Part 19

Pietarin kysymysten johdosta kertoi nyt soutaja tarkemmin tuon kappalaisen tarinan. Siihen aikaan kun Koroisissa odottelevan piispavainajan tavaroita kiireellä sälytettiin laivaan Kuusistossa, jota jo tanskalaiset uhkasivat, oli kappalainen sieltä kadonnut. Luultiin hänen paenneen, ihmeteltiin vain, kun ei häntä myöhemminkään kuulunut. Juutit ottivat linnan haltuunsa ja olivat siinä jo vuoden isännöineet, kun heikäläiset palkkasoturit kerran pimeän tornikäytävän nurkasta löysivät salaoven. Mursivat sen auki ja tapasivat pienessä, umpinaisessa komerossa papin kontallaan kahden rahapussin välissä. Se oli kappalainen taikka kappalaisen luuranko, -- siihen oli nahkaisen säkin syrjää jyrsien kuollut. Oli arvattavasti tahtonut itselleen ryöstää ja kätkeä osan piispan aarteista, mutta miten lie häneltä ovi lipsahtanut umpilukkoon, -- siihen jäi, apua ei tullut!

-- Ja juutit veivät sitten nekin aarteet? uteli Pietari.

-- Veivät... Mutta kuka sen tietää, mitä kaikkea tuon vanhan linnan sokkelot vielä kätkevät...

Soutomies leväytti taas airojaan, tehdäkseen uudelleen ristinmerkin. Mutta ennenkuin hän sen teki, lisäsi hän vielä, sulkeakseen senkin asian yhteiseen siunaukseensa:

-- Kerrotaan siellä mahtavampainkin haltijain liikkuvan -- ja nähtykin niitä on. Itse piispavainaja kuuluu siellä öisin ajelevan...

Kuinkas muuten, ajatteli Pietari epäuskoisena, ja kysyi välinpitämättömästi:

-- Kuka hänet on nähnyt?

-- Monikin saarelaisista, mutta onnettomuudeksi se heille on ollut. -- Soutaja viittasi kuin varoskellen taakseen. -- Eräskin Piikkiön mies katseli muutamana iltana akkoineen selältä päin tuohon muurinreunalle nousevaa haamua, -- molemmat tunsivat piispan vanhastaan hyvin. Viikon perästä akka kuoli.

-- Ja minkänäköinen oli ollut piispa?

-- Ankarannäköinen, niinkuin aina eläessäänkin, mutta murheellinen... Merelle oli viittonut.

-- Siksikö, että hän mereen hukkui? arveli Pietari.

-- Mene, tiedä, -- eihän Kurki-vainajaa saatu haudatuksi siunattuun maahan, siksi kai hänen henkensä kulkee rauhatonna entisillä elinmaillaan. Pyhä Maaria avuksi, ennen iltaa tästä pitää ehtiä kotiin takaisin!

Ukko souti taas tarmonsa takaa, mutta kertoi sitä tehdessään vielä kotvan kuluttua:

-- Öisin kuuluu muurin takaa kuin kavioiden jytkettä, -- sitä kolinaa paeten kai ne huovitkin pari vuotta sitten muuttivat pois Kuusistosta. Liian kaamea oli tämä linna ollut heillekin, vaikka he joukolla liikkuivatkin.

Perämies oli vaipunut tähystämään sitä muurinmutkaa, josta piispavainajan kerrottiin selälle viittovan, ja hänen mietteensä palasivat niihin aikoihin, jolloin tuo voimakas mies täällä Suomea hallitsi. Ankarana kyllä, mutta aina varmana..., eikö todella hän saisi rauhaa tuonen mailla...!

Mutta soutaja pyörähti yhtäkkiä kuin pahan aavistuksen pistämänä keulaan päin katsomaan ja keskeytti säikähtyneenä ja armotta äkkiä Pietarin mietteet:

-- Ei sinne, -- oikealle laskekaa!

Oli jo katkaistu suurin osa tyyntä selkää, läheltä jo vastasi Kuusiston korkea ranta. Pietari oli ohjannut venheen ihan tuon harmajan linnan alle, jonka rosoiset kiviseinät ja pykäläiset muurinsärmät jo selvästi silmiin erottuivat.

-- Pelkäätkö joutuvamme liian likelle piispavainajan öisiä vaellusteitä, kysyi Pietari naurahtaen, mutta käänsi kuitenkin samalla venheen soutajan osoituksen mukaan linnan sivulle, alavampaa notkorantaa kohden.

-- Ei sinne linnanrantaan enää kukaan laske, vastasi soutaja melkein suuttuneena. -- Niemen ohi on ohjattava, jos karjatalolle aiotte.

Venhe solui korkearantaisen linnanniemen ohi, jättäen vasemmalle kolkon, paksun, harmaan kivimuurin, jonka rakentamiseen aikoinaan varmaankin oli tarvittu pitkien vuosikymmenien raskaat päivätyöt. Muuri kiersi soikeana vyönä väljän linnanpihan, ja sen molemmissa päissä oli jykeä, pyöreä torni. Mutta maanpuolelta oli muuri jo yhdestä paikasta revitty rikki, ja sen aukon edustalla näkyi laituri, johon linnanpihalta suuntausi tiilenpölystä punoittava tie. Pihalta näkyi pitkä, ruskea talo, -- varmaankin myöhempinä aikoina rakennettu väentupa --, joka jo oli puolitiehen purettu.

-- Tästäkö siis nyt kiviä Turunlinnaan soudetaan? kysyi Pietari, joka muisti nähneensä tiilivenheitä linnansatamassa.

-- Tästä, ja ensi kesänä puretaan täältä jo useampia taloja, vastaili soutaja-ukko. -- Mutta kiire on purkajilla aina iltaisin pois linnanpihalta, sen olen monesti nähnyt...

-- Entäpä jos henget pahoittelevatkin sitä, että heidän asumuksiaan näin revitään?

-- Repikööt pois koko komeuden haltioineen, kaikkineen! uhmaili ukko nyt rauhallisena, kun venhe jo laski lahdenpohjaan ja kaislikon ohitse suhahti valkamaan.

Perillä näet jo oltiin. Lahden perukasta vei tie Kuusiston vanhaan karjakartanoon, jonka ympärille kasvanut pienoinen kylä jo näkyi nuottatalaiden luota. Sivulle jäävän linnan varjosti vesakko, ja ylempänä rinteellä, maanpuolisen muurin kupeella, oli puistikko, jossa näkyi hedelmiä kantavia omenapuita. Pietari hymähti astellessaan rantapolkua pitkin kartanoon päin. Tuolla varmaankin säilyvät omenat varastelematta, ainakin öisin...

* * * * *

Tuokion kuluttua istui Pietari Särkilahti kuninkaankartanoksi muutetun entisten piispain karjatalon päätuvassa, jossa Turunlinnan käskynhaltija Jöns Westgöte nyt kesäisin asui perheineen. Tämän puheille oli näet Pietari Turusta lähtenyt, totellen sisarensa, Martha-rouvan, hartaita pyyntöjä ja kyyneleitä.

Ikäväksi oli Erik Skalmille ja Härkä-Heikille kääntynyt Sören Norbyn asiamiehen, liukastelevan Luukkaan, taannoinen vierailu, vaikka se olikin keskeytynyt johtamatta suoranaisiin tuloksiin. Kuninkaan miehet olivat sittemmin saaneet Luukkaan kiinni..., oli pidetty pitkiä tutkimuksia noista valtiopetokselta vivahtavista sopimushommista, Luukkaan kanssa kaupoissa olleita porvareita oli moneen kertaan kuulusteltu ja hekin olivat nyt viikkokausia viruneet Turunlinnan vankityrmässä. Heidän omaisilleen oli kulkeutunut huolettavia huhuja, että miehet ehkä kapinoitsijoiksi epäiltyinä viedään kuninkaan luo Tukholmaan, -- siellä saattaa heiltä pian pääkin tipahtaa! Pietari Särkilahti oli senvuoksi nyt lähtenyt linnanherran luo puhumaan lankonsa ja tämän kohtalotoverien puolesta, sillä hän tiesi, että heillä ei ollut koskaan ollut aikomusta vehkeillä esivaltaansa vastaan.

-- Te siis vakuutatte, maisteri, että porvarit ainoastaan ymmärtämättömyydestä antautuivat kauppoihin Luukkaan kanssa, virkkoi Westgöte, puhutellen Pietaria sangen virallisesti, joskin samalla sentään ystävällisesti. Hän oli kohteliaana isäntänä kutsunut Pietarin ruokapöytäänsä, ja vaikka hän tuossa porvarien jutussa tekeytyikin karskiksi, kohteli hän kuitenkin vierailevaa kanunkia ilmeisellä huomaavaisuudella.

-- Niin uskon, vastasi Pietari varmasti. -- Heidän taloudellinen pulansa, eikä mikään paha tahto, eksytti heidät tuohon ajattelemattomaan yritykseen.

Käskynhaltijan katse pysyi kuitenkin tuikeana, kun hän jatkoi:

-- Nuorta kuningasta ja valtakunnan uutta järjestystä vastaan nousee nykyisin vehkeilijöitä ja kapinoitsijoita milloin mistäkin. Taloudellista hätäänsä syyttävät taalalaisetkin, mutta uniooninaikaiset vallantavoittelijat ja petolliset paavilliset prelaatit ovat todellisuudessa heidän takanaan.

-- Täällä ei ole sellaisia vaikuttimia, vastasi Pietari avomielisin katsein. Jöns Westgöte katseli häntä tutkivasti ja lausui melkein hämmästyneenä:

-- Ja kumminkin juuri te, maisteri, parhaiten tiedätte, kuinka katkera viha paavillisessa papistossa täälläkin liekkii kuningas Kustaata vastaan. Olittehan saapuvilla piispalan neuvotteluissa arkkipiispan siellä vieraillessa, -- muistatte, mitä virttä sielläkin vedettiin. Ja sitä samaa vihaa kohdistuu kyllä teitä itseännekin vastaan; he eivät tahdo teille mitään hyvää, eivätkä kuninkaalle. Syyt tunnette te paremmin kuin minä. Minä olen sotilas, en puutu uskonasioihin enkä opinkysymyksiin, mutta minä edustan täällä herrani, Kustaa-kuninkaan, valtaa.

Pietari viivytti tuokion vastaustaan, ikäänkuin harkiten, oliko hänen tarpeellista lausua linnanherralle sitä mitä ajatteli. Hän lausui kuitenkin:

-- Tunnen sen katkeruuden. Minunlaisen vähäisen sanantaistelijan he olisivat valmiit koska tahansa murjomaan, Kustaa kuningasta vastaan he eivät nouse vehkeilemään, -- siihen he ovat liian pehmeät.

Käskynhaltija myhähti, ikäänkuin myöntäen, että todellisuudessa oli hänelläkin sentään paavillisuuden edustajista Suomessa sama, vaaraton käsitys.

-- Väitätte siis, kysyi hän tyynesti, ettei ole enää olemassa mitään unioonipuoluetta Suomessa?

-- Väitän. Valtion asiat ovat kyllä minulle vieraat, mutta mielet Turussa tunnen, -- lankomieheni on hölmö, ei vehkeilijä.

Taas osoittivat Westgöten kasvoilla liikahtavat eleet, että hän uskoi vieraansa sanat, ja leppeämmin hän nyt virkkoikin:

-- Sananne painaa tässä asiassa paljon, sillä teihin kuningas luottaa, sen tiedän. Käyväthän työmme samaan suuntaan...

-- Minun työni on opettajan ja saarnaajan työtä, vastasi Pietari kipakasti, melkein närkästyen. Mutta samassa hän, varsinaisen asiansa muistaen, jatkoi: -- Nuo miesparat voitte huoletta laskea menemään perheittensä luo, -- uskollisempia alamaisia kuin he ei sen jälkeen kuninkaalla ole!

-- Tosiaankin, jos heidät lasken, on heidän teitä, maisteri, kiittäminen paljosta, lausui herra, luopuen nyt kokonaan karskista sävystään. -- Mutta kuninkaalle minun täytyy ilmoittaa, että vapautan heidät teidän pyynnöstänne ja takuullanne.

-- Tehkää niin, jos on tarpeellista.

Pietari nousi lähteäkseen, asiansa hän nyt oli ajanut. Mutta linnanpäällikkö istui vielä paikallaan ikäänkuin häntä pidättäen, ja kertoi hetkisen kuluttua.

-- Kuningas on aikonut käydä Suomessa, onpa lausunut halunsa tavata teitäkin, Pietari Särkilahti, -- hän on kuullut teistä puhuttavan...

Pietari ei ymmärtänyt, mitä varten linnanherra nyt vielä uudesta päästä rupesi tarinoimaan taikka mihin hän tuolla puheellaan tähtäili, ja hän seisahtui senvuoksi suurin silmin katsellen istuvaa isäntää. Tämä jatkoi:

-- Nyt ei kuitenkaan ole tietoa, milloin kuningas voi tulla Suomeen. Mutta matkustakaa te, mestari, hänen luokseen Tukholmaan!

-- Mitä varten sinne?

-- Mitä varten yleensä kuninkaissa käydään, -- hän tahtoo teitä tavata! Ja voihan siitä olla etua asiallenne ja teille, teillähän on vasta vaatimaton kanunginvirka...

Veret nousivat Pietarin ohimoille hänen siinä kuunnellessaan noita linnanherran mataloita, joskin hyväätarkoittavia tuumia, jotka taas tähtäsivät tuohon heidän muka läheiseen liittouteensa. Hänellä kuohahti mieli, mutta hän hillitsi sen samassa, itsekseen hymähtäen, ja vastasi tyynesti: -- Jos asiat joskus vaativat, voin kuninkaissakin käydä..., nyt en sinne töiltäni jouda...

Ilta oli jo käsissä, kun Pietari Särkilahti palasi Kuusiston kuninkaankartanosta ja käveli takaisin rantaan. Hän oli sisarensa puolesta iloinen, eikä liian toimeliaan linnanherran valtioviisailukaan ollut saanut häntä suuttumaan. Kunpa hän saisi kansan ymmärtämään työnsä tarkoituksen, silloin ei hän välittäisi viisastelevista hallitusherroista! Nähtävästi osoittaakseen suopeuttaan ja kunnioitustaan oli Jöns Westgöte hankkinut Pietarille venheen ja soutajat saattamaan hänet vesitse Turkuun asti. Soutajia odotellen seisoi Pietari hetken nuottatalaan viereisellä törmällä katsellen matalan, kellertävän vesakon takaa kohoavia piispanlinnan muureja. Auringon laskettua näyttivät ne nyt paljon synkemmiltä ja jylhemmiltä kuin päivällä; tuo möhkäle, tuo ennen rientoisan elämän äänetön vuori, teki nyt todellakin melkein peloittavan autiuden vaikutuksen. Muurin kupeilla kasvoi muutamia korkeita haapoja, joiden latvat kohosivat rintavarustuksen yläpuolelle, ja iltatuulen niitä huojuttaessa näyttivät ne todellakin tummilta, liehuvilta olennoilta, -- kai ne myrskyn aikana kohisivatkin. Lounaiselta taivaanrannalta nousi tuulen mukana mustanpuhuvia, pilkottuja pilvenlonkia. Olipa muuankin muurin takaa kasvava pilvi kuin jättiläisratsastaja, joka istui loimipeitteisen hepohirviön selässä.

-- Siinähän nyt onkin Kurki-piispa, huudahti Pietari itsekseen. -- Ainakin voisi säikkyvä mielikuvitus helposti tehdä haamun tuosta hirviöstä.

Hän istahti mättäälle ja katseli kauan tuota verkalleen kohoavaa kuviota, puhuen itsekseen:

-- Miksi ratsastelet siellä rauhatonna, sinä Suomen mahtava kirkkoruhtinas? Suretko sitä, Arvid Kurki, että uusi aika kalvaa vanhaa, hierarkista mahtiasi ja kaatelee sen haurastuneita pylväitä? Tyynny, vanhus, näethän: mitä vikoja uudella ajalla lieneekään, se on kuitenkin elävämpi, välittömämpi ja rehellisempi kuin se teidän ulkokuorinen, kuollut aikanne, -- tunnusta pois se, Arvid Kurki.

Hämäräksi kävi syysilta, ja tuijottavan istujan silmissä rupesi taivaalle kohonnut pilvenlohko yhä enemmän saamaan leveän, ankaran ratsastajapiispan muodon, -- niin, olihan kuin suippopäinen hiippakin olisi pilvikuvan kiireelle kasvanut.

-- Älä kiivaile, ymmärränhän sen kylläkin, että olet meihin ja työhömme tyytymätön, puheli Pietari itsekseen. -- Enkä siitä moiti sinua, joka ehyeltäsi olit oman aikasi edustaja. Jos vielä olisit elävien ilmoilla täällä Suomen kirkon päämiehenä, niin tuiman taistelun saisimme sinua vastaan kestää ja vaikeammin pääsisi puhdistettu oppi hiippakunnassasi siementymään. Usein sinun rautakourasi meitä kiristäisi, ehkä hetkeksi kuristaisikin. Itse johdit kirkossasi kaiken, itse halusit kylvää, mitä oli kylvettävä, -- toisten kylvön olisit aina armotta kitkenyt pois! Sitäkö nyt tuskailet, että katoliset jälkeläisesi eivät osaa olla yhtä kovia kuin sinä? Mutta ajattelepas, rautakoura! Kenties oli sentään onneksi sinullekin, että juuri oikeaan aikaan löysit hautasi Pohjanlahden laineissa. Sillä olisihan sinun kovuudestasi huolimatta kuitenkin lopulta ollut kaaduttava suuren, voittavan aatteen tieltä. Mutta sinun jäykän niskasi olisi ollut vaikea taipua, sinun ylpeän mielesi olisi ollut raskas kestää romahdustasi, joka vielä olisi saattanut käydä pienelle kansallemmekin liian rajuksi...!

Pilvi oli jo kohonnut muurinreunan yläpuolelle ja hajaantui vähitellen veljiensä joukkoon hallavalle taivaalle. Pietari lausui sille vielä ikäänkuin iloisemmat, sovinnolliset tervehdykset:

-- Haihdu rauhassa taivaalle, sinä Arvid Kurjen ankara haamu, älä suotta levottomilla retkilläsi peloittele kotiseutusi taikauskoisia pikkueläjiä. Aika on nyt kuitenkin taittunut, et voi sille enää mitään. Omana aikanasi saatoit esiintyä juhlallisena ja jyrisevänä niinkuin tuomion Jehova, -- nyt älä enää jyrise! Uusi aika tarvitsee omat, uudet miehensä, suo heillekin työpäivänsä, jolloin he omilla aseillaan taistelevat totuuden puolesta!

Soutajat saapuivat rantaan. He katselivat kummissaan kanunkia, joka noin jäykästi tähysteli vanhaan linnaan päin, ja hekin kääntyivät säikähtäen katsomaan, näkyisikö muurinharjalta taas joku kamala kuvatus... Ei toki näkynyt nyt Kuusiston harjoilta mitään kummitusta, ja he tarttuivat ravakasti airoihinsa.

Taas istui Pietari perässä, nyt selkä linnaan päin. Mutta vielä kerran hän, venheen jo lahdensuulla halkoessa nousevia laineita, kääntyi silmäilemään taakseen, ikäänkuin jäljellejäävää tuttavata hyvästellen. Ja hämärään häipyvän linnan näkymättömälle haltijalle hän hiljaisissa mietteissään lausui:

Emme saaneet, Kurki-piispa, koskaan tietää, annoitko, Hautasaaren rannassa erotessamme, meille siunauksesi vaiko kirouksesi. Mutta kumman tahansa annoitkin: Lepo sielullesi, piispavainaja!

XVIII. ERO LUOSTARISTA.

Lapiot kalahtelivat kinoksen läpi jäätyneeseen maahan, kun kaksi maallikkoveljeä pyhän Olavin luostarin pihalla eräänä harmajana joulukuunaamuna loi lunta, avatakseen käymätiet veljeskunnan pitkästä, matalasta koppirakennuksesta kirkkoon ja sieltä portille. Parin päivän pakkasen jälkeen oli nyt koko yön satanut lunta, -- talvi näkyi tulleen oikein jäädäkseen.

Pitkäliepeiset munkit, joilla oli koipisaappaat jaloissaan, kintaat käsissään ja kauhtanaan kiinnitetyt, suippokärkiset piippalakit tiukasti sidottuina pulleille, parrattomille poskilleen, loivat lunta laiskasti, väliin pysähtyen katsomaan varpusia, jotka noukkivat murusia pylväskäytävän sillalta, väliin taas unohtuen lapioittensa varaan vastakkain tarinoimaan verkkaisesti ja vetelästi:

-- Illalla kuuluu priori pitäneen kokouksen konfessorien kanssa, kertoi toinen. -- Tuomas-veli oli kuunnellut oven raosta, -- ei ollut esimies luopunut hurjasta päätöksestään!

-- Hän eroo siis ja lähtee maailmalle. Eipä olisi sitä uskonut noin hiljaisesta ja hurskaasta miehestä!

-- Paholainen sai hänet pauloihinsa. Johan se kesällä nähtiin: Ennen ei abotti liikkunut luostarista mihinkään, yhtäkkiä rupesivat häntä sitten hurmaamaan maailma ja naiset...

Lapiomies lausui tämän kammoa suhahtavalla äänellä. Mutta hänen toverinsa löi lapion lumeen ja virkkoi kyllästyneenä:

-- Älä tekeydy, ketä ne eivät hurmaa! Lähtisit täältä sinäkin, jos olisi huttu muualta yhtä helposti tiedossasi. Mutta lähtö täältä voikin tulla pian meille kaikille, sillä vähänpä tänne ihmiset enää lahjojaan kantavat.

-- Niin, ohenemaan on ruvennut rokka, kavalat ovat saatanan vehkeet...!

Pari risaisiin lammasnahkaturkkeihin puettua kerjäläistä kahlaili portista sisään, ja lapio rupesi nyt kumahtelemaan jäätynyttä lautasiltaa vastaan, kun työveljet loivat siitä lunta valmistaakseen tilaa näille aterianodottajille.

Se kumahdus kuului nousevan päivän tervehdyksenä monen seinän läpi siihenkin koppiin, missä eroava priori oli yökauden valvonut ja rukoillut aukinaisen raamatun edessä.

-- Nyt on siis aamu..., kulunut on viimeinen luostariyöni, virkkoi hän itsekseen, kohottaen kirjasta kalpean päänsä.

Pitkän syyskauden oli Mikael Karpalainen valmistautunut tähän aamuhetkeen, mutta hiukan arka oli sittenkin hänen silmäyksensä, jonka hän nyt käryävän rasvalampun valossa heitti ympärilleen yksinäiseen tummaseinäiseen huoneeseensa. Olihan hän, mielensä kapinoita kukistellessaan, niin usein todistanut tämän kopin ainoaksi rauhansa kodiksi, jossa hän elää ja kuolee, että hänen nyt yhä uudelleen täytyy itselleen särkeä tuo vanha kuvitelmansa... Tuossa oli rukousjakkara, jossa näkyivät hänen polviensa jäljet, tuossa vuode, jossa hän taas vain illasta oli hetkisen levännyt..., ei, juuri rauhaahan hän ei vuosikausien rukousten avullakaan ollut täällä sieluunsa saanut! Raatelevain epäilysten ja riuduttavain, hedelmättömäin taistelujen paikka oli tämä kammio hänelle ollut. Jos hän olisi jatkanut sitä taistelua vielä monet, pitkät vuodet, olisi se ehkä lopuksi tauonnut. Mutta se olisi silloin ollut turtumuksen, vanhuudenheikentymisen valherauhaa. Ulkonaisen ihmisensähän hän oli täällä saanut kuritetuksi ja kukistetuksi, mutta sisimmille ajatuksille ja tunteille ei mahtanut mitään jouhipaita eikä ruoska. Hän olikin ne apukeinot jo aikoja sitten tehottomina hylännyt, ja nyt oli tullut itse taistelupaikan, luostarikammion, vuoro.

-- Olenhan nuori vielä, tahdon taistella elävän elämän keskuudessa, taistella korkean asian puolesta, enkä yksin oman rintani toivottomissa kamppailuissa. -- Niin hän taaskin hiljakseen hoki, vakuuttaen itselleen, että tämä erakkoelämä on pohjaltaan vain itsekkyyttä.

Asiansa tässä talossa oli hän jo laittanut selväksi. Hän oli syksyllä käynyt Sigtunassa, Pohjoismaiden eli Dacian mustainveljeskuntain ylijohtajan Martti Skytten puheilla, ja tälle rehellisesti esittänyt epäilyksensä ja luopumisaikeensa. Ja tuo syvällekatsova vanhus, joka itse eli ankarana luostarissaan, oli vahvistanut häntä päätöksessään..., jos epäilet niin eroa, työtä on yrttitarhassa muuallakin, niin oli sanonut tuo herttainen ukko, ja siunauksensa oli hän luopuvalle antanut. Itse luostarissa oli Mikael Karpalainen vasta edellisenä iltana lopullisesti ilmoittanut pappisveljesten konventille aikeensa. Siellä oli isä Anselmus yksin vakuuttavasti puhuen koettanut horjuttaa hänen päätöstään..., muut olivat vain hätäilleet siitä, kuinka luostarin maine ja suosio tästä erosta kärsii. Tämä vetoaminen laitoksen aineellisiin etuuksiin ja sen eläjäin hyvinvointiin oli Mikkoa nyt, niinkuin monesti ennen, tympäissyt, ja hän oli äkkiä lopettanut kokouksen, kehoittaen vain konfessoreita valitsemaan itselleen keskuudestaan esimiehen, -- aamulla, tertian jälkeen, hän aikoi lähteä.

-- Aamulla, nyt on aamu! -- Halkosylys romahti jossakin kaukana, luostarin suojia käytiin lämmittämään. Eteisessä kuului askeleita, alkava päivä kutsui veljekset yhteisen kodin tavallisiin, arkisiin askareihin..., häntä ei enää...!

Mikko nousi kiireesti ja astui kylmään käytävään huuhtelemaan siellä olevassa sammiossa kasvojaan ja käsiään. Veden peitti hieno jääriite, mutta ei se Mikosta kuitenkaan tuntunut kylmältä, se vain virkisti hänen ihoaan, joka sittenkin mahtoi olla hiukan poltteinen... Miksi? Eikö hän ollutkaan aivan tyyni ja varma? Oli, toki, niinhän hän oli päättänyt olla...

Mikko palasi koppiinsa, sulki huolellisesti pöydällä levällään olevan raamatun, jonka hän siihen jätti luostarin omaksi, otti naulakosta, ovenpielestä, luostarin avaimet, jotka hänen oli valitulle jälkeläiselleen jätettävä, ja polvistui vielä kerran rauhallisesti kuluneelle jakkaralleen, rukoillen nöyrästi, että hän tähän huoneeseen saisi jättää sielunsa kaikki epäilykset...

Äkkiä hän siitä hypähti, -- kolmirauta helähti pyhän Annan kappelissa kolme kertaa, kutsuen veljet tertiaan, aamumessuun... Vavahtiko hänen sydämensä todella noin rajusti, -- ei, pientä levottomuutta se vain oli, nythän hänen tuli pitää jäähyväismessunsa, siellä jo ehkä veljet odottivat... Tasaisin, verkkaisin askelin käveli hän käytävän läpi ruokahuoneeseen, jossa pöytä jo oli katettu -- aamumessusta palattiin näet aina kiireellä ruokapöytään, johon höyryävät maljat sillävälin oli kannettu. Oli siinä leipä taitettu vielä Mikonkin paikalle, niinkuin tavallisesti...

Ovensuussa odottivat pappisveljet, seuratakseen saattokulussa prioria messuun. Mikko tervehti heitä tavallista sydämellisemmin. Munkit vastasivat kaavamaisesti kuin aina: kukaan ei puhumaan käynyt, ei eroa valittamaan, ei kaipaustaan ilmaisemaan, vaikenevien tylsien katseiden tunsi Mikko vain itseensä kohdistuvan. Veljet olivat miltei kaikki vanhoja miehiä -- nuoria ei näet viime aikoina ollut luostariin liittynyt -- eikä heidän ollut tapanakaan ilmaista välittömästi tunteitaan... Vai eikö heillä Mikkoa kohtaan ollutkaan mitään tunteita...?