Part 3

Ella ei voinut olla itsekseen naurahtamatta miehen sanoista johtuneelle ajatukselleen, vaikka hän tunsi melkein pahoinvointia. Siinä siis oli Maijan ja Ullan unelmoima sankari, joka — kuten he olivat haaveilleet — urhoollisesta ja taitavasta soturista muuttuisi uutteraksi maanviljelijäksi, vapaaksi, itsenäiseksi suurtilalliseksi — sellaiseksi, jota palvellaan ja kunnioitetaan, ja jolle kuuluessaan nainen olisi onnellinen koko pitkän elämänsä ajan.

Kuullessaan tytön hiljaisen naurun, hän säpsähti ja katsoi vihaisen ja epäluuloisen näköisenä ympärilleen.

— Kuka nauraa — sähisi hän uhkaavasti — luuletteko, ettei Aappo Terhonen saa emäntää irti mistä hyvänsä? Vai pelkäättekö rahojen loppuvan kesken? Kirottu akkaväki!

— Sehän oli vaan Ella,— sanoi Ulla katkeralla ja halveksivalla äänellä, joka loukkasi Ellaa sieluun asti. − Me muut tiedämme kyllä Aapon puhuvan totta.

— Vai sinä — sinä kullanpala, — änkytti hän ja levitti käsivartensa — sinä olet hieno ja pehmyt — aivan kuin hän. Sinulla — piru vie — ne näyttäisivät korealta. Odotahan, niin saat nähdä!

Hän pisti kätensä nahkakukkaroon, kopeloi hetkisen sen pohjalla ja veti esiin jotakin, joka kiilsi ja hehkui tulen loisteessa. Kauhun ja ihastuksen sekaisella tunteilla täytyi Ellankin tulla lähemmäksi katsomaan. Nyt saisi hän nähdä niitä aarteita, joista toiset olivat kertoneet. Totisesti oli siinä mies, sillä hänellä oli kaikkea sitä, mistä toiset olivat unelmoineet; mutta sittenkään ei hän voinut käsittää, mitä ihailtavaa hänessä oli.

Nyt nosti hän valoa kohden pienen kultasormuksen jonka kannassa hehkui verenpunainen kivi, sitten soljen jonka muodosti kaksi toisiinsa kietounutta käärmettä valkeanhohtavasta metallista; tulenvalossa kimmelsi se kuin jää. Senjälkeen otti hän kömpelöihin sormiinsa pienen neulan, jonka pää oli kuin kirkkaista kastepisaroista sommiteltu.

— Hehe, — nauroi Aappo voitonriemuisena — vieläkö tekee mieli pilkata?

Kaikki naiset olivat syöksähtäneet paikoiltaan ja tuijottivat lumottuina ja huikaistuina ihmeellisiä pikkuesineitä ojennelleen vaistomaisesti käsiään niitä kohti. Heidän täytyi välttämättä saada kosketella ja hyväillä niitä.

— Mistä Aappo nuo on saanut? — sai Miina vihdoin kysyttyä, ja hänen vanhat kasvonsa olivat yhtä jännittyneen näköiset kuin nuorempainkin.

— Niin, niin, minä kyllä tiesin, että se naula vetää, — riemuitsi entinen sissi käännelleen kalleuksia tulen edessä, saadakseen ne mahdollisimman paljon kimmeltämään. — Siinä on kunnollisen sotamiehen vaivojen ja vaarojen palkka, ja nämä kaikki koristavat kerran hänen morsiantaan ja emäntäänsä.

Näin sanoen heitti hän vielä kerran silmäyksen Ellaan, joka nopeasti vetäytyi takaisin nurkkaansa. Mies ei ollut näkevinäänkään Ullan silmien kosteaa, pyytävää katsetta eikä kuulevinaan hänen rukoustaan saada koettaa koruja päälleen.

— Kerro meille, Aappo, kuinka sait ne, — pyysi Tilda, jonka silmät kiiluivat yhtä aavemaisesti kuin salaperäiset koristeet.

Terhonen otti taas kulauksen lekkeristään, siveli ajattelevan näköisenä partaista leukaansa ja tuijotti kauvan aikaa tuleen synkin katsein vastaamatta sanaakaan. Äkkiä säpsähti hän aivankuin olisi kuullut jotakin epäilyttävää, katsahti ympärilleen hurjin silmin, mutta purskahti sitten tavalliseen nauruunsa.

Vieköön minut piru, jos en kerro teille koko juttua, niin että saatte tietää, mikä mies minä oikeastaan olen ja kenen olette saaneet kattonne alle! — sanoi hän vihdoin paksulla äänellä, joka vähitellen kertomuksen kuluessa selkeni vaihdellen lukemattomissa eri vivahduksissa. Välistä kohotti hän kulmakarvansa korkealle otsaan, välistä näyttivät silmät kapeilta viiruilta niinkuin kissan silmät auringonpaisteessa. — Usein viittoili hän rajusti käsillään, tempoi ja huiski hurjasti joka taholle, taas kesken kaiken vaietakseen ja katsellakseen ympärilleen silmillä, joitten pohjalla väijyi pelko ja synkeä kauhu.

III.

Morsiuslahja.

— Piru vieköön, teidän pitää kuuleman, kuinka Aappo Terhonen aivan yksinään pisti kuoliaaksi seitsemän ryssää. Ajatelkaahan vain, kuusi kasakkaa ja yhden upserin — oikein suuren herran, jolla oli rahoja rinnassa ja pistoolin pää kullasta ja... ja — nyt saatte kuulla...

Vanhan hyvän tapani mukaan olin ryöstömatkalla niillä seuduin, joilla tiesin ryssien kulkevan. Kuljin ja harhailin yöt ja nukuin päivät metsässä. Yöt olivat pimeät ja kylmät ja monasti ahdisti vilu ja nälkä, mutta päivisin oli vielä kesäistä ja kaunista eikä ollut hullumpaa kuorsata milloin missäkin pensaikossa, kun päiväkulta oikein lekotti... Seutu oli melkein yhtä puhtaaksi lakaistua kuin tämäkin — siellä täällä joku poltettu talo tahi autioitunut asumus, tyhjä kuin munankuori ja seinät kuulia täynnä. Ihmisiä ei ollut juuri missään — ei ainakaan miehiä eikä nuoria tyttöjä. Jos jonkun naisen tapasi, ei hän ollut niinkuin tekään pitkään aikaan miestä nähnyt ja hullaantui kokonaan päästä pyörälle joutuessaan joskus sellaisen kanssa tekemisiin. Olihan niitä sellaisiakin seutuja, joiden väki oli pysynyt paikoillaan ja alistunut vihollisen käskyvaltaan, mutta niitä mieluimmin vältin. Kuten nälkäiset sudet kuljeskelivat suuret ryssäparvet ravintoa etsimässä, mutta kautta kunniani eivät he paljoakaan irti saaneet, ja etupäässä laahattiinkin noille sioille ruokaa aina Venäjältä asti rikki ajettuja teitä myöten. Välistä tapasin jonkun noista paholaisista juopuneena tai sairaana makaavan milloin missäkin ja lähetin häneen luodin ennenkuin hän ennätti haukotellakaan, mutta se tuskin maksoi vaivaa, sillä sellaisilla ei tavallisesti ollut mitään taskuissaan. Toiset pirut — heidän toverinsa — kyllä pitivät siitä huolta, etteivät heidän taskunsa liiaksi täysinä pullottaneet. Välistä makasi metsässä puoleksi mädäntynyt hevosen raato, josta lähti niin paha haju, että oli tehtävä pitkä kierros, ennenkuin ohitse pääsi, ja muutamissa kohdin oli tie niin huonossa kunnossa, että hyllyvää suotakin oli parempi kulkea.

Eräänä iltana — oli niin kylmä, että maa oli kuurasta valkeana — saavuin Viipurin ja Porvoon väliselle maantielle. Tuskin olin tielle astunut, kun kuulin kavion kapsetta Viipurista päin. Minä puikahdin pensaan taa piiloon ja jotenkin kirkkaassa kuuvalossa oli helppo nähdä, mitä lajia väkeä tulijat olivat. Edellä ratsasti kolme kasakkaa, ja yksi heistä talutti ohjista satuloitua hevosta, joka oli ilman ratsastajaa: en ollut pitkään aikaan nähnyt niin jaloa eläintä, valkoinen ja kiiltävä se oli kuin keväthanki ja jalat hoikat ja hennot kuin hirvellä. Etujoukkoa seurasi suuret, kömpelöt, katetut vaunut, joiden eteen kolme hevosta oli valjastettu, ja vaunujen jälessä ratsasti taas kolme kasakka. Minä älysin heti, että siinä matkusti rikas ylimys, nähtävästi nainen mukanaan, koska hän ei itse ratsastanut. Aappo Terhosella on siinä suhteessa hiivatin hyvä nenä, tietäkääs. Siksi pälkähti heti päähäni, että tässä oli toimittava.

Oletteko koskaan nähneet ketun vaanivan naarasteertä ja hiipivän sen jälessä? Minä tein aivan samalla tavalla, vaikka annoin heidän ensin kadota pimeään, ennenkuin uskalsin lähteä juoksemaan heidän perässään. Pian näin loitolla suurehkoja rakennuksia, venäläiset olivat nähtävästi jättäneet ne polttamatta, koska olivat näin kulkutien varrella ja siis sopivia yösijaksi matkustaville. Sinne poikkesi nyt tämäkin matkue.

Minä hiivin hiljaa lähemmäksi ja saavuin aina aidan luo asti, joka puoleksi lahonneena oli jäänyt paikoilleen. Maatessani vatsallani ojassa aitovieressä, tuli tuvasta vanha ontuva eukko voivotellen ja päivitellen niin että minäkin sen kuulin. Näin, että hänellä oli ämpäri kädessään ja että hän siis aikoi kaivolle, joka oli aivan aidan takana lähellä minua.

— Hyvää iltaa, muori, tervehdin minä. Eukko oli vähällä saada halvauksen ja pudottaa ämpärin käsistään kuullessaan minun puhuvan suomea. Mutta hän ei ollut niinkään tyhmä, vaan tointui heti ja alkoi rauhallisen näköisenä vintata vettä kaivosta puhellessaan minun kanssani.

— Herran tähden, mies, kuiskasi hän, korjaakin pian luusi täältä, sillä jos kasakat näkevät sinut, tulet ennen pitkää riippumaan ensimäisessä aidanseipäässä.

— No, no, muori lohduttelin minä, — niin helpolla ei Aappo Terhosesta henki lähde. Mutta eikö matkueessa ole myös ylhäinen herra rouvineen?

— Onpa kyllä, — vastasi hän — kaunis ja hieno nuori herra ja oikea Herran enkeli hänen seurassaan. He eivät ole ollenkaan piesseet minua, vaan antaneet minulle rahaa ja puhutelleet ystävällisesti. He saavat nukkua vierashuoneessa ja kasakat tuvassa.

Kuuleppas, muoriseni, — kuiskasin minä — eikö sinulla jossakin piilopaikassa ole vielä vähän viinaa säilössä?

— Jumala armahtakoon — huudahti hän haikeasti — kuka viinaa joisi, kun isä on poissa — enkä sitä toki ryssälle ole juottanut. Saunan lattian alta löydät muutaman astian en niin varmasti voi muistaa, montako niitä siellä on.

— Kuules nyt tarkoin, muoriseni, mitä sanon — neuvoin minä. — Niin pian kuin nuori herra rouvineen on vetäytynyt vierashuoneeseen, alkavat kasakat nuuskia talon varastoja kuin nälkäiset koirat. Aseta sinä silloin viina-astia sellaiseen paikkaan, että he löytävät sen, ja lopusta pidän minä huolen.

— Jeesus siunatkoon — — huokasi eukko — pitääkö minun juottaa heille isän viina ja aijotko sinä viedä hengiltä tuon nuoren kauniin herran? Voi sentään — — mutta totisesti ovat he maan ja kuninkaan vihollisia... Mutta pieneen Herran enkeliin et saa koskea, muistakin se!

— Ole rauhassa, muori, vastasin minä, — ja riennä sisään, ennenkuin he huomaavat sinun puhelevan jonkun kanssa.

Hän nilkutti tiehensä ämpäreineen ja voivotti voivottamasta päästyään viinan kohtaloa, mutta minä painauduin ojaan ja — ala sitten odottaa. Katsoin, että veitseni oli kunnossa, ja tarkastelin pitkien pistoolieni hanoja, olin Isonkyrön tappelun jälkeen kahmassut aseet ruotsalaiselta upseerilta, joka ei enää tarvinnut niitä. Sisällä oli niin hiiren hiljaista, että luulin jo koko tuuman menneen päin helvettiä, mutta vihdoin hiipi eukko kalpeana ja vapisten ulos kuutamoon ja kertoi änkyttäen kaikkien kasakoitten nukkuvan sikahumalassa tuvan permannolla. — Täytyy olla ryssä voidakseen sikahumalaisena pysyä min ääneti... hehehe... Puolen tusinaa suomalaista olisi samanlaisessa tilassa pitänyt sellaista elämää, että kaikki karhut peninkulman seutuvilla olisivat heränneet. Mutta venäläinen, hän vain suutelee ja puhua sammaltelee ja käy pehmeäsydämiseksi.

No niin, minä vedin saappaat jaloistani ja hiivin tupaan kuin ilveskissa eukon jäädessä ulos siunailemaan ja rukoilemaan meidän herraamme. Ovi oli raollaan ja minä livahdin sisään pitämättä pienintäkään melua. Kun tupa oli puolihämärä, voin loistavasti panna tuumani toimeen. Kaksi miestä maata retkotti paljaalla lattialla lakit päässä − olivat luultavasti vahdit, — toiset neljä oljilla vähän matkan päässä.

Kaikkeen tottuu harjoituksen avulla ja minä pistin ne kaikki toinen toisensa jälkeen kuoliaaksi kuin jouluporsaat... leikkasin heiltä kurkut poikki, niin etteivät he voineet huutaa... yhdessä kädenkäänteessä... näin... Ja veri virtasi pienenä tummana purona eukon likaisella lattialla ja miehet korisivat hieman, sätkyttivät vähän koipiaan ja jäivät makaamaan suut ammollaan aivan kuin olisivat haukotelleet... viisi heistä oli vanhoja partasuita, niin että minun täytyi vaivautua siirtämään parta syrjään voidakseni tehdä tehtäväni, mutta kuudes oli nuori poika, joka ei varmaankaan ollut juonut niin paljon kuin muut, koska hän heräsi koskiessani häneen. Mutta kun kohotin veitsen iskeäkseni, ei hän voinut muuta kuin ähkiä, ja silmät melkein pullistuivat ulos hänen päästään aivankuin olisi hän nähnyt aaveen tai koko helvetin avautuvan eteensä, ja vaikka minä iskin niin, että melkein koko pää erkani ruumiista, jäivät silmät samalla tapaa tuijottamaan, ja minun teki jo melkein mieleni juosta tieheni. Mutta kun käänsin selkäni, oli tuo tunne poissa, ja minä ajattelin vain, että siinä ne nyt makasivat kaikki kuusi ja että ylhäinen herra nukkui vierashuoneessa ilman minkäänlaisia vahteja.

Varmaankin lankesi kuun valo ikkunasta suoraan minuun, sillä astuttuani pari askelta sisemmäksi huoneeseen näin nuoren rouvan, kasvot valkeina kuin vaate ja silmät selällään kauhusta tuijottavan minuun. Ne silmät olivat suuret ja mustat kuin tuon tytön ja peljästyneet kuin ammutun hirvivasikan, jonka luo metsästäjä tulee antaakseen kuoliniskun. Hän ei liikahtanutkaan, vaan katsoi minua kuin lumottu, minua ja pitkää veistäni, joka kiilsi kuutamossa. Mutta kun pääsin aivan sängyn luo, oli lumous lopussa, ja hän huusi niinkuin se huutaa, joka tietää kuolevansa. — — —

Kertoja pysähtyi hetkiseksi kuin olisi hänen ollut vaikea jatkaa, mutta naiset kohottivat kalpeat jännittyneet kasvonsa häntä kohti ja heidän silmänsä kerjäsivät jatkoa. Silloin hän nähtävästi rohkaisi itsensä ottaen vielä kerran syvän kulauksen pullostaan. Samassa kohtasi hän Ellan kauhistuneet silmät; hän säpsähti ja jäi tuijottamaan tyttöön kasvot vääntyneinä ja katse niin julmana ja kylmänä, että tytöstä tuntui aivan kuin olisi veitsi lävistänyt hänetkin. Tuokion kuluttua jatkoi mies merkitsevin elein.

— — — No niin, — nuori upseeri heräsi ja kimmahti vuoteesta, mutta se oli luonnollisesti liian myöhäistä, sillä minä olin siinä samassa hänen kimpussaan kuin nälkäinen susi. Hän ei edes ehtinyt kunnolla saada silmiään auki ja hän jakeli umpimähkään lyöntejä kädellään, mutta samassa iskin pitkän veitseni hänen rintaansa. Silloin syöksyi nuori nainen kimppuuni notkeana ja pehmeänä ja raivoissaan kuin villikissa, jolta on riistetty poikaset. Mustat hiukset hulmusivat valkeitten kasvojen ympärillä ja hänen silmänsä säihkyivät ja iskivät kipinöitä. Hän kynsi ja puri ja takertui minuun, mutta tuntiessaan hänen lämpimän, pehmeän ruumiinsa kosketuksen tulin kuin hulluksi ja... — ja... — — —

Terhonen maiskautti huuliaan kuin nälkäinen peto, katseli ympärilleen verestävin silmin, mutta tällä kertaa väisti jokainen hänen katsettaan ja ainoastaan Ellan hiljainen nyyhkytys kuului huoneen nurkasta.

— — — Niin — niin — mutisi hän vihdoin puristaen kärsimättömän näköisenä päätään — en minä ensin aikonut surmata häntä, mutta sitten tuntui minusta, että minun melkein täytyi se tehdä, kun hän rupesi takomaan päätään uuninreunaan niin että veri purskahti esiin. Silloin iskin veitsen hänen kauniiseen valkeaan rintaansa ja minä näin, kuinka suuri hyvä työ se oli hänelle ja kuinka hän nautti elämän nopeasti virratessa hänestä pois. Mutta hänen katseensa ei tahdo mennä mielestäni. Välistä en saa sen vuoksi untakaan ilman viinaa ja nyt tuolla helkkarin tyttöletukalla on hänen silmänsä. — —

Nyt itkivät muutkin naiset. Koko huoneen ilma oli kuin itkua täynnä, ja pimeä tunki joka puolelta heidän päälleen kätkien itseensä lukemattomia vaaroja ja tuhoa tuottavia hornan henkiä, jotka väijyivät sammuvan hiiloksen edessä istuvia ihmisiä. Välistä säpsähti joku ollen kuulevinaan huudon pimeästä, välistä taas heitti joku puuta takkaan, ettei tuli olisi kokonaan sammunut.

Aaponkin puhetulva oli keskeytynyt ja hän hypisteli hajamielisenä koruja käsissään murahtaen silloin tällöin katkonaisen lauseen tai sanan. Vihdoin pisti hän kalleudet takaisin nahkakukkaroon ja tarttui uudelleen pulloon.

Kunniallinen soturin teko, — mutisi hän. — Vaivan palkka... Ei kuulu kehenkään... Lemmon kuningas, kun kuoli... Rauha vaan jälellä eikä enää mitään ansaittavaa täällä, kymmenen lehmää ja monta hevosta ja hyvät kalapaikat... Ja ruotsalainen nimi... ja... helkkarin tyttö...

Mutta naiset istuivat hiljaisina ja alakuloisina. Ella oli lyyhistynyt nurkkaansa ja katseli kuin pelästynyt yölintu suurin, kauhistunein silmin pimeään, joka yhä musteni hiiloksen tummuessa. Hän saattoi ilmielävänä nähdä edessään nuoren naisen, jonka kalpeassa kuunvalossa yksin ja avuttomana täytyi taistella tuota miespetoa vastaan. Ja hänet — tuon rosvon ja murhaajan oli heidän täytynyt ottaa kattonsa alle; siinä hän nyt istui muristen kuin vanha karhu ja huojutellen ruumistaan hereillään pysyäkseen. Vähän väliä hervahti hänen päänsä rinnalle, mutta vimmaisesti kiroten nosti hän sen jälleen pystyyn naisten säpsähtäessä kauhusta ikäänkuin olisivat peljänneet hänen syöksyvän heidänkin kimppuunsa.

— Aappo saa nukkua lavalla, — sanoi Miina vihdoin väsyneellä äänellä. — Me muut levitämme olkia lattialle ja nukumme niillä.

— Kuka nyt saa unta, — mutisi Tilda vihaisena.

− Hyvä — hyvä — on tosiaankin jo maatapanon aika — sammalsi Terhonen puolinukuksissa. Täällä ei, tiedän mä, ole ryssien pelkoa.

Pitkään ja kuuluvasti haukotellen kömpi hän lavolle, josta pian alkoi kuulua ukkosen jyrinän kaltaisia kuorsauksia.

Ella istui vielä hiljaa nurkassaan toisten naisten valmistaessa vuoteita. Kaikki olivat ääneti tänä iltana ja kun makuusija oli valmis, viittasi Miina vaieten tyttöä nukkumaan. Kuin unissakävijä totteli Ella ja heittäytyi täysissä vaatteissaan oljille jääden tuijottamaan savuista kattoa ja kuuntelemaan sirkkojen laulua; sekin tuntui tänä iltana terävältä ja uhkaavalta niinkuin nuo pikku eläimetkin olisivat tunteneet, kuinka rauha ja viihtymys olivat paenneet pois. Ajatukset kulkivat itsepäisesti samaa rataa ja hautoivat synkkinä yhtä ja samaa asiaa. Aina kun väsymys sai hänestä voiton ja hän jo oli nukkumaisillaan, säpsähti hän kauhusta ja heräsi kuvitellen jonkun seisovan hänen vieressään, pitkä terävä ja välkkyvä veitsi kädessään. Välistä oli hän näkevinään vain kylmän, onnettomuutta ennustavan veitsenterän, välistä ainoastaan silmäparin, joka kiilui kuin suden silmät pakkasella ja aina täytyi hänen huutaa kuten sen, joka tietää kuolevansa ja hänet valtasi hurja, mielipuolisuuden rajalla oleva kauhu. Mutta hänen kurkkuaan kouristi niin ettei hän saanut ilmoille kuin heikon vaikerruksen, johon pimeästä vastasi samanlainen, sillä toiset naiset vääntelehtivät yhtä suuressa tuskassa kuin hänkin. Yö tuntui loppumattoman pitkältä, vaikka se oli keskikesän lyhyt, kuulakas yö, eikä syksyn itsepäinen, pelottava pimeys. Ja hiljaisuuden läpi kuului kaukaa uhkaavan ukkosen jyrinän kaltaisena vieraan miehen kuorsaus.

IV

Kapina.

Vihdoinkin näkyi ovenraosta kirkas valojuova, joka kertoi aamun koittaneen, ja kukon laulu herätti hänet kuumeisesta unenhorroksesta. Ehkä tänään jo rauha palaisi heidän kotiinsa.

Kun hän mahdollisimman hiljaa nousi ylös, huomasi hän, että Ullakin oli jo hereillä; hänen silmänsä loistivat luonnottomasti ja hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat; hetkinen senjälkeen, kun hän hiljaa oli avannut oven ja hiipinyt ulos, seurasivat toisetkin hänen esimerkkiään. Ensimäisenä tuli vanha Miina surullisena ja kalpeana kuten tavallisesti, sitten Tilda yrmeänä ja pahantuulisena heilutellen veltosti käsivarsiaan ja vihdoin molemmat tytöt vasten tavallisuutta värittöminä ja äänettöminä. Ei kukaan sanonut sanaakaan miehestä, mutta selvästi saattoi nähdä, että jokaisen ajatukset pyörivät hänen ympärillään.

— Samanlaisia kai he kaikki ovat, — virkkoi Miina vihdoin, — ja jos heitä oikein osaat kohdella ovat he sydämellisen hyviä ihmisiä. Hyvä vaimo voi totuttaa miehensä juomastakin. Ja onhan meillä nyt rauha, Jumalan kiitos, niin että murha ja ryöstö loppuvat.

— Niin ehkä asiat korjaantuvat, kunhan vain keksii sen oikean kohtelutavan, — mutisi Tilda epäillen, mutta mistä me naiset sen aina otimme. Joka tapauksessa lienee hyvä, että saimme taloon miehen joka korjaa raskaimman työn hartioilleen, ainahan hänestä on turvaakin täällä metsässä, sillä mies on nyt kerta kaikkiaan mies, vaikka hän olisi vain peukalon pituinen. Jospa sentään minun Kalleni eläisi ja olisi täällä!

− Onhan Aapokin kunnon mies, — huudahti Ulla punastuen ja katse maassa. — Hänhän on ollut suuri soturi ja kohta tulee hänestä rikas talonpoika.

Toiset nyökkäsivät myöntäen päätään, paitsi Ella, joka uhmaten mutisi jotakin suurkerskureista ja villipedoista.

Senjälkeen lähti kukin aamuaskareillensa ja Maija ja Ulla kuiskuttelivat keskenään vähääkään välittämättä Ellasta.

Hetkisen perästä laahusti Aappokin ulos, heittäytyi loikomaan lämpimään päivänpaisteeseen ja haukotteli pitkään. Sanottuaan yhteisen hyvän huomenen, katseli hän tarkkaavana seutua ja silmäili arvostelevan näköisenä pientä peltotilkkaa, jonka musta multa oli kuohkeata ja huolella muokattua tämänkeväistä nauriskylvöä varten sekä kiviaitaa, jonka vierellä vadelmapensaat ja nokkoset kävivät leppymätöntä sotaa valosta ja ilmasta, kilvalla kukkien ja hyötyen. Maija lypsi parasta lehmää ja hänen kiulunsa oli jo melkein täynnä valkeata, vaahtoavaa maitoa. Ulla syötti leipää härälle, joka hieroi valtavaa niskaansa vanhaa mäntyä vasten, ja Miina ja Tilda jatkoivat keskeytynyttä nauriskylvöään. Täältä lähti miehen katse kiertämään järveä pitkine lahtinen ja kaislarantoineen, sen selkiä, joilla muikkuparvet leikkivät ja kaukaista salaperäistä aarrenientä, jolla juhannusyönä kummitteli.

— Tämä ei ole hullumpi paikka, — sanoi hän vihdoin vitkaan ja unisesti.

— Ei suinkaan, maa on erinomaista, syvämultaista ja savipohjaista ja jos vain jaksaisi ottaa ylös sitä, saisi peltoa kuinka paljon tahansa, — selitti Miina iskien haravanvarren peltoon ikäänkuin vahvistaakseen puhettaan, — mutta mitäpä me naisväki sitten saamme aikaan ilma hevosta ja isäntää.

— Niinpä kyllä, — jatkoi Aappo yhtä unisesti kuin äsken — täällä tarvittaisiin aura, äes ja hevonen ja lailliset talonkirjat, sillä muuten... — kerroitteko te isännän kuolleen, vai mitä olen muistavinani?

— Kyllä hän on kuollut, — vastasi Miina, — sota ja rutto veivät koko talonväen? — Mutta mikä liene kruunun mielipide asiasta?

— Kun viljelyksen vain saa kuntoon, ei talonkirjoja ole vaikea lunastaa, — tuumi Aappo raappien korvallistaan. — Ja kyllä tarvittaessa aina keinon keksii. Minä olen kuullut, että lähimpään kylään, jossa jo on nimismies ja pappi, ei ole kuin viisi peninkulmaa.

— Herra siunatkoon, — huudahtivat Miina ja Tilda yhteen ääneen, — onko siellä jo pappi ja kirkkokin?

— He olivat jo kuulevinaan jouluaamuisen kellojen soiton ja näkevinään, kuinka reki toisensa jälkeen ajoi Herran huoneeseen, ja vanhoja, melkein unohtuneita virsiä virisi heidän mieleensä.

— No no, rauhoittukaahan, — huusi Aappo äkäisenä, — venäläinen on liian hyvä kristitty hävittääkseen kaikki kirkot, vaikka veikin kirkkojen kalleudet mukanaan. Mutta tuosta kaikesta ehdimme vielä puhua. Nyt on vain paras ajatella taloa. Mikä sen nimi oli ennen?

— Harjuksihan tuota sanottiin, — vastasi Miina riistäytyen väkivallalla ihanista muistelmistaan.

− Vai niin, — ja Aappo tuijotti miettiväisen näköisenä eteensä, — siinä tapauksessa saattaisi minun nimeni olla Harjelin. Onhan se kaunis ruotsalainen nimi ja sellainen, johon minunkin kieleni taipuu. No, mitä pidätte siitä?

Maija ja Ulla tirskuivat hämillään, mutta ihastuneen näköisinä lehmiensä parissa.

— Ei Harjunen-nimeäkään mikään vaivaisi, — kuiskasi Miina arasti Tildalle, mutta äänen ei hän sitä uskaltanut lausua.

Tilda ei edes katsahtanut häneen — hän ei näyttänyt välittävän koko nimikysymyksestä.

— Tänä kesänä ei enää ehdi kevätkylvöjä toimittaa, — jatkoi Aappo yhä miettiväisen näköisenä, — mutta naurismaata on laajennettava koska taloon on tullut yksi henki lisää. Tilda ja tytöt saavat heti lypsyn jälkeen ryhtyä työhön. Miina voi laittaa ruokaa ja hoitaa elukoita. Ella ja minä lähdemme kalaan.

Alussa olivat naiset ihastuneina ja merkitsevästi katsoneet toisiinsa kuin sanoakseen: mies on aina mies, mutta viimeisen lauseen johdosta kävivät Ullan silmät kosteiksi ja hänen huulensa vavahtivat.

— Minkätähden Ella aina pääsee helpoimmalla, — nurisi hän — niinkuin hän muka olisi meitä muita parempi.

— Siitä pälkähästä pian selvitään, — nauroi Ella, joka jo täydelleen oli saavuttanut tasapainonsa ja joustavuutensa ja tunsi kiivasta kapinan halua Terhosen anastamaa isäntävaltaa vastaan. — Sinä voit lähteä Aapon kanssa kalaan, minä paljon mieluummin autan Maijaa ja Tildaa.

Hän olisi ennemmin tehnyt vaikka kuinka raskasta työtä, ennenkuin lähtenyt kahden kesken Aapon kanssa.

Ulla näytti hämmästyneeltä ja kiitolliselta, mutta Aappo rypisti uhkaavasti kulmakarvojaan.

Mitä pirua te ajattelette, — kysyi hän ankarasti.