Part 6

Tyttö istuutui hänen viereensä hirrelle ja alkoi kertoa elämästään niin pitkältä kuin muisti. Välistä nyökäytti kuuntelija ymmärtävänä päätään, ja tytön jättäessä kertomukseensa liian suuria aukkoja, teki hän pienoisen kysymyksen, josta tyttö heti ymmärsi, mitä hän tahtoi tietää. Oli niin helppoa puhua sellaisen kanssa, joka aivan kuin tuli häntä vastaan ajatuksineen ja auttoi häntä sanomaan selvin sanoin sellaista, jota hän ennen oli vain himmeästi aavistanut. Kun hän tuli viime päivien tapauksiin, istui mies synkkänä ja äänettömänä silloin tällöin nyökäyttäen päätään joko hyväksyen tai ymmärtäen.

— Sinä teit oikein, — sanoi hän päättävästi. — Et olisi voinut muulla tavoin menetellä tuon lurjuksen ollessa talossa. Naisraukat, joiden täytyi jäädä sinne hänen kanssaan elämään!

— Mutta he jäivät niin mielellään, — sanoi Ella.

— Minä yksin häntä vihasin.

Silloin hymyili mies surumielisesti ja alkoi kertoa hävittävästä sodasta, joka useilta seuduin maatamme oli vienyt jokaisen miehen niin että naisraukat, jotka vaan muistivat miesten hyviä puolia, olivat ruvenneet palvelemaan heitä melkein puolijumalina. Hän oli muuallakin kuullut kerrottavan, että naiset olivat suudelleet miesten jalanjälkiä. — Mutta — lisäsi hän synkkänä, — ne olivatkin kunnollisten miesten eivätkä lurjusten.

He vaikenivat kauvan aikaa, ja illan rauha laskeutui yli seudun. Aurinko laski järven taa, jonka pinta oli käynyt tyyneksi ja kirkkaaksi. Sorsat narisivat kaislikossa ja rastas lauloi honkametsässä. Korkealla ilmassa kaarteli yksinäinen kalalokki siivet punaiselta hohtaen laskevan auringon valossa.

— Kuinka täällä on kaunista, — kuiskasi tyttö ja hänen sydämeensä hiipi surunsekainen rauha, tunne siitä, että kaikki vanha oli nyt loppunut ja että elämä avautui hänelle kokonaan uusin kokemuksin rauhallisena ja hyvänä. Ensi kerran tunsi hän himmeästi, että elämä voi tarjota muutakin kuin metsän kuollutta rauhaa — jotakin kaunista ja ihanaa, jolle hän ei vielä löytänyt sanoja. Uinuva yhteiskuntatunne, joka saa ihmiset kuten eräänlaiset eläimetkin kokoontumaan perheiksi, suvuiksi, heimoiksi, ja kansoiksi, virisi hänessä, ja hän tunsi, kuinka raskasta olisi ollut jälleen jäädä yksin eikä saada puhua kenenkään kanssa.

Mies tuntui aavistaneen hänen ajatuksensa.

— Mitä me nyt teemme, tyttö? — kysyi hän. — Takaisin et sinä voi etkä tahdo palata, metsään et saa yksinäsi jäädä, ja tuskin voit omin päin saada selvää, vieläkö omaisiasi on elossa. Ehkä on parasta, että toistaiseksi jäät minun luokseni. Vaimoni voi kyllä saavuttuaan tarvita apua, ja siihen asti saatat hoitaa talouttani. Ja jos olet niin taitava metsästäjä kuin kerroit, säästät minulta paljon aikaa. Mitä sanot, Ella?

Silmänräpäyksen empi hän vielä, ja hänessä leimahti viimeisen kerran epäluulo miehiä kohtaan, mutta nähdessään hänen ojennetun kätensä, tarttui hän siihen ja puristi sitä melkein miehen voimalla.

Minä luotan sinuun, — sanoi hän yksinkertaisesti.

— Päätetty, vastasi mies iloisesti. — Mutta tule nyt, niin näytän sinulle linnani, ja me saamme etsiä sieltä sinulle jotakin vaatteeksi sopivaa.

He menivät yhdessä kuusimajaan, joka oli niin hyvin tehty ja niin tiheä, että se hyvin saattoi suojata sadetta vastaan. Keskelle lattiaa oli mies rakentanut pienen tiilisen tulisijan ja sen yläpuolella, tukevassa seipäässä riippui suuri, ruosteinen rautapata. Tulisijan takana oli pieni kasa kuusenhavuja, joille oli levitetty hevosloimi. Se oli hänen vuoteensa.

Tyttö huomasi heti, ettei täällä ollut esinettäkään liikaa, eikä mitään sellaista, joka olisi ollut yksinomaan mukavuuden tai kauneuden vuoksi, ja ensi tilassa päätti hän hieman somistella asuntoa. Ainoa, jota isäntä näytti tahtovan suojella, oli nurkassa seisova, huolellisesti hevosloimeen kääritty pyssy. Sitäpaitsi oli siellä suuri arkku, jonka sisällyksestä hän ei tietänyt, mutta sekin oli yksinkertainen ja karkealla punamaalilla sivelty.

Mies katseli neuvottomana ympärilleen majassa niinkuin olisi hänkin vasta nyt huomannut sen kodikkuuden ja somuuden puutteen.

— Totisesti ei huonekalusto ole kovinkaan kehuttava, mutta me saamme kai luvan tulla toimeen. Minä katson, onko täällä sinulle peitettä ja vaatteen apua. Odotahan vaan.

Ja hän avasi arkun, jossa oli kaikenlaista vaatetavaraa ja tarvekalua. Ylimpänä oli tosin kulunut, mutta kaunis ryijy. Mutta vaikka hän käänsi arkun koko sisällön ylösalasin, ei sieltä sittenkään löytynyt mitään tytölle vaatteiksi kelpaavaa.

− No niin, — sanoi hän vihdoin asettaen kaiken paikalleen arkkuun. — Ehkä keksimme jonkun keinon huomenna. Mutta laita nyt minulle vähän ruokaa sillä aikaa kun käyn katsomassa Pollea ja veistän hirteni valmiiksi.

Ja nyökäyttäen vielä kerran ystävällisesti tytölle, läksi hän ulos.

Lämpimän ystävyyden tunne täytti tytön sydämen. Hän oli mielestään jollakin tavoin rikkonut miestä kohtaan ja tunsi nyt itsensä velvolliseksi hyvitykseen. Hän tunsi sen hämärästi, ja tämä tunne sai hänet melkein kuumeiseen toimintaan. Silmänräpäyksessä räiskyi tuli suuren padan alla. Pihalla oli hän nähnyt ränsistyneen kaivon, ja pyssyn viereen majaan oli huolimattomasti heitetty ammuttu teeri. Kaivon vesi oli kirkasta ja raikasta, vaikka kehä olikin kokonaan laho, ja pian oli hänellä lintu padassa. Odotellessaan veden kiehumista, otti hän toisen hevosloimen ja juoksi metsään etsimään pehmeitä sammalia ja oksia vuoteiksi. Kun hän palasi takaisin suuri nyytti selässään, ei mies ollut häntä huomaavinaan, vaan veisti uutterasti hirttään pieni hymy huulillaan.

Sitten teki tyttö hänen vuoteensa pehmeäksi ja tasaiseksi kuin olisi siinä ollut hienoja höyhenpatjoja, ja levitti sille ryijyn. Hevosloimen ripusti hän viereiseen seinään niin että koko se osa majaa näytti jo oikein lämpimältä ja kodikkaalta. Omalle vuoteelleen levitti hän toisen ryijyn. Ulkona oli hän nähnyt kaksi poikkihakattua hirrenpäätä. Ne pyöritti hän sisään istuimiksi, ja arkun laakea, tasainen kansi oli erinomainen pöytä, jolle hän kattoi kaksi arkusta löytämäänsä savilautasta ja tinalusikkaa. Pari kertaa käväsi Usko hänen luonaan, katseli ihmetellen ympärilleen ja heilutti häntäänsä.

Mieskin oli jo lopettanut työnsä ja seisoi hetkisen ikäänkuin uneksien hevosen vieressä, jonka tasainen pureskeleminen toi omituisen tyydytyksen ja viihtymyksen tunteen hiljaiseen iltaan. Hän oli niin kauvan saanut olla ilman ihmisseuraa, että jo paljas tietoisuuskin tytön läsnäolosta antoi tälle illalle kokonaan toisen leiman kuin edellisille, jolloin hän oli äänettömänä valmistanut ateriansa ja syönyt ja työstä uupuneena heittäytynyt vuoteelleen.

Nyt levisi majasta aina hänen luokseen asti paistetun linnun miellyttävä tuoksu, ja hän tunsi jonkun pitävän hänestä huolta, mikä on niin mieluisaa työtä tekevälle miehelle. Vihdoin ilmestyi tyttö ovelle pyytäen häntä ujosti hymyillen ruoalle.

Hänen astuessaan majaan, seisoi Ella keskellä huonetta ja katseli lapsellisesta ylpeydestä punastuen vuoroin tulijaa, vuoroin laitoksiaan.

— Ei ole hullumpaa, — ja hän nyökäytti tyytyväisenä päätään. — Näkee heti, että taloon on tullut nainen. Tuolla tavalla olisi vaimonikin luullakseni kaiken asettanut.

Hänen ensimäisistä, kiittävistä sanoistaan kävivät Ellan kasvot vieläkin punaisemmiksi, mutta kuullessaan viimeiset, tuli hän jälleen kylmäksi ja tyyneksi. Ne ikäänkuin kohdistuivat enemmän hänen sukupuoleensa kuin häneen itseensä ja veivät hänen ajatuksensa vieraaseen naiseen, jonka mies asetti niin korkealle. Miehen ja naisen välinen suhde mahtoi sittenkin olla ihmeellisen suuri ja pyhä, koska hän vielä seitsemäntoistavuotisen eron jälkeen omisti pienimmänkin ajatuksen vaimolleen. Toiset naiset olivat sittenkin olleet oikeassa kertoessaan perhe-elämästä, vaikka he olivat olleet sokeita luullessaan Aapon omaavan kaikki heidän uneksimansa miesten hyvät ominaisuudet, hänen, joka ei ollut ainoankaan heidän kauniin ajatuksensa arvoinen.

Uutisasukas söi äänettömänä, mutta oli niin tyytyväisen näköinen, että tyttö tunsi saavansa täyden palkan työstään. Pantuaan pois veitsen ja lusikan ja luettuaan lyhyen rukouksen, nojautui hän kyynärpäänsä varassa arkunkanteen ja alkoi pakinoida milloin kysellen, milloin itse kertoen. Tämä muistutti muutamissa suhteissa Aapon juttuhetkiä lieden ääressä vanhassa kodissa. Viimeiset kekäleet hehkuivat vielä takassa, ja sauhu nousi kiemurrellen kattoon. Mutta heidän puheittensa sisällössä oli suunnaton ero. Sakari tuntui katselevan elämää aivan toisessa valossa kuin sekä Aappo että naiset kotona. Hän höysti kertomuksiaan hauskoilla jutuilla ja lystikkäillä pilapuheilla, jotka saivat tytön pitkistä ajoista lapsellisesti ja iloisesti nauramaan. Ja harvoin puhui hän ensi sijassa itsestään, etupäässä kertoi hän silminnäkijänä ja muitten mukana olleena. Ja hänen kertomuksensa olivat joko niin kauniita ja suurenmoisia, että tytön silmät kostuivat ja hänen sydämensä sykki nopeammin, tahi niin hauskoja, että täytyi nauraa hillittömästi.

Ulkona kävi ilta yhä pimeämmäksi, mutta he istuivat ja puhelivat. Mies ei ollut niin pitkään aikaan kuullut ihmisääntä, ei omaansa eikä muitten eikä niin pitkiin aikoihin saanut kertoa niistä muistoista, jotka täyttivät hänen sielunsa. Sitäpaitsi oli ihmeellisen viehättävää kertoa tuolle turmeltumattomalle luonnonlapselle, jolle kaikki oli uutta, joka ei ollut nähnyt muuta miestä kuin Aappo Terhosen ja sittenkin muodostanut itselleen niin terveitä mielipiteitä ihmisistä ja elämästä. Ei mikään ollut hänen mielestään jokapäiväistä tahi yhdentekevää, ja tämä antoi kertomuksille sellaisen runouden hohteen ja suurenmoisuuden, jota ne eivät toisissa olosuhteissa olisi kenties saaneetkaan.

Kun hän kertoi isänmaasta, sen taisteluista petollisia naapurivaltakuntia vastaan, jotka joka taholta olivat hyökänneet sinne luullen sen olevan hukassa lapsen pitäessä kuninkuutta, kun hän kertoi ensimäisestä suuresta taistelusta ja voitosta, jonka jälkeen kaikki kulkivat kuin huumauksissa voitonriemusta ja uhrautuvaisuuden halusta, voittojen keskipäivän loistosta, jolloin isänmaa tuntui kaukaiselta, mutta jolloin maineen ja historian henki tuntui liihottelevan sen yli, ja vihdoin viimeisestä marssista Vähä-Venäjän erämaassa, jolloin epätoivo hiipivänä väsymyksenä aivankuin väijyi ilmassa, ja jolloin entinen iloinen innostus oli muuttunut kylmäksi, itsepäiseksi päättäväisyydeksi, ja lopuksi viimeisestä toivottomasta taistelusta, jonka jälkeen ei kukaan tahtonut uskoa sankarikuningasta voitetuksi, — hän itse ei sitä uskonut ennenkuin murhaajan luoti oli hänet kaatanut — kun hän kertoi tuosta kaikesta, selvisi tytölle äkkiä kuin salaman iskulla se, mikä hänelle ennen oli ollut hämärää ja käsittämätöntä.

Hän käsitti nyt, kuinka voi jättää kotinsa ja kaiken, jota rakastaa lähteäkseen taistelemaan heikon ja turvattoman kansansa puolesta. Hän tunsi myöskin ymmärtävänsä nuorta kuningasta, joka ei voinut saada rauhaa, ennenkuin kaikki väkivallan tekijät ja petturit, jotka olivat hyökänneet hänen maahansa rikkoen valat ja lupaukset, olivat voitetut. Oli ihmeellistä, kuinka erilaisen merkityksen eri kertojat voivat antaa samoille veritöille, samalle vihalle ja väkivallalle. Välistä kertoi Sakarikin, kuinka hän taistelussa oli pistänyt vihollisen kuoliaaksi, mutta silloin katsoi tyttö ihaillen häneen ollenkaan muistamatta tekevänsä nyt aivan samaten kuin Ulla kotona saunassa. Hän ei huomannut yön syvää hiljaisuutta, joka laskeutui yli seudun, ja hän olisi voinut istua siinä aamun sarastukseen ja päivän koittoon asti. Mutta mies lopetti vihdoin ja nousi ylös.

— Tämä ei käy laatuun, tyttö, — sanoi hän nauraen. — Sen, joka tekee työtä, täytyy nukkuakin. Mene nyt levolle! Hyvää yötä, lapsi!

Hän käväsi vielä kerran ulkona katsomassa, oliko kaikki järjestyksessä, hyväili oven luona makaavaa koiraa ja laskeutui sitten tyytyväisyydestä huoahtaen vuoteelleen. Pian kuuli Ella hänen tasaisesta hengityksestään, että hän oli raskaasti nukkunut. Mutta vaikka hän oli niin väsynyt, että kaikki hänen jäsenensä olivat kuin runnellut, ei hän kuitenkaan voinut nukkua. Viime öitten kokemukset uudistuivat taas, sillä aina siitä asti, kun hän oli nähnyt onnettomuutta tuoneet jäljet, olivat päivän uudet, voimakkaat vaikutelmat yön hiljaisuudessa tulleet uudelleen hänen luokseen entistäkin voimakkaampina. Ne muodostivat epäselvän sarjan näkyjä, hurjia, kirjavia kuvia sodasta, miesjoukoista, joilla oli hurjat, julmat sudensilmät tai iloiset, harmaat silmät ja jotka taistelivat toinen toisiaan vastaan, ja nuoresta kuninkaasta, jonka hän kuvitteli muuten Sakarin kaltaiseksi, mutta vähän pitemmäksi ja puetuksi loistavaan pukuun, joka helisi hänen vähänkin liikkuessaan.

Vihdoin alkoivat tasaiset hengenvedot kiinnittää hänen huomiotaan, hän rupesi vaistomaisesti laskemaan niitä ja taukosi vasta ehdittyään sataan asti. Silloin muisti hän äkkiä, kuinka naurettavan peljästyneenä Miina oli huutanut, ettei hän paljaalla paidalla voinut kohdata miestä. Tämän yhteyteen asetti hän Sakarin levottomuuden ja neuvottomuuden, kun arkusta ei löytynyt hänelle minkäänkaltaista vaatetta. Se herätti hänessä vaistomaisen ujouden tunteen, jota ei hän voinut itselleen sanoin selittää, mutta joka sai hänet tekemään suunnitelmia vaatteitten hankkimiseksi mihin hintaan hyvänsä. Nähtävästi ei talossa ollut muuta kangasta kuin hevosloimet, mutta Sakari tarvitsi niitä molempia. Hänen täytyi keksiä joku keino korvatakseen ne, ja hän muisti heti eläinten nahat. Jos hän vain saisi ammuttua hirven, voisi hän joko tehdä itselleen puvun sen nahasta tai käyttää sitä peitteenä ja tehdä puvun hevosloimesta.

Tämä ratkaisu rauhotti hänen häiriintyneitä hermojaan ja hän vaipui syvään uneen.

VII.

Metsästys.

Hän heräsi kirveeniskujen raikuvaan äänen, ja kun hän avasi silmänsä, paistoi aurinko sisään havumajan savureijästä. Katsahdettuaan ulos, näki hän Sakarin seisovan työssä hirsiensä ääressä kuten eilenkin. Kaikki oli melkein samanlaista kuin illalla ja hän eli yhä ihmeellistä seikkailuaan, jonka kaltaista ei hän eläissään ollut kokenut. Hän oli auttamattomasti viskattu uuteen maailmaan uusine velvollisuuksineen.

Kun hän astui ulos, tervehti uutisasukas häntä iloisesti ja Usko tuli häntäänsä heiluttaen nuolemaan hänen kättään.

— Nyt, tyttö, — sanoi Sakari kirvestään heiluttaen, — teemme työtä kumpainenkin tahollamme ja illalla saamme jälleen puhella. Kun aurinko paistaa suoraan tuohon honkaan niemen käressä, tulee aamiaisen olla valmis, ja kun se on aivan tuon pienen saaren kohdalla, on päivällisaika; illallista syödessämme luo se kultaisen juovan lahteen. Ateriain väliaikoina saat sinä tehdä mitä haluat. Voithan kuvitella olevasi minun pikku vaimoni, joka askartelee ja puuhaa omassa kodissaan.

Hän kyllä ymmärsi. Monta monituista kertaa oli hän ollut tällaisessa vanhan Miinan apuna, vaikka ruoka-aikojen merkit olivat olleet hieman toiset, ja hän tiesi myöskin, mihin käyttäisi jouto-aikansa. Hän teki nopeasti laskelmansa ja päätti päivällisen ja illallisen välisen ajan pisimmäksi ruokaväliksi. Sen hän käyttäisi metsästykseen.

Koko aamupäivän suoritteli hän taloustoimia ja kaikenkaltaisia pikku parannuksia majassa. Hän oli niin toimellisen ja arvokkaan näköinen, että miehen joka kerta täytyi hymyillä hänen kulkiessaan ohi.

— Luulenpa vaimonikin mielistyvän lapseen, — puheli hän itsekseen. — Ja hänestä tuntuisi varmaankin muuten tämä erämaa liian autiolta.

Aina siitä asti kun rauha oli maahan palannut, oli hän työskennellyt saman päämäärän vuoksi; hän tahtoi rakentaa uudelleen entisen talonsa. Paljon aikaa oli jo kulunut hukkaan kaikenkaltaisissa valmistuksissa ja tarve- ja maanviljelyskalujen hankkimisessa sekä ensimäisen pellon raivaamisessa, ennenkuin hän oli voinut ruveta tupaa rakentamaan. Nyt oli hän ollut täällä aivan yksinään kolme kuukautta, kunnes tuo lapsen ja naisen välinen olento tuli hänen luokseen kuin tuulahdus toisesta maailmasta, josta hän ei pitkiin aikoihin ollut mitään tietänyt. Ei ole miehen hyvä yksinänsä olla — sanottiin sanassa, ja hän tunsi sen nyt niin hyvin käsittävänsä.

— Aijotko lähteä metsästämään? — kysyi hän tytöltä nähdessään tämän laskevan nuoliaan.

— Aijon, — nyökkäsi tyttö.

— Sinun olisi melkein paras ottaa minun pyssyni, tuumi hän. — Näillä seuduin on hyvästi hirviä ja jos saisit käsiisi yhden, olisi meillä lihaa pitkiksi ajoiksi. Minä en ole tullut heitä ampuneeksi ollessani vain yksin täällä syömässä.

— En minä ensi kertaa nuolillani hirveä ammu, — vastasi tyttö ylpeästi.

Silloin nauroi mies taas hänelle.

— Voi niin ollakin, — sanoi hän hyväntahtoisesti, — sitäpaitsi ei aivan heti voi oppia pyssyä käsittelemään.

Tytössä oli kunnianhimo leimahtanut ilmiliekkiin, ja hän päätti ampua hirven.

Heti päivällisen jälkeen lähti hän metsään. Metsästysalue ei alussa näyttänyt suotuisalta, sillä hongikon juhlallisessa pylväikössä, missä pikku metsää ei kasvanut, ei metsänriista viihtynyt. Mutta hän kulki urhoollisesti eteenpäin päästäkseen ruohoisempiin ja vuorisempiin seutuihin, ja vähän ajan kuluttua muuttui metsä aivan toisen näköiseksi. Maaperä kävi kosteammaksi ja honkien sekaan ilmaantui pilviä piteleviä kuusia. Välistä tuli avonaisempiakin paikkoja, joilla mustikat kukkivat kaatuneitten ja lahonneitten jättiläisrunkojen välissä. Täällä saattoi olla metsoja, ja hän rupesi kulkemaan hiljaa ja varovaisesti tähystellen puitten runkojen lomitse.

Äkkiä kuuli hän marjanvarsien ritisevän takanaan ja kääntyessään näki hän jonkun eläimen kiivaasti syöksyvän häntä kohti. Jousi oli jo lennähtänyt silmälle, kun hän huomasi, että tulija olikin Usko, joka läähättäen ja häntäänsä heiluttaen hyppi häntä vastaan.

— Oletko sinä jättänyt isännän yksin? — nuhteli tyttö ollen kuitenkin mielissään uudesta metsästystoveristaan. Hän tiesi Sakarin kertomuksista, että Usko oli erinomainen lintukoira.

— Hae, hae, Usko, — yllytti hän ja osotti tiheimpiä pensaita.

Usko läähätti yhä kiihkeämmin ja kiiti metsään päin.

Ei kestänyt kauvan, ennenkuin hän kuuli terävän haukunnan, joka aina lyhyitten, täsmällisesti keskeytettyjen väli-aikojen päästä uudistui. Hän hiipi ääntä kohti liukuen kuin ilves rosoisten oksien lomitse. Vastakkaiselta puolelta lähestyessään paikkaa, josta haukunta kuului, äkkäsi hän kuusenoksalla suuren koirasmetson, joka höyhenet pystyssä tuijotti Uskoa kuin lumottu. Vielä muutama askel ja nuoli vingahti ilmassa. Kuusenoksat risahtelivat raskaan, putoavan ruumiin painosta, ja pian juoksi Usko voitonriemuisena hänen luokseen kantaen kuollutta metsoa hampaissaan.

Nyt olisi hän voinut palata kotiin, mutta hänen herännyt kunnianhimonsa ei antanut hänelle rauhaa. Hän oli päättänyt ampua hirven eikä hän hellittäisi, ennenkuin pääsisi aikomuksensa perille. Sitäpaitsi oli hänellä vielä yllin kyllin aikaa.

Metsästyspaikka oli erinomainen ja tuokion kuluttua riippui hänen olallaan vielä kaksi teertä. Taakka alkoi jo tuntua painavalta, ja hänen täytyi kai jättää hirvijahti toiseen kertaan.

Mutta täällä näytti maa-ala vieläkin lupaavammalta, sillä havumetsän seassa kasvoi vanhoja haapoja ja suuria, sammaltuneita koivuja, joiden alla vihersi hienoa, pehmyttä ruohoa. Tänne täytyi hänen tulla uudelleen jo huomenna.

Hän oli kääntynyt paluumatkalle, kun Uskon haukkuminen pysähdytti hänet. Mutta nyt ei koira haukkunut lintua. Se oli vihainen ja raivoissaan, eikä se hirveäkään haukkunut, koska se pysyi yhdessä kohdin. Koira nähtävästi tappeli jonkun toisen eläimen kanssa. Hänen täytyi välttämättä rientää apuun, ettei Sakarin koiralle jo hänen ensi retkellään tapahtuisi mitään pahaa.

Päästyään tiheän kuusiryteikön läpi avonaisemmalle paikalle, kohtasi hänen silmiään näky, joka sai hänet melkein ääneensä nauramaan. Suuren muurahaispesän takana hyppi Usko hurjasti haukkuen puolikasvuisen karhunpojan ympärillä pysytellen aina sen takana ja näykkien sitä hännästä. Nalle-parka pyöri parhaansa mukaan ympäri koettaen päästä käsiksi vastustajaansa, mutta se oli yhtä vaikeata kuin saada kiinni oma häntänsä; koira oli aina auttamattomasti hänen takanaan. Karhu murisi ja vinkui koettaen milloin pelotella milloin lepytellä, mutta Usko oli suunniltaan vihasta.

Silmänräpäyksen katseli tyttö hullunkurista taistelua, mutta äkkiä välähti hänen mieleensä, että tästä hän saisi arvokkaan nahan ja lihaa pitkiksi ajoiksi. Ei ollut vähääkään vaikeata päästä lähelle karhua, sen huomio oli siksi kiintynyt koiraan, ja hän hiipi puun taakse parin askeleen päähän taistelevista eläimistä. Täällä viritti hän jousen voimainsa takaa odottaen otollista silmänräpäystä. Kotvasen kuluttua sai hän tähdättyä isoon kaulavaltimoon, ja nuoli suhahti ilmassa.

Hurja karjunta ilmaisi nuolen sattuneen, ja karhu hierasi valittaen käpälällään kaulaansa, josta nuolenvarsi pisti esiin. Usko hyökkäsi uudelleen hänen kimppuunsa, ja hän näki, ettei se enää yhtä voimakkaasti jaksanut puolustaa itseään.

Hän aikoi juuri lennättää siihen toisenkin nuolen, kun kuusen takaa kuului karjunta, kymmentä vertaa kauheampi kuin nuoren karhun, ja sieltä syöksyi suunnattoman suuri naaraskarhu käyden hätyytettyä pentuaan puolustamaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt niin hirvittävää petoa, ja kun se syöksyi puun takaa veripunainen kieli riippuen valkosten, välkkyvien hammasten välistä, möyryten ja vaahdoten raivosta, oli hän vähällä juosta tiehensä.

Aluksi ei karhu katsahtanutkaan häneen, vaan suuntasi koko raivonsa Uskoon. Koira näytti olevan kuoleman oma, sillä veripunainen kita oli minä hetkenä hyvänsä valmis nielemään sen, mutta viime tingassa teki se hurjan sivuhyppäyksen, pääsi karhun taakse ja alotti saman leikin kuin pennun kanssa äskettäin. Suunnaton, karvainen eläin pyöri ympäri, möyrysi, haukkasi ilmaa niin että hampaat kalahtivat toisiaan vastaan ja istahti lopulta takajaloilleen saadakseen selkäpuolensa vapaaksi koirasta.

Tähän saakka oli tyttö seisonut kuin kivettyneenä. Mutta nyt heräsi metsästysinto, ja hän viritti jälleen jousensa. Leveä rinta oli liian houkutteleva maalitaulu, ja nuoli katkesi risahtaen kohdatessaan mahtavan kylkiluun.

Karhu karjasi uudelleen etsien pienillä kiukkuisilla silmillään uuden tuskan aiheuttajaa ja äkkäsi heti asianlaidan. Kaiken pahan takana oli taaskin ihminen, tuo ihmeellinen vihollinen, jota hänen ei ollut tarvinnut vuosikausiin pelätä, mutta jonka hän hyvin aikaisimmasta lapsuudestaan tunsi; heidän huutonsa olivat silloin tällöin häirinneet erämaan hiljaisuutta, ja vaisto ja emon varottava ääni olivat opettaneet välttämään taistelua noiden olentojen kanssa, jotka olivat niin erilaisia kuin metsän muut asujamet. Mutta senjälkeen oli hän kasvanut suureksi ja väkeväksi, ja hänen vaistonsa vaati nyt kostoa hänen itsensä ja kuolevan pennun vuoksi.

Muutamin hypyin oli karhu puun luona, jonka taakse valkea olento oli piiloutunut, mutta siellä ei ollut ketään. Sen sijaan rytisivät vanhan, ryhmyisen riippakoivun oksat parin askeleen päässä. Ja karhu ärjyi yhä kiukkuisemmin, ollen nyt varma vihollisestaan, sillä se tuli yhtä hyvästi toimeen puussa kuin maassa.

Ella ei tuntenut pelon rahtuakaan, hän vain vapisi jännityksestä ja innosta. Hän ei ollut koskaan käynyt tällaista taistelua, mutta oli usein kuvitellut sitä mielessään ja miettinyt, kuinka tulisi menetellä.

Istuessaan vankemmalla oksalla, ehti hän lennättää vielä yhden nuolen karvaiseen rintaan, mutta samassa tunsi hän pedon läähättävän kidan aivan läheisyydessään ja vetäytyi taaemmaksi pitäen varmuuden vuoksi kiinni seuraavasta ohuemmasta oksasta. Aluksi seurasi karhu häntä empimättä, mutta oksan alkaessa taipua ja natista, pysähtyi se pettyneenä möristen. Tyttö vetäytyi vielä kauvemmaksi, kietoi käsivartensa ylemmän oksan ympärille ja pysyttelihe jaloillaan kiinni alemmassa. Nyt sai hän kätensä vapaiksi ampumiseen, vaikka ei voinutkaan tähdätä eikä jännittää kyllin voimakkaasti jousta.