Part 5

Kasteinen ruoho löi vilvoittaen hänen paljaisiin jalkoihinsa ja yht’äkkiä valtasi kesäöisen metsän tenho hänet kokonaan vaarasta huolimatta. Hän oli kuin pakeneva jänis, joka kepein askelin koetti eksyttää takaa-ajavaa sutta. Hänen suonissaan kiehui pikku-eläimen palava, kiihkeä itsesäilytysvaisto ja joka hermo ja jänne vireissä syöksyi hän eteenpäin. Alussa kuuli hän vihollisensa jäävän kauvaksi jälkeen; mies seurasi häntä juosten raskain, tasaisin askelin kuten tottunut metsänkävijä.

Ilma oli viileätä, kirkasta ja tyyntä ja niin ihmeellisen kevyttä hengittää. Puitten latvojen yläpuolella katseli kalpea, sirppimäinen kuu, ja pohjoisella taivaalla punersi ruusuinen värihohde valaen aukeille paikoille lempeätä loistoaan. Kaikki oli hiljaista, ainoastaan rääkkä narisi ruispellossa ja jossakin metsänpimennossa kuului yökehrääjä hyrräävän. Yö-orvokit täyttivät ilman huumaavalla tuoksullaan, joka tuntui kertovan salaisesta onnesta, mutta takanaan kuuli tyttö taukoamatta raivoisan miehen tasaiset askeleet.

Alussa juoksi hän vanhoja peltoja pitkin nuorten koivujen ja leppien välitse, jotka olivat täyttäneet ojat, mutta pian älysi hän, että miehen oli helppo seurata häntä aukeilla paikoilla ja sentähden koetti hän kiirehtää metsään. Hänestä tuntui, ettei mies enää — niinkuin aluksi — jäänyt jälkeen, vaan pysyi itsepäisesti silmänkantaman päässä tytöstä. Kun hän vihdoin pääsi metsään, tekivät katajapensaat ja pienet kuuset kiusaa hänelle repien ja nykien hänen ohutta paitaansa ja raappien hänen paljaita sääriään.

Välistä tarttui se johonkin oksaan, niin että hänen täytyi viipyä hetkinen riistäytyäkseen irti, ja monta kertaa repeytyi suuri kaistale hänen paidastaan. Silloin kuuli hän tasaiset askeleet yhä lähempänä itseään ja hänen täytyi ponnistaa viimeiset voimansa pidentääkseen välimatkaa. Kuinka kävisi, jos hän uupuisi? Hän ei ollut siitä oikein selvillä, mutta hän aavisti, että jotakin kauheata tapahtuisi ja hän ponnisti äärimmäisyyteen asti voimiaan. Välistä ajatteli hän, että olisi parempi juosta, jos hän heittäisi paidan yltään, mutta selittämätön kainouden tunne esti hänet tästä.

Minne hän pakenisi? Välistä ajatteli hän, että hänen kuten jäniksenkin pitäisi juosta ympyrässä, kunnes hän pääsisi takaisiin kotiin ja saisi suojaa toisten luota, mutta omituinen katkeruuden ja epäluulon sekainen tunne pidätti häntä. Siellä ei hän saisi turvaa eikä apua miestä vastaan, jonka puolta he kaikki alusta asti olivat pitäneet. Hänen täytyi luottaa yksinomaan itseensä eikä hän enää koskaan aikonut palata entiseen kotiin, joka tuon rauhanhäiritsijän ja anastajan kautta oli käynyt hänelle viholliseksi ja vieraaksi. Hän etsii itselleen suojapaikan metsässä ja asuu siellä yksinään eläinten parissa, jotka antavat hänelle ravintoa niinkuin ennenkin. Jonkun hän ottaa kiinni ja kesyttää ystäväksi itselleen — se ei ainakaan petä.

Ja hän juoksi juoksemistaan pimeään metsään, jonne eivät edes kuun kalpeat säteet eikä pohjoisen taivaan purppurahohde voineet tunkeutua. Välistä täytyi hänen oikein väkivaltaisesti tunkeutua yhteenkietoutuneitten oksien välitse, ja hänen voimansa alkoivat vähitellen loppua karaistuneen ja kestävän miehen juostessa yhtä tasaisesti ja rauhallisesti kuin alussakin. Hän oli ehkä sittenkin erehtynyt jättäessään aukean kentän ja juostessaan metsään, joka ei kätkenytkään häntä, vaan pikemmin oksien alituisen rasahtelemisen kautta ilmaisi hänet viholliselle.

Mutta hän ei kuitenkaan ollut jäniksen kaltainen. Hän ei enää tuntenut sokeata kauhua, joka hänet oli vallannut nähdessään nuo suuret jäljet pyydyksensä luona. Pahimmassa tapauksessa heittäytyy hän vastarintaan ja kuolee ennemmin veitsi kädessä, ennenkuin —... niin mitä?...

Mutta hänen voimansa vähenivät yhä eikä enää ollut vaikeata päättää, kuinka kävisi, jos takaa-ajoa vielä jatkuisi. Hän muisti äkkiä vanhan, metsäsian kaivaman luolan hiekkaharjussa vähän matkan päässä täältä. Jos hän vain voisi heittäytyä sinne ja kuten jänis painautua takaa-ajajaansa piiloon, oli hän ehkä pelastettu; pahimmassa tapauksessa täytyi hänen turvautua viimeiseen epätoivon keinoon, jouseen ja puukkoon.

Pelastuksen mahdollisuus virkisti hänen voimiaan ja äärimmäisesti ponnistaen syöksyi hän eteenpäin. Ja tosiaankin kuuli hän vihollisen läähätyksen ja askeleet taas kauempaa ja nyt oli hän jo aivan luolan lähellä. Varmuuden vuoksi teki hän vielä pienen kierroksen ja päästyään aivan sen kohdalle suuren kuusen luo, pujahti hän äänettömästi kuusen taakse ja hiipi notkeana kuin kissa oksien suojassa ne muutamat askeleet, jotka olivat kuusen ja luolan välillä.

Katajapensaat ja kivet peittivät sen melkein kokonaan; hän oli kerran metsästysretkellä ollessaan aivan sattumalta löytänyt sen, ja nytkin olisi sinne ollut vaikea osata, ellei hän olisi pannut paikkaa tarkoin merkille. Jännityksestä ja ylenmääräisestä voimanponnistuksesta vavisten ryömi hän mustaan koloon.

Kun hänen jäsenensä vihdoinkin pääsivät lepoon, tunsi hän, kuinka vähän hän enää olisi jaksanut ja kuinka huonosti hänen kävisi, jos mies nyt saisi hänet kiinni. Ei, vieläkään ei hän antaudu! Ja ryömiessään syvemmälle luolaan, otti hän nuolen viinestään.

Ensin oli niin hiljaista, että hän kuuli pöllön huudon kaukaa metsän laidasta, mutta pian erotti hän jälleen miehen tasaisen juoksun; hän kuului yhä lähenevän. Jousi oli jo viritetty ja hän näki kömpelön olennon syöksyvän tiheiköstä ja kuuli tutut kiroukset. Hän tähtäsi jo, mutta laski sitten tyyneesti pois jousen. Hän ei tahtonut ruveta murhaajaksi, ja mies sai kernaasti juosta, kunhan hän ei vain hyökännyt tytön päälle.

Mutta hän syöksyi eteenpäin samaan suuntaan ajatellen nähtävästi tytön päässeen niin paljon edelle, ettei hänen askeleitaan kuulunut.

— Odotapas, sinä hempukkainen, — kuuli hän hänen huutavan, — pian saan sinut kiinni ja silloin... —

Hän oli varma voitostaan ja siitä, että tytön äkkinäinen ennätys oli vain lopun alkua. Mutta tyttö makasi piilopaikassaan hiljaa ja näännyksiin asti väsyneenä ja kuuli hänen askeleittensa alati etenevän, kunnes metsä kävi hiljaiseksi ja juhlalliseksi ja hän saattoi erottaa hiljaisen huminan honkien latvoissa.

Näin kului pitkä aika, mutta sitten taas kuuluivat miehen askeleet, tällä kertaa olivat ne hitaat ja hän tuntui etsivän tyttöä. Hän painautui syvemmälle luolan pimentoon, sillä hän ymmärsi miehen älynneen hänen juonensa ja etsivän häntä sieltä, missä jäljet katosivat. Vielä kerran kulki mies tytön ohitse, mutta aivan vastakkaiseen suuntaan kuin äsken, ja pettyneen näköisenä. Vähän aikaa harhaili hän tytön piilopaikan seutuvilla turhaan etsien, eteni sitten vähitellen, eikä tyttö enää lopulta voinut erottaa hänen askeltensa ääntä. Hän oli pelastunut.

Metsässä kävi jälleen niin hiljaiseksi, että tyttö saattoi kuulla yökehrääjän tenhoisan hyrinän, ja ihmeellinen raukeus valtasi hänet, hän vaipui jonkinlaiseen puolihorrokseen, josta hän äkkiä heräsi ajatellen, että päivän koittaessa lähtisivät muut etsimään häntä ja kutsuisivat ja huhuilisivat häntä siksi, kunnes hänen sydämensä heltyisi, ja hän palaisi takaisin heidän ja vihollisen luokse. Mutta oliko hän velvollinen palaamaan sellaisten luo, jotka ensi tilassa olivat olleet valmiit pettämään ja hylkäämään hänet ventovieraan murhaajan ja puolittain villipetoa muistuttavan ihmisen vuoksi. Hänen päätöksensä oli järkähtämätön, hän tahtoi aina, aina elää yksinänsä metsien rauhassa, jossa rastas lauloi ja käki kukkui ja yökehrääjä hyrisi öisin. Paljon paremmin tulisi hän toimeen susien ja karhujen kuin miehen kanssa.

Mutta oliko ihmisten välinen side todellakin niin hauras, että se niin helposti saattoi särkyä? Täytyikö hänen todellakin luopua yhden ainoan miehen takia, kaikista niistä, joita, hän pienestä pitäen oli oppinut rakastamaan? Seurasiko miehiä aina viha ja katkeruus, kuten myrkyllinen tartuttava rutto? Sen hän oli näinä päivinä ollut ymmärtävinään Ullan katseista ja Tildan kiivaista, epäoikeutetuista soimauksista. Eikö hänen omakin sydämensä ollut muuttunut vieraaksi ja kylmäksi? Hänhän ei edes itkenyt, ei eron eikä rikkoutuneen rauhan vuoksi, kuten luultavasti toiset, hän tunsi vain palavaa vihaa rauhanhäiritsijää kohtaan. Koskaan eivät he häntä löytäisi!

Hän hypähti pystyyn ja alkoi kävellä siihen suuntaan, mikä hänet nopeimmin vei poispäin talosta. Pitkä musta tukka riippui irrallaan ja epäjärjestyksessä hänen hartioillaan ja rinnallaan ulottuen polviin asti, ja tummat silmät säihkyivät vihaa ja uhkaa.

Tunnin verran käveltyään metsässä saapui hän tutulle, aukealle kujalle. Siinä oli ennen erämaan talojen välinen ajotie kiemurrellut, mutta nyt kasvoivat tukkoontuneet raitiot nuorta vesaikkoa, juhannusruohoa ja niittykukkia. Hän alkoi seurata helposti kulettavaa tietä, ja olihan yhdentekevää, minne hän meni.

Taivaalla hohtava punerrus laajeni yhä, ja metsässä alkoi tulla valoista. Suosta nouseva kylmä sumu sai tytön värisemään ohuessa puvussaan. Hetkisen aikaa taistelivat päivä ja yö, mutta päivä voitti, linnut alkoivat laulaa ja aurinko nousi paistaen punaisena sumun läpi. Ja tyttö kulki eteenpäin aikomattakaan pysähtyä. Hän oli vielä liian lähellä entisyyttä.

Sumu haihtui kokonaan, ja aurinko lämmitti niin, että hikipisarat helmeilivät tytön otsalla hänen noustessaan jyrkkiä, metsäisiä harjuja, joiden kupeilta harmaat kivisilmät vihreän sammalen keskeltä kylminä ja ihmeissään katselivat häntä, sillä moneen aikaan eivät ne olleet ihmisolentoa nähneet. Täällä ei hän ollut koskaan ennen kuljeskellut, ja uudet seudut vaihtelevine näköaloineen, pienine sinisine metsälampineen, vaaleanvihreine jokilaaksoineen ja korkeine honkaharjuineen viehättivät ja vetivät puoleensa häntä.

Päästyään tällaisen harjun yli, kuuli hän puron solisevan, vaikkakin lehtipuiden vaalea vihreys peitti sen juoksun. Lähestyessään puroa, näki hän pienen jäniksen hyppivän pajupensaikossa. Hän vihelsi hyväillen ja kutsuvasti ja eläin pysähtyi jääden uteliaan hämmästyksen valtaamana kuuntelemaan tenhoisaa ääntä, joka ei ollut minkään tutun linnun liverryksen kaltainen. Silloin suhahti ilman halki tappava nuoli ja katkaisi jäniksen hauraan elämänlangan. Säälivästi huoaten nosti tyttö kuolleen eläimen maasta ja lähti purolle.

Siellä tahtoi hän levätä ja viihdyttää nälkäänsä. Tuluksien avulla, joita hän aina kantoi samassa hihnassa kuin veistäkin, oli hän pian saanut rannalle kivien väliin räiskyvän tulen, jolla hän oksasta tekastun vartaan varassa paistoi jäniksen. Näin oli hän monta kertaa metsästysmatkoillaan tehnyt ja tämäntapaisissa askareissa tulisi hänen elämänsä vast’edes kulumaan. Metsä kykeni antamaan hänelle kaikki hänen tarpeensa, talvipukunsa tekisi hän eläinten nahoista ja asunnoksi varustaisi hän soveliaan vuorenluolan. Tämä laakso näytti niin somalta, että hän mielellään olisi jäänyt sinne, mutta se oli vielä liian lähellä vihollista.

Tyydytettyään nälkänsä, valtasi levottomuus hänet uudelleen, ja hän jatkoi matkaansa. Hän ei mielestään koskaan päässyt kyllin etäälle Aappo Terhosesta. Kun aurinko alkoi laskeutua puitten latvojen taa, oli hän yhä vielä liikkeellä. Hän oli matkallaan nähnyt viehkeitä, uneksivia laaksoja, joissa hirvet kurkottelivat kosteilla turvillaan lehtipuinen hentoja vesoja ja jänikset iloisina hyppivät rehevän, entisille viljelysmaille versoneen valko-apilaan seassa; iäkkäät pihlajat ojentelivat siellä oksiaan vadelmapensaita kasvavan, vanhan kivijalan yli, jolta asumus oli hävitetty. Hän oli nähnyt kirkkaita, tyyniä järviä, jotka päilyivät kukkuloiden ja harjujen välissä katsellen kirkkain, sinisin silmin taivasta. Hauit leikkivät niiden rannoilla kuin kutsuen kalaan, ja poukamissa näyttelivät sorsa-äidit rauhallisina poikaparviaan toisilleen, pelkäämättä metsämiehen nuolia. Hän oli päivänpaisteisilla rinteillä nähnyt asunnoksi kelpaavia luolia ja koloja, jopa autioksi jääneen tuvankin, mutta vielä ei hän ollut saavuttanut kaipaamaansa rauhan ja turvallisuuden tunnetta. Metsän ihana tuoksu tuntui hänestä vielä viinanhajun turmelemalta ja uneksivan rauhan keskeltä oli hän silloin tällöin kuulevinaan käheän pilkkanaurun. Mistä hän löytäisi oikean rauhan? Ehkä päivän, parin matkan päästä?

VI.

Uutisasukas.

Mutta aurinko painui yhä alemmaksi, ja ilma viilentyi hongikon pylvässalissa. Hänen täytyi jo ruveta etsimään itselleen soveliasta yösijaa; se ei ollut helppoa nyt, kun hän oli niin ohuesti puettu, mutta hän toivoi kohtalon auttavan häntä.

Metsä, missä hän käveli, oli kaunista honkametsää. Maa oli sileätä ja tasaista kuin lattia ja havuneulat peittivät sen ruskeana mattona. Pikku metsää ei ollut peittämässä näköalaa, ja pylväsrivien välitse voi silloin tällöin nähdä hyvinkin etäälle. Aukeammilla paikoilla kukkivat vanamot levittäen väriä ja tuoksua luonnon juhlalliseen pyhäkköön.

Äkkiä näki hän jotain kirkkaankeltaista häämöttävän puitten välistä vähän matkan päässä. Hänen uteliaisuutensa heräsi ja hän kiirehti sinnepäin, pysähtyen vähän ajan perästä kuin kivettyneenä. Se oli äsken kaadetun suuren puun kanto, jonka vieressä havuneulojen keskeltä loisti keltaisia lastuja ja jauhoa kirveen ja sahan jäljiltä.

Mitä se oli? Täytyikö hänen taas tavata ihmisiä — kenties miehiäkin, ennenkuin hän oli päässyt kyllin etäälle äskeisestä vihollisestaan? Eikö hän koskaan enää löytäisi sitä erämaan rauhaa, jota hän kaipasi? Minne päin hän nyt lähtisi vaaraa välttääkseen? — Sitä oli mahdoton päättää, sillä näillä seuduin oli maakin niin kovaa, ettei minkäänlaisia jälkiä voinut näkyä. Parasta oli kai sittenkin kulkea entiseen suuntaan — se vei ainakin poispäin Aaposta.

Vähän matkan päässä loppui honkametsä äkkiä, ja hän tuli vanhalle viljelysmaalle. Ojanreunat kasvoivat täälläkin koivua ja haapaa ja niiden lomitse kimmelsi sininen järvi auringonpaisteisine, vaahtoa pärskyvine laineineen. Pian saavutti kaikuvien kirveeniskujen ääni hänen korvansa, ja pysähtyessään kuuli hän iloisen vihellyksen, niin leikkivän ja ripeätahtisen, että hänen sydämensä sykähti ilosta. Hänen täytyi samoin kuin pikku jäniksen puron reunalla jäädä kuuntelemaan ihmeellistä ääntä ja hänen jalkansa alkoivat melkein itsestään tanssia sen mukaan.

Kukahan niin vallattomasti vihelsi täällä hänen erämaassaan? — Hän kulki vielä muutamia askeleita eteenpäin kuullakseen paremmin, ja hänen pelkonsa haihtui kuin usva aamuauringossa. Sensijaan heräsi hänessä palava uteliaisuus nähdä viheltäjä ja hän puolusteli sillä itseään, että oli parasta tietää, kenen kanssa joutuisi tekemisiin voidakseen sovittaa käytöksensä sen mukaan. Kenties oli se, kuten hänkin, yksinäinen nainen, jonka kanssa hän empimättä voi antautua ystävällisiin suhteisiin. Jos se taas oli vihollinen, voi hän hiipiä pois yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. Mitä enemmän hän asiata ajatteli, sitä selvemmältä tuntui hänestä tämä menettelytapa, sillä kuinka hän voisi oleskella metsässä tietämättä, kuka oli läheisyydessä. Nyt tuntui hänestä selvältä, että hän matkallaan joutui ihmisten kanssa tekemisiin, ja jos hän tahtoi heitä välttää, täytyi hänen luonnollisesti tietää, missä heitä asui.

Hiljaa kuin hiipivä villikissa kulki hän varpaillaan eteenpäin, valmiina juoksemaan tiehensä pienimmänkin vaaran uhatessa. Kun ääni tuntui tulevan paremmin oikealta, kulki hän kolmen peltosaran poikki ja hiipi senjälkeen eteenpäin ojanreunoilla kasvavan nuoren metsän suojassa. Ääni läheni yhä ja tuntui vihdoin kuuluvan aivan hänen edestään. Silloin koetti hän katsella ja tarkastella kapeitten runkojen lomitse. Hänen eteensä avautui ruohoinen järveen viettävä rinne, jonka reunaa vasten laineet loiskivat. Tämän keskellä, vankan, tuskin rehevästä ruohosta erottautuvan kivijalan vieressä, seisoi kuusenhavuista tehty maja, jonka luona mies ahkerasti taitavin kirveeniskuin veisti suurta honkaista hirttä. Hänen viereensä maahan oli jo kasattu useampia hirsiä, ja yhteen sellaiseen oli nuoralla kiinnitetty suuri eläin. Se oli punaisen ruskea ja hän muisti, että se oli hevonen, sillä hänen ollessaan pieni lapsi, oli heillä vanhassa kodissa ollut sellainen. Miehen jalkojen juuressa makasi pieni susi silmät puoliksi kiinni ja pää etukäpäläin varassa; vähän väliä avasi se silmänsä katsellen tarkkaavana ympärilleen.

Mutta vielä enemmän ihmetytti häntä mies. Hän ei ulkomuodoltaan muistuttanut vähääkään Terhosta. Ahavoituneista, hyvinmuodostuneista kasvoista katseli kaksi kirkasta, kenties hieman terävää, harmaata silmää, ja paitsi soturinomaisesti ylöskäännetyitä viiksiä, olivat hänen kasvonsa parrattomat. Suurin vastakohta oli kuitenkin miehen ilmeessä, joka oli iloinen, hyväntahtoinen ja kuitenkin itsetietoinen — ei koskaan ollut hän kenelläkään ihmisellä nähnyt sellaista. Sellaisia kasvoja ei tarvinnut pelätä, vaikka vartalo olikin kookas, ja voimakas käsivarsi heilutti kirvestä niin että metsä kaikui. Enimmän kuitenkin haihdutti vallaton vihellys hänen pelkoaan ja epäluuloaan.

Yht’äkkiä nosti pieni, musta susi päätään ja murisi vihaisesti, katsoen sinne, missä hän seisoi. Hän teki liikkeen paetakseen, mutta silloin syöksyi se hänen jälkeensä kiivaasti haukahtaen ja tarttuen hampain hänen liehuvaan paitaansa, niin että hänen täytyi pysähtyä puolustautuakseen. Veitsi välähti hänen kädessään, mutta susi hypähti vikkelästi syrjään ja haukkui kahta raivokkaammin. Hän ei uskaltanut kääntää selkäänsä, peläten eläimen silloin syöksyvän hänen niskaansa, ja samassa kiirehti mieskin sinne.

— Hiljaa, Usko, — huusi hän vihaisesti sudelle. — Etkö sinä näe, että se on ihminen? — Hiljaa siinä taikka minä...

Ja hän uhkasi kirvesvarrella eläintä tämän hiipiessä pakoon yhä vielä muristen.

— Rauhoitu toki, tyttö, ja odota hetkinen, — sanoi hän nähdessään Ellan aikovan jatkaa pakoaan. — Sinun täytyy antaa anteeksi Uskolle. Se raukka ei sillä mitään pahaa tarkottanut: se ei vain ole nähnyt ihmisiä niin pitkiin aikoihin, ettei se enää voi huomata eroa kunnon ihmisten ja heittiöitten välillä.

Ja sitten tuli mies häntä vastaan ojennetuin käsin ja näytti niin ystävälliseltä ja iloiselta, että tytön pakostakin täytyi antaa hänelle omansa, vaikka ujous ajoi kuuman veren hänen kasvoihinsa.

— Kuinka hauskaa onkaan nähdä taas ihmisiä, sanoi mies sydämellisesti puristaen tytön kättä. — Mutta kuinka olet sinä niin yksinäsi täällä metsässä?

Ellan kasvot kävivät vielä punaisemmiksi ja hänestä tuntui kuin olisi kieli tarttunut suulakeen.

— Sinä näyt ujostelevan, — jatkoi hän turhaan odotettuaan vastausta. — Mutta kyllä se ohi menee, kun meistä tulee vähän paremmat tutut. Tule nyt minun kanssani ja levähdä vähäsen, niin kerron minä ensin puolestani, kuka olen.

Ella empi vielä hetkisen, mutta miehen koko käytös herätti niin suurta luottamusta, että hän vihdoin vitkaan, ja äänetönnä seurasi miestä työpaikalle. Usko juoksi häntä vastaan vinkuen ja häntäänsä heiluttaen niinkuin olisi se tahtonut pyytää anteeksi äskeistä käytöstään.

— Onko se koira? — kysyi tyttö, joka äkkiä muisti toisten kertoneen sennimisistä suden kaltaisista koti-eläimistä.

— Onpa kylläkin, — nyökkäsi mies nauraen, — ja nyt voit jo vähän hyväilläkin sitä. Katso, kuinka se katuu ja pyytää anteeksi.

Silloin täytyi hänen hymyillä ja hän taputti hiljaa pörhöistä eläintä, joka vastalahjaksi nuoli hänen kättään.

Mies näytti hänelle veistämättömällä hirrellä mukavan istumapaikan, missä hän voi nojata selkänsäkin toisiin hirsiin, ja ryhtyi jälleen uutterasti työhön.

— Minun nimeni on Sakari, — kertoi hän ja hänen kasvonsa saivat tyynen, miettivän ilmeen niinkuin hänen ajatuksensa olisivat lähteneet kauvas, kauvas pois, — talon mukaan Sakari Juuriniemi; olen sen perinyt isältäni, vaikka ei tässä juuri talosta paljoa jäljellä ole. Katsos, tyttö, kaikki tämä tässä ympärillä on ollut minun esi-isieni peltoa, joka on kulkenut perintönä isältä pojalle aina yhdeksännen Kaarlon ajoilta siihen asti kun venäläinen tuli ja poltti talon minun ollessani viimeisen Kaarlon kanssa Puolassa sotimassa. Siitä on jo kohta seitsemäntoista vuotta, kun näiltä seuduilta lähdettiin venäläistä pakoon, ja appi-ukko vei Liisan — vaimoni, näes — Ruotsiin turvaan. Saatuani luodin sääreeni, sain kelpaamattomana lähteä kotiin, ja kotiinnuttuani löysin maan suurimmalta osalta venäläisen käsissä. Minä hiivin talolleni, mutta se oli poltettu ja vaimoni poissa. Luulin jo venäläisen vieneen hänet ja vannoin kostavani niin kauvan kuin voin asetta pitää kädessäni. Siksi yhdyin Löving'iin, joka omalla tavallaan kävi sotaa maassa ja joka ei suuria huolinut minun jäykästä jalastani. Me taistelimme vuosikausia yhdessä, minun jalkani parani täydelleen ja meillä oli hurjia seikkailuja, jolloin henkemme ei ollut mädäntyneen nauriinkaan arvoinen. Mutta aina me niistä kunnialla suoriuduimme ja teimme viholliselle enemmän vahinkoa kuin koko Lybeckerin armeija.

Se oli hurjaa aikaa ja kuka tietää, kuinka olisi käynyt, ellen kiertoteitä olisi saanut kuulla Liisan pelastuneen. Se teki minun sydämelleni niin hyvää, ettei minusta tullut läheskään niin paatunutta kuin monesta muusta. Monet tovereistani tottuivat niin murhaan ja ryöstöön, etteivät enää olisi tahtoneet muuta tehdäkään, mutta minä toivoin vaan rauhan palaamista voidakseni jälleen ruveta viljelemään maata ja hakeakseni Liisan Ruotsista. Enhän ollut nähnyt häntä niin moneen pitkään vuoteen. Olin vasta yhdeksäntoista vuotias poikanulikka sotaan lähtiessäni ja hän oli sinun ikäisesi pieni kiharapää — Jumala häntä siunatkoon! Nyt on meillä rauha ja pian noudan hänet kotiin, mutta ensin täytyy minun saada asuintupa valmiiksi, sillä hän on liian hento ja hieno asuakseen havumajassa. Olisit sinä nähnyt, kuinka kaunis ja lempeä ja ymmärtäväinen hän oli — ja me olimme olleet vain puoli vuotta naimisissa onnettomuuden saapuessa. Mutta nyt ovat vaikeat ajat ohi.

Ella katsoi häneen suurin, kostein silmin.

— Minä tahtoisin niin mielelläni nähdä hänet, — sanoi hän sydämensä syvyydestä. — Minä pitäisin hänestä paljon.

Hän sanoi tuon niin vakavasti ja yksinkertaisesti, että miehen täytyi hymyillä hänelle ystävällisesti.

— Ehkä sinä joskus saatkin hänet nähdä, — vastasi hän.

Nyt seurasi hetkinen hiljaisuutta; mies näytti odottavan tytön kertomusta, mutta tämä oli kokonaan vaipunut ajattelemaan jotakin, jonka hän lopulta ilmaisikin yhtä lapsellisesti ja teeskentelemättömästi kuin äsken.

— Sinä et ole ollenkaan Aappo Terhosen kaltainen, — sanoi hän ja katsoi mieheen vakavasti ja tutkivasti.

Hän melkein peljästyi sanojensa vaikutusta. Mies iski kiivaasti kirveensä hirteen niin että terä upposi syvälle puuhun ja astui tytön luo katse synkeän-totisena.

— Siitä saan kiittää Jumalaa, — huudahti hän painostaen joka sanaa. — Mutta mitä sinä tiedät tuosta pelkurista, kerskaajasta ja sotarosvosta, joka sodan aikana oli meidän häpeämme ja jätti rauhalliset talonpojat kärsimään vihollisten julmasta kostosta. Minä en ole hänen kaltaisensa, — sanot sinä, ja se on sinun onnesi. Mutta kuinka tunnet sinä Suomen kurjimman ja huonoimman miehen? Missä hän on? Kerro!

Tytön äsken niin vakavat ja alakuloiset kasvot hymyilivät ja hänen silmänsä säteilivät iloisina ja luottavina. Nyt näytti viimeinenkin pelon jäännös kadonneen hänestä.

— Se on siis totta, että hän on huono ihminen, — huudahti hän kiihkeästi — ja minä tein oikein juostessani pois kotoa hänen tähtensä?

Silloin mieskin taas tyyntyi ja hänen silmänsä loistivat tytölle yhtä ystävällisesti kuin äskenkin.

— Se on hyvin luultavaa, — vastasi hän rohkaisten. — Jos eivät omaisesi voineet suojella sinua, ei sinulla kai ollut muuta neuvoa. Mutta kerro nyt minulle, kuinka kaikki on käynyt, niin minä sitten sanon, mitä minä asiasta arvelen.