun jäädä tänne vahtimaan, Usko, — selitti tyttö viitaten karhuihin, — kunnes minä tulen takaisin isännän kanssa.

Usko katsoi häneen ymmärtäväisen näköisenä ja aivan kuin olisi tahtonut vakuuttaa, että tyttö voi rauhassa luottaa häneen, ja kun tyttö riensi pois, jäi koira tyyneesti istumaan karhujen luo.

Hän kiirehti puoli juoksua kotiin metsän kautta. Hän tiesi kyllä, kuinka esittäisi asian.

Läähättäen pysähtyi hän metsänlaitaan tyynnyttääkseen sykkivää sydäntään, ettei mies heti huomaisi jotain ihmeellistä tapahtuneen. Mutta hän huomasi sen sittenkin.

— No, — huusi hän vastaan. — Sinulla näyttää olleen hyvä onni.

Silloin loi hän ujosti silmänsä maahan, mutta ne välähtivät kuitenkin pitkien silmäripsien takaa.

— Minä en saanut sitä kaikkea kotiin yhdellä kertaa, — sanoi hän hiljaisesti, — sinun täytyy valjastaa hevonen ja tulla auttamaan minua.

— Voi sinä veitikka, — sanoi mies nauraen, — tahdotko sinä pettää minua. Mutta tyttö vakuutti juhlallisesti tarvitsevansa rekeä ja apua, ja mies arveli vihdoin, että tyttö oli ampunut hirven.

Hän kulki edellä näyttäen tietä, ja mies seurasi hevosineen jälessä vielä puoliksi epäluuloisena ja odottaen joka hetki, että tyttö näyttäisi hänelle pitkää nenää, kuten lapset, ja pilkkaisi hänen herkkäuskoisuuttaan. Hän kulki hymyillen odottaen parhaimmassa tapauksessa löytävänsä ammutun hirvivasikan.

— Tuossa ne ovat, — sanoi tyttö vihdoin viitaten suurta muurahaispesää kohti, ja Usko, joka ylpeän ja toimellisen näköisenä oli rientänyt isäntäänsä vastaan, juoksi edellä näyttämään, missä saalis makasi.

Mutta mies astui nopeasti lähemmäksi nähdäkseen, mitä suurta ja tummaa häämötti riippakoivujen alta. Vihdoin hän pysähtyi, katsoi vuoroon tyttöön, vuoroin kuolleisiin karhuihin, kumartui sitten tarkastamaan niitten haavoja, ja hänen kasvonsa olivat vakavan ja miettivän näköiset.

— Kautta kunniani, tyttö, — sanoi hän vihdoin hitaasti, — ne ovat sinun nuoliasi ja sinun työtäsi. Sellaista en olisi koskaan sinusta uskonut!

Ja äänen sävystä ilmeni miehen kunnioitus vertaistaan kohtaan.

Mutta silloin pääsi lapsi jälleen tytössä valtaan.

— Uskotko, että Liisakin olisi voinut tehdä tämän? — kysyi hän muistaen miehen ensimäistä puolinaista kiitosta.

Hän katsoi tyttöön hymyillen. — Minun täytyy myöntää, että en sitä usko, — vastasi hän miettien, ja tyttö ilostui tästä enemmän kuin mistään hänen sanastaan.

Hän näki tytön silmien säihkyvän ja hänen katseensa kävi taas miettiväksi.

— Minä kai en oikein enää muista teitä naisia, — virkkoi hän vakavasti. — Luulin tuon tunteen ilmenevän vain miehissä. Olen sen monta monituista kertaa nähnyt taistelutantereella kuulien suhistessa ja toisen toisensa jälkeen vaipuessa vieraaseen maahan milloinkaan enää saamatta nähdä kotiaan ja rakkaitaan. Olen sen omassakin rinnassani tuntenut, mutta en koskaan niin voimakkaana kuin ollessani Lövingin väessä, siihen aikaan olisin sen vuoksi voinut tehdä mitä päättömimpiä tekoja ollakseni parempi kuin toiset, eikä elämä ollut suuriarvoisempi kuin kulunut nahkakinnas, jonka milloin hyvänsä viskaa luotaan. Minä luulen juuri sen tunteen ajaneen kuningastakin maasta maahan, niin ettei hän levännyt, ennenkuin kylmänä ja kuolleena keskellämme. Eikä kukaan tahtonut olla häntä huonompi, ja sitten kävi niin kuinka kävi, kunnes jänne katkesi, eikä kansamme jaksanut kauvempaa. Vai voi se sinun kaltaistasi tyttöäkin kannustaa eteenpäin.

Hänen puhellessaan nostivat he molemmat karhut rekeen, mikä ei suinkaan ollut huokea työ.

— Vahinko, että minulla on niin vähän suolaa, — mutisi uutisasukas itsekseen, — mutta me saamme kuivata osan lihasta. Se käy kyllä laatuun tässä siunatussa helteessä.

Sitten lähti hevonen liikkeelle ja mies opetti tyttöä ajamaan. Tämä seikkailu tuntui lähentäneen heitä suuresti, ja mies katseli nyt tyttöä kokonaan toisin silmin kuin ennen.

Koko ilta meni heiltä nahkojen ja lihojen kanssa puuhatessa ja siinä ohella kertoi hän entisaikojen karhunpeijaisista. Ja hiljaisesta, hitaasta puhetavastaan huolimatta osasi hän kuvata näitten juhlien meluavaa ilonpitoa niin että tyttö tunsi samaa kuin ensi kerran kuullessaan hänen viheltävän. Ei koskaan ollut hän kokenut sellaista myötätuntoa vanhaa yhteiskuntaa kohtaan eikä koskaan niin palavasti halunnut siihen tutustua. Miinan ja Tildan kertomukset olivat vain herättäneet ihmettelyä ja välistä vastenmielisyyttäkin, mutta Sakari käsitteli ja katseli oloja sellaisella tavalla, että ne muittenkin mielestä näyttivät valoisilta ja ikäänkuin ystävällisemmiltä. Kaikki hupaisat työteliäät isännät, hyvänsuovat, toimelliset emännät ja iloinen, huoleton nuoriso tuntuivat hänestä jo vanhoilta tutuilta, niinkuin hän joskus olisi ollut mukana heidän elämässään.

Kun tuli vihdoin leimusi takassa ja he istuivat molemmat imeskellen mehukkaita karhunluita, tunsi hän elävästi mielessään, kuinka hän joskus kaukaisessa muinaisuudessa oli ollut samanlaisessa tilaisuudessa, kuinka Sakarin kaltainen voimakas, ahavoitunut mies oli istunut hänen vieressään murtanut hänelle luita ja laskenut leikkiä hänen kanssaan. Ja hänestä tuntui, että hän oli painanut päänsä hänen olkapäätään vastaan ja katsellut hänen hymyileviin silmiinsä miehen hiljaa hyväillessä hänen hiuksiaan.

Hän siirsihe lähemmäksi Sakaria ja katsoi häntä silmiin ahmien hänen sanojaan kuin janoinen taimi sadevettä.

Punainen, leikkivä liekki valaisi tytön säteileviä kasvoja ja miehen mielestä ei maja enää ollut sama kuin ennen, vaan hänen isiensä vanha talo, jonne hän oli vienyt nuoren morsiamensa. Tunnelmassa oli jotakin, joka vastustamattomasti vei hänen ajatuksensa niihin aikoihin, herättämättä kuitenkaan surua tahi kaipausta. Tyhjä paikka hänen lietensä ääressä oli ikäänkuin täytetty, ja jokin himmensi sen naisen kuvaa, jonka vuoksi hän oli raatanut ja tehnyt työtä.

Vihdoin alkoi jokin kalvaa häntä kesken hänen tervettä tyydytyksen tunnettaan. Hän ei ollut täysin tyytyväinen itseensä, vaikka ei hän keksinyt siihen minkäänlaista syytä. Se tuntui nousevan hänen sielunsa salatuimmista syvyyksistä vastoin sekä järkeä että tunnetta, ja hän rupesi äkkiä ja perustelematta puhumaan hänestä, joka ei saanut olla juhlassa mukana. Hän puhui kauvan, hiljaisesti ja matalalla äänellä, katse tuleen suunnattuna, niinkuin hän siellä olisi nähnyt kaikki ne kuvat, jotka hän loihti tytön kuuluville.

VIII.

Kellojen soidessa.

Tämä tapahtui pettuvuosina autuaan Kaarle yhdennentoista hallitessa. Koko valtakuntaa painoi surkea hätä, mutta raskaimpana tuntui se omassa hallaisessa maassamme. Meidän Herramme näytti vihastuneen siitä, että säästäväinen kuningas liian paljon huolehti maallisen hyvän kartuttamisesta ja murehti huomisesta päivästä. Näytti siltä kuin olisi taivas tahtonut osottaa, ettei kaiken järjestäminen, kyntäminen ja kylväminen ollut minkään arvoista ellei siihen pyydetty Jumalan siunausta. Ja vaikka valtakuntaa oli hoidettu kenties paremmin kuin koskaan ennen, tuli niin suuri hätä ja kurjuus maahan, ettei sellaista saatu kokea silloinkaan, kun kuninkaat tuhlasivat ja kävivät sotia. Koko luonto oli aivan kuin poissa tolaltaan. Meidän köyhä maa-raukkamme sai kärsiä kaikki Egyptin vitsaukset käsittämättä niitten perimäistä syytä. Eikä meillä ollut Moosesta, joka olisi osottanut meille valtakunnan hivuttavan mätähaavan. Me tunsimme kirvelevän vitsan niinkuin lapset, jotka eivät tiedä, minkätähden sitä heilutetaan, mutta ajatellessani nyt jälestäpäin tuota, luulen sen tehneen meidät vahvemmiksi ja vieneen meidät lähemmäksi Häntä, joka kurituksen lähetti.

Näinä koettelemuksen aikoina ei köyhä Juuriniememme, joka ei muutenkaan ollut parhaita taloja, tuottanut tuskin mitään. Yhden talven söimme pettua, ja kun seuraavan vuoden satokin meni tyhjiin, jättivät renki ja piika meidät ja lähtivät Ruotsiin kerjäämään. Me, isäni, äitini ja minä, elimme kaloilla ja metsänriistalla, vaikka jokapäiväinen kalastus ja metsästys luonnollisesti vähensivät saalista ja varsinkin metsänriistan hävittivät sekä ihmiset että villipedot melkein kokonaan. Kun ei enää ollut muuta keinoa, kokoili äiti jonkinlaista sammalta ja keitti siitä puuroa.

Niin kului vielä vuosi ja me olimme käyneet hiljaisiksi ja kalpeiksi ja silmät olivat painuneet kuopille. Jumala tuntui hyljänneen sekä maan että meidät, ja minusta, joka olin nuori, alkoi elämä näyttää pelkältä kärsimykseltä, joka ei tuonut kuin nälkää ja kurjuutta. Naapuritaloissa oli samanlaista kuin meilläkin, enkä voinut kuvitella suurempaa onnea kuin kerrankin syödä itseni kylläiseksi. Minun nuoruusunelmani liikkuivat vain jonkinlaisessa maallisessa paratiisissa, jossa joka päivä sai vadillisen puuroa ja oikeata, puhdasta leipää. Kaikki ne sadutkin, joita äiti kertoi lyhentääkseen talvi-iltoja, käsittelivät vain suunnattomia rikkauksia ja ruoka-määriä, joita me kuvittelimme nauttivamme, kun ei meillä todellisuudessa ollut mitään syötävää.

Usein harhailin kaiket päivät metsässä osittain metsästäen, mutta yhtä paljon löytääkseni haaveilemiani aarteita. Kaikkialla olin tapaavinani jotain salaperäistä ja sadunomaista, joka auttaisi meitä vaikeassa asemassamme, mutta asiaa tarkemmin tutkittuani, olikin se mitä tavallisinta laatua. Kasteesta kimmeltävien pensaitten lomitse olin näkevinäni kaikenkaltaisia henki-olentoja, niitä sukelteli suhisevissa kaisloissa ja ne nauroivat vuorten onkaloissa, mutta minä en koskaan päässyt niin lähelle, että olisin voinut puhutella heitä ja vaatia heidän kätketyltä aarteitaan. Katsos, tyttö, nälkä sai tuon kaiken aikaan, sillä luonnostani en ollut sellainen, joka kuljeskelee toimetonna luottaen toisten apuun. On raskasta taistella meidän Herraamme vastaan, kun hän antaa vihansa langeta kansan päälle ja sen tähden minä vain toivoin yliluonnollisia pelastuskeinoja kauheista, vuosikautisista kärsimyksistä.

Sunnuntai-aamuisin ja iltaisin luimme raamattua ja postillaa, mutta harhaillessani yksinäni metsässä näin minä metsänneitojen hapset hajallaan viittovan minulle salaperäisesti tai Ahdin kaislikossa soittavan ja kutsuvan minua luokseen. Riihen nurkilla hiipi tonttuja, ja minä erotin selvästi heidän punaiset hiippansa harmaata seinää vasten, ja kaukaisilla metsäniityillä tanssivat keijukaiset vähääkään huolimatta ihmisen pienistä suruista. Mutta ehdin aina liian myöhään heidän luokseen. Aina olivat he jo ehtineet piiloutua, niinkuin he tekevät ihmisen lähestyessä.

Oli syksy. Pelloilla huojui harventunut ruis kapeine olkineen ja valkeine, tyhjine tähkäpäineen. »Musta kuolema» liikkui tienoilla raastaen kodit tyhjiksi, mutta me olimme vielä säästyneet kuolonenkelin vierailulta. Ilma oli sumuista ja raskasta ja aivan kuin huokui sairautta ja kuolemaa, eikä pienintäkään tuulenhenkeä tuntunut, ja tuulen suhinan sijaan kuuli metsässä vain raskaitten vesipisaroitten putoilevan hervahtuneilta lehdiltä. Kaura, johon ei halla ollut koskenut, mätäni tuleentumatta. Aurinko tuntui kokonaan kadottaneen säteilykykynsä. Kaikki viittasi siihen, että meillä taaskin oli nälkätalvi edessä, mutta minä olin siihen jo niin tottunut, etten sen parempaa toivonutkaan. Avun täytyi tulla toisaalta.

Kerran lähdin taas kosteaan, vetiseen metsään tavottamaan puitten lomassa vilahtelevia satuolentoja. Kuljin kulkemistani, kunnes jalkani eivät enää tahtoneet kannattaa, ja silloin tällöin iski mieleeni ajatus, että olisi ollut viisaampaa toimittaa jotakin hyödyllistä kuin juosta metsissä tällä tavoin, mutta olin liian nälkäinen ja uupunut järkevästi ajatellakseni.

Niin tulin matalahkolle vuorenkukkulalle, josta tiesin pienen niityn näkyvän. Monta kertaa olin maannut täällä ylhäällä odottaen, koska keijut alkaisivat karkelonsa, ja usein olin ollut heitä näkevinänikin, vaikka he aina olivat ehtineet kadota, ennenkuin pääsin alas vuorelta.

Päästyäni harjulle, näin niityllä olennon. Se oli nainen, nuori tyttö, joka kantoi jotakin käsivarrellaan. Se ei kuitenkaan voinut olla ihminen, sillä niin kirkkaanpunaista puseroa, joka loisti sumun läpi en ollut kenelläkään nähnyt, eikä kukaan tavallinen nainen kulkenut siihen aikaan niin kevyesti ja joustavasti.

Asetuin märälle sammaleelle odottamaan, että hän tulisi lähemmäksi, sillä huomasin hänen aikovan kavuta vuorelle. Hän oli selvästi metsänneito, sillä näin pitkien, kultaisten hiusten valuvan hänen hartioilleen, ja hän lauloi kirkkaalla äänellä ja hänen silmänsä loistivat. Enimmän kuitenkin tulin siitä vakuutetuksi sen vuoksi, että hänen korinsa oli reunoja myöten täynnä pieniä leipiä, sellaisia, joita isän ennen maailmassa oli tapana tuoda kotiin markkinoilta minun ollessani pieni poika. Hänellä oli aivan varmasti samanlaisia kaakkuja korissaan. Olin vieläkin tuntevinani niitten suloisen maun suussani, ja minun täytyi mistä hinnasta hyvänsä saada ne viedäkseni ne kotiin äidille, joka päivä päivältä kävi yhä heikommaksi.

Mutta kuinka voisin estää häntä häviämästä kuten kaikki muut olivat tehneet. Minullahan ei ollut muuta keinoa kuin hiipiä hänen luokseen, mutta joutuessani niitylle saattoi hän jo olla poissa. Ei auttanut muu kuin koettaa.

Sykkivin sydämin ja horjuvin polvin kuljin pientä kiertotietä rinnettä alas ja pääsin niitylle. Hän oli vielä siellä. Hän seisoi selkä minua kohti, ja minua ihmetytti, että hän oli niin ihmisen näköinen.

Hiivin vielä kappaleen matkaa eteenpäin, mutta äkkiä huomasin hänen kuulleen askeleeni ja syöksyin ottamaan häntä kiinni. Hän säpsähti ja aikoi paeta, mutta minä olin häntä vikkelämpi, löin käsivarteni hänen ympärilleen ja seisoin siinä väristen tietämättä, mitä tehdä. Sylissäni oli nuoren tytön pehmeä, notkea ruumis, ja hän, joka ensin oli kalvennut, oli nyt hehkuvan punainen kasvoiltaan, ja hänen silmänsä katsoivat minuun niin ihmeellisen salaperäisinä ja syvinä kuin metsäjärvi kauniina kesäiltana. Hän hymyili minulle ja hänen hiuksensa hipasivat poskeani, ja minä tunsin niitten tuoksun hänen äkkiä kääntyessään.

Me katselimme toinen toisiamme ja minä tunsin tulivirran polttavan ruumistani. Unohdin kokonaan, minkä vuoksi olin vanginnut hänet ja hän vain katsoi minuun hymyilevin silmin. Vihdoin taivutti hän päätään taapäin ja minä suutelin häntä.

− Poika, poika, — sanoi hän hiljaa ja uneksien, — mistä sinä tulet ja minkätähden olet ottanut minut kiinni?

— Sitä en enää muistanut. Sen ainoan tiesin vain, että elämä nyt tuntui minusta kokonaan toiselta kuin ennen ja että minusta näinä muutamina hetkinä oli varttunut mies. Ymmärsin nyt, että elämällä oli muutakin tarjottavana kuin ruokaa tai nälkää, ja vereni, joka äskettäin oli virrannut heikosti kuin suovesi, kohisi ja riemuitsi minussa kevätpuron tavalla; metsä ei enää ollut täynnä noitia ja henki-olentoja, vaan se tuntui minusta mahtavalta kirkolta, temppeliltä, jossa ainoastaan yksi olento hallitsi suurena ja korkeana. Ilma oli tulvillaan kellojen soittoa ja urkujen hyminää, ja koko metsä soi rakkauden ja elämän riemulaulua.

Tunsin hänenkin kulkeneen kuin unessa odottaen sitä ihmeellistä, jonka metsä kätki syliinsä, mutta hän ei kuten minä ollut ikävöinyt ruokaa ja rahoja, vaan rakkautta ja satujen prinssiä. Senvuoksi oli hän niin ihmeellisen syvästi minulle hymyillyt. Senvuoksi ei hän tahtonut paeta, vaan suuteli minua, senvuoksi hän kuiskasi: Poika, poika!

Minä pidin häntä vielä sylissäni, kun näin kostean kimmellyksen katoavan hänen silmistään tai ikäänkuin painuvan hänen sielunsa pohjaan. Hänen katseensa oli nyt vain tyyni ja kysyvä, ja hän uudisti kysymyksensä kirkkaammalla äänellä.

Silloin täytyi minun kertoa luulleeni häntä metsänneidoksi, ja hän hymyili uudelleen niin että valkeat hampaat välkkyivät.

— Kaunis metsänneito, — nauroi hän, — en minä ole kuin lautamies Peltosen Liisa Isostakylästä.

Isokylä oli noin peninkulman päässä kylästämme ja koska minun tieni sattui sinne harvoin, en tuntenut sen asujamiakaan.

Mutta minkälaista leipää sinulla on korissasi, − kysyin minä.

Silloin ei hän ainoastaan hymyillyt, vaan nauroi ääneensä.

— Saat heti nähdä, — vastasi hän.

Hänen korinsa oli täynnä suuria ja pieniä sieniä, joita kauvempaa katsoen voi helpolla otaksua vehnäleiviksi.

— Mitä sinä noilla teet? — kysyin minä.

Ja hän kertoi, kuinka hänen isänsä kotiin oli kerran osunut Moskovasta pakeneva ylhäinen herra palvelijoineen ja orjineen. He olivat kokoilleet ja halukkaasti syöneet tällaisia sieniä ja opettaneet hänen äitinsäkin valmistamaan niistä ruokaa. Ennen oli heidän mielestään ollut häpeä syödä sellaista, mutta näinä kovina aikoina kävi se kyllä päinsä. Näin syksyisin kokoilivat he sieniä talven varalle, ja lehtimetsä, josta parhaat sienet löytyivät ja jota hänen kotipaikallaan ei kasvanut, oli houkutellut hänet tänne asti.

Sitten katseli hän minua ja kuoppaisia poskiani ja alkoi kysymättäni näyttää minulle, minkälaiset sienet olivat syötäviksi kelpaavia, ja kertoi minulle, millä tavalla niitä voi valmistaa ruuaksi, ja minä kuuntelin kuin lumottuna, ajatellen, kuinka tietämättäni olin monasti tallannut ja halveksinut ruuaksi kelpaavia sieniä.

Hänen puhuessaan katselin vuoroin häntä, vuoroin metsää ja niittyä ja kaikki oli toisenlaista. Raitis tuuli tuntui puhaltavan pois epäterveen sumun, aurinko näytti taas pyrkivän esiin ja kaikki epämääräinen ja unentapainen oli poissa. Ja todellisuus tuntui minusta monta vertaa unta ihanammalta luvaten minulle tuhat kertaa suurempia aarteita.

Me istuuduimme mättäälle ja minä kiedoin jälleen käsivarteni hänen vyötäistensä ympäri eikä hän tälläkään kertaa vetäytynyt pois. — Liisa, — sanoin lujasti, — kerran koittavat toki paremmat ajat ja silloin tulen sinua noutamaan. Minä en huoli kenestäkään muusta kuin sinusta taloni emännäksi.

Silloin kävivät hänen silmänsä taas kosteiksi ja hän nojasi päänsä minun olkapäätäni vasten painautuen lähelle minua. Minä kuulin hänen nyyhkyttävän ja vedin hänet lujasti syliini. Taaskin ymmärsin häntä hänen tarvitsemattaan puhua sanaakaan. Ymmärsin hänen ikävöineen päiväpaistetta elämään ja jotakin, joka olisi lämmittänyt ja ilahduttanut hänen sydäntään ja auttanut häntä kantamaan kovien vuosien kauhuja. Hän oli niinkuin minäkin taistellut ja ikävöinyt, mutta hän oli kaivannut rakkautta eikä ruokaa ja rahaa kuten minä. Ja minä häpesin itseäni tuntiessani samalla itseni kyllin voimakkaaksi alkamaan uutta elämää uusine päämäärineen.

— Älä itke, — kuiskasin minä, — hyväillen hänen kultaista tukkaansa, — nyt olet sinä minun rakkaani ja minä teen työtä sinun puolestasi niin että viljan täytyy kasvaa pelloilla ja sinun tulee hymyillä niin että aurinko alkaa paistaa. Katso minuun, rakkaani! Onni tule pian... Minä olen jo kuulevinani metsästä sen siipien suhinan. Tyttö katsahti ylös ja kuunteli ja honkien latvat huminoivat. Ensin ravisti puu meidän päällemme kirkkaan kuuron sadepisaroita, ja samassa murtausi aurinko pilvien läpi, — aurinko, jota emme olleet nähneet moneen kuukauteen, valaisi hänen kultaista tukkaansa, ja koko luonto tuntui värähtävän ja vapautuneesti hengähtävän. Auringonsäteet kävivät yhä lämpöisemmiksi ja äkkiä kuului tuulen mukana kirkonkellojen soitto kylästä.

— Aurinko, aurinko, — huudahti hän. Jospa se aina hymyilisi meille, sinä rakkahin.

Me nousimme molemmat hartaina ja juhlallisina niinkuin olisimme seisoneet alttarin ääressä kirkossa ja katselimme, kuinka pilvet voitettujen, hajanaisten vihollisparvien tapaisesti pakenivat joka taholle auringon ajaessa niitä takaa välkkyvin miekoin, valaen loistoaan harmaapäiselle vuorelle, viheriälle niitylle ja ympärillä huojuvien metsien vakavaan kehään.

Me emme sanoneet sanaakaan. Me vain seisoimme hiljaisina ja ihmeissämme, kunnes minä vihdoin sieppasin lakin päästäni ja viskasin sen korkealle seijastuvaan ilmaan.

— Aurinko, aurinko, — huusin minä, — tulevaisuus on meidän!

Mutta Liisan silmät olivat kyyneleitä täynnä, vaikka hän hymyili.

Sitten saatoin minä häntä kappaleen matkaa, ja tultuamme järvirantaan, kimmelsi ja välkkyi vesi taas pitkistä ajoista. Viivyttyämme rannalla hetkisen aikaa, muistin, että minun piti hankkia äidilleni syötävää.

Katselin tyttöä vieressäni — hän seisoi siinä aivankuin keskellä aaltojen välkkynää ja kellojen soittoa, ja minä suutelin häntä vielä kerran. Meidän- ei tarvinnut tehdä mitään lupauksia, me katsoimme vain toistemme silmiin ja sitten riensimme kumpainenkin tahoillemme.