Part 27

Pelästyin niin, että yhdellä hyppäyksellä seisoin keskellä huonetta. Mariako itkemässä — mitä selvimmin rakkauteen antautuneena, meidän rakkauteemme...?

»Jumalan tähden, mitä sinä kadut?»

Kesti hetken, ennenkuin hän yhä äänekkäämmin nyyhkien jatkoi:

»Etten silloin pidättänyt sinua itselleni! Varmasti se olisi onnistunut, minun olisi pitänyt pidättää sinut, vain itselleni, Claus!»

Enempää en kuullut, sillä olin jo huoneittemme välisessä kylpyhuoneessa ja olin sulkenut oven takanani. Tunsin itseni petetyksi ja uhatuksi. Minulta oli riistetty suhteemme tähänastinen hilpeä sopusointu, ja minua uhkasi dramaattinen näyttämönvaihdos, joka oli kerrassaan vastoin makuani. Tunsin suuttumusta ja pettymystä siitä, että Riviera-taivaan sinileimalla varmennettu hiljainen lupaus tehdä toisillemme vain hyvää oli rikottu. Kukaan petetty rakastaja ei olisi voinut olla loukkaantuneempi kuin minä viekas narri nyt nimenomaan yritin olla.

Pukeuduin kiireesti, ikäänkuin tällä kertaa pitäisi todellakin karata, ja matkustin Venetsiaan. Nähdessäni Danielin hotellin, jonka luokse gondoli pysähtyi, ajattelin: »Luonnollisesti, kuinka voinkaan unohtaa, mikä hän on syntymästään saakka ollut: suuri kissa, joka voi olla yhtä viisas kuin musikaalinenkin ja tuntemattomasta syystä on antanut minun kesyttää itseänsä — tai joka ehkä pikemmin on esiintynyt niin, että, kuvittelin hänen suostuneen kesytettäväksi!»

Kun varhain aamulla palasin kotiin, odotti Maria minua aamupuvussaan yhteisellä parvekkeellamme: juuri peseytyneenä, tukka kähertämättä, kasvoissa tuskin huomattavasti ihomaalia, vain kulmakarvat, ohimot ja suupielet lievästi väritettyinä, mutta suu kalpeana, ja huulien yli lipui kieli kuin punainen vesikko, ensin hypellen, sitten, kun hän oli varma minusta, hitaasti kuin mahallaan mäkeä laskien. Viitantapainen puku verhosi hänen vartalonsa ja oli kirkkaan opaalin värinen. Ja niinkuin opaalissa vaihtelivat sen värivivahdukset valon mukaan (samalla kun vartalo oli kiinteä ja sileä kuin ihmiseksi tullut patsas) ja uudistuivat sateenkaaren värisestä syvyydestä. Oliko hän silloin kietoutunut merestä leikattuun silkkipalaseen, joka niin kauniisti häntä somistaen edelleenkin oli yhtä meren kanssa?

»Mistä saakka?» kysyin hämmästyneenä, sillä nyt näin tuon puvun ensi kertaa.

»Yllätys», vastasi hän hymyillen.

Hän oli itse valmistanut teen. Kun kaadoin sitä kuppiin, nousi höyry ilmaan kuin pienen uhritulen savu. Se oli ahdasmielisesti rakastavain uhritulen savua pienestä, läpinäkyvän ohuesta porsliinikupista.

Mariasta tuoksui kylvyn englantilaista suolaa, ja tämä tuoksu yhtyi kuohuen meren kirpeämpään tuoksuun, kun tuuli sitä puhalsi. Hän nauroi ja osoitti aurinkoa, ja kun se mahtavana kuin haaremin herra tuli esiin, pyörähti Maria hiljaa lyhyin siroin askelin sen edessä tavalla, jolla ei hiiri ole koskaan kissan edessä tanssinut, mutta mahdollisesti joskus kissa rakastuneen tiikerin edessä.

Rannalla alkoi liikehtiä partiolaisia, poikia ja tyttöjä, jotka kylmässä vedessä karkaisivat jäseniään Stratan ja isänmaan hyväksi. Senjälkeen tulivat nuo seitsemän vanhaa herraa. Maria tunsi heidät nimeltä. Ne olivat hyviä vanhoja nimiä. »Kapitolin vartijat», niin he itseänsä nimittävät, ilahduttivat nuorta polvea lyhyillä pukinhypyillä ja pitkillä puheilla, mutta heidän hypellessään auringon paisteessa, näytti heidän nahkansa liehuvan luiden ympärillä, ja heidän puheensa nielaisi meri.

»Katsohan, Maria», sanoin, »tuolla alhaalla he suorittavat aamuhartauttaan sinun Stratallesi».

»Camillan Stratalle, aioit kai sanoa.»

»En, vaan sinun.»

»Claus hyvä, hän rakastaa minua mielettömästi, se on totta.»

»Näetkö nyt!»

»Mutta minä luulen, että Camilla rakastaa häntä enemmän kuin minä.»

Höyhenkevyt käsi kosketti olkapäätäni.

»Eiköhän meidän nyt pitäisi mennä nukkumaan? Toinen kentaureista on jo viisi minuuttia tarkastellut meitä kaukoputkellaan.»

»Ei», sanoin minä, »me menemme uimaan».

Maria huudahti: »Mainiota!» ja juoksi sellaisena kuin oli uimapukua kädessään heilutellen alas portaita.

Rinnakkain, pitkin vedoin, jotka olivat kuin yhteisen laulun säkeitä, uimme ulapalle.

Mutta aterian jälkeen, kun hän lepäsi, istuin enää vain harvoin hänen luonaan. Useimmiten tein kävelymatkoja, joilta palasin hajamielisenä tai raukeana. Joskus tapasin hänet tällöin hallissa odottamassa puhelinkeskustelua Roomaan.

»Mitä kuuluu kotiin?» kysyin ensi kerralla.

»Kiitos — Marietta on langennut ja loukannut polvensa. Ei pahasti. Vain naarmu.»

Kun toisen kerran tapasin hänet puhelinkaapin luona, en enää kysynyt mitään.

Kaikin tavoin koetimme olla huomaamatta muutosta välillämme, mutta kerran yllätin hänen kasvoillaan omituisen synkän ilmeen. Silloin hänellä oli entisen ajan kärsivät, vihastuneet pikkutytön kasvot, jotka olin kokonaan unohtanut. Pelästyin aika lailla, mutta sitten vihastuin ja käänsin kiivaasti pääni poispäin. Samalla tunsin, että Maria tutkivasti katseli minua. Minun ei onnistunut kyllin nopeasti hallita ilmettäni. Kun katseemme kohtasivat toisensa, hymyilimme — säälien.

»Lähdetään heti!» sanoi hän hiljaa.

Hieman kumartuneena hän katsoi suoraan silmiini, kasvoni hoippuivat hänen silmäinsä valossa, hengitykseni salpautui, kun hän oli niin kaunis. Pudistin päätäni, kumarruin, suutelin häntä suulle keskellä hallia. Hän oli hiljaa silmät ummessa, mutta ei vastannut suudelmaani. Luulin huomaavani, että hän vapisi.

Mutta kun kohotin katseeni, hymyili hän rauhallisesti.

Kuulimme kolinaa ja käännyimme yllätettyinä ympäri. Takanamme istui rakastava pari pelipöydän ääressä ja taputti käsiään, tosin melkein äänettömästi, sitten he kätkivät päänsä kortteihin syyllisiksi tekeytyen ja loivat meihin lymypaikastaan rikostoverien katseita.

»Täytyy myöntää, että minua hävettää», mutisin.

»Minkätähden, Claus? Nuo ovat hyviä ihmisiä...»

Senjälkeen emme enää puhuneet niin ystävällisesti ilveilijöistämme ja heidän rakkausnäytelmästään, pian he jäivät pois keskusteluaiheistamme, ja koetimme olla heitä tapaamatta.

Lähtöpäivä tuli. Seisoimme hallissa ja odotimme hotellin autoa, jonka piti viedä meidät San Niccoloon. Ystävämme oleskelivat myös hallissa, puolihämärässä paikassa, lausuakseen mykällä tavallaan jäähyväiset. Niin se epäilemättä oli suunniteltu, mutta siitä tuli vähän muuta.

Auto tuli portaiden eteen, käännyimme ympäri ja loimme vielä katseen halliin, tämän yhden muille vieraille, toisen, kuten kaikesta huolimatta asiaan kuului, parillemme. Silloin nainen hyppäsi lyhyin askelin kuin liverryksessä luoksemme, syleili Mariaa ja suuteli häntä kummallekin poskelle. Samalla herra teki paikaltaan minulle kumarruksen — käsi sydämellä.

* * * * *

En ole senjälkeen Mariaa tavannut. Niinä parina tuntina, jotka meillä vielä oli käytettävinä Venetsian ja Milanon välillä, emme aluksi rohjenneet itsellemme tunnustaa lopun todellisuutta. Oli tukahduttavan kuuma. Pidimme kasvojamme ulkona ikkunasta ilmavedossa, ja Marian tumma kissanpää kirkkaine silmineen riippui häipyvänä vierelläni. Keräilimme muistoja ja tarjosimme niitä toisillemme, niitä nimeltä mainiten, kuin pikalahjoja, juoksussa siepattuja ja annettuja: niissä oli viinitarhoja kiehkuraisine köynnöksineen, valkoinen maantie loputtomalla vihreällä tasangolla, räikeäpilkullisten plataanien reunustama, pieniä maataloja, heleän keltaisia, punaisia, valkoisia, joku hoikka torni, joka yleni puutarhassa — venetsialaisena palatsina ränstyneessä kylässä — maissipeltoja, joiden punainen multa näkyi viljan läpi ja joilla viiniköynnökset sopusuhtaisia puita pitkin jatkuivat etäisyyteen, ensimmäisille vuorille. Ne leikkivät pyramidien muodolla, nuo vuoret, ja erään onnistuikin olla pyramidi. Sen me valitsimme rajakiveksemme. Siitä alkaen emme enää tahtoneet näyttääkään kuuluvamme yhteen. Ääneti istuimme pieluksiin nojaten, alakuloisina kuumuudesta ja väsymyksestä.

Kerran Maria sanoi — liikkumattomana, verkkaan, ikkunasta ulos katsellen, kuin etsisi ulkoa sanoja: »Vain saadakseni sen sanotuksi, Claus, ja tahtomatta mitenkään loukata... Kaikki nämä vuodet ovat olleet epätasaista taistelua. Sinä et ole vastannut minun rakkauteeni. Ehkä rakastat Dorista niinkuin minä rakastan sinua, mutta minua — älä ymmärrä minua väärin, Claus, sinä olet tehnyt minut onnelliseksi, hurmannut minut, ei, ei, sinä olit aina hyvä minulle, sinä olet uhrannut minun tähteni, ja silloin, Rivieralla, emme enää kumpikaan olleet vapaita... Olen esittänyt aina alttiin, aina iloisen pikku rakastetun osaa, koska sinä et muuta tahtonut, ja sitä osaa sinä olet rakastanut, et minua. Oikeastaan olen sinua koko ajan pettänyt... Samaan aikaan kun sinä näit minut loistavana ja iloisena osassani, olen tässä ulkoilmavankilassani huutanut ja riehunut kaipauksesta, mustasukkaisuudesta, häpeästä, voi, kuinka olen vihannut Dorista, jolle sinun sydämesi kuitenkin joka hetki kuului, Dorista ja sinuakin, Claus. Tunnustan sen. Sinä olet aina pitänyt omanasi vain väritettyä valhetta... Sinä ainakaan et ole valehdellut. Sinä olit todella kohtelias huikentelija, joka pari kolme kertaa vuodessa jossakin maailman kolkassa soit minulle kohtauksen.»

Kumarruin ja suutelin hänen kättään.

»Suo anteeksi», pyysin.

Hän sanoi vielä:

»Myös se pitää sinun saada tietää, Claus... Minulla ei koskaan ole ollut ketään muuta lemmittyä.»

Kummallista, se koski minuun kuin hän olisi vakuuttanut päinvastaista...

Milanossa erosimme. Maria teki ristinmerkin huulilleni ja jätti minut Madonnan haltuun. Hipaisin kädenselällä hänen silmiään ja kysyin: »Milloin taas?»

Hän katsoi minuun ystävällisesti, mutta ei vastannut; enkä toistanut kysymystäni.

* * * * *

Ja sittenkin olen häntä kutsunut, ja sittenkin hän tulee! Elämäni kuluu yhden toivon valossa ja varjossa: että hän uudelleen ottaisi minut sydämeensä, niinkuin olen unessa nähnyt... Monesti muuttuu toiveeni varmuudeksi, usein epäilen — niin vaihtelevat Reinin laaksossa valo ja varjo, ja yöt läpeensä raivoaa myrsky.

Ja kuitenkin! Ihmeellinen aavistus. Hän tulee, hän tulee varmaan!

Niin, tule vain, tule — Maria, meillä on tehtävämme! Viikkoja, ei, kuukausia olen puhellut sinulle. Olen näyttänyt sinulle kirjeet, jotka vaativat minua palaamaan kotiin. Kirjeen äidiltäni, joka pelkää, että täällä vähitellen myrkytän itseni. Sinä olet saanut nähdä, kuinka isäni kirjeissään valittelee tuon Ernst Breuschheimin toisinaan kopeata, toisinaan masentunutta olemusta, joka ei koskaan ole tahtonut olla veljeni, vaikka hänet otettiin omaksi lapseksi! Olet myös nähnyt ystäväni Hubert Adamin kirjeen, joka oli täynnä romanttista karkeutta ja viekkautta: »He ovat varastaneet elämämme, juuri ennen elonkorjuuta, murhanneet, ruhjoneet raajarikoiksi, turmelleet vanhempamme, veljemme, ystävämme. Hyvä, ymmärrän kyllä, jos joku kostaa, myös sitä, joka ei halua elää häpeässä, vaan mieluummin luikkii tiehensä kuin on näkemässä, kuinka Confrérie des animaux superieurs (niinhän sanoo kenraali-serkkusi) valmistautuu uuteen joukkosadismin purkaukseen. Mutta vain tyhmä tomppeli istuu Schwarzwaldin rinteillä pitäen ainoana elämäntarkoituksenaan hempeämielisesti tuijottaa Elsassiin ja tehdä itselleen Jumala ties mitä vain senvuoksi, että muutamat ihmiset kotona eivät ole käyttäytyneet niin jalosti kuin näin jalon sodan jälkeen olisi sopinut odottaa. Tule vihdoinkin kotiin! Kaikki teillä rappeutuu veljesi hermoista talliin ja konttoriin saakka. Kenties uskot sen vasta sitten, kun olet lukenut sen sanomalehdistä. Täällä ei enää pitkään aikaan ole sinua parjattu (François Kern oli typerä esittäessään hälinälehdessään lähtösi _Commissions de triagen_ alueelta 'mielenosoitukseksi'), mieliala on muuttunut, ja me, s.o. me, jotka olemme täällä kotona, me oman maan miehet katsomme täydellä syyllä, että Breuschheim, Breuschheimin asia, joka merkitsee enemmän kuin periaatetta, nimittäin vanhaa elsassilaista elämää (joka, ihme kyllä, vielä kukoistaa), on lopultakin ja juuri nykyisenä aikana tärkeämpi kuin teidän kirotut perhejuttunne. Polta kaikki lyyrilliset paperit, taudinselostukset ja kuumekäyrät mukaan luettuina, ota poikasi selkääsi ja marssi Reinin yli. Terve!» Ja erikoisimmankin näistä sanomista olen sinulle kertonut, palvelija-diplomaattimme Josefin kirjeen: »Rakas, kunnioitettu herra parooni! Teidän olisi jo aika hoitaa asioitanne...»

Hullunkurista, vai kuinka? Mutta se on vakavaa. Meillä on tehtävämme. Meidän tulee ponnistaa pystyyn maailman raunioista, pelastaa itsemme ja lapsemme. Mitä on ollut, se on haudattu joukkohulluuteen, veriseen viattomuuteen. En minä etkä sinä ole sitä kokenut, vaan meidän varjomme. Se oli vain aavistus siitä, mitä jonakin päivänä olisimme, sinä ja minä, kotiseutu, maailma — — tule!

XXII. LOPPU

Sunnuntaina oli sumua. Aamuhämärässä satoi lunta. Sitä seuranneena päivänä oli suoja.

Illalla tuli lievä pakkanen. Iltapäivällä olin kävellyt kappaleen matkaa metsätietä ja ihaillut puiden lumiturkkia. Ne olivat keränneet enemmän lunta kuin muulloin kuluneen talven aikana, suorastaan täyttyneet lumesta. Näin, että suojailmasta huolimatta ei pisaraakaan pudonnut puista. Mutta lumi oli valon kyllästämä, kaikkialla oli täydellinen hiljaisuus, ja kun hämärässä astelin kotiin päin, oli metsä valkean hornan näköinen. Kylmän yltyessä alkoi kuulua hiljaista rätinää. Ajattelin vielä: »Metsä kehrää lasia...» Jokainen oksa, joka lehti oli kokonaan kristallien peittämä, vahvemmilla oksilla lumi oli jäätynyt paakuiksi — hirvittävä paino, joka — yhä kasvoi.

Yöllä kuului taloni katolta jysähdys, samalla lepatti sähkövalo, sammui ja syttyi uudestaan, ikäänkuin joku olisi pari kertaa nopeasti kiertänyt katkaisijaa. Otaksuin, että ulkona oli jälleen tullut suoja, että katolta oli vyörynyt lunta ja katonharjan valomasto siitä pelästyneenä herännyt unestaan.

Ja äkkiä paukahti talon takaa laukaus. Ja heti sitten vielä toinen. Kiiruhdin huoneesta, seisoin hetken jäykkänä ovella, syöksyin kuin oudon voiman vetämänä pihan yli puutarhan portille. Minä tahdoin ja minun täytyi mennä metsään. Se oli kuin avunhuuto, jota minun täytyi totella, kuin uhkaus, johon minun täytyi mukautua. Tuntui kuin käsieni ulottuvilla tapahtuisi murha.

Kun kurkotin kättäni portin ripaan, ryskyi ylläni, voimakas sysäys heitti minut ruusupensaaseen, ja lunta tuprusi perässä. Märkänä ja kylmänä nousin pystyyn. Vieressäni lojui miehenpaksuinen oksa, joka oli katkennut satavuotisesta tammesta.

»Claus!» kuulin huudettavan. Ainakin olin kuulevinani, että joku huusi nimeäni.

Lisäksi rytisi metsä, ja puutarhan nuoret hedelmäpuut katkeilivat, ikäänkuin käsky kuolla nyt pimeän halki saavuttaisi nekin.

Taas ovella kuunnellessani näin korkearunkoisten ruusujen keskeltä katkeilevan. Se oli viimeinen hiljainen kaiku ihan lähellä metsässä sattuneesta ryskeestä. Se oli kuin laululinnun kuolema kädessäni.

Tämä kaikki tapahtui varjomaisesti, pimeydessä, johon talon lyhty himmeästi loi valoa. Kuulin paljoa enemmän kuin näin, mutta näkö ja kuulo sekaantuivat, koska tunsin puutarhan joka paikan pimeässäkin. Hiljainen kumahdus osoitti minulle nuoren hedelmäpuun, jonka näkymätön käsi oli kaatanut, valoviirussa näin ruusukepin kokonaan kristalliksi muuttuneen kruunun — mutta heti senjälkeen sitä ei enää ollut olemassa. Portin takana seisoi hirsimetsä jäykkänä ja mustana kuin muuri. Ja mitä muurin takana tapahtui, se kerta kerralta nosti pelkoa jotakin tuntematonta, luonnottoman suurta, epäinhimillistä kohtaan, paisuttaen sen suorastaan hirvittäväksi kauhuksi.

Sillä hetkellä kirkastui yö. Ja sitten kajahti auton torvi. Kun epäröin uudelleen mennä rajuilmaan, aukeni portti, ja tielle astui nainen pitkässä turkisviitassa, pää hunnun peitossa.

»Kuka täällä asuu?» huusi hän.

Viviane!

Syöksyin ulos, hän juoksi minua vastaan, ja keskellä tietä kohtasimme toisemme. Seisoimme ja puristimme toistemme käsiä.

»Äitinne on lähettänyt minut tänne», sanoi hän raskaasti hengittäen. »Minun täytyy heti viedä teidät kotiin.»

»Minä tulen, Viviane. Varmasti. Pian.»

»Heti Claus!» sanoi hän ja nosti katseensa. »Äitinne oli tänään iltapäivällä luonani. Hän kuolee levottomuudesta.»

»Odotan vielä vain sanaa Roomasta.»

Hän ei vastannut, mutta minusta tuntui kuin hän olisi pelästyneenä astunut liian lyhyen askeleen, kun rinnakkain kävelimme taloon.

»Mitä tiedätte Stratasta?» kysyin äkkiä. »Olen lukenut jotakin sanomalehdistä.»

»Hän on mennyt kihloihin Camilla Capponin kanssa.»

»Entä Maria?»

»Mariasta», vastasi hän epäröiden, »Mariasta en oikeastaan tiedä mitään».

»Olen sähköttänyt hänelle. Olen pyytänyt häntä tulemaan.»

»Vai niin!» sanoi hän.

Suljin ovet — naurettavaa varovaisuutta, kuin vuorenvieremää vastaan. Silloin ryskyi taas, niin että talo tärisi, ja kaikki valot sammuivat.

Tuskin olin ehtinyt pimeän läpi viedä Vivianen huoneeseeni ja istuttaa hänet uunipenkille, kun Jacquot ryntäsi sisään.

»Isä!» huusi hän.

Silloin tuli taas valoa, näin hänen istuvan Vivianen ja itseni välissä matolla, pelosta hytisten valkeassa yöpuvussaan.

»Mitä tämä oikeastaan on?» huusi hän nyreänä ja vilkuili milloin minuun, milloin uunipenkkiin. Aluksi värähteli vielä hymy hänen kasvoillaan, sitten hänen piirteensä jäykistyivät läpitunkevan vakaviksi. Muutos tapahtui tavattoman äkillisesti, ikäänkuin joku outo voima olisi hänet vallannut. Hän tuijotti silmät suurina eikä puhunut mitään. Suu oli avoinna. Ja sitten, yhä mykkänä, vedettyään muutaman kerran syvään henkeään hän tarrautui varjossa lepäävään Vivianeen. Ja tämä mykkyys oli niin rajua, että ponnahdin pystyyn ja kurotin käteni tyhjyyteeni en tiennyt, tahdoinko karkoittaa harhakuvan vai pidättää lasta.

Vivianekaan ei sanonut mitään, vaan painoi pojan rintaansa vasten ja hyväili hänen hiuksiaan lyhyin suudelmin. Mutta pian Jacquot istui taas lattialla hänen ja minun välilläni, joka olin hätääntyneenä odotellut, ja itki hiljaa.

»Mitä tämä on?» kysyi hän taas, mutta tällä kertaa toisenlaisella äänellä. Hän melkein ulvoi sen, suunniltaan epätoivosta, kuin mielettömänä tuskasta — tuntui kuin olisimme kaikki nähneet unta! Viviane peitti kasvonsa käsillään.

»Jacquot!» sanoin, mutta hän pudisti päätänsä. Niin jäimme muutamiksi minuuteiksi voimattomuuteemme.

»Jacquot!» sanoin uudestaan, ja silloin hän kohotti vaivaloisesti katseensa. Hänellä oli sairaan harhaileva ilme. Katsoin häntä silmiin, katsoin sydämeen saakka. Mitä muuta olisin voinut tehdä? Katsoin häntä...

Tiesinhän liiankin hyvin, mitä hänen sielussaan oli tapahtunut!

Viviane oli samannäköinen kuin Doris, vain tumma, ja Jacquot oli usein yöllä välähtävässä valossa nähnyt äitinsä, joka myöhään kotiin palattuaan oli vielä, turkki ja harso yllään, mennyt hänen vuoteensa viereen. Nyt Jacquot oli saanut päähänsä, että äiti kenties kuitenkin vielä eli, ja lopettaakseen kauhean pilan tarttunut häneen, pidättääkseen hänet, mutta heti seuraavana hetkenä huomannut erehdyksensä. Se oli ollut romahdus kuin alas tornista...

»Ehkä maailma romahtaa?» huusi hän nyt kerskaillen. »Minä en piittaisi.»

Hitaasti ja perusteellisesti hän kuivasi kyyneleensä.

Kun juuri selitin hänelle rajuilman tuhoja, sammui valo kolmannen kerran, ja Grether Fritz, joka heti senjälkeen toi kynttilöitä, kertoi, että muuan metsänreunan jättiläislehtikuusista oli juurineen kaatunut ja katkaissut valojohdot. Viviane saattoi Jacquotin huoneeseensa, ja Fritz istuutui hänen vuoteensa viereen.

»Claus», sanoi Viviane palattuaan kynttilä kädessä, »Claus, pyydän teitä, lähdetään. Tämä talo on hautausmaan laidassa, te ette saa jäädä tänne, lapsi vielä vähemmän.» Hän asettui ihan eteeni. »Auto odottaa alemmalla tiellä, missä metsä alkaa. Emme uskaltaneet ajaa lähemmäs. Jacquot ja toiset tulevat myöhemmin, jahka saavat passit. Te, Claus ette tarvitse passia, minulla on Leo Breuschheimin kirje, ja saksalaiset päästävät teidät tietysti maastaan pois. Ottakaa viittanne ja hattunne, sanokaa sana palvelijallenne, ja sitten matkalle!»

»Eikö kello soinut?» keskeytin hänet kiivaasti. »Varmasti se soi», myönsi hän. Seisoin kauan ja kuuntelin ryskyvää yötä. Kynttiläin valo paloi rauhallisesti.

Vihdoin koputettiin ovelle. Fritz, ojensi minulle sähkösanoman.

Odotin, kunnes hän oli lähtenyt huoneesta, ja sanoin sitten kovalla äänellä, jonka piti kuulostaa luottavalta:

»Huomaatteko, Viviane, kuinka toimintakykyinen tämä Römerbad on? Kello yksitoista yöllä, maailma romahtaa, kuten Jacquot sanoo, postista on luokseni pitkä matka, ja sittenkin —»

Avasin hitaasti sähkösanoman.

»Roma» oli luettavana paperin ensi taipeessa.

»Tuoja on varmaankin tullut niittyjen yli», lausuin kohottaen katseeni ja tuijotin Vivianen silmiin.

»No.» Se oli toisessa taipeessa.

Käänsin esiin kolmannen. Ei nimeä, ei mitään. "No."

Siinä kaikki.

Kun aioin ojentaa Vivianelle paperin, katsahti hän vain siihen, mutta ei ottanut vastaan.

»Tiesin sen», kuiskasi hän.

Katsellessamme liikkumatta toisiamme, minusta tuntui kuin neljä silmäämme samoin tuijottaisi kumajavasti syvenevään tyhjyyteen.

Viviane istui pää kumartuneena kuin kuuntelemaan, kädet sylissä.

»Siis EI!» sanoin ja pudistin uhmaten päätäni.

Hievahtamatta Viviane kohotti katseensa, hymy kiersi hänen huuliltaan suupieliin, ja hän sanoi surumielisesti härnäten:

»Näetkös, Pulcinella, nyt se on lopussa.»

Iskin nyrkilläni pöytään ja vaivuin tuoliin. Lopussa! Ja minäkin, niin kuului ääni sisimmässäni, minäkin olen sen tiennyt! Sydämessäni olen sen koko ajan tiennyt! Kerran täytyi tämän vastauksen tulla: Riittää jo, loppu! Tämäkin vastaus piti kerran saada. Juuri se — ja tietysti katkerimmalla hetkellä. Tarpeellinen, välttämätön loppusana: »Ei.»

Ulkona jyskyi taukoamatta. Nostin pääni, etsin silmilläni — ketä? Etsin Mariaa...

Hiljaa, ruusunvärisinä paloivat kynttilät kolmella pöydällä.

»Claus!» kuiskasi Viviane kumartuen ja ojentaen kättänsä minua kohti, »minkä näköinen te olette!»...

»Saanko pyytää, Viviane», vastasin, tuntien itseni koko lailla ylpeäksi, voidessani olla niin luja, »saanko pyytää, Viviane, että sallitte minun saattaa teidät autollenne niittyjen yli. Ja sitten pyytäisin teitä vielä olemaan yötä hotellissa ja huomenna varhain yhdessä Jacquotin ja palvelijain kanssa matkustamaan kotiin. Hotellin omistaja, herra Muser, toimittaa puhelimitse tarpeelliset paperit. Minä suoritan täällä asiat loppuun ja tulen viimeistään kolmen päivän kuluttua.»

Hän nousi heti.

»Kätenne siitä, Claus?»

»Kyllä, jos vastineeksi saan suudella teidän kättänne!»

Minusta tuntui kuin romasaappaat jalassa seisoisin tanssisalin liukkaalla parkettilattialla —

»Ah, Pulcinella!» virkkoi Viviane ja loi silmänsä maahan. »Tiedän, nyt alatte taas ottaa unilääkettä. — Hyvää yötä.»

Saatoin hänet autolle saakka, odotin, kunnes valonheittäjät olivat kadonneet tienmutkan taakse, ja kävelin hitaasti metsään.

Oli kostea, pimeä yö.

Pelästyin pahasti, kun äkkiä ylläni ja ympärilläni alkoi ryskyä ja minua tempoa. Alinomaa iski lumiryöppy kasvoihini.

Poikkesin tieltä ja tunkeuduin metsän pimentoon...

Viimeistään kolmen päivän perästä, ajattelin — niin, kolmen päivän kuluttua voin hyvinkin olla kotona.

Kesti kauan, ennenkuin minut nujerrettiin. Pimeys alkoi kuristaa kurkkuani, painaa sisään silmiäni. Lopuksi valtasi minut hurja hätä, juoksin, kaaduin, juoksin taas. Pitkän päättömän juoksun jälkeen, jonka kestäessä olin yhtä monta kertaa kaatunut kuin astunut askelia, luulin näkeväni taloni hämärät ääriviivat. Samalla hetkellä lennätti päähän sattunut isku minut kauas syrjään...

* * * * *

Barry oli kuullut huutoni, löytänyt minut, kappaleen matkaa raahannut minua suljetulle portille asti, sitten hypännyt aidan yli ja herättänyt väen. Olin kauan tajuttomana, mutta se johtui vain ylenpalttisesta väsymyksestä. Päähäni tullut haava oli vaaraton.

Iltapäivällä matkustivat Jacquot, Kathrin ja Fritz Kehliin, missä heidän piti Leo-serkun avulla pyrkiä rajan yli. Lukitsin talon ja lähdin Barryn kanssa »Hotel Vogesenblickiin». Ilta oli jo tulossa.