Part 8

Matkalla kokosin suuren joukon sieniä tekasemaani tuohiseen, mutta kotona varoin kertomasta vanhemmilleni, millaisia aikeita minulla oli. Salaa puhdistin sienet ja keitin ne tytön ohjeen mukaan. Leikkelin ne niin pieniin paloihin, etteivät vanhukset huomanneet, mitä he oikeastaan söivät ja kerroin saaneeni ruuan nimismieheltä, jonka kruunu oli valtuuttanut jakelemaan sitä kansalle. He olivat niin uupuneita ja nälkiintyneitä, etteivät jaksaneet urkkia eivätkä epäillä — he vain söivät ja minä näin heidän pitävän ruuasta.

Vasta muutaman päivän kuluttua kerroin heille, mitä he niin hyvällä maulla söivät, ja sen jälkeen auttoi äiti minua sienien etsimisessä niin että minulta jäi aikaa muuhun työhön.

Kävin taas innolla käsiksi maanviljelykseen, sillä isä oli sen melkein kokonaan heittänyt oman onnensa nojaan. Ilma oli muuttunut ja maa kuivui nopeasti. Valjastin ainoan säilyneen hevosemme auran eteen ja aloin kyntää, ja kun hevonen uupui, kaivoin minä ojaa. Ensimmältä katseli isä vaan huoaten puuhiani, mutta vähitellen rupesi hän auttamaan minua. Sitten pistin säkin kainalooni ja lähdin nimismiehelle, jonka olin kuullut jakelevan siemenruista. Sainkin sieltä muutaman kapan ja ennen talven tuloa versoi pellollamme hento oras — kuitenkin siksi vahva, ettei pakkanen sitä voinut vahingoittaa.

Mutta sen kasvaessa saapui rutto meidänkin seutuihimme. Nämä kauhun ja tuskan ajat tahdon kuitenkin jättää kuvailematta ja säästää sinun nuorta sydäntäsi. Kuka tietää, mitä elämä on sinun osallesi varannut. Miksi siis lisäisin sen synkeitä ja mustia kuvia.

Kuolonenkeli hiipi meidänkin majaamme ja vei meiltä äidin. Isä odotteli murtuneena ja hiljaisena vuoroaan, mutta se ei vielä näyttänyt olevan käsillä. Kirkastunut ilma tuntui vieneen taudilta voiman, joten se ei enää pystynyt muihin kuin heikkoihin ja nälkiintyneihin. Niistä taloista, joissa kauvan oli oltu ilman vahvistavaa ravintoa, vei se koko väen, mutta minä luulen meidän uuden ruokajärjestyksemme pelastaneen isän ja minut.

Me olimme kokoilleet sieniä koko talveksi ja paljon puolukoita, joista keitimme puuroa suurustaen sen sammalilla. Mutta äiti oli viime aikoina yhä heikontunut, luulen yleisen puutteen ja hädän koskeneen niin syvästi häneen, ettei hän enää kyennyt vastustamaan tautia.

Kesken töitäni ja suruani tuntui rautakäsi äkkiä pusertavan sydäntäni. Tulin ajatelleeksi, että kuolema voisi viedä rakastettunikin niinkuin se oli vienyt äitini, ja tämä ajatus sai kuokan heltiämään kädestäni, enkä minä saanut rauhaa, ennenkuin tiesin kuinka asia oli. Sitä ennen en ollut tuntenut erityistä tarvetta nähdä Liisaa, mutta nyt en olisi voinut odottaa päivääkään. Minun mielestäni ei Herramme voinut olla niin julma minua kohtaan, että olisi riistänyt tytön minulta, mutta ajatellessani ympäristöäni ja nähdessäni, kuinka kuolema joka talossa oli erottanut vanhempia ja lapsia, miehiä ja vaimoja ja nuoria rakastavia toinen toisistaan, ymmärsin olleeni julkea vaatiessani itselleni erityistä Jumalan armoa.

Vielä samana päivänä lähdin Isoonkylään, joka nimestään huolimatta oli varsin vähäinen, ja pieni metsäpolku vei sinne.

En luonnollisesti voinut tietää, mikä oli lautamies Peltosen talo ja menin lähimpään mökkiin tiedustelemaan. Nurkassa istui vanha eukko huojuttaen ruumistaan ja valitellen kyyneleittä hiljaa ja lohduttomasti kuten ihmiset siihen aikaan tekivät. Huomatessaan minut tuijotti hän minuun kuin aaveeseen ja minä näin, kuinka vaikea hänen oli koota ajatuksiaan niin paljon, että voi vastata kysymyksiini.

Peltosen talo oli toinen täälläpäin. Se oli ainoa, jossa rutto ei ollut vieraillut. He olivat varmasti liitossa paholaisen kanssa ja elivät niinkuin ei mitään olisi tapahtunut ja neuvoivat ihmisiä syömään sieniä lehmien lailla. Siinä talossa eivät asiat olleet oikealla laidallaan. Pojat olivat toki Ruotsissa sotaväessä, mutta tyttö oli kotona ja hänestä varsinkin voi huomata, että he olivat tekemisissä pahojen voimien kanssa — niin lumoavan näköinen hän oli.

Ja eukko puristeli surullisena päätään ja rupesi vaikeroimaan kuolleita omaisiaan. Mutta minä olin väsynyt ja heikko kuin lapsi. Äkillisestä vapautuksen tunteesta olivat hermoni kuin lamassa, ja nyt vasta selveni minulle, mitä se olisi merkinnyt, jos hän todella olisi ollut poissa. Hänen vuoksensahan ainoastaan olin tehnyt työtä ja ahertanut. Mutta samalla tunsin, ettei minulla vielä ollut rohkeutta kohdata hänen ylpeätä isäänsä, vaan että minun vielä kauvan täytyi tehdä työtä uskaltaakseni tarjota kodin hänen tyttärelleen.

Hiljaa hiivin tuvasta ja lähdin kotia kohti. Kävellessäni palasivat voimani ja loppumatkan minä juoksin päästäkseni kyllin pian käsiksi keskeytyneeseen työhön.

Koko talven valmistelin huonekaluja, niin siroja ja kauniita, ettei sellaisia oltu meidän seuduillamme nähty, ja korjailin maanviljelyskaluja. Isä katseli puuhiani aina yhtä hiljaisena ja alakuloisena. — Mitä hyödytti ponnistelu, kun Herramme oli hyljännyt meidät eikä antanut peltojen kasvaa? — Mutta minä tunsin niin ihmeellisen varmasti raskaitten vuosien loppuneen, tein työtä Liisan vuoksi ja viheltelin työn ohessa niinkuin vielä nytkin teen.

Sitte saapui kevät. En koskaan ennen ollut sitä niin kauniiksi huomannut. Elämä pursusi esiin kaikkialla luonnossa, ja kaikilla elävillä olennoilla tuntui olevan sama kaipuu kuin minullakin. Kaikki rakensivat pesää rakkailleen, kaikki kokoilivat varoja ja keinoa, uusi elämänhalu täytti koko luomakunnan, ja linnut viheltelivät ja lauloivat niinkuin minäkin. Minä ymmärsin luontoa paremmin kuin koskaan ennen aina kaislikossa leikitsevistä ja hyppivistä mykistä kaloista pilvien tasalla leijaileviin, ylpeästi kaarteleviin kotkiin saakka. Ja ruis, minun rukiini vihersi vehmaana ja lupaavana, ja multa tuoksui ohrapellolla, jota valmistelin kylvöä varten. Talven kuluessa olin ampunut susia ja ilveksiä, jopa yhden karhunkin ja myynyt nahat kaupungissa. Rahoillani olin kruunun vilja-aitasta ostanut tynnyrin ohria ja kaksi tynnyriä kauroja. Ja kurkiparvien iloisena palatessa vieraalta maalta ja lentäessä talon katon yli, kylvin siemenen pehmeään multaan; seuraavana yönä kasteli maan lämmin siunattu kevätsade, ja melkein joka ainoa jyvä iti.

Hyvä Jumala, kuinka vilja sinä vuonna kasvoi. Olin kylvänyt siemenen harvaan, sillä maa oli lihavaa ja siementä oli vähän, mutta joka jyvä sysäsi kimpun olkea. Päivänpaiste ja sade vaihteli tarpeen mukaan, ja vihdoin huomasin minä isänikin voimain alkavan elpyä ja virkistyä. Kun hän luuli olevansa huomaamatta, hiipi hän pellolle ja seisoi siellä pitkät ajat katsellen kylvöä kyyneleet silmissä. Minä ymmärsin hänen pelkäävän, että viljalle tapahtuisi jotakin, ja toivovan ja odottavan tähkien tuleentumisaikaa. Vähitellen rupesi hän auttamaan minua kesanto töissä ja heinänkorjuussa. Minä kokosin sinä vuonna paljon heiniä, sillä lehmällä oli vasikka, jonka aijoin kasvattaa, ja sitäpaitsi sai Liisa ainakin yhden lehmän myötäjäisiksi kotoaan.

Elonajan saapuessa huojui pellolla raskaita, kultaisia tähkäpäitä, ja kun ruis oli harvaan kylvettyä, ei se ollut laossakaan, vaan seisoi suorana ja lainehti tuulessa. Vielä viime päivinä pelkäsin hallaa niin etten voinut nukkua öisin, ja minä kuulin isänkin vääntelehtivän vuoteellaan. Välistä nousi hän keskellä yötä käydäkseen pellolla katsomassa, oliko kaikki ennallaan.

Mutta ei mitään tapahtunut, ja kun hetki oli käsissä, nousimme me päivän koittaessa, kävimme silmät säteilevinä pellolle, ryhdyimme leikkaamaan viljaa hiljaisina ja hartaina ja sidoimme ja pystytimme kauniita kuhilaita. Joka korsi oli meille kallisarvoinen, ja lyhteet olivat niin hienosti sidotuita kuin olisivat ne aiotut tupaa koristamaan. Kun aurinko paistoi niille, näyttivät ne puhtaalta kullalta.

Seuraava päivä oli sunnuntai ja vielä samana iltana kerroin minä isälle aikovani mennä naimisiin lautamies Peltosen Liisan kanssa. Hänen vanhat kasvonsa hymyilivät, sillä nyt alkoi hän ymmärtää, mikä oli ollut minun työhaluni ja voimaini lähde. Ja hän lupasi ruveta puhemiehekseni.

Sinä yönä en paljon nukkunut, ja jo auringon noustessa aloin siistiä ja puhdistella rattaita, joita ei oltu käytetty pitkiin aikoihin. Olin ne keväällä uudelleen maalannut, niin että ne välkkyivät ja kiilsivät jo loitolle. Hevonen oli saanut levätä viime päivinä, ja sitäkin puhdistelin ja harjasin, kunnes se kiilsi kilpaa rattaitten kanssa. Isän tullessa ulos oli kaikki jo valmiina matkaa varten.

Silloin hymyili ukko uudelleen ja veitikka välähti hänen silmissään.

Päästäkseen hevosella Isoonkylään täytyi tehdä pitkä kierros, joka pitensi välimatkan kaksinkertaiseksi, mutta mitäpä se teki. Aurinko paistoi, ja ajaessamme järvien ohi, kantoi vesi luoksemme kirkonkellojen kaikua, ja ilma oli niin kuulakasta ja kirkasta kuin se vain syksyisin voi olla. Monet talot tien varsilla olivat vielä autioina, mutta ne ihmiset, joita kohtasimme, hymyilivät meille ikäänkuin olisivat aavistaneet asiamme, ja toivo leikki heidän katseissaan. Kaikki tuntuivat odottavan uutta aikaa, joka koittaisi uusin kylvöin ja uusin sadoin. Eikä kukaan voinut silloin vielä aavistaa, että tulevaisuus toi mukanaan vielä raskaampia koettelemuksia kuin äsken eletyt olivat olleet.

Pian vierähtivät rattaamme Isoonkylään, ja kaikkialla, minne ihmisiä oli jäänyt, pilkisteli iloisia, kalpeita kasvoja avonaisista ovista. Lehmät ammuivat, kukot lauloivat ja kirkonkellojen soitto kuului tänne asti.

Peltosen talon rapulla seisoi nuori tyttö varjostaen kädellään silmiään ja katsellen meihin aivankuin olisi hän odottanut meitä, ja minä tunsin hänet heti Liisaksi; mutta kirkas valo esti hänen tuntemasta minua, ennenkuin olimme aivan rappujen ääressä. Silloin lennähti hän hehkuvan punaiseksi ja juoksi sisään.

Huoneesta tuli nyt ulos voimakas, komearyhtinen mies, jollaista ei siihen aikaan usein tavannut. Nähdessäni hänet, lannistui rohkeuteni suuresti, mutta sitten ajattelin, että Liisa ja minä pidimme niin paljon toisistamme, ettei mikään voisi meitä erottaa, vaikka ukko siinä paikassa tekisi hänet perinnöttömäksi.

Astuttuamme sisään suureen tupaan, istuivat ukot kauvan hiljaisina ja totisina ja alkoivat vihdoin puhua lupaavista vuodentuloista. Minä en voinut muuta kuin istua vaieten ja katsella Liisaa, joka autteli äitiään askareissa. Mitä enemmän häntä katselin, sitä mahdottomammalta minusta tuntui voittaa tuo ylpeä tyttö omakseni. Ukkojen keskustelu kuului korviini epäselvänä sorinana, ja melkein unohdin matkamme tarkoituksen; katselin Liisaa vain kuin kaunista taulua kirkossa, kunnes hän salaa nyökäytti minulle päätään ja meidän katseemme yhtyivät. Silloin tunsin jälleen metsänneitoni lumoavat silmät ja minut valtasi samanlainen riemu kuin silloin, jolloin aurinko ensi kerran murtausi esiin monikuukautisen sumun läpi.

Hän iski minulle merkitsevästi silmää ottaessaan vesiämpärin ja lähtiessään kaivolle. Silloin muistin, että minun oli käytävä katsomassa hevosta ja pujahdin myöskin ulos. Kaivolla kohtasimme toisemme, ja hevosen juodessa voimme hetkisen rauhassa puhella.

— Poika, poika, — sanoi hän hiljaa ja nuhdellen, — missä olet niin kauvan viipynyt? Jos en olisi luottanut sinuun, en tiedä, mitä olisin tehnyt.

Silloin kerroin hänelle kaikesta, mitä olin saanut aikaan siitä saakka kun ensimäisen ja ainoan kerran tapasimme toisemme, kuinka olin koko vuoden tehnyt työtä vain hänen edestään ja kuinka Jumala oli minua siunannut. Ja hän hiipi minun luokseni hevosen taakse ja suuteli minua, ja hänen suutelonsa vilvotti ja virkisti kuin raikas vesi.

Astuessamme sisään seisoivat molemmat ukot käsi kädessä ja hymyilivät kumpainenkin yhtä ystävällisesti.

— Tule nyt, poikaseni, lyömään kättä tulevan appesi kanssa, sanoi isä iloisesti. — Minä sain ensin hyvästi otella sinun puolestasi, ja vasta kerrottuani, kuinka olet ponnistellut ja tehnyt työtä koko vuoden ja saatuani emännänkin puolelleni, aloin päästä voitolle.

— Niin, niin poikaseni, — puolusteli itseään vanha, ylpeä talonpoika, — minun sukuni on aina ollut jäykkäniskaista, enkä minä tahtonut vävykseni minkäänlaista nahjusta, joka pienimmänkin vastoinkäymisen sattuessa kallistaa päätään. Sellainen se olla pitää, joka uskaltaa puristaa moskovalaista kauluksesta, jos sikseen tulee, tai vääntää peltoa metsästä ja kiristää nälkävyötä tarvittaissa. Minä pidän sinusta, poika, ja vihollisen hyökätessä maahan lahjoitan sinulle vanhan pamppuni. Se on aikoinaan halkaissut toisenkin pääkallon.

Ja sitten puristin molempien vanhusten kättä, ja asia oli selvä.

Niin, tyttö, oletkohan koskaan elänyt sellaisia vuosia, jolloin aurinko ei keväisinkään näyttäydy viikkokausiin, jolloin lumi hitaasti sulaa ja raskaat, painostavat pilvet vähän väliä lähettävät uuden lumen vaivoin valmistetulle maalle? Ja sitten koittaa päivä, jolloin pilvet hajoavat ja aurinko paistaa ja lämmittää sellaisella voimalla, jollaista sillä ei enää muistanut olevankaan. Hetkessä sulaa äsken tullut lumi vieden vanhan muassaan. Leivonen, jota sinä keväänä ei ole vielä kuultu, alkaa riemuita ilman sinessä ja rastaat yhtyvät lauluun. Jos sellaista olet nähnyt ja kokenut, voit ymmärtää, millainen ihmissielu on sellaisena päivänä, kuinka ilo ja riemu tunkee syvälle sydänjuuriin saakka niin että melkein tekee kipeätä — silloin myöskin käsittänet, millainen minä olin niihin aikoihin — ja minä luulen melkein koko maan tunteneen samaa. Ja seuraavana vuonna peltojeni ollessa täydessä kasvuvoimassa ja kynnössä ja kylvössä kuten entisinä hyvinä aikoina, soivat kirkonkellot Liisalle ja minulle, ja minä toin hänet kotiini, joka seisoi aivan tämän majan paikalla.

IV.

Syksy.

Kuinka kaikki oli ihmeellistä! — Hän ei saanut unta ennenkuin aamu-yöstä. Hänelle oli selvinnyt, että sen naisen, josta Sakari puhui, täytyi olla kokonaan toisenlaisen kuin Maijan ja Ullan, sillä heistä ei Sakari olisi voinut sillä tavalla pitää. Tuota suloista nuorta naista täytyi Ellankin kunnioittaa kuin korkeampaa olentoa ja hänen tähtensä tahtoi hän ahertaa ja tehdä työtä saadaksensa hänen kotinsa kauniiksi ja päivänpaisteiseksi, kun hän vihdoin palaa sinne pitkän maanpakonsa jälkeen. Sillä tavalla voisi hän tuoda ilmi kiitollisuutensa Sakariakin kohtaan. Mutta kaiken alla oli jonkinlainen ihmeellinen uhrauksen tunne, jota ei hän käsittänyt, mutta joka antoi hänen päätöksellensä omituisen pyhyyden ja tärkeyden leiman. Ja se rauhoitti häntä niin, että hän saattoi nukkua.

Ja päivät kulkivat tasaista kulkuaan ainakin ulkonaisesti. Mutta koskaan ei pienessä havumajassa päästy todelliseen arki-elämään ja arkitunnelmaan — aina oli ikäänkuin juhla- ja pyhäpäivä. Ei missään ollut Ellan laulu kaikunut niin kirkkaana ja täyteläisenä metsässä ja järvellä eikä hänen naurunsa niin raikkaan iloisena kuin pienessä metsänrajassa. Metsästyksellä, kalastuksella, taloustoimilla — kaikella oli täällä oma salaperäinen viehätyksensä. Juhlatunnelman toi kai se, että tyttö aina ajatteli, kuinka hän parhaiten voisi tehdä isäntänsä mielen mukaisesti. Voittaakseen hänen tyynen, hyväksyvän hymyilynsä saattoi hän panna viimeiset voimansa alttiiksi. Hän ei koskaan torunut eikä kinaillut kuten Miina ja Tilda, mutta tyttö saattoi aina sittenkin huomata, oliko mies häneen tyytyväinen vai tyytymätön.

Aivan oikein, tyttöseni, tarvitsi hänen vain sanoa ja tytön kekseliäisyys ja näppäryys saivat ihmeitä aikaan; ja sitten lisäsi hän tavallisesti, — aivan tuolla tavalla olisi varmaan Liisakin menetellyt.

Molemmat ajattelivat alituisesti Liisaa tähän aikaan. Aina he neuvottelivat, mistä hän eniten pitäisi ja lopuksi tottuivat he niin siihen, että hän oli jo aivankuin tulossa. Kaiken valmistivat he ikäänkuin kehykseksi nuorelle, kultakutriselle tytölle, jolla oli lumoavat, siniset silmät.

Mutta näin työskennellessään toisten hyväksi, ei Ella koskaan päässyt oikein vapaaksi siitä tunteesta, että kaikki tämä oli sittenkin hänen omaansa. Eikä hän koskaan ollut sellaisella huolella ja rakkaudella hoitanut ja vaalinut kotieläimiä ja kasveja kuin täällä Sakarin luona. Yksinpä nauriita ja herneitä kohtaan tunsi hän melkein äidillistä hellyyttä ja joka aamu kävi hän katsomassa, minkä verran ne olivat yöllä kehittyneet. Hevonen ja koira olivat hänen parhaita ystäviään ja koettivat sitä kaikin tavoin osottaa. Kaikessa oli ihmeellinen kodin tuoksu ja tunnelma, jota hän ei milloinkaan ennen ollut kokenut.

Hänellä oli synnynnäinen kauneusaisti, jonka harvoin tapaa kansanlapsessa ja joka nähtävästi oli jäännös hänen hienosta syntyperästään. Tämä vaisto sai hänet ahkerasti työskentelemään tuvan ympäristöjen kaunistamiseksi. Hän täytti kuopat mullalla niin että maa tuli tasaiseksi ja istutti puita — koivuja, pihlajia ja tuomia, ja mies katseli hymyillen hänen puuhiaan ja auttoi häntä silloin tällöin raskaammissa töissä. Välistä puristi hän päätään, mutta hymyili kuitenkin ja se yllytti tyttöä vieläkin enemmän. Hän tiesi, että siitä tulisi kaunista, kunhan hän vain saisi kaiken valmiiksi. Koko talo luotaisiin aivankuin uudelleen häviön keskeltä, ja hän saattoi nähdä sen elävästi edessään sulkiessaan silmänsä. Tämän kuvan mukaiseksi koetti hän saada sen todellisuudessa, mutta se oli sangen vaikeata, sillä häneltä puuttui tarpeellisia välikappaleita ja aineksia. Asuintuvankin, joka kerros kerrokselta alkoi nousta tuloksena Sakarin työstä, saattoi hän nähdä valmiina mielikuvituksessaan ja välistä täytyi hänen ehdottaa muutamia muutoksia rakennuksen suhteen saadakseen sen mielikuvansa mukaiseksi. Mies katseli ihmeissään tyttöä tämän pyytäessä häntä tekemään akkunat vähän suuremmiksi kuin mitä hän alkuaan oli aikonut tahi asettamaan katon harjahirren hieman korkeammalle, että katto tulisi jyrkemmäksi.

— Vai ymmärrät sinä tuoleistakin, — ihmetteli hän, — minä olen kyllä kaupungeissa sellaisia nähnyt, ja kenties on Liisa siihen tottunut.

Ja hän seurasi tytön neuvoa.

Suurinta päänvaivaa tuotti hänelle puolikuun muotoinen, loistava kukkapenger, jonka hän välttämättä tahtoi saada talonsa eteen. Hän näki suunnattomasti vaivaa saadakseen hieman sen suuntaistakin toimeen. Hän kokosi hienoa metsämultaa ja istutti siihen kaikenkaltaisia kukkasia, orvokeita, esikkoja, maariankämmeköitä, illakkoja ja sinivuokkoja ja suuria sinikelloja, jotka soittaisivat hiljaista hartautta. Ensi kesänä versoisivat ne kaikki ja kukkisivat, ensin sinivuokot ja sitten muut vuoronsa perään niin että kukkapenger aina olisi värejä ja tuoksuja tulvillaan.

Välistä tarttui hänen kauneusaistinsa mieheenkin, joka silloin oli niin neuvokas ja kekseliäs, että tyttö aivankuin taika-iskulla pääsi pahimmasta pulasta.

Se oli uutteran työn, mutta myöskin työn ilon aikaa. Hänestä tuntui kuin ei hän olisi elänytkään ennen harhaillessaan villikissan tavoin ympäri metsiä. Silloin oli hänen toimintansa ollut vaistomaista aivankuin pienen petoeläimen, mutta nyt teki hän työtä sekä järjellään että sydämellään, ja juuri tästä lähtevä tyydytys se arvatenkin oli, joka sai hänen laulunsa soimaan ja hänen naurunsa riemukkaasti helähtelemään.

Ja sittenkin oli kaiken ilon seassa hetkiä, jolloin epätoivo ja suru ahdistivat hänen sieluaan hänen itsekään ymmärtämättä, mistä syystä. Hiljaisina iltoina järven punertaessa auringon laskussa ja rastaan uneksivasti laulaessa hiipivät nuo synkät hetket hänen luokseen väijyen ja salaa. Hän tunsi silloin omituista tyytymättömyyttä, ja sielussa oli ihmeellinen kalvava alakuloisuus, joka saattoi viedä häneltä yön unenkin. Ja välistä voi tuo tunne vallata hänet yksinäisillä metsästysretkillä hänen katsellessaan tummalla metsälammella uivaa tavisorsaa, jonka poikaparvi sukelteli ja pulikoi vedessä emon ympärillä. Ja välistä tunsi hän sen suopursun raikkaasti ja voimakkaasti tuoksuessa kostealla mättäällä. Silloin täytyi hänen kiirehtiä kotiin, vaikka ei ollut laukaustakaan ampunut, ja vasta kuultuaan Sakarin tyynen äänen, sai hän rauhan. Heidän iltaisin istuessaan tulen ääressä, voi hän lapsellisesti toivoa, että mies hiljaa hyväilisi hänen hiuksiaan, tai että hän saisi nojautua hänen olkapäätään vasten, mutta selittämätön ujouden tunne esti tyttöä aina lähestymästä häntä. Ja joskus toivoi hän, että mies kerran suuttuisi häneen oikein kiivaasti, tekisi hänelle pahaa, löisi häntä tai repisi häntä tukasta vahvoilla käsillään. Se olisi varmaankin helpottanut hänen rintansa polttavaa tuskaa. Etenkin hänen puhuessaan vaimostaan tuli tyttöön tuo kalvava tunne. Ja mitä pitemmälle aika kului sitä useammin hän sen teki. Hän aivankuin etsi syitä ja aiheita ylistääkseen poissaolevaa Ellalle. Aina muisti hän uusia piirteitä vaimonsa luonteessa ja ulkonäöstä, kunnes hänestä vihdoin Ellan mielikuvituksessa muodostui jonkinlainen katolilaisten pyhä neitsyt. Ja nuori tyttö alkoi kaukaa jumaloida vierasta naista, joka ei ollut lihaa eikä verta, vaan aivankuin kuutamovälkettä ja aaltojen kimaltelua. Sakari muisti vaimostaan vain hänen valoisat, hymyilevät puolensa ja hänen kuvaillessaan niitä Ellalle, tuli hän vielä enemmän niitä kaunistaneeksi. Ja niin tuli hänen vaimostaan henkiolento, joka ei luonut pienintäkään varjoa ympärilleen, taivaan enkeli, joka oli astunut alas heidän luokseen sulostuttaakseen ihmisraukkojen viheliäistä elämää. Heidän yhteinen työnsä oli jonkinlaista korkeamman olennon palvelemista ja vei heidät aina lähemmäksi toisiaan. He kävivät melkein uskonnollisesti hartaiksi puhellessaan hänestä ja pohtiessaan, kuinka heidän työnsä häntä miellyttänee.

Valoisat, hiljaiset kesäyöt olivat hänen vaikeimpia hetkiään. Vaikka hän oli ahkerasti työskennellyt koko päivän, voi hän harvoin saada unta — varsinkin jos kuuli rastaan laulavan. Silloin kävi hänen rintansa kalvava tuska aina polttavammaksi. Se jäyti ja kulutti häntä, uhkasi tukahuttaa hänet ja nosti kyyneleet hänen silmiinsä. Vasta hetkisen itkettyään voi hän saada rauhan.

Mutta uutisasukaskin tuntui päivä päivältä käyvän hiljaisemmaksi ja totisemmaksi, ja silloin tällöin oli tyttö huomaavinaan hänen pitkään ja tuskaisesti katselevan häntä niin että tyttöä joskus pelotti. Ja välistä kuuli hän hänen öisin heittelevän vuoteellaan niinkuin ei koskaan ennen, ja luullessaan hänen jo nukkuneen, voi hän kuulla vuoteelta raskaita huokauksia ja kuiskaavaa puhetta aivankuin kuume olisi häntä vaivannut.

Vihdoin ohran alkaessa tuleentua, oli uusi tupa vesikatossa. Katto oli aivan niin korkea kuin hän oli kuvitellutkin, ja koko rakennus sopeutui niin hyvin ympäristöönsä, että se ikäänkuin suli kokonaisuudeksi sen kanssa. Vähitellen oli Ella kokoillut lastut kukkamaittensa alustoiksi niin että ainoastaan valkeat, vastaveistetyt hirret loistivat vihreätä taustaa vasten. Ja hän tiesi kyllä, miltä kaikki näyttäisi, kunhan vain pihlajat ja muut hänen istuttamansa puut ehtisivät kasvaa. Sakari oli hirsien kuivuttua luvannut maalatakin tuvan, ja silloin oli hänen unelmoimansa kuva täydellinen. Tällaisessa pienessä tuvassa voisi elämä tuntua hiljaiselta ja tyyneeltä kuin pienen metsäjärven, jonka salaperäistä syvyyttä ei koskaan myllerretä, vaikka päivän tuulet liikuttelevatkin sen pintaa, joka milloin välkkyy auringon paisteessa, milloin tummuu myrskyssä ja sateessa. Ehkä kohtalo sallisikin hänen jäädä tänne palvelemaan sisarena vierasta, vaaleata naista, joka liikkuisi täällä hiljaa kuin päivänsade ja vallitsisi kaikkea ja niinkuin aurinkokin elähyttäisi kaiken. Se oli kaunis unelma, mutta minkätähden toi se tuskaa hänen sydämeensä. Täytyikö ihmisen sitten aina korkeimman kauneuden ja onnen ohessa tuntea kaihoa ja ikävää niinkuin ensimäisinä kauneina kevätpäivinä.