Part 4

— On parasta totella minua niin kauvan kuin saatte laillisen isännän. Muuten...

Ja hän teki pöyhkeän, käskevän kädenliikkeen, joka nähtävästi suuresti vaikutti Tildaan, mutta tuntui Ellasta naurettavalta. — Mitä oikeutta oli miehellä heihin nähden ja kuinka olisi hänellä valtaa pakottaa ketään tulemaan mukaansa. Hän — Ella — oli ennenkin tottunut viemään tahtonsa perille eikä hän nytkään missään nimessä alistuisi kävi kuinka kävi.

— Minä en aijo tulla kanssanne, — sanoi hän päättävästi. — Jos ette tahdo mennä yksin, ottakaa mukaanne Ulla, joka kernaasti lähtee.

— Kas niin, Ella, sinä seuraat heti Aappoa järvelle — käski Tilda ankarasti ja päättävästi, ennenkuin Aappo ehti sanoa sanaakaan.

Mutta Ella otti lapion ja alkoi tyyneesti muokata maata katse seuraten miehen pienintäkin liikettä pujahtaakseen heti pakoon jos tämä aikoi tehdä hänelle pahaa. Miehen silmät säihkyivät ja kaikki muut paitsi Ulla katsoivat paheksuvasti tyttöön.

— Eihän Aappo voi ilman sinua edes löytää pyydyksiä, — koetti Miina välittää, ja Ellan täytyi mielessään myöntää hänen olevan oikeassa.

− Olen minä ne ennenkin yksinäni kokenut ja voin sen aivan hyvin tehdä tänäänkin, — sanoi tyttö pilkallisesti. — Aappo voi siis käyttää aikansa parempaan.

Terhonen heitti häneen väijyvän, uhkaavan katseen, mutta käsitti nähtävästi epävakaisen asemansa, niin ettei uskaltanut viedä asiaa pitemmälle.

− Olkoon menneeksi, — sanoi hän vihdoin verrattain levollisesti, — mutta ajan pitkään me kyllä sovimme, tyttöseni. — Eihän sinulta voi vielä vaatiakaan enempää, kun et ole koskaan ennen edes nähnyt miestä.

Ellan voitokas taistelu toi hänelle hänen entisen itseluottamuksensa täydelleen takaisin. Sen enempiä määräyksiä odottamatta, viskasi hän lapion käsistään ja juoksi järvelle. Aappo ei yrittänytkään häntä seurata, vaan heittäytyi vatsalleen ojanreunalle ja alkoi ruohon kortta pureskellen katsella naisten työtä.

Mutta Ella kulki yksinään rantaa kohti ja päästyään pienen koivumäen suojaan, niin ettei häntä enää saattanut nähdä pellolta, alkoi hän laulaa. Ja peipponen vastasi tytölle iloisesti, mutta rastaat toruivat häntä, kun hänen laulunsa häiritsi heidän taloustoimiaan. Auringonsäteet tanssivat ruohostossa, koivut heiluttelivat tuoksuvia, vihreitä oksiaan ja kukat hymyilivät salaperäisesti aivankuin heillä olisi ollut hänelle paljon kuiskattavaa ja kaukaa huusi haukka kimeästi ja ylpeästi samalla kertaa sekä uhaten että varottaen pieniä ja heikkoja.

Ja täällä kirkkaassa auringonpaisteessa tuntui eilispäivän uhkaava pilvi kokonaan haihtuneen jättäen tosin ikävyyttä jälkeensä, mutta koko asia alkoi hänestä vähitellen tuntua hullunkuriselta. Kuinka uskalsikaan tuollainen kömpelö, verenhimoinen olento tulla tänne käskemään ja hallitsemaan ja syömään heidän leipäänsä. Ihmeellisintä kaikesta oli, etteivät naiset huomanneet kuin jaloutta ja suuruutta hänen menettelytavassaan antaen mielisuosista ryöstää itseään, niin ettei hänen edes tarvinnut vaivautua ottamaan heitä hengiltä kuten muita. Ulla olisi ilolla ruvennut vaikka hänen orjattarekseen, kun hän vaan olisi huolinut. Ei, Ella ei voinut sitä käsittää, hän tunsi, kuinka hän tahraantuisi, jos tuo mies häneen koskisi. Hän tunsi itsensä niin vapaaksi ja voimakkaaksi, että hän heti paikalla oli valmis alottamaan taistelun rauhanhäiritsijää vastaan. Ei koskaan, koskaan hän alistuisi, vaan uhmaisi häntä suoraan ja peittelemättä ja muuttaisi ennemmin metsään yksinään asumaan, ennenkuin taipuisi.

Näin ajatellen koki hän rysänsä ja katiskansa ja muisti tuskin iloitakaan saalistaan.

Kotiin tultuaan tapasi hän kaikki samassa kunnossa kuin lähtiessään. Pihapihlaja oli täydessä kukassaan ja tuoksui, ja sen latvassa istui pieni, iloinen laululintu. Aappo loikoi yhä vielä vatsallaan ruohostossa katsellen toisten työtä ja pureskellen ruohonkortta: nähtävästi hän yhä edelleen laati suuria suunnitelmiaan talonhoidon suhteen. — Kuinka sallivat he tuon pitkän, laiskan miehen raskauttaa heidän elämäänsä. Eikö hän voisi saada kaikkea entiselleen jos hän vain oikein tahtoisi ja koettaisi.

Tällaiset ajatukset pyörivät hänen mielessään nähdessään miehen makaavan laiskana ja naisten hikoilevan yltyvässä kuumuudessa. Mutta samalla pisti hänen silmäänsä, kuinka ripeästi ja vauhdilla naurismaalla työskenneltiin ja kuinka iloisia ja vallattomia kaikki olivat. Mutta ilonpito oli niin ihmeellisen pakotettua ja vierasta, että se vaivasi häntä.

— No, tyttöseni, käypäs nyt näyttämään saalistasi, — sanoi mies ja loi häneen julkean, ihastuneen katseen.

Mutta hän heitti ylpeästi niskojaan ja meni suoraan Miinan luo, joka seisoi ovella ja hymyili vanhaa, rakasta, surumielistä hymyään.

— Lapsi-kultani, — puhui hän pyytäen, älä nyt enää niskottele Aapolle, että kaikki jälleen muuttuisi hyväksi täällä kotona.

Ella ei vastannut, vaan lähti pellolle ja otti lapion käydäkseen käsiksi työhön. Mutta vaikka hän ei katsahtanutkaan mieheen, tunsi hän tämän herkeämättä katselevan häntä ja tarkettavan yksinomaan häntä puhuessaan uudesta uhkeasta talostaan, jossa hänen nuori emäntänsä saisi vallita monilukuisia renkejä ja piikoja. Ja vähitellen selveni hänelle, että mies ajatteli ja suunnitteli uutta taloaan heidän monivuotisen turvapaikkansa tilalle. Kerran hän aivan suoraan sanoikin, että päärakennuksen voisi pystyttää vanhalle kivijalalle ja että navettaa olisi suurennettava; autioksi jääneeseen metsätorppaan hankkisi hän torpparin, esittäen muitakin samansuuntaisia toimenpiteitä. Monasti kääntyi hän kysymyksineen suoraan Ellan puoleen eikä väsynyt, vaikkei koskaan saanut vastausta. Ja aina sovitti hän puheeseensa jonkun Ellalle niin vastenmielisen hyväilysanan.

Vähitellen ymmärsi hän surulla ja kauhulla, ettei vanha koti enää koskaan voinut muuttua entisen kaltaiseksi. Nyt ei hän enää peljännyt hänen vihaansa, vaan jotakin aivan toista, josta hän ei oikein itsekään ollut selvillä, jonka hän vain aavisti, ja joka täytti hänet pelolla ja kauhulla niinpian kuin mies tuli hänen lähelleen.

— Sinähän jo väsyt, kultaseni, sanoi mies vihdoin nähdessään hikipisaroitten helmeilevän tytön otsalla. — Heittäytyisit tänne minun viereeni hetkiseksi levähtämään, niin voisimme paremmin jutellakin.

Ja hän siirtyi hieman paikaltaan tehdäkseen tytölle tilaa. Mutta tyttö heitti häneen ylpeän, halveksivan katseen ja teki työtä kahta rajummin. Silloin nousi mies, tuli hänen luokseen ja näytti hänelle, kuinka saman työn saattoi suorittaa paljon vähemmällä vaivalla ja tyttöä suututti, kun hänen heti täytyi tunnustaa miehen olevan oikeassa. Mutta hän jatkoi siitä huolimatta itsepäisesti entistä työtapaansa. Silloin pilkkasi Ulla häntä ja näytti, kuinka hyvin hän jo osasi muokata maata uudella tavalla. — Mitä tästä kaikesta koituisi? —

Muillakaan ei enää tuntunut olevan hauskaa ja Ellan tulo näytti häirinneen yleistä mielialaa. Kaikki työskentelivät äänettöminä Aapon yksin puhuessa ja rehennellessä niinkuin hänellä olisi ollut vastustamaton halu alituisesti kuulla omaa ääntään. Kaikista tuntui helpotukselta, kun Miina tuli kutsumaan ruoalle.

Niinpian kuin Aappo oli istuutunut pöytään, alkoi hänen katseensa levottomana harhailla sinne tänne tuvassa.

— Kuka on vienyt minun pulloni, — kysyi hän vihdoin hätääntyneenä ja vihoissaan.

— Minä asetin sen vain korjuuseen ettei se olisi kaatunut, — vastasi Tilda odottaen nähtävästi kiitosta huolenpidostaan.

— Koetakin koskea siihen, — murisi Aappo. — Jos sille tapahtuu joku onnettomuus, väännän minä niskasi nurin. Tämä on viimeinen jäännös sitä viinaa, jonka anastin venäläisestä kuormastosta. Piilotin astiat sinne tänne metsiin ja täytin pitkillä harhailumatkoillani kannuni niistä. Mutta kaikella on loppunsa eikä minulla vihdoin ollut kuin pieni tilkka erään astian pohjalla, jonka olin kätkenyt täältä parin peninkulman päässä olevaan luolaan. Tuon viinatilkan takia lähdin näille seuduille ja saatuani sen huostaani, aioin metsän kautta oikaista uuteen kirkonkylään, josta jo puhuin ja niin tulin tänne. Niin että oikeastaan saatte siunata siitä viinapulloani ja varjella sitä kuin silmäteräänne.

Toiset nauroivat hänen sukkeluudelleen, mutta Ellassa heräsi vastustamaton halu salaa kaataa tuo vihattava neste maahan.

Otettuaan pari siemausta, pääsi Aappo taas sotaiseen tunnelmaan ja alkoi kertoa loppumattomia juttuja seikkailuistaan. Näin kului häneltä koko päivä hänen saamatta mitään hyödyllistä aikaan. Ja mitä pitemmälle päivä joutui, sitä enemmän rupesi hän estämään naistenkin työtä ja ja heillä olikin niin paljon kysyttävää papista ja kirkosta ja siitä, koska hän veisi heidät mukaansa kirkonkylään ja muuta sellaista, ettei heillä ollut työn haluakaan. Ellaa nämä matkasuunnitelmat ensin luonnollisesti viehättivät uutuudellaan, mutta kun hän muisti, että matka oli tehtävä miehen seurassa, kävivät ne heti vastenmielisiksi. Kuitenkin herättivät ne hänessä outoja ajatuksia ja unelmia. Hän ei ollut milloinkaan ennen toivonut näkevänsä ulkomaailmaa tai toivonut tutustuvansa siihen, sillä kaikki Miinan ja Tildan kertomukset olivat vaikuttaneet häneen melkein samaten kuin jättiläis- ja noitasadut. Ne olivat kyllä herättäneet ihmetystä ja mielenkiintoa, mutta olivat hänen mielestään samalla olleet niin epätodellisia, ettei hän saattanut ajatellakaan itseään joskus tämän vieraan, ihmeellisen maailman keskellä. Sitäpaitsi olisi sota-aikoina ollut vaarallistakin liikkua. Nyt vasta välähti häneen ajatus, kuinka suuri maailma mahtaa ollakaan ja kuinka monta ihmeellistä salaisuutta se kätkee. Metsää ja järveä on kaikkialla eikä aina tarvinnut olla yhteen paikkaan sidottu kenties oli muualla rikkaampiakin metsästysmaita ja kalavesiä. Ihmisiä ei hän niinkään paljon ajatellut kuin noiden tuntemattomien seutujen luontoa ja hän alkoi tuntea sitä vastustamattomampaa ikävää kauas pois mitä vastenmielisemmäksi mies hänen jokapäiväisen elämänsä teki.

Sitten saapui ilta eikä työ ollut nimeksikään edistynyt. Aappo jatkoi samalla tavalla juopottelemistaan kuin edellisenäkin iltana ja mitä pitemmälle hän ehti sitä häikäilemättömimmiksi kävivät hänen sanansa ja katseensa Ellan suhteen, ja kun hän taas alkoi tulen ääressä laverrella ja sammaltaa, siirsihe Ella nurkkaan päästäkseen näkemästä ja kuulemasta häntä. Mutta mies lisäsi puita takkaan saadakseen tulen punaisen loimon valaisemaan nurkkaan lyyhistynyttä tyttöä, ja tuijotti häneen palavin, janoisin katsein, jotka veivät tytöltä kaiken rohkeuden ja voiman ja hän oli mielestään kuin pienoinen hiiri-raukka, jonka myrkyllinen käärme lumoo, niin ettei se pääse pakenemaan ennenkuin se on kuoleman oma.

Ja ensi kerran elämässään tunsi hän vihan lainehtivan sielussaan yhtäaikaa tuskallisena kärsimyksenä ja kuohuvan elinvoiman tunteena. Tosin oli hän lapsena epämääräisesti vihannut vieraita sotureita, jotka olivat saaneet aikaan niin paljon onnettomuutta ja hävittäneet maata, mutta tämä hänen uusi tunteensa oli aivan erilaista — persoonallista ja katkeraa. Hän olisi voinut tehdä mitä tahansa tuolle miehelle, hän olisi ilolla nähnyt hänen menehtyvän, hukkuvan, palavan tai kärsivän minkä kauhean kuoleman tahansa. Hänen omatuntonsa ja ne periaatteet, joita Miina oli häneen istuttanut, sanoivat tosin, että nuo tunteet olivat vääriä ja kauheita, mutta hän ei saattanut olla joutumatta niitten valtaan ja nauttimatta niistä ja tahdottomasti antautuen kuvitelmiinsa näki hän mielessään tuon ainoan vihollisensa kärsivän kaikki mahdolliset kuolemat.

Mutta vähitellen alkoivat epätodelliset haaveet muuttua tietoisiksi suunnitelmiksi. Hän mietti, kuinka hän voisi iskeä hänen arimpaan kohtaansa ja katkeroittaa hänen elämäänsä, niin että hän jättäisi koko talon ja etsisi uusia uhreja julmuudelleen ja itsekkäisyydelleen. Mutta alati kohtasi hän esteitä. — Milloin estivät uskonnolliset tai siveelliset näkökohdat, milloin hänen velvollisuutensa asuintovereitaan ja kasvattajiaan kohtaan, milloin mitkäkin seikat.

Mutta ennenkuin hän oli keksinyt oikean tavan, väsyivät hänen aivonsa ja hän vaipui samanlaiseen tuskalliseen puolihorrokseen kuin edellisenäkin iltana. Tietoisuus miehen läheisyydestä ei edes unessa jättänyt häntä ja untenkin monivivahteisessa maailmassa tunsi hän vihaa tätä kohtaan. Milloin oli hän ampuvinaan tätä miehen seisoessa polvia myöten suossa kykenemättä pääsemään pois, ja hänen nuolensa istuivat kuin piikit hänen ruumiissaan, milloin taas oli tyttö pakenevinaan häntä kuin villipetoa ja kiipeevinään puuhun ja juuri kun mies oli saamaisillaan kiinni hänen jalastaan, lensi tyttö ilmaan, niin ettei takaa-ajaja voinut saavuttaa, vaikka hän korkein hurjin hyppäyksin yritti hänen jälkeensä. Ja Ulla seisoi itkien puunjuurella, kun ei häntä koetettu ottaa kiinni.

— Kaada hänen viinansa maahan, niin hän kyllä koettaa sinuakin kiinni, — oli hän huutavinaan ilmasta.

Ja Ulla totteli häntä ja riensi tyhjentämään miehen viinapulloa. Silloin syöksyi tämä hänen kimppuunsa kuin ilves, mutta Ulla vaan suuteli hänen jalkojaan ollen polvillaan maassa hänen edessään.

Tuo kaikki oli niin kauheaa, että Ella heräsi. Päivä pilkotti jo ovenraosta, ja vanha Miina oli noussut ylös. Hän makasi hetkisen sijallaan syvään hengittäen; uni tuntui hänestä melkein tositapaukselta eikä yön lepo ollut haihduttanut hiventäkään hänen vihastaan. Ja äkkiä muistui viinapullo hänen mieleensä. Sillä tavallahan hän voi kiusata miestä tekemättä minkäänlaista vääryyttä. Päinvastoin tekisi hän hyvän työn kaataessaan maahan nesteen, joka saattoi ihmisen hulluksi ja työhön kykenemättömäksi. Hän tiesi kyllä, ettei hän tässä tapauksessa ottanut asiaa tältä kannalta — hänhän tahtoi vain kiusata miestä, mutta ainakin oli se teko, jota voi puolustaa ja siinä kaikki, mitä hän tarvitsi.

Tämäkin aamu oli samanlainen kuin eilinen. Aappo tuli ulos toisten jo ollessa täydessä työssä eikä hän nytkään vaivautunut ottamaan osaa siihen. Hän koetti jälleen tekeytyä ystävälliseksi ja huomaavaiseksi Ellaa kohtaan, mutta yhtä huonolla tuloksella kuin eilenkin. Tyttö ei koskaan vastannut kuin mahdollisimman harvasanaisesti ja vastenmielisesti, ja jos mies yritti koskea häneen, hypähti hän pakoon kuin pelästynyt eläin. Mutta mies oli aina levollinen ja uskoi nähtävästi varmasti ennen pitkää voittavansa.

Tämä pelotti ja suututti tyttöä enemmän kuin hänen raivonsa ja vihansa olisivat tehneet. Se teki häneen saman vaikutuksen kuin kissan leikki hiiren kanssa ja hänellä oli aina se tunne, että mies väijyi häntä ja oli ensi tilassa valmis hyökkäämään hänen päälleen.

Sitten tuli hänen odottamansa sopiva hetki. Miina lähti kaivolle vettä noutamaan, ja kaikki muut olivat naurismaalla. Silloin hiipi hän sisään, otti lemuavan pullon arkaillen käsiinsä ja vei sen nopeasti ulos kuin se olisi polttanut häntä. Siellä kaatoi hän koko sisällyksen tunkiolle. Siitä levisi voimakas, läpitunkeva haju, joka sai hänet voimaan pahoin, mutta hän peitti nesteen mullalla eikä siitä kotvasen kuluttua näkynyt eikä tuntunut jälkeäkään.

Tyydytyksen ja pelon sekaisilla tunteilla katseli hän ympärilleen. Ei kukaan ollut häntä huomannut ja nopeasti vei hän pullon jälleen paikoilleen. Hän oli aivan varma siitä, että Aappo saatuaan tietää, mitä oli tapahtunut, yrittää tappaa hänet, mutta hän tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi vastarintaan. Tätä varten piilotti hän pitkän puukon hameensa laskokseen ja ripusti jousen olalleen. Hän oli varmasti päättänyt niitä käyttää, jos mies uhkaisi häntä pitkällä pyssyllään.

Aapon tarkka silmä huomasi heti hänen sotaiset varustuksensa ja hän kysyi hyväntahtoisen leikilliseksi tehdyllä äänellä.

— Mitä sinä, tyttöseni, jousella teet, — aiotko sinäkin sotaan?

— Olen vaan nähnyt ketun hiipivän lähistöllä, — vastasi hän ynseästi. — Ja aion ampua sen heti kun uudelleen näyttäytyy.

Toiset näyttivät päättäneen antaa hänen olla tänään rauhassa. Ho toivoivat kai, että hän aikaa myöten suostuisi mieheen eivätkä olleet huomaavinaan hänen ynseyttään.

Sitten tuli aamiainen ja Ella oli varma siitä, että ratkaiseva hetki oli käsissä. Mutta hänen suureksi ihmeekseen ei Aappo tällä kertaa kysynytkään pulloaan. Hän tahtoi ehkä säästää kallisarvoista ainettaan, jota ei ollut niinkään helppo saada lisää. Hän kulki turhaan mitä ankarimmassa jännityksessä. Ei mitään tapahtunut ja pullo oli kaikessa rauhassa paikallaan; aamiaisen jälkeen lähti Aappo metsään pyssy olalla ja sanoi pistäytyvänsä maita katsomaan ja jos mahdollista ampumaan jonkun otuksen.

Kaikki nämä lykkäykset alkoivat vähitellen vaivata tyttöä. Hän olisi mielellään itsekin lähtenyt metsään tai järvelle, mutta ei uskaltanut, sillä Aappo saattoi minä hetkenä hyvänsä palata kotiin ja siinä tapauksessa ei voisi tietää, kuinka kävisi, jos hän langettaisi syyn viinan häviämisestä toisten naisten niskoille. Hänen täytyi sentähden pysyä kotona ja kärsiä.

Miehen poissa ollessa vallitsi kokonaan toinen tunnelma. Tietysti ei kaikki saattanut olla ennallaan, sillä ei kukaan voinut unohtaa hänen olevan lähellä, mutta vanhan kodin seutuvilla vallitsi sellainen rauha ja viihtymys, jota ei Ella ollut tuntenut miehen saapumisen jälkeen. He tekivät kaikki ahkerasti työtä, ja ainoa, mikä Ellaa vaivasi, oli toisten alituiset keskustelut vieraasta.

Nyt joutui päivällisaika ja kaikkien oli jo nälkä, mutta he eivät tahtoneet ruuasta puhuakaan, ennenkuin Aappo ehtisi kotiin. Ella taas oli liian levoton ehdottaakseen, että ryhtyisivät aterioimaan, sillä silloin ainakin ratkaisu tapahtuisi.

Vihdoin kuului raskaita askeleita ja Aappo palasi retkeltään metso olalla. Hän alkoi heti Miinan kattaessa pöytää kerskuen kertoa, kuinka hän oli linnun ampunut. Ella seisoi kalpeana oven luona vartoen tekonsa ilmitulemista ja nyt se tapahtuikin.

— Anna tänne pulloni, — sanoi Aappo komentaen Ullalle. — Metsästys ja ryyppy kuuluvat yhteen.

Ulla toi pullon ja Ella näki hänenkin kalpenevan tuntiessaan, kuinka kevyt se oli. Ja sitten karjui mies kuin karhu, joka on saanut nuolen ruumiiseensa ja hän katseli pelästyneitä naisia hurjin silmäyksin.

— Herra Jumala, mitä on tapahtunut, huusivat kaikki paitsi Ella yht’aikaa.

— Mitäkö on tapahtunut, — toisti Terhonen poissa suunniltaan. — Mitäkö on tapahtunut senkin huitukat! Niinkuin ette sitä tietäisi! Missä on minun viinani? Sanokaa se heti taikka piru teidät vieköön — — —! Ja hänen silmänsä kiisivät hurjasti toisesta vapisevasta naisesta toiseen. Mutta sitten hän huomasi eron Ellan ja muitten naisten käytöksen välillä. Hän seisoi tyynenä ja ylpeänä toisten ollessa melkein mielettöminä pelosta. Ja mies älysi heti, ketä hän sai kiittää tuosta ilkityöstä; ensi hetkellä näytti siltä kuin olisi hän pedon tavoin tahtonut hyökätä Ellan kimppuun ja tyttö oli minä hetkenä hyvänsä valmis syöksymään ulos ovesta. Mutta äkkiä malttoi mies mielensä ja remahti meluavaan nauruun.

— Vai sinäkö, kultamurenoiseni. Sitäpä juuri aavistinkin. Äläpäs huoli, veitikka! Sinä otat jo itsellesi talon emännän oikeuksia ja aijot nähtävästi tehdä vanhasta Aappo Terhosesta raittiusmiehen. Mutta siihen ei ukko suostu. Etkö sinä tiedä, ettei vanhaa koiraa enää istumaan opeteta, ja sen sinä saat tottua muistamaan. Tule nyt suutelemaan minua, niin annan sinulle anteeksi.

Toiset tuijottivat heihin nähtävästi käsittämättä hitustakaan ja Ulla syöksyi ulos aivankuin hän olisi luullut Ellan todella aikovan suudella vihamiestään.

Mutta Ellakaan ei näyttänyt ymmärtävän asian äkkinäistä käännettä. Mitä hän tarkotti? Tämäkö oli hänen suuren suunnitelmansa tulos? Ottiko mies sen tosiaankin siltä kannalta. Kyllä hän näyttäisi hänelle asian oikean laidan!

— Minä vihaan, vihaan, vihaan sinua, — huusi tyttö intohimoisesti, — sillä sinä olet ryöstänyt meidän rauhamme! Sinä saat lähteä takaisin metsään ja jättää meidät. Sentähden minä kaasin viinan maahan. Tehdäkseni sinulle pahaa... kiusatakseni sinua... luuletko, etten huomannut sen olleen ainoan, josta välitit paitsi varastettua kultaasi — sentähden kaasin sen maahan. Sillä sinulla ei ole sydäntä, sinulla on vaan vatsa eikä sinulle muulla tavalla voinut tehdä kiusaa. Mene pois täältä! Sinä olet saattanut meidät kaikki onnettomiksi. Jos et sinä mene, teen minä sinulle vielä muutakin pahaa.

Mutta mies vain seisoi merkitsevästi hymyillen.

— Sellaisia ne tytöt ovat, — sanoi hän voitonriemuisena.

Mutta huolimatta ystävällisestä irvistyksestä, oli hän miehen katseesta lukevinaan hirveän, väijyvän vaaran ja vihan, joka oli yhtä voimakas ja valtava kuin hänen omansakin. Hän tunsi, ettei hän voinut olla silmänräpäystäkään turvassa, ja että hänen unensa täytyi olla herkkä kuin jäniksen, joka ei edes nukkuessa ole suojassa hyökkäyksiltä. Hän tunsi, että sota oli ainiaaksi julistettu heidän välillään. Ja hän huomasi kauhulla, kuinka mies muutti käytöstapansa hänen suhteensa. Hän hiipi kuin ilves saalinsa ympärillä yrittäen hyökätä hänen päälleen silloin kun hän ei ollut varuillaan ja kun ei kukaan muu ollut saapuvilla. Itse hän hiipi pakoon samalla tapaa ääneti ja uhmaa täynnä ja koko ajan näki hän Miinan vanhan ymmärtäväisen katseen seuraavan häntä huolestuneena ja ystävällisenä.

V.

Pako.

Aurinko laski hehkuvan punaisena koivujen taakse heittäen vielä silloin tällöin häikäisevän sädekimpun pihaan. Silloin oli aika lopettaa päivän työ ja silloin kokoontuivat naiset tavallisesti lieden ääreen. Siihen aikaan oli myöskin Aapon tapana alottaa kertomuksensa, jotka sekä pelottivat että viehättivät heitä, saattaen heidät hiljaisiksi ja kalpeiksi sekä pakottaen heidät ihmetellen ajattelemaan elämän moniaita kauhuja ja julmuuksia.

Mutta tänään ei kertomus tahtonut sujua. Tunnelmasta puuttui jotakin, joka sai miehen jäykäksi ja pahantuuliseksi, ja Ella tiesi hyvin, mikä se oli. Hän olisi vihdoin ollut valmis antamaan mitä tahansa, saadakseen takaisin viinan, joka teki miehen tylsäksi ja uniseksi ja uuvutti hänet heti hänen levolle mentyään uneen. Sensijaan käski ja komenteli hän nyt heitä kaikkia eikä mikään ollut hänen mielensä mukaista, ja vähän väliä tunsi Ella hänen väijyvän katseensa petollisen loiston kohdistuvan itseensä. Hän oli väsynyt edellisten öitten valvomisesta, mutta ei uskaltanut käydä levolle, ennenkuin oli varma siitä, että mies oli nukkunut. Toisetkin naiset olivat hiljaisia ja alakuloisia ja katselivat vähä väliä arkoina makuusijojaan. Vihdoin alkoi Aappo äänekkäästi haukotella ja ojennella itseään. Sitten kömpi hän lavolle ja Ella jäi istumaan tuijottaen tuleen kuumeisin silmin ja kuunnellen, eikö hänen kuorsauksiaan pian alkaisi kuulua.

Hänen ei tarvinnutkaan kauvan odottaa ja vaikka eivät kuorsaukset tänään olleet niin kovaäänisiä kuin ennen, olivat ne hänen mielestään vieläkin kammottavampia. Unissaankin tuntui mies väijyvän tyttöä eikä hän uskaltanut sulkea silmiään pelosta, että tuo tuntematon kauhea vaara saavuttaisi hänet.

Vähitellen kuuli hän kaikkien ympärillään alkavan tasaisesti ja rauhallisesti hengittää ja hän oli itsekin niin väsynyt, että silmät vähän väliä painuivat kiinni. Nämä levottoman horroksen hetket kävivät yhä pitemmiksi ja lopulta unohti hän kaiken ympärillään. Mutta kesken syvintä untaankin puristui hänen kätensä lujasti jousen ympärille, jonka hän oli ottanut viereensä ollakseen heti tarvittaessa vastarintaan valmis.

Ja äkkiä avasi hän silmänsä täydelleen heränneenä tuntien luonnonlapsen omituisella vaistolla vaaran uhkaavan. Ullan kuuli hän hiljaa nyyhkyttävän läheisyydessään.

Huone oli melkein pimeä, mutta liedellä hehkui vielä muutamia hiiliä, joista levisi kalpeanpunerva valo. Ja tuossa aivan hänen kasvojensa vieressä kiilui kaksi silmää kuten suden silmät pimeänä talviyönä ja joku hapuili häntä käsillään. Vieläkin hieman viinalta löyhkäävästä hengityksestä tunsi hän heti, kuka se oli.

Sillä nopeudella, jonka hän oli monilla metsästysmatkoillaan saavuttanut, ja inhosta huudahtaen, iski hän kaikin voimin nyrkkinsä noiden kiiluvien sudensilmien väliin ja hypähti pystyyn työntäen luotaan raskaan, horjahtelevan miehen. Vastaukseksi sai hän vihaisen, uhkaavan kirouksen, mutta hän pääsi onnellisesti ovelle ja syöksyi ulos kiroava mies kintereillään.