Part 18

-- Mekö siis yhdessä nyt lähdemme Moskovaan tuon tuiman suuriruhtinaan pakinoille. Arveletteko, että meillä on entinen nahkamme jäljellä sieltä palatessamme?

-- Mieluisinta olisi ehkä lähettäjilleni, jos sinne minulta jäisi pääkin, vastasi Johannes Magni katkerasti.

-- Ei, päättöminä me emme sieltä palaa. Mutta mitä me nyt siis suuriruhtinaalle esitämme ja mitä häneltä vaadimme..., niin, juuri siitä on meidän tänään kaikkien yhdessä neuvoteltava.

Kotvan ajan koski nyt neuvottelu piispansalissa niitä riidanalaisia rajajuttuja, joista Erik-herralla oli kuninkaalta saamiaan asiakirjoja mukanaan, sekä Savon ja Pohjanmaan miesten kahakoita rajantakaisia karjalaisia vastaan, joista olisi lisätietoja tarvittu. Mutta pian poikkesi taas tarina niiden kirkollisten kysymysten aloille, jotka mieliä yleisimmin jännittivät. Moskovan-lähetystön kustannukset oli aina kitsas kuningas määrännyt Turun tuomiokapitulin suoritettavaksi, ja siitä syntyi myrsky.

-- Mitä varoja meillä on siihen käytettäviksi? ruikutti Erik Sveninpoika haikeasti. -- Valtakunnan tarpeisiin ja Lyypekin velan maksuun on täältä jo peritty ja viety kaikki, mikä suinkin on saatu irti. Nytkin kannetaan ruunulle kaksi kolmannesta kirkon kymmenyksistä, kuten Jöns-herra hyvin tietää, -- kysyn, mitä jää meille jäljelle edes kirkkoa täällä ylläpitääksemme?

Pöydän ympärillä istuvain prelaattien kasvot olivat käyneet erittäin ilmeikkäiksi, kaikilla näytti olevan tästä asiasta jotakin sanottavana.

-- Minun poloisen tehtäväksi on kuningas määrännyt tuomiokirkon verottamisen, huokaili vallan masentuneena mestari Gasparus, joka tunsi tämän käskyn häntä, paavinkirkon oikeuksien uskollisinta aseenkantajaa, aivan henkilökohtaisesti loukkaavan.

-- Emme voi yksityisestikään saada enää mitään kokoon, säesti Hannus Pietarinpoika sangen harmajana. -- Minunkin on maksettava kuninkaalle 200 markkaa nimityksestäni, vaikka siihen tuskin tuomiorovastin kapat enää riittävätkään.

Syvemmin kuin tämän rahallisen vahingon tunsi uusi tuomiorovasti kuitenkin sen häpeän, että häntä, kirkon ensimmäistä prelaattia, oli ikäänkuin sakotettu siitä, että hän oli tälle paikalle tullut kuninkaan luvatta. Kustaa Vaasa oli näet kirjeessä ankarasti moittinut Turun tuomiokapitulia, joka oli hänelle ilmoittamatta toimittanut tuomiorovastinvaalin; ja vaikka hän olisikin sen vaalin voinut kumota, -- niin hän oli kirjoittanut --, oli hän sen kuitenkin jättänyt voimaan mainitulla rahallisella ehdolla -- kuin armosta!

-- Eikä ole piispantuloistakaan mitään liikenevää, vakuutti vaalipiispa edelleen. -- Sekin vähä, mikä jää ruunulta jäljelle, on täällä vielä jaettava kahtia -- niinkuin valtakin!

Hän heitti halveksuvan silmäyksen pöydän toisessa päässä istuvaan vihkipiispaan. Tämä yritti vastata, mutta Jaakko Vennä, joka oli asettunut prelaattien joukkoon, ehtikin ennen häntä ja kävi surkealla äänellä valittamaan:

-- Kovat ajat -- kuinka kävi nyt äsken Uudenkuorin palkkatulojenkin...? Minä olen kynitty mies!

Pietari myhähti nurkassaan. Hullusti oli todella viime aikoina käynyt suuriin menoihin tottuneen Jaakon. Setä oli määrännyt melkein koko omaisuutensa kirkollisiin tarkoituksiin. Kun sitten kuningas puuttui tähän testamenttiasiaan, epäilivät monet, että siinä olivat Jaakon sormet mukana. Mutta jos hän oli toivonut kuninkaan avulla saavansa sedänperintöjä, oli hän pahasti pettynyt, sillä kuningas oli vain käskenyt lohkaista osan tuomiorovastin varoista -- hänelle itselleen, kuninkaalle. Ja nyt oli kaiken lisäksi tuo satoisa Uudenkuorin prebenda ilman muuta sekin siepattu Jaakon käsistä ja peruutettu ruunulle. Nuori Vennä oli kyllä sen sijaan saanut toisen viran, hänestä oli tullut kaupunginpappi, curatus urbis, joka oli lihava pala sekin, mutta kuitenkin puolta laihempi. Tosiaankin, sen saattoi ymmärtää, että Jaakko puhui murtuneella äänellä...

Valituksia sateli yhä joka puolelta pöytää. Pappilat olivat jääneet korjaamatta, linnanväki niitti Pyhän Henrikin vainioita...! Vihdoin omasta nöyryytyksestään katkeroitunut arkkipiispa ikäänkuin kokosi kaiken huoneessa olevan haikeuden ja kaiken hengellisen suuttumuksen yhteen, ojentautuen yhtäkkiä seisomaan täysmittaiseen pituuteensa ja kysyen kumeasti:

-- Voitteko te tätä kaikkea kestää, voidaanko siihen lopultakin alistua?

-- Niin, voidaanko! vastasi kaiku joka taholta.

Asia oli tosiaankin vakava. Tuo sama kysymys tehtiin näihin aikoihin ilmeisesti Ruotsin valtakunnan monella kulmalla. Paavillisen kirkon päämiehet oivalsivat hyvin, että nämä ilmiöt yhteensä muodostuivat sille ja heille kaikille olemassaolon kysymykseksi. He näkivät, että tämän aineellisenkin voimansiirron kautta liukui valta ja vaikutus heiltä maalliselle vallalle ja että tämä tappio samalla merkitsi luterilaisuuden edistymistä.

-- Omnia ruunt in pejus, olot pahenevat joka alalla, huoahti Arvid Lillekin, joka jo väsähtäneenä oli aikonut erota prelaatinpaikastaan, mutta näiden oireiden vuoksi päätti pysyä virassaan, ikäänkuin asemata puolustaakseen.

Mutta nuo oireet eivät huolettaneet ainoastaan paavillista papistoa, jonka valtaa ne uhkasivat. Pietari Särkilahti punnitsi nurkassaan tarkoin prelaattien koskettelemia ilmiöitä, samoja, joista hän äsken oli niin levotonna kysellyt oppi-isältään neuvoja. Kun kuningas sekausi kirkon asioihin, purki testamentteja ja möi prelaatinpaikkoja samoin kuin paavi, kävi kansa epäluuloiseksi ja ynseäksi uutta järjestystä kohtaan. Siitä oli jo oireita nähty. Puhdistetun opin henkeä oli siihen näissä oloissa vaikea valaa. Siksi oli uuden opin levittäjäin yhtä arkaillen, joskin päinvastaiselta kannalta kuin prelaattien, suhtauduttava tuohon maallisen vallan sille tarjoamaan apuun. Mutta sittenkin Pietarista tuntui, että hänen äskeiset epäilyksensä nyt piispalan salissa rupesivat haihtumaan.

Siellä keskustelu yhä kuumeni. Muistutettiin, että ne kapinat, joita eri tahoilla Ruotsissa äsken oli puhjennut, olivat isoksi osaksi juuri tällaisista kirkkoa polkevista syistä syttyneet.

-- Taalalaiset kuuluvat panevan ehdoksi aseista luopumiselleen senkin, että ken lauvantaisin syö lihaa, se on hirtettävä, kertoi Gasparus. -- Nuo talonpojat käsittävät vaistomaisesti asian ytimen.

-- Ja todellakin, missä olisikaan alistumisen raja, jos tuohon kaikkeen suostuttaisiin, kysyi tuomiorovasti Hannus ankarana.

Mutta vihkipiispa Vincentius, joka ei äsken saanut sananvuoroa ja joka sitten ainoastaan vaillinaisesti oli voinut seurata yhä kiihtyvää, ruotsiksi käyvää keskustelua -- Erik Sveninpoika ja arkkipiispa eivät näet ymmärtäneet suomea ja maallikkoherrat taas eivät latinaa --, hän kumartui nyt pöydän yli tuomiorovastin puoleen ja kyseli:

-- Kuinka oikein tarkoitat, Johannes Petri? Ettäkö et maksaisikaan kuninkaalle niitä kahtasataa sakkomarkkaa?

Ja kun tuomiorovasti ei ollenkaan puuttunut tähän hänelle ikävään asiaan, jatkoi vihkipiispa vallan kauhistuneena:

-- Ettäkö niskoittelisimme kuningas Kustaata vastaan, rupeaisimme kapinoimaan?

-- Ei, ei, tokaisi nyt tuomiorovasti kärttyisästi, silmäillen sivulta Westgöteen, jonka läsnäolo keskustelun kuumuudessa oli monelta unhoittunut. -- Tietysti minä maksan.

Vincentius kääntyi silloin piispallisen virkatoverinsa puoleen:

-- Ja Erik Sveninpoika maksaa myöskin...?

Vaalipiispa ihan hätkähti, hän ei suinkaan aikonut ruveta sotakannalle ankaraa kuningasta vastaan, ja virkkoi kiireesti:

-- Luonnollisesti, eihän siitä ole kysymys... Salissa syntyi pieni hiljaisuus. Mistä siis oli oikeastaan kysymys, mistä oli kiivastuttu ja uhmailtu?

Silloin harvapuheinen, jäykkä valtaneuvos Erik Fleming koroitti äänensä arkkipiispan viereltä ja virkkoi harvakseen:

-- Tietysti te noudatatte kuninkaanmääräyksiä. Ne tuottavat teille, niinkuin monelle muulle, vaikeuksia, pettymyksiä ja huolia; uuden järjestyksen luominen vaatii paljon muutoksia ja paljon varoja, niinkuin se on paljon vertakin vaatinut. Mutta Kustaa Vaasa on nyt valtakunnassa ainoa mies, joka voi järjestyksen luoda ja koota revityn maan eheäksi. Olen paavillisen kirkon uskollinen poika minäkin, mutta se asia ei saa jäähdyttää uskollisuuttani kuninkaaseen. Meidän on kaikkien häntä toteltava, ei auta, ja tuettavakin. Minun ei tee mieleni lähteä Moskovaan ja olen siitä tehtävästä pyytänyt päästä; mutta hän käskee, minä matkustan, ja arkkipiispa matkustaa myös. Teidän ei tekisi mielenne maksaa kuninkaalle kymmenyksiänne, kappojanne eikä penninkejänne, mutta hän käskee ja te maksatte. Hänen on vastattava valtakunnasta meidän kaikkien puolesta, siksi hänen täytyy saada meitä käskeä.

Juro aatelismies puhui rauhallisesti ja vakuuttavasti. Napisevat prelaatit vaikenivat hiukan noloina oivaltaen, ettei siinä todella ollut muuta tehtävätä kuin maksaa pois, ja itsekseen koetti kukin lohduttautua sillä tiedollaan, että jäihän sentään tuloja loppujen lopuksi vielä joku määrä heillekin. Värähtämättömin kasvoin otti tuima tuomiorovasti taskustaan pötkyn kalmusjuurta ja haukkasi siitä palan, -- se oli hyvää kiihtymystä vastaan --, ja talttuvasti huoahti Jaakko Vennä, kaiketi velkojiaan ajatellen. Pitkänhuiskea arkkipiispa kietaisi kauhtanansa liepeet tiukemmin pitkille sääriluilleen, ikäänkuin joka tapauksessa säilyttääkseen kaiken arvokkuutensa.

Sillävälin oli kokoussalissa taas käyty käsiksi noihin kiireellisiin rajanselvityksiin ja Moskovan lähetystön edessäolevaan matkaan, -- jonka kustannukset lopulta kuitenkin olivat kapitulin varoista maksettavat. Mutta nurkastaan tähysteli Pietari Särkilahti pitkään ja miettiväisenä Erik Flemingiä ja päätteli itsekseen:

-- Hän sanoi sen niin yksinkertaisesti ja varmasti, -- siinä on kyllä sittenkin totta! Kuninkaan on taisteltava voittaakseen särkymyksen, häntä ajaa välttämättömyys... Meidän on sillävälin vain muokattava maata sitä syvemmältä, päästäksemme kerran me voittamaan ihmisten sydämet!

* * * * *

Muutamia päiviä myöhemmin istui Särkilahti taas omassa tuvassaan Turun luostarikorttelissa työpöytänsä ääressä. Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat jo hekin palanneet Taivassalosta ja hommailivat nyt siellä ovensuussa, -- Margareeta tuntui käristävän kylkisilavaa päivälliseksi, sillä aikaa kun nauriit tuhassa hautuivat. Tyttö takoi ateriaa odottaen lusikalla perhepöydän reunaa, ja avoimesta ovesta paistava syyskesän päivä kultasi hänen keltaiset kutrinsa. Pietari katseli tuvan perältä, työstään leväten, noita rakkaimpiansa. Eipähän ollut onnistunut prelaattien yritys julistaa hänen kultatukkaansa äpäräksi, -- nyt niitä sakkorahoja ei enää kukaan vaadikaan! Ja hänen vaimoaan kunnioittavat jo kaikki naapurit hänen oikeana, aviollisena emäntänään.

Onnellinen oli hänellä koti. Ja työala oli suuri ja satoisa. Kun vain voimat kestäisivät puskea taas uuden talven..., se rinta, se rinta...! Siitä päivästä asti, jolloin Pietari ensi verensyöksynsä sai, oli se häntä heikontanut enemmän kuin hän uskalsi omilleen ja ystävilleen tunnustaakaan. Usein hän tunsi itsensä väsyneeksi, eihän hänen ennen tarvinnut näin työnsä keskellä levätä. Ja kuitenkaan ei olisi ollut varaa väsymykseen... Mutta Pietari ei tahtonut valittaa, hän oli kiitollinen jokaisesta hetkestä, minkä sai työskennellä koulussaan ja kirkossa..., ja sittenkin, kun hän ei enää saarnata jaksa, aikoi hän vielä kynällään syrjässä maaseudulla tehdä työtä surren asiansa hyväksi.

Hän kääntyi taas pöytäänsä päin. Edessään oli hänellä siinä Tukholmasta saamansa kirje, jossa mestari Olavi Pietarinpoika rauhoitti häntä Tammiston tilan johdosta. Mestari Olavi ei suinkaan puolustanut maallisen vallan liian rajua sekaantumista kirkon omaisuuteen, niin hän kirjoitti. Mutta kun kaksi kolmannesta kaikesta viljellystä maasta on joutunut luostarien ja kirkkojen haltuun, on sekä kirkon itsensä että valtakunnan vuoksi välttämätöntä, että siinä tasoitus tapahtuu. Pietari oli hänelle nyt vastaamassa, että hän itse pitkien epäilysten jälkeen ja kauan neuvoteltuaan Karpalaisen kanssa oli tullut samaan päätökseen ja aikoo rauhallisella mielellä pitää tuon kuninkaan hänelle lahjoittaman tilan "Tuskuluminaan"...

Mutta ensiksi oli hänen lopetettava jo maalla aloittamansa kirje Martti tohtorille, se oli muiden kiireiden vuoksi kauan jäänyt keskeneräiseksi. Näin oli hän siihen jo jatkoksi kirjoittanut:

"Kenties on kuitenkin kirkon omaisuuden siirtyminen maalliselle vallalle nimenomaan tämän valtakunnan tilaan nähden tarpeellista, ehkä on sekin omansa oikaisemaan vääriä, piintyneitä käsityksiä. Sellainen uudistus kyllä jäähdyttää mielet enemmän kuin lämmittää, mutta työllä ja innolla on sitten henki eläväksi tehtävä..."

Ovelta kuului Margareeta hämillään huudahtavan:

-- Pietari, sieltä tulee vieraita -- ja juuri ruoka-aikaan!

-- Älä hätäile, ehkä riittää hauvikkaita heillekin, vastasi Pietari, astellen ovelle päin. -- Ketä tulee..., kas, Siltahan se on ja itse priori!

Tupaan astuvia vieraitaan tervehtiessään hän iloisesti tarinoi:

-- Sinua olenkin jo odotellut, Silta. Meidänhän pitäisi käydä käsiksi siihen Vennä-vainajan testamenttiin, joka on meidän selvitettäväksi jätetty.

-- Myöhemmin, vastasi Silta aivan vastoin tapojaan. -- Jospa odotitkin meitä, niin sitä uutista, jota nyt tulemme sinulle kertomaan, et varmaankaan odottanut...

-- Soo, todellapa olettekin tärkeän näköiset, melkein juhlalliset. Mitä on tapahtunut? Tiedän jo, että Niilo Grabbe on karkoittanut juuttien laivat saaristosta, että se viekas vehkeilijä Luukas on pistetty kiinni, että Hoijan kreivi Viipurista on saapunut tänne matkustaakseen lankomiehensä, kuninkaan, luo ja että arkkipiispa ja Erik Fleming jo ovat lähteneet matkalle Moskovaan...

-- Toista laatua on asiamme, Pietari, sopersi Silta puoleksi hämillään, puoleksi hyvillään.

Mutta Mikko, jonka katse kertoi syvää vakavuutta ja päättäväisyyttä, lausui lyhyesti ja suoraan:

-- Me aiomme mennä naimisiin!

-- Te..., sinäkin... naimisiin?

Niin yllättävä oli tämä sanoma Pietarillekin, naimisissa olevalle papille, että hän sitä tuskin uskoi, ja hänen vaimonsa vaikeni aivan epäilevänä lieden vieressä. Mikkokin, luostarinpriori...? Jopa peräytyi Pietari askelen taaksepäin katsoakseen, laskivatko hänen yksivakaat ystävänsä, totiset hengenmiehet, leikkiä. Mutta Mikko jatkoi tyynesti ja varmalla äänellä:

-- Niin, kristilliseen avioliittoon, sinun esimerkkiäsi seuraten.

-- Kuinka ja koska se on tapahtunut? uteli Pietari. -- Mutta istukaa, kertokaa!

Ensi töikseen oli vieraiden nyt kerrottava, miten he kumpainenkin olivat tähän ratkaisevaan päätökseen tulleet. Sillan asian arvasi Pietari pikemmin sen mukaan mitä sakastissa ja kommuunissa jo oli juorupuheena huhuttu: Silta tahtoo välttää valheaviota! Mikon laita sitävastoin oli lyhyesti se, että hän, ruvettuaan kerran luostaristaan ihmisten ilmoilla liikkumaan, oli kesän kuluessa seurustellut Turussa vierailevissa vallasperheissä. Siellä oli hän tavannut jalosukuisen neiden Magdaleena Illen, Hannuntyttären Yläneeltä, joka isän kuoltua asui äitinsä kanssa Turussa ja liikkui Mikon sukulaisperheissä. Neito oli viettänyt edellisen talven Tukholmassa, äitinsä omaisten luona, oli siellä Suurkirkossa kuunnellut mestari Olavia ja innostunut ajan uusiin, uskonnollisiin virtauksiin. Näistä yhteisistä riennoista ja yhteisistä tuttavuuksista keskusteli Mikko usein tuon ennakkoluuloista vapautuneen, valistuneen neitosen kanssa... ja hänen sydämensä ei ollut luostarissa kivettynyt eikä hän sen sulamista vastustellut...

-- Sitä aina ajattelin, huudahti Pietari tuon lyhyen lemmentarinan kuultuaan. -- Sinä olet aina ollut hellyyden ja rakkaudenkaipuussa, säälien sinua usein saattelin Kaskenmäelle, sillä sinulle soveltuu luostari ja naimattomuus huonommin kuin kenellekään muulle. No niin, -- jouduit siis satimeen?

-- Menin tahallani tällä kertaa, avoimin silmin, vapaasti harkiten. Olinhan viime aikoina epäillyt kovasti luostarikutsumustani...

-- Kovasti ja rehellisesti, sen tiedän...!

-- Halusin katkaista solmun, -- nyt sen olen tehnyt!

Pietarin mieli oli iloinen: Noin ne aukenevat ja selviävät elämänsolmut yksi toisensa perästä. Mutta samassa hän näki vielä suuremman riemun Sillan silmissä, kun tämä Mikon puheeseen puuttui:

-- Ja samalla katkaisit minunkin solmuni, siitä sinua ikäni kiitän!

Yksin ei Silta olisi siihen ratkaisuun koskaan päässyt. Mutta muuatta viikkoa senjälkeen, kun he Mikon kanssa yhdessä olivat haavikalastajia katselleet, olivat he taas eräänä iltana tavanneet toisensa harhailemasta. He olivat silloin kertoneet toisilleen sydäntensä huolet ja, kauan vielä yhdessä hapuiltuaan olivat he lopuksi päätöksen tehneet. Nyt he olivat tulleet kertomaan Pietarille, ennenkuin kenellekään muulle, nuo elämänsä ratkaisevat askelet. Mikko pani kätensä ristiin ja kysyi:

-- Mitä siis nyt sanot, Pietari?

Mutta Pietari ei heille voinut heti sanoa mitään. Hän meni lieden edessä tavallista punakampana häärivän vaimonsa luo -- naisen korva ei ollut voinut sellaisia uutisia olla kuuntelematta --, tarttui tätä hellästi olkapäistä ja veti hänet vieraittensa viereen.

-- Kuulehan, Margareeta, sinä saat pian kohtalotovereita, kohta et ole enää ainoa vihitty papin vaimo Turussa. Sitä uutista on meidän juhlittava: Tuo silavaa pöytään, -- eilen, torstaina, söimme kalaa -- ja täytä kellarista se suurempi olutsarkka, -- me juomme nyt kihlattujen ystäväimme maljan!

Usein oli Pietari, huolimatta siitä, että hänellä Turussa kylläkin oli ystäviä, tuntenut olevansa yksin. Toiset olivat jääneet, varsinkin oppia elämäänsä soveltaessaan, puolitiehen taikka palanneet kulkemaan vanhoja, tasaisempia latuja. Siksi nyt Sillan ja Mikon rohkea päätös ei merkinnyt hänelle ainoastaan aatteen voittoa eikä vain uutta lovea vanhoihin käsityksiin, vaan aivan henkilökohtaistakin lohdutusta ja apua. Juuri tällaista esimerkin opetusta tarvittiin, -- nyt oli hänellä varmat työnsä jatkajat, jos hän kesken kaatuisikin pois.

Mutta näistä mielialoistaan ei hän ääneensä puhunut. Sen sijaan ryhtyi hän, tuon vaatimattoman aterian varrella, heti suunnittelemaan, miten ystävysten tekemä päätös olisi käytännössä toteutettava. Väsymyksen piirre hänen suupielestään oli taas kokonaan poissa, hän oli jälleen vilkas ja reipas kuin nuorukainen.

-- Ensi töiksesi on sinun, Mikko, nyt totuttauduttava siihen ajatukseen, että todella luovut luostarista pois. Sitten teet sen ihmisille tunnetuksi, ilmaisten perusteesi niin, että sen kaikki ymmärtävät.

-- Sen oivallan, vastasi Mikko, joka jo tätä asiaa näkyi paljon miettineen. -- Tahdon puhua siitä ensiksi suoraan ja rehellisesti dominikaanien päävikarion, mestari Skytten kanssa, ja matkustan pian sitä varten Sigtuunaan purkamaan veljesvalani.

-- Tee se jos tahdot, myönsi Pietari. -- Luther kuitenkin sanoo, että valat, jotka ovat vasten ihmisluontoa, eivät ole sitovia, koska niitä kuitenkaan ei pidetä...

-- Tahdon toimia täysin avonaisesti, vastasi Mikko vakavana, -- ja tähän kaikkeen kuluu tietenkin vielä joku aika.

-- Mutta sitten!

-- Sitten hämmästytetään Turku, huudahti Silta hänelle harvinaisella reippaudella.

-- Juuri niin, totesi Pietari. -- Kirkossa julistetaan aviokuulutus, joka ei jää keneltäkään kuulematta.

-- Mutta missä kirkossa? kysyi Silta taas epävarmana. -- Voisitko Pietari tehdä sen Taivassalossa?

-- Jotta asia herättäisi vähemmin "pahennusta", kuten paavilliset sanovat, -- en voi! Kyllä sinut tunnen, vanhan arkailijan; mutta ei, veikkoseni! Nyt ei ruveta piilosille. Toisen kerran saatte tulla vieraikseni Taivassaloon, mutta julkisesti Turun tuomiokirkossa on kuulutus ja vihkiminen tapahtuva koko kansan kuullen ja nähden. Vieläkin Silta epäröi:

-- Siitä tulee suuri rymy ja taistelu...!

-- Juuri sitä tarvitsemme, taistelua, joka tapahtuu vakaumuksen voimalla ja jonka kansa voi nähdä ja tajuta!

Säkenet, jotka Pietarin silmistä sinkoilivat, tapasivat toisia Mikon mustain silmäin kauniissa hehkussa. Tämä lisäsi varmana:

-- Niin olkoon! Polttakaamme laivat takaamme pois, ja sitten pelottomasti eteenpäin Jumalan avulla!

Kauan siinä ystävykset keskustelivat köyhän ruokapöydän ympärillä ja vahvistunein mielin, yhä varmistuneina päätöksessään, tekivät vieraat vihdoin hämärissä lähtöä Särkilahden talosta. Pietari tahtoi saattaa heitä kappaleen matkaa, mutta muisti samassa yhäkin keskeneräisenä olevan kirjeensä. Silloin hän tarttui hanhensulkaan, virkahtaen:

-- Odottakaahan, lopetan kirjeeni Martti-tohtorille ja vien sen samalla Lyypekkiin huomenna lähtevään laivaan. Pitäähän entisen Martti-munkin toki heti saada tieto entisten oppilaidensa, Mikko-priorin ja Silta-kanungin, tulossa olevasta avioliitosta, vaikka asia Turussa vielä pidettäneekin salassa... Kas niin, nyt se on paperille pantu! 324

XVII. KURKI-PIISPAN HAAMU.

Myöhäinen syksy oli käsissä, mutta keväisen kirkas ja tyyni oli merenpinta eräänä aamupäivänä, jolloin Pietari Särkilahti pienessä soutuvenheessä kulki Piikkiön salmen yli Kuusiston saareen. Salmentakaiselta rannalta kuumotti vanha piispanlinna korkeana ja harmajana, taustanaan kellastuva, keskipäivän valossa helakoiva lehto. Keväisen lämpimästi paahteli päivä venheen perässä istuvan papin soikeiksi solahtaneita hartioita, ja vahva meren tuoksu uuvutti kapearintaista miestä. Siksi lepäili hän mela kädessä rentonaan venheen perässä, vain harvakseen puhutellen vanhaa kalastajaa, jonka hän mantereelta oli saanut saattajakseen.

-- Aivan autionako siis on koko tuo suuri linna, kyseli hän. -- Eikö elävää sielua asu noissa jyhkeissä rakennuksissa?

-- Kukapa siellä ottaisi asuakseen, murahti ukko.

-- Miksei vaikka vouti, -- olihan siellä ennen ylhäisetkin eläjät.

-- Ennen oli. Se aika olikin toinen, toinen meillekin, köyhille ihmisille. Nyt siellä mitkä lie omat asukkaansa...

Ukon välttelevät vastaukset saivat Pietarin uteliaaksi, -- hän muisti nyt kuulleensa kerrottavan, että vanhassa piispanlinnassa kummittelee. Senjälkeen kun tanskalaiset karkoitettiin Kuusiston linnasta, -- jolloin he antautumisensa merkiksi nostivat hatun lipputangon nenään -- ei Ruotsin hallitus enää ollut tätä linnaa luovuttanut kirkollisille viranomaisille. Siten ei electus Erik Sveninpoika ollut koskaan käynytkään tässä edeltäjänsä uljaassa asunnossa, jonka juutit olivatkin puhtaaksi ryöstäneet. Jonkun aikaa oli siellä pidetty Kustaa Vaasan sotaväkeä tanskalaisten uudistuvain hyökkäysten varalta, mutta kun sitä väkeä oli vähän ja se kaikki tarvittiin Turun linnassa, olivat Kuusiston varustukset pian siirretyt Aurajoen suuhun. Siitä pitäen oli vanha piispanlinna ollut kylmillä -- hylätty suuruus! Ja kummitusjutut olivat lähteneet liikkeelle, henget ja haltijat olivat majoittuneet vanhaan piispainkotiin.

-- Minkälaisia ovat sitten nuo linnan uudet asukkaat, uteli Pietari salaperäisen näköiseltä soutajaltaan.

Tämä keskeytti sountinsa, teki ristinmerkin ja näytti ihmettelevän, ettei perääpitävä pappi tehnyt samoin. Sylkäsi sitten kouriinsa, tarttui airoihinsa ja vastasi, taas vetämään käyden:

-- Kukapa heitä lie vierestä katsellut; kaukaa me verkkoja laskiessammekin aina tämän niemen kierrämme. Portit ovat kiinni, huoneet lukossa, mutta sittenkin siellä liikutaan. Tohinaa ja jyryä olen kuullut sieltä selälle asti, -- eikä tyhjä jyrise!

Ei ollut Pietari Särkilahtikaan vapaa aikansa yleisestä taikauskosta, vaikkakin hän käsitti monet katoolilaisten kummitusjutut ja ihmetarinat munkkien ja pappien keksimiksi, tarkoituksessa säikyttää ihmiset sitä herkemmin kirkkojen ja luostarien helmaan. Paholaisen uskoi hänkin kyllä pitävän peliään ihmisten joukossa, mutta silloin aina jotakin omaa mustaa tarkoitustaan varten.

-- Kun et liene kuullut tuulen tohinaa, virkkoi hän epäillen äänettömäksi käyneelle äijälle. -- Miksikä hurskaiden ja hyvien kirkonmiesten henget siellä rauhattomina liikkuisivat.

-- Hyviäkö lienevät vai pahoja henkiä, vastaili soutaja. -- Eipä näissä kylissä ihmetelläkään, ettei esimerkiksi entisen linnankappalaisen sielu saa rauhaa. Mies kun rupesi herraansa hädän hetkellä ryöstämään, niin putosikin omaan kuoppaansa...

-- Kurki-piispan kotikappalaisestako puhut? kysyi Pietari vilkastuen.

-- Niin, rahasäkkien seastahan hänet juutit löysivät -- vainajana tietysti.

-- Tännekö hän siis kuoli? Häntä piispavainaja kaipasikin...