Part 20

Kirkossa paloivat talikynttilät harvassa, niinkuin arkimessussa ainakin, ja ääni kajahti kalseana ja kylmänä huurunpeittoisista kiviseinistä. Juhlallisemmaksi oli Mikko kuvitellut tämän jäähyväismessunsa... Hän koetti puolestaan valaa siihen sydämellisyyttä ja lämpöä, mutta tunsi, kuinka Ave Maria kajahti kiirehtivään arkinuottiin niinkuin aina aamumessussa, kuuman eineruoan odottaessa. Vasta kun priori kävi suomeksi lausumaan jäähyväisensä jääville veljille, kertoen heille rehellisesti mutta turhaan koettaneensa paeta maailmaa, ja kehoittaen heitä tutkimaan sydämensä häntä tuomitessaan, vasta silloin tunsi hän rinnassaan lämpöisen laineen. Mutta silloinkin seisoi tuo musta rintama hänen edessään kylmänä, eivätkä hänen sanansa kimmauttaneet siitä mitään vastakaikua. Mikko koetti taas lukea mielialoja munkkien kasvoilta: toiset olivat välinpitämättömät, toiset kai halveksivat luopiota, toiset ehkä vihasivatkin..., niin, olihan se ymmärrettävää. Ainoastaan muutamat säkkiveljet ja kerjäläiset itkivät, -- itkivätkö hekään kaipaustaan vaiko vain rokkansa huonontumista...? Puhujan kurkkua puristi, hänen äänensä sameni, hän lopetti melkein töksäyttämällä jäähyväissanansa; luki virallisesti paternosterinsa ja poistui kuin paeten alttarilta. Työveljet riensivät ruokahuoneeseen, lumi narskui ja ovet paukkuivat. Yksin riisui Mikko messupukunsa, veti talviviitan hartioilleen ja käveli jo tyhjentyneen, kumahtavan kirkon lävitse ulos. Puolihämärälle pihalle olivat pappismunkit pysähtyneet, seisoen siellä syrjässä taajana ryhmänä hiljaa keskustellen. Ainoastaan vanhin heistä, isä Anselmus, palasi kirkon ovelle. Mikko kiiruhti hänen luokseen iloiten, että toki joku tahtoi tulla yksityisesti hänen puheilleen, ja ojensi sydämellisesti molemmat kätensä vanhalle munkille. Tämä tarttui viivytellen ojennettuihin käsiin, piteli niitä kuin hämillään ja kysyi sitten:

-- Tässäkö aiot meistä erota?

-- Niin, veli, tässä eroavat tiemme. Koettakaamme kukin tahollamme...

Mikko aikoi lausua, että totuuttahan voidaan etsiä monella tavalla..., hän tapaili tuokion sanoja, saadakseen esille sydämensä purkautumatta jääneet sisimmät tunteet. Mutta sillaikaa ehti jo munkki lausua:

-- Minun asiakseni on nyt jäänyt toistaiseksi hoitaa täällä avaimia...

-- Niin avaimet... -- Mikko ikäänkuin putosi alas herkästä mielialastaan..., hän oli luullut munkinkin sulanein mielin tarttuneen hänen käsiinsä, mutta tunsi nyt tuon kättelyn kylmäksi ja kovaksi... Avaimet olivat hänen vyöllään, ja kiiruhtaen kävi hän niitä irroittamaan. Mieskohtaisesti oli hän aikonut hyvästellä toisiakin veljiä, mutta nyt asettui kuin tulppa hänen tunteittensa tielle..., hän ei tiennyt, odottivatko edes häntä nuo syrjään ryhmittyneet munkit, vai väistivätkö he häntä tahallaan... Kiduttavaa oli jatkaa kiusallista hetkeä, -- Mikko työnsi avaimet isä Anselmuksen kouraan, kietaisi viitan ympärilleen ja käveli kuin paeten portille, tuntien koko ajan selässään aamuhämärällä pihalla ääneti seisovain veljein kylmät, karkoittavat katseet.

Terävinä ja pistävinä pieksivät tuulen lennättämät lumihiutaleet kinoksen läpi kahlaavaa miestä. Tämä kiirehti askeleitaan, laskeutuen myötämaata kaupunkiin päin. Hän kuuli portin takanaan sulkeutuvan ja todisteli itselleen, että toisenlaistahan hänen eronsa luostarista ei voinutkaan olla..., olihan hän vapaasti päätöksensä tehnyt. Niin kolkkoa ja yksinäistä oli siinä kahlata..., mutta itsehän hän sen niin oli tahtonut, olihan hän nimenomaan kieltänyt ystäviään tulemasta häntä hakemaan luostarista. Nyt yksinäisellä tiellään häntä vain vainosivat noiden jäljellejääneiden kylmät katseet, ja varsinkin yksi muisto häntä vaivasi: Miksi itkivät säkkiveljet kirkossa...? Ei, eivät hekään tietysti voineet häntä, luopiota, ymmärtää...!

Luostarikorttelissa oli kinosten väliin poljettu kapea käymätie, ja oviensa edustalla lakasivat pikkutalojen emännät lunta. Mikko melkein odotti heiltä jotakin myötätuntoa..., vai katselivatko hekin häntä tylysti...? Joutavia, hehän tietysti eivät hänen kulkuaan paljon huomanneetkaan, joka aamuhan he olivat tottuneet näkemään hänen näinikään astuvan luostarista kapitulinkouluun, -- mistäpä he aavistaisivat hänen sieltä nyt astuvan viimeistä kertaa...?

Torilla puhalsi kylmästi pohjoinen viima, joka puistatti yön valvonutta miestä, ja tämä oikaisi senvuoksi kiireesti suojaisemmalle Hämeenkadulle, välttääkseen samalla pappien paljon kulkemaa Kirkkokatua. Mutta koulua lähestyessään täytyi hänen hetkeksi pysähtyä: hänen täytyi pakottaa itsensä tyyneksi ja varmaksi... Mitä, eikö hän sitten ollutkaan varma? Oli, tietysti -- reippaasti nousi hän koulutupaan, josta kuin virkistävinä kajahtivat nuoret, iloiset äänet.

Pietari astui häntä vastaan rohkaiseva ilme kasvoillaan, -- Mikko tunsi heti, että toveri oli hänen silmistään lukenut hänen levottoman, rikkinäisen mielentilansa. Mutta enempiä kyselemättä virkkoi Pietari vain tervehtiessään:

-- Nyt olet siis eron tehnyt mustista veljistä!

-- Niin, sieltä nyt tulen...

-- Haavaa kirvelee vielä hiukan, mutta se kyllä antautuu. Nyt voit siis omistaa teineille kaiken aikasi, -- kylläpä tarvitaankin, sillä pappisluokka vie minulta jo kaiken aikani ja voimani.

He keskustelivat hetken rauhallisesti molemmille rakkaaksi käyneestä koulustaan. Yhä useampia nuorempia pappeja ja vikarioita oli viime aikoina sekä Turusta että maapitäjistä pyrkinyt Pietari Särkilahden oppilaiksi. Toiset olivat sen tehneet innostuneina opinuudistukseen, toiset käytännöllisemmistä syistä. Turunkin hiippakunnassa oli näet jo kuninkaan käskystä ruvettu vaatimaan, että papit sunnuntaisin pitäisivät messun loputtua kansan kielellä saarnan, mutta se oli papeille, jotka olivat kasvatetut vain vanhoja, kaavamaisia kirkonmenoja suorittamaan, sangen vaikea urakka. Raamattua eivät useimmat heistä tunteneet, ja henkisten käsitteiden esittämiseen rahvaan kielellä ei heidän taitonsa riittänyt. Pietari, joka itse jo vuosikausia oli uskon asioista kansalle puhunut, opetti heille nyt esimerkeillä ja harjoituksilla, miten suomenkieli kylläkin sopeutui saarnakieleksikin, kun vain tahto on hyvä. Hiljaa mentiin eteenpäin ja työn varrella into kasvoi.

Siten oli kapitulinkouluun vähitellen syntynyt aivan uusi luokka, ja uusia suojiakin oli "Kreikan linnassa" ollut kuntoonpantava. Aloitteleville teineille opettivat apuopettajat alakerrassa latinanlukua, ja yläkerran suuri koulutupakin oli ollut jaettava kahta tarkoitusta palvelemaan. Sen peräosassa harjoitteli Pietari pappisoppilaitaan, oven puolella opetti taas Mikko Karpalainen vanhemmille teineille kreikkaa ja logiikkaa ja nelijakoisten tieteiden alkeita.

Oman työnsä lomitse näki Pietari ystävänsä tavallisella hartaudellaan antautuvan opetukseensa, ja hänen matala, mutta kantava äänensä kuului sieltä rauhallisena kuin ainakin. Mutta joskus se ääni tänään kumminkin omituisesti katkeili, -- ilmeisesti Mikko ponnisti pitääkseen ajatuksiansa koossa. Tunti meni niin toisensa perästä. Mutta kun aamurupeama päättyi, silloin hävisi Mikko äkkiä meluavain, vapauteensa rientäväin teiniensä mukana. Pietari odotti häntä tuokion, mutta käveli sitten viereiseen taloon, jossa kanungeilla ja koulumaistereilla oli asuntonsa. Siellä oli Mikollekin toistaiseksi huone varattu ja siellä suuressa, kylmässä kivihuoneessa, joka oli äsken jätettyä luostarikoppiakin kolkompi, Pietari hänet tapasi.

Epäilys oli hänet vallannut kaikista ponnistuksistaan huolimatta. Työn jälkeen oli jännitys lauennut. Koulusta oli hän aina ennen kävellyt luostarinsa hiljaiseen rauhaan, nyt ei hänellä enää ollut sitä kotia eikä pakopaikkaa, -- sitä ajatellessa kävi aamukauden salaa jäytänyt ahdistus hänessä ylivoimaiseksi. Siellä hän nyt istui hämärän huoneen peränurkassa, ja vilun väreet puistattivat hänen hentoja hartioitaan.

Kun hän näki Pietarin seisovan edessään, puhkesi hän kuumeisesti kysymään:

-- Petinkö itseni, Pietari? Sarinko kaikki, mitä vuosien varrella olin koettanut rakentaa? Eksyksiinkö taaskin ajausin?

-- Etkö saanut vielä poikki kaikkia juuria, jotka sinut sitoivat luostarielämään? kysyi Pietari vastaan rauhallisesti.

-- Oi, vieraaksi tunsin itseni siellä, vieraaksi tunnen itseni täälläkin, olen kuin juureton puu! Sano, Pietari, etsinkö todella totuutta?

-- Lepää hetkinen, kehoitti Pietari, -- itse löydät kyllä sitten vastauksen kysymyksiisi.

-- Ei, ei, en voi! Avutonna ajausin taas aavikolle; pääsenkö enää koskaan satamaan?

Mikko polvistui taas käsiään väännellen nurkassa olevan, haalean madonnankuvan eteen. Vastausta hänen huudahtavaan kysymykseensä ei enää tullut. Hän kuuli kyllä ystävänsä astuvan hänen luokseen ikäänkuin häntä vielä lohduttamaan, mutta samassa nuo askelet yhtäkkiä peräytyivät, loittonivat ovelle, ja niiden kaiku kuoli pois. Ei tiennyt murjottu mies, oliko ystävä jättänyt hänet, halveksien hänen heikkouttansa, vaiko pakottaakseen hänet sen yksin voittamaan. Hän vain tunsi itsensä siihen kykenemättömäksi..., hän koetti rukoilla, mutta ei voinut enää siihenkään sulautua, -- oli kuin raskasta sumua hänen ajatustensa tiellä. Siinä hän vain makasi. Hetket kuluivat, eikä niiden määrää tiennyt tuskaansa turtunut mies.

Hän tunsi kuitenkin odottavansa jotakin, ja taas hänen tarkkaavaan korvaansa kaikuikin ääniä... Niin, askeleita kuului taas ovelta, Mikko tunsi Pietarin varman astunnan ja hetkeä myöhemmin hänen iloisen, rohkaisevan äänensä, joka huudahti:

-- Tiesinpä, mistä oli sinulle apu saatavissa, Mikko! Nyt sen sinulle toin!

Nurkkaan kuuluivat Pietarin askelten ohessa toiset, pehmoisemmat, jotka aluksi hiukan arkailivat, mutta pian kävivät varmemmiksi. Madonnankuvan eteen polvistuneen miehen sydän sykähti: Se oli nainen, joka astui huoneen perälle, joka asettui hänen rinnalleen ja laski kätensä hänen olkapäälleen.

Tummapukuinen nainen heitti harson kasvoiltaan. Ne olivat vakavat, päättävät, älykkäät kasvot..., eivät nuoret eikä verevät, vaan suloiset, sielukkaat.

Tämä nainen, jonka Pietari oli tuonut masentuneen ystävänsä luo, oli jalosukuinen neiti Magdaleena Ille, munkin ja priorin Mikael Karpalaisen elämäntoveriksi lupautunut, rohkea neito, -- hänen varaansa tiesi Pietari huoletta voivansa uskoa tuon särkyneen miehen. Ja hänelle nyt Pietari virkkoi:

-- Tuossa on ystävänne, jalo neito. Ei hän ole niin riekaleena, kuin miltä hän nyt näyttää, mutta hiukan hoitoa ja hellyyttä hän tällä hetkellä kaipaa. Hän kaipaa nyt ennen kaikkea vanhaa kotiaan, -- teidän on hankittava hänelle uusi, jossa vanha kaipio katoo, ja sen te varmasti teettekin!

-- Yhdessä sen hankimme, vastasi neitonen uljaasti, tarttuen sulhonsa käteen.

Tämä oli verkalleen noussut rukousasennostaan ja seisoi siinä nyt kalpeana katsellen vierustoveriaan suurin, mustin silmin. Hän oli hetkeksi mykistynyt noista pikaisista, jyrkistä, ristikkäisistä vaikutelmista, mutta hänen silmiinsä rupesi nyt taas viriämään eloa ja hänen kasvoistaan kuvastui sanomaton helpotus, kun hän ne nosti neitosta kohti.

-- Niin yhdessä, kuiskasi hän hiljaa, kuin rukousäänellä vieläkin. -- Yksin olen heikko, miksen heti muistanut, että kahdenhan me kestämme...!

Mutta Pietari, joka syrjästä katseli tuota kohtausta, heläytti äänensä hilpeäksi ja virkkoi vallan leikillisesti:

-- Näenpä, että nyt ei minua tässä enää tarvitakaan. Mutta vielä sinulle yhden neuvon annan, Mikko. Olet yösi valvonut etkä mitään syönyt, muista omaa latinanesimerkkiäsi: Nihil cesinisti, male scripsisti..., pois se tapa! Ja ulos nyt, ystäväni, raittiiseen luontoon, portilla odottaa teitä hevonen ja reki.

Pietari oli, rientäessään hakemaan Mikon kihlattua hänen kotoaan, tavannut neitosen juuri rekeen nousemasta, -- hän oli ollut aikeessa ajaa linnaan, sukulaisiinsa. Näitä vallaspiirejä ei Pietari paljoa tuntenut, koska hänellä oli hyvin harvoin aikaa niissä liikkua, mutta Magdaleena Illeen hän oli tutustunut ja ilokseen huomannut hänet juuri siksi eheäksi ja lujaksi elämäntoveriksi, jonka Mikko tarvitsi rinnalleen. Älykäs nainen oli siinä pihalla heti oivaltanut Pietarin huolet ja lähtenyt tämän kanssa suoraan ajamaan Mikon uudelle asunnolle pappistaloon, välittämättä siitä, että tällaista vierailua pidettiin naiselle sopimattomana. Nyt tiesi Pietari johtaneensa toverinsa hyvään satamaan ja virkkoi kehoittavasti saatellessaan heitä kadulle:

-- Eikö totta, nyt on teidän jo syytä ajaa kaupungin pappilaan pyytämään aviokuulutusta. -- Onhan Caesar nyt astunut Rubiconin ylitse!

Mikko innostui heti siihen ehdotukseen, se oli hänelle tällä hetkellä kuin lopullinen, ratkaiseva kutsu uuteen elämään.

-- Sen teemme, -- kenen luo siis ajetaan? uteli hän.

-- Jaakko Vennän luo, hänhän on nyt curatus urbis, vastasi Pietari ja lisäsi terävämmin: -- Nyt on hänenkin hetkensä tullut kerran henkilökohtaisesti ratkaista, uskaltaako hän avonaisesti nousta paavillisuutta vastaan. Lähetän sakastista Sillankin samalla hänen pappilaansa, -- onnea matkallenne!

Sen hän huusi jo poistuvaan saanirekeen, jonka korkeaa etulautaa koristi Ille-suvun vaakuna. Vielä käännähti Mikko taapäin reessä nyökäyttäen ystävälleen iloiset hyvästit. Nuo äsken palttinan karvaiset posket olivat jo ruvenneet punoittamaan, ja silmät säteilivät kirkkaina. Pyry oli tauonnut, jalas juoksi liukkaasti nuorella lumella, ja raitis tuulen viima ajoi elinvoimaa ummehtuneessa kammiossa ohenneisiin veriin. Jalkamiehet, jotka tulivat kulkusvempeleistä rekeä vastaan ja tervehtivät siinä ajavaa vallasväkeä, pysähtyivät tuokioksi katsomaan taakseen ja virkkoivat toisilleen:

-- Siinä taisi ajaa luostarin pääpappi..., olipa käsivarsi kuin kihlatun vyötäreillä!

-- Se se oli, niin ovat ajat muuttuneet!

Mikko kuuli sen arvostelun ja hoki ilosta kirkastuneessa mielessään: Muuttuneet ovat ajat, mutta näettehän, hyvät ihmiset, kuinka ne ovat muuttuneet luonnollisemmiksi ja terveemmiksi...!

Mutta kadunkulmasta vastaan kääntyvä piippalakki munkki pyörähti reen nähdessään kiireellä takaisin ja katseli sitten pikkutalon portin pielestä noita loittonevia ajajia kiiluva kiukku silmässään.

XIX. KOLMOISHÄÄT.

Pyhän Kolmen Kuninkaan kiltassa vietettiin vuoden 1527 alkaessa loppiaisjuhlaa komeilla kirkollisilla juhlamenoilla. Suuressa, korkeassa juhlatuvassa, jonka seiniä koristivat suojeluspyhimysten kuvat ja jäsenvainajain vaakunakilvet, säteili kirkas valo kattokruunujen lukuisista vahakynttilöistä, ja pitkällä pöydällä, jonka peitti lattialle asti riippuva punainen verka, kulkivat korkeat viinikannut kädestä käteen.

Kolmen kuninkaan veljeskunta oli näet rikas. Sillä oli, jäseniltään vuosien varrella saaminaan lahjoituksina, monta taloa Turussa ja maaseudulla sekä tuottava alttarikuori tuomiokirkossa, ja siihen kuului vain valikoituja, ylhäisiä henkilöitä kirkonmiesten ja aatelisten joukosta. Kilpailua oli Turussa olemassa kahden suuren, elinvoimaisen veljeskunnan, nimittäin tämän nyt juhlivan sekä Pyhän Ursulan veljeskunnan välillä. Viimemainittu, johon kuului paitsi alempaa papistoa etupäässä porvareita ja käsityöläisiä, oli tosin suurempi, mutta Kuninkaiden kilta oli hienompi, ja sen juhlat olivat loisteliaammat.

Varsinainen veljeskunnan vuosikokous, johon ei luonnollisesti laskettu muita kuin nimeltään esillehuudettuja jäseniä ja jossa juhlamessu oli toimitettu ja pyhimysten malja juotu, se oli jo loppiaisaamuna pidetty. Nyt iltajuhlaan olivat jäsenet perheineen ja tuttavineen saapuneet katsomaan niitä näytäntöjä, joita vuosittain kiltan suurtuvassa oli totuttu joulupyhien lopettajaisiksi esittämään ja joilla oli suuri maine, -- ken suinkin saattoi, koetti päästä mukaan näihin juhlaesityksiin.

Pitkän pöydän halkaiseman huoneen perälle oli rakennettu lava ja siihen olivat kiltan pappisjäsenet järjestäneet pyhäintaruston mukaisia kuvaelmia kolmen kuninkaan matkasta Jeesus-lasta kumartamaan. Lavan toisessa päässä seisoivat ihmiskunnan eri kansanrotuja esittävät kuninkaat: Vanha Kaspar, joka oli viemässä kultia kuningasten kuninkaalle, oli puettu seemiläisten pitkään mekkoon. Hänen rinnallaan seisoi uljas, nuori Melchior roomalaisen keisarin kiiltävässä puvussa, pyhän savustuksen astiata kädessään kantaen, -- hän edusti Jafetin sukua. Viimeisenä, toisten takana, tuli Balthasar, mustaihoinen neekerikuningas; tämä Hamin jälkeläinen toi pyhää voitelusta lahjaksi syntyneelle Kristus-lapselle. Kaikki nämä erämaata vaeltavat tietäjät katselivat tuikeasti lavan toisessa päässä olevaa, kynttilän valaisemaa suurta tähteä, jota vilkutti valkopukuinen munkki. Ja tähden takana lauloi yhtä valkoisten enkelien -- teinipoikain -- kuoro pitkää, latinalaista joululaulua, kuninkaiden ja yleisön sitä hartaasti kuunnellessa.

Virsien välillä muistivat vieraat sentään maljojaankin, ja kun säkeistöjä seurasi yhä useampia, virisi pöydän ympärillä keskustelu päivän juoksevista asioista, ensin kuiskaamalla, sitten äänekkäämmin. Lähinnä lavaa istui pöydän luona ryhmä Suomen ylimyksiä naisineen. Nämä maaylimykset, joilla oli suuret tilukset ja läänitykset eri osissa Suomea, omistivat myöskin kaupunkitaloja Turussa, jonne he usein joulun jälkeen saapuivat asekatselmuksiin ja huvittelemaan. Tässä seurassa, jossa oli Flemingejä, Horneja, Tavasteja ja Leijoneja, koski keskustelu, niinkuin kaikissa muissakin, päivän merkkitapausta.

-- Olitteko aamumessussa sitä kuulemassa?

-- Olimme..., emme uskoneet korviamme: Aatelisneitonen ja munkki aviokuulutukseen!

Tuomiokirkossa oli näet tänään kaupungin kirkkoherra, mestari Jaakko, lukenut tavanmukaisten kuulutusten joukossa kahden hengenmiehen aviokuulutukset. Kirkontäyteinen yleisö oli ällistynyt. Tuomiokirkon papit olivat kauhistuneet, -- mistään muusta ei nyt puhuttukaan! Mestari Sillan, hiljaisen talonpoikaispapin aviojutusta kuitenkin vähemmin välitettiin, mutta Karpalaisen ja neiti Illen liittoa moitittiin ankarasti. Nekin aateliset, joita se juttu ei erityisesti puistattanut, katsoivat asiakseen tässä talossa säälittä tuomita tuon rohkean neitosen.

-- Eihän hän todellisuudessa joudu jalkavaimoa parempaan asemaan, virkkoi inholla Erik Flemingin nahkareunaiseen laahuspukuun puettu komea rouva, joka oli Yläneen Illein läheinen perhetuttava. -- Magdaleena Hannuntytär Ille -- ajatelkaa toki! Sen nyt vielä voi ymmärtää, että joku Elsa Kaukalontytär Puolalanmäeltä mieluummin antaa vihkiä itsensä pappiin, kuin muuten elää hänen kanssaan, -- jos se nyt kerran käy.

-- Kukapa olisi sitä kesällä uskonut, kun Magdaleena priorin kanssa seurusteli, säesti Hebla-rouvan sisar, Krister Hornin leski. -- Ruotsista hän kai viime keväänä toi mukanaan näitä hulluja tuumia.

-- Niin, Ruotsissa ovat jo monet papit ottaneet aviovaimon senjälkeen kuin mestari Olavi siellä teki alun, totesi Lepaan herra, joka syksyllä oli käynyt Tukholmassa. -- Ja täällähän meillä on Särkilahtemme, aatelisverta hänkin...

-- Hänen puuhiaan tämä tietysti onkin, moitiskeli Hebla-rouva. -- Hän ryntää ja repii, saarnaa ja hosuu, ja nauttii siinä vielä kuninkaan kannatusta. Koulun hän on mullistanut, luostari on nyt ilman päämiestä...

-- Ja kirkko köyhtyy, se tuskin enää jaksaa suorittaa siltä aikoinaan lunastetut sielumessut, valitti Lepaan herra.

Erik Fleming oikaisi jalkansa pöydän alle, potkien syrjään kannuksiinsa sotkeutuvaa pöytäverkaa, ja puhui varmalla, itsetietoisella äänellä:

-- En sano mitään pappien naimisesta, naikoot salaa tai julki kuinka paljon tahtovat. Ja saarnatkoon Pietari Särkilahti munkkien saastaista elämää vastaan, siihen hänellä voi olla syytäkin. Mutta tämä liike on arveluttava siksi, että siitä syöpyy alempaan kansaan kieroja käsityksiä. Kaikki ovat muka yhdenarvoiset, rikkailla ei saa olla sen enempiä etuja kuin köyhillä..., piispalla ei pidä olla mitään ulkonaista valtaa, -- kaiketi ei kohta suurmiehilläkään! Oletteko huomanneet, kuinka pikkuporvarit jo ovat kirkossa tunkeilevia; pian kai käyvät talonpojatkin uppiniskaisiksi.

-- Sellaista liikettä ymmärtää Kustaa-kuningas kylläkin käyttää hyväkseen, tuskaili Lepaan herra. -- Saattepa nähdä, hän kerää uuden opin nimessä käsiinsä valtaa yhä enemmän.

Mutta Ivar Fleming, joka pitkiä viiksiään venytellen istui toisia vastapäätä, hymähti veljelleen hiukan veitikkamaisesti, virkkaen:

-- Saattaa tuosta uudesta liikkeestä sentään olla toisissa tapauksissa hyötyäkin. Olethan sinäkin, Erik, jo peruuttanut itsellesi pari äitivainajamme Naantalin luostarille lahjoittamaa maatilaa.

-- Totta sekin, etkä siitä liikkeestä ole köyhtynyt sinäkään, vastasi Erik veljelleen samassa äänilajissa. -- Sisaremme abbedissa on sinusta haikeasti valittanut.

-- Lisää tulee vielä, uhmaili Ivar. -- Sehän tässä kuninkaan suosimassa liikkeessä onkin ainoaa järkevää: miksi pitäisi vapaamiesten tilojen keräytyä ja jäädä luostareille!

-- Siten ehkä Särkilahden puuha ei lopuksi olekaan niin vaarallinen, virkkoi Hornin leski hiukan pisteliäästi.

-- Onhan silläkin puolensa, myönsi Erik, -- mutta ei se minua miellytä. Tämä puhdistettu oppi on vailla kaikkea loistoa -- varmasti minä pidän vanhan, tuhman, mutta kaikilla paavillisella menoilla koreilevan kotikappalaiseni kuolemaani asti!

Virsi oli sillävälin vihdoin loppunut, kuninkaat olivat lähteneet lavalta lepäämään, ja kiltankannu kierteli entistä tiheämpään. Pöytäkunnan huomio kiintyi pian siihen pöydän keskiosaan, jossa vaalipiispa Erik Sveninpoika istui prelaattiensa ympäröimänä ja jossa nyt oli syntynyt vilkasta liikettä ja kuisketta. Jaakko Vennä oli äsken tullut pienen porvariseurueen kanssa kiltaan, ja tämä tapaus näkyi kirkonmiehet tehneen levottomiksi. Ei senvuoksi, että Jaakko yleensä oli saapunut tähän korkeakatooliseen kiltaan, sillä hän liikkui aina siellä, missä viini vuoti ja ihmisiä oli koolla, vaan siksi, että hän oli saapunut sinne juuri tänään, ikäänkuin uhmaten kirkossa äsken lukemainsa aviokuulutusten jälkeen. Hän istui siellä nyt viinimaljaa kallistellen ja tarinoiden niinkuin ei mitään kirkonhäväistystä olisikaan hänen toimestaan samana päivänä tapahtunut.

Piispa Erik Sveninpoika nousi paikaltaan pöydän äärestä ja käveli Hannus-mestarin kanssa sipsuttaen juhlatuvan sivussa olevaan pienempään kiltanhuoneeseen. Tuokion kuluttua seurasivat heitä sinne toisetkin prelaatit.

-- Saadaanpa nähdä, eikö vedetä Jaakko-maisteri nyt verekseltään tilille kuulutuksestaan, kuiskasi Hebla-rouva aatelisten pöydässä.

-- Ripityksen tuo tarvitseekin, myönsi Iivar-herra. -- Hän on muuten iloinen mies, mutta Särkilahti hänet nyt lie hullauttanut...

Aivan oikein, hetken kuluttua saapui sivuhuoneesta eräs nuorempia kanunkeja kutsumaan Vennää piispan puheille.

Jaakko maisteri oli sellaista kutsua odottanutkin. Varsin uhmatakseen hän todella oli tänään kuninkaitten kiltaan saapunut -- hän tahtoi nyt vuorostaan hänkin olla turkulaisten puheenaiheena. Näihin asti oli hän, vaikka kuuluikin luterilaisen lahkon miehiin, usein horjahdellut, soudellut ja huovannut pappispiireissä kärjistyneiden ryhmäin välillä. Mutta sinä päivänä, jolloin Mikael Karpalainen saapui häneltä pyytämään aviokuulutusta, oli hän ymmärtänyt arpansa heitetyksi. Ensi kerran oli hänen nyt henkilökohtaisesti esiinnyttävä paavia ja kotoisia kirkonesimiehiä vastaan, -- ja ennen pitkää hän tunsi itsensä tässä asemassa sankariksi. Siksipä häntä miellytti juuri tänään julkisesti näyttäytyä katoolisten kiltoissa, ikäänkuin ääneensä julistaakseen: Niin, minä juuri sen tein, panin papit kuulutukseen, enkä sitä yhtään kadu...

Varmana ja hätäilemättä astui hän, varpaillaan keikkuen, mutta samalla tarkaten pöytäkunnan huomiota, kutsujan edellä kiitän pikkutupaan. Tämä huone oli varattu kiltanpappeja varten, kun he valmistautuivat juhlajumalanpalveluksiin, ja siellä myös pidettiin ne suljetut kiltankokoukset, joissa päätettiin avustuksista hätääntyneille jäsenille ja toimitettiin äänestykset, -- sitä varten oli pöydällä maljakko täynnä mustia ja valkoisia luupalloja.

Kärsivä ilme kasvoillaan, niinkuin aina, milloin hänen oli ryhdyttävä johonkin ankarampaan toimenpiteeseen, tervehti siellä Erik Sveninpoika kutsuttua kanunkia, kertoen käskeneensä Jaakon suljettuun, toverilliseen neuvotteluun.