Part 26

Hunajasade taukosi, ja onnellisen illan nielaisi nälkäisenä kuin susi yö, jonka pilvissä kuu täytenä hoippui. Katselin sitä, kunnes se vaipui vuoteeseensa Vogesien taakse, sitten tein samoin kuin se, panin maata, mutta nukuin huonosti. Uneksin kuin kahden tunnelin välillä ja kun heräsin, oli yö.

Näin unta erään hotellin suuresta ruokasalista. Linnamaista rakennusta ympäröi sininen meri. Pengermältä johtivat muutamat auringon valossa kimaltelevat graniittiaskelmat purppuraiselle hiekkarannalle, ja siellä vilisi lapsia, jotka kirjavissa kylpypuvuissa juoksentelivat uimahuoneiden ja olkimajojen välissä. Muutamat pitelivät kiinni äitiensä tai hoitajiensa käsistä ja härnäilivät merta isollavarpaallaan. Mainingin aallot kierivät kuin kissat heidän eteensä, ja lapset hyppivät kuin heitä kutitettaisiin. Toiset astuivat kuohuihin uljaina kuin vanhat merikarhut. Naiset ja lapset leikkivät meren kanssa niin pitkälle kuin silmä kantoi, väriloistoisina ruusuisella hietikolla sinisen meren edessä, joka piirteli hiekkaan valkoisia ja keltaisia kiehkuroita, ja se muistutti toista lasten leikkiä, jossa vannetta heitetään siten, että se nopean alkuvauhdin jälkeen palaa heittäjän luokse kuin kutsuttuna. Ruokasalissa taas oli jokaisella pöydällä kapeassa lasissa tulpaani. Siellä oli keltaisia, punaisia, purppuranvärisiä tulpaaneja, helmiäisvärisiä ja valkeita, niin valkeita kuin porsliini. Jokainen oli, kuten sanottu, lasissa valkeaksi katetulla pöydällä, koko sali oli kuin yksi ainoa tulpaanisarka. Istuin ja nautin tästä näystä. Äkkiä kajahti torventoitotus. Ovi aukeni, ja sisään astui pari, joka tuntui minusta tutulta. Johtaja riensi sitä vastaan ja saattoi sen pöytään lähelleni. Huomaamatta oli tullut ilta. Kattokruunujen valot loistivat, sali oli täynnä mustia herroja ja kirjavia naisia, pöytien lomitse kiitivät tarjoilijat, niin että ajattelin: nuo ovat tanssivia haukia — harjoitteluhetki!

Jousiorkesteri viritti tanssikappaleen, katsahdin vastapäätä istuvaan naiseen, ja ikäänkuin musiikki olisi hänet havahduttanut, kohotti hän samalla katseensa, ja me tunsimme toisemme... Sitten olin hetken tajuttomuuden tilassa. Kun taas sävelten ja valojen sekamelskasta tulin tajuihini, olin onnellinen. Sillä liemilautasensa yli kumartuneen herran pään ohi hän hymyili ja nyökkäsi minulle. Musiikki nyyhki riemusta, ja sydämeni kukoisti.

Mutta nyt tapahtui merkillistä. Herra laski lusikkansa, kääntyi ja äännähti iloisesti hämmästyneenä, pyyhki kiireesti suunsa lautasliinalla ja nousi tervehtimän minua. Silloin solahti kuitenkin väliimme pilvi, ihana suvi-illan pilvi, valkea, rusoreunainen, ja heräsin, mutta tiesin: ne olivat Murillo-tulpaaneja taivaassa...

Käännyin toiselle kyljelle ja kaipasin hotellia meren rannalla, rantaa täynnä lapsia ja äitejä, jotka leikkivät meren kanssa, ja hymyilin äitien pidättyväisyydelle, jotka kuvittelivat, etteivät itse enää olleet lapsia.

Kaipasin suuria hotelleja, joissa on elämän kovuutta vastaan patjat kellariluukkuja myöten ja rouvaa, joka lientä särpivän puolisonsa pään ohi nyökkäsi minulle, sillä välin kun viulut herättivät meidät elämään, joka oli jo ollut kuolema.

Senjälkeen minun kävi kaiketi huonosti, sillä kun seuraavan kerran heräsin, kuulin vielä selvästi ähkäiseväni. Sytytin valon. Huoneessa oli vihollinen, mutta en löytänyt häntä. Reimsin tuomiokirkon ilmestyksen enkeli, joka seisoo yölamppuni takana, hymyili minulle ivallisesti...

Kaikista unistani oli tämä ainoa, jonka selvästi muistin. Muut jäivät saaristomeriksi, jotka esiintyivät ja hävisivät, enkä tajunnut niistä muuta kuin pari väriä, ääriviivat. Samoin kuin yöllä tavoitin kirjavia unensirpaleita, olin päivällä kaikenlaisten mielikuvain vallassa, jotka odottamatta ilmestyivät yhtä nopeasti häipyäkseen tai sekaantuakseen uusien tulokkaiden kanssa, niin että olin kytkettynä näkyjeni runsauteen, painettuna ja puristettuna ja voimatta tietää minne ja minkä tähden.

Mutta aina minun täytyi ajatella Venetsiaa! Jouduin niin pitkälle, että päättelin: tulpaanit ovat Venetsian kukkia. Ne tuntuivat minusta ominaisilta Venetsialle, siihen kiedotuilta, kaikkeen kudotuilta, laguunien veteen, sen alkuaineisiin, palatsien kiviin upotetuilta, vesi- ja tulimerkki jokaisella lehdellä.

Pian uskoin, että tulpaanien venetsialaisuus, jonka kuitenkin vasta äsken olin keksinyt, oli pakottanut minut kaikki nämä päivät ajattelemaan sitä kaupunkia. Ja sen jälkeen kun kerran olin löytänyt tämän selityksen, en aluksi paljoakaan ihmetellyt, että niistä epämääräisistä mielikuvista, jotka piirittivät päivällä nukkuvaa, erikoisesti yksi minua vaivasi. Venetsiassa matkusti kerran höyrylaivalla pari, rakastava pari, tietysti. Riva degli Schiavonin valoketjua paeten alus kiiti Lidon valoa kohti kuin koi. Ei kukaan muu puhunut kuin vesi ja — hän, Signora. Hän moitti miestä, mutta moitteilla ei ollut mitään tekemistä hotellihuoneen kanssa, josta oli puhe, vaan hätävalheesta johtuneina ne yhdellä hyppäyksellä kohosivat lähtien joukkoon. Silloin ei enää kukaan voinut arvata, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Mies, signore, seisoi hänen vieressään hieman poispäin kääntyneenä eikä puhunut mitään. Hän oli liian kauan vaiti. Äkkiä, jonkun kohtalokkaan kysymyksen jälkeen, joka kuului minunkin korviini, ja johon ei tullut vastausta, mykistyi nainenkin. Näin seistessään ääneti terävässä kulmassa erillään toisistaan ja kuitenkin yhteen kasvaneina he olivat minusta kuin Aatami ja Eeva doogipalatsin nurkkapilarissa, joille ennen alukseen astumistani olin toivottanut hyvää yötä: Eeva ojentaa kysyvästi kättänsä, kasvoillaan ilme, joka näyttää jännityksestä uniselta... Samalla havaitsin miehen kasvoilla hymyn, joka vaivaloisesti säilytti itsehillintänsä.

"Hyvästi!"

Nainen nojasi laidan yli.

Mutta mies oli heti hänen vieressään ja piti hänestä kiinni »Rukoilen sinua!» sähisi hän. Nainen huokasi: »Oh!» eikä kukaan askeleen päässä seisova olisi voinut erottaa iloko vai tuska sen oli lausunut... Sitten he istuivat vierekkäin. Mies oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen, mutta molemmatkaan käsivarret eivät olisi riittäneet täyteen syleilyyn. Nainen tarvitsi koko miehen, avasi hänet hitaasti, alkoi kadota häneen ja oli pian vain puoleksi niin suuri. Mutta mies kasvoi yhä. Nyt hän seisoi siinä, mahtava puu tähtien alla, ja käärme keinui sen oksilla.

San Niccolon kahviloissa hälistiin, ikäänkuin ne tahtoisivat osoittaa fanfaareilla ja eläköön-huudoilla suosiota rohkeille forestiereille, jotka olivat uskaltaneet tulla tänne saakka, ja kansa riensi paikalle näkemään ja tunnustelemaan. Aatami ja Eeva astuivat maihinnousukäytävää pitkin, käsi kädessä katsellen loistavaa Venetsiaa. Välillä oli tumma laguuni. Vasta silloin tunsin heidät kylpyhotellin vieraiksi.

Hetkistä myöhemmin, tuntiessaan kovaa maata jalkainsa alla, Aatami sanoi:

»En silmänräpäystäkään uskonut, että tahtoisit surmata itsesi, mutta pelkäsin kyllä, että laivakaiteen yli kumartuneena äkkiä joutuisit mielenhäiriöön — tai saisit vain huimauksen.» Sellaisia sointuvasti värähteleviä siltoja heittelee italian kieli tunteiden syvien vesien yli.

Hän, signora, tiesi tuskin vieläkään mistä mies puhui. Hän hymyili, nyökkäsi, käsi toisen käsivarrella, katse tähtiä kohti, suu punaisena.

Ja minun — minun täytyi vielä nytkin kuulla, tarkasti kuin tahtikellon laskemana: »Mutta pelkäsin kyllä, että laivan kaiteen yli kumartuneena...!» Niinkuin olisin näissä sanoissa saanut ilmestyksen!

Naurahdan itselleni. Tämä siis on koko unieni tulos.

»Häneltä puuttuu liikesilmää», olisi Ulricus Rheinweilerius sanonut, ja se olisi ollut lempeä arvostelu...

Ainoat olennot, jotka aina, öisin ja päivin, ovat minulle alttiit, ovat tulpaanit. Onko siis ihme, että yhä enemmän liityn niihin? Vaellan niiden keskellä ja heitän vakavat jäähyväiset erotessani niiden luota kotiin mennäkseni. En silloin voi olla muutamia kertoja taakseni katsahtamatta. En jätä yksinomaan niiden omaa lumousvoimaa, jotakin muutakin elää siinä kätkettynä, ja minä kuulen henkäyksen siitä mikä tahtoo tehdä minut onnelliseksi.

Niin kauan kuin olen ollut maailmassa, niin kauan kuin voin muistaa, olen tahtonut saavuttaa onnea. Kaikkia ihmisiä ja heidän töitänsä olen katsonut siltä kannalta kuin ne olisivat tulleet (matkalla, joka lienee kestänyt tuhansia vuosia) minua onnellistuttamaan!

Kun ovella viimeisen kerran käännyn ympäri, koettaa katseeni lukea tulpaaneista, mikä oikeastaan on voinut minua puutarhan kynnyksellä odottaa, suuren tulpaanisaran laidalla. Se oli siellä, se odotti minua, mutta minä en heti sitä huomannut, ja nyt se on poissa.

Vaikka hyppään aidan yli metsään, tapahtuu se vain muuttaakseni ilmettäni ja virkein mielin taas etsiäkseni onneani tulpaanien luona. Metsä versoo kevätmahlassaan. Se paisuu oikealle ja vasemmalle, tien yli, joka siten on koristettuna juhlakulkuetta varten. Tammien ja pyökkien lehtivihreässä holvissa välkehtii kummallakin puolella lehtikuusien vaalea suomupuku.

Tie, leveä, hieman holvikaarteinen, korottaa kuninkaaksi jokaisen, joka sille astuu. Se vie vakain askelin metsän hyötyisän uhkeuden läpi, ei koskaan jyrkkänä, mutta aina ylöspäin. Luotuna saattamaan nousun unohduksiin se ei unohda kohota askel askelelta. Se kohoaa metsän ylikin, joka aluksi tahtoi haudata sen allensa, jääden nyt itse sen alapuolelle. Tien avaamana leviää etäisyys ja keskustelu taivaan ja maan välillä alkaa kuulua.

»Mutta pelkäsin kyllä, että laivankaiteen yli kumartuneena äkkiä...» Ne sanat tulevat täällä ylhäällä ensiksi vastaani.

Tuo lause ivaa minua. Tahtoisiko se muka »onnellistuttaa» minua? Tuskin ovat taivas ja maa jälleen päässeet vapautumaan, kun ilmestyy Venetsia, tulpaanien Venetsia. Tosin perin jokapäiväisenä juttuna höyrylaivassa kulkevasta rakastavasta parista, lisäksi ilman mitään yhteyttä tulpaanien kanssa. Kirottu juttu!

Hyvä, tuollainen renkutus, kieliopin näyte, vainoaa minua vuorille saakka. Sattuuhan sitä, vaikkei puhallakaan etelätuuli eikä unettomuus sekoita päiviä ja öitä. Ihmisellä on muutakin katseltavaa kuin siloiteltuja lauseenosia, joita voi erotella ja taas yhdistellä. Katsokaa, silmäni, katsokaa! Sydämeni sykkii kurkussa, ettekä vielä ole nähneet!

Katsokaa, silmäni, katsokaa tätä puistomaisemaa täynnä vuorenhuippuja ja laaksoja ja kuinka arvokkaasti se esiintyy ilman ylpeyttä, juhla-asuunsa pukeutuneena. Kuinka hieno järjestys vallitseekaan kukkuloiden rinnakkais- ja kohoamisasteissa! Minussa asuva pikku puutarhuri havaitsee suuren ja lausuu hänelle kiitoksen. Alamaisesti seuraan kättä, joka kasvattaa suuria metsiä ja omenapuita, nostattaa vuoret taivaisiin ja niiden käydessä liian korkeiksi polvistuttaa ne maahan, sieppaa pakenevat rinteet ja tasoittaa yhdellä sormella painaen alalleen, ja enentää ja siivittää möhkälemäisenä lojuneen kappaleen. Ja kuinka hyvin se käsi pitää huolta, että vuorien suuri rynnäkkö oikealla ajallaan jakautuu ja lopulla raukeaa viehkeyteen, jossa ihmiset asuvat.

Oi kotimaa! Euroopan länsi! Sinä olet tämä puutarha, sellainen sinä olet, kunhan saat näyttää, millainen olet. Sellaisena sinä näyttäydyt jokaiselle, jolla on sydän sinua näkemään. Maan joka viiva, joka hermo väreilee sinussa, sinulla on kaikki sen värit, ja pikku puutarhasi yllä liitelee henki, kaukaa puhaltaen ja kirkkaana kuin vanhoissa tauluissa ilmestyksen kyyhkynen Marian pienessä huoneessa.

Ja äkkiä tiesin kaikki.

Iloisesti kahisten kiertyi käärö auki. Luin niinkuin hebrealainen alhaalta ylöspäin...

Sali, josta olin nähnyt unta, oli kylpyhotellin ruokasali Venetsian Lidossa. Nainen, joka oli minulle hymyillyt ja nyökännyt, kun viulut olivat korkeammasta viittauksesta alkaneet meille kertoa meistä kuolleiksi luulluista sinisen meren rannalla, jonka kanssa naiset ja lapset leikkivät kirjavissa puvuissa, se nainen oli hän, Maria Capponi, ja lientä särpivä herra, jonka pään ohi hän avasi sydämensä minulle, kotiin palanneelle lemmitylle, olin minä... Minun pääni ohi hän hymyili ja nyökkäsi minulle. Voi, onnekas uni! Olimme siis kuitenkin taas löytäneet toisemme! Tuo oleskelu Venetsiassa kolme vuotta sitten ei ollut, kuten molemmat olimme luulleet, viimeinen yhdessäolomme.

Tarvitsee vain olla onnellinen voidakseen selittää kaikki, vaikkapa unen hieroglyfit!

Niinkuin hän nuhteettoman säädyllisesti oli vienyt minut vuorelle, johti tie minut nyt laaksoon. »Maria», huusin, »Maria Capponi!» Hänen nimellään kohotin päähäni kypärin, maasta kasvoi ritari pienessä ritarinkannuslavassa, jota tulppaanit loistollaan piirittivät. Ihanaa!

Tieltä poikkeaa punaisella hiekalla siroitettu polku, joka johtaa puutarhani veräjälle. Kun käännyin sille, riippuivat pyökkien oksat niin alhaalla, että jalkani sekaantuivat niihin. »Ole varovainen», sanoivat ne, »ole varovainen! Älä juokse ajattelemattomasti sinne tänne, sinua odotetaan. Pidä, pidä», ja Venetsian kylpylähotellin viulut yhtyivät siihen, »pidä varasi!»

Kyyneleet kohosivat silmiini... Minä en kuole vielä, lapsellisten hyppyjeni ohella huolehtii kaikki minusta, varjelee minua, sinäkään et vielä ole minulta hukassa — pyydän sinua tulemaan vaimokseni, Maria, sitten menemme Breuschheimiin, Jacquotin ja Mariettan kanssa, saamme uusia lapsia ja _elämme siellä ikuisesti_.

Kun avasin puutarhan veräjän, juoksi Barry vastaani, kintereillään Jacquot, päässä lakki ja yllään vaippa. Luulin, että he aikoivat lähteä minua etsimään ja huusin riemuiten: »Onko hän tullut?»

»Ei ketään ole tullut», vastasi Jacquot ihmeissään. (Emmehän koskaan täällä ylhäällä saa vieraita!) Ja hän pyysi lupaa mennä kylpyläpuiston ensimmäiseen konserttiin — kylpykausi oli juuri alkanut! »Yksinkö?» kysyin hajamielisenä. Ei, Barryn kanssa. Ehkä hän tapaisi myös Anna Grässlinin. »Multa Barryhan on kanssani», sanoi hän uudestaan, kun ääneti katsoin häntä.

»Tietysti», vastasin, »mene vain. Barryhan on kanssasi!»

Kolmannen kerran »alkaa nyt kylpykausi» siitä saakka kun (elpyen? unesta heräten?) olen yksinäni ollut täällä.

XXI. IDYLLIN LOPPU

Mistä johtuikaan, ajattelin tulpaanien keskellä puutarhassa, että me »näkymättömästi erottamattomat», niinkuin itseämme nimitimme, näin monta vuotta oltuamme liitossa erkaannuimme toisistamme?

Päivää ennen sitä iltaa, jolloin rakastavan parin kanssa matkustin Lidoon, olin ollut Venetsiassa ilman Mariaa. Minusta oli haikeata jättää siten Maria, joka nukkui lepotuolissa sillä välin kun kiireesti kirjoitin pari kirjettä, ikäänkuin karata hänen luotaan. Mutta millään ehdolla en uskaltanut häntä herättää.

Kuinka sentään henkäisinkään, kun olin sulkenut oven hänen heräämättään!

Juoksin jo käytävää pitkin ja portaita alas, kimmeltäviltä ulkoportailta tervehdin nauraen merta, joka kutsui minua — mihin?

En tahtonut matkustaa. Minulta ei puuttunut mitään.

Ihana maailma, omistin sen tuskattomasti ja rauhallisesti. Kaunis oli Maria, uljas, hyvä. Ja kuitenkin lensin kuin siivillä onneani pakoon! Heitin pahat ajatukseni meren tuulille, jotka minua kuljettivat puistotien yli laguunille... Ruusuinen merikaupunki!

Vaikka tunsin Venetsian lapsuudesta lähtien ja melkein joka vuosi olin siellä viettänyt viikkoja, jopa kuu tuntui minusta nyt kuin en koskaan olisi koskettaa kaunotarta, jolla oli tulpaaninvärinen puolinaamio, vaan aina lipunut vain sen peilikuvan yli. Katsoin taakseni enkä voinut kylliksi ihmetellä, että olin Venetsiassa, elin Venetsiassa.

Ristiin rastiin kaupungin läpi etsin vanhoja tuttuja paikkoja, loistavia ja huomaamattomia — en ollut vielä ehtinyt kolkuttaa, kun minulle jo avattiin. Hiljainen, melkein huomaamaton oli tervehdys, ja niin jatkui retki paikasta toiseen. Loistavat menettivät arvoasemansa ja historiansa, mutta mitättömät, maineettomat, historiattomat olivat hiljaisuudessaan saavuttaneet etumatkan, joka nyt oli ilmeinen. Samalla ajattelin koko ajan pientä, viheriää, vehmasta kotimaatani, Dorista, äitiäni hänen istuessaan avoimen ikkunan ääressä katselemassa pitkin kylätietä, enkö odottamatta saapuisi kotiin, ajattelin kivistä Breuschheimiä ja hänen puolisoaan, jotka olivat viisi vuosisataa polvistuneet heleän linnan portilla ja samaten näyttivät minua odottavan...

Astuin vähäpätöiseen kirkkoon, jota en aikaisemmin ollut huomannut. Kirkonvartija näytteli aarteitaan hymyillen niin lempeästi kuin rakastunut ukko. Hänellä oli tapana sivellä jotakin esinettä hyppysillään tai ohjata opastettavan katsetta johonkin kuvan kohtaan, mikä oli jalointa kaunopuheisuutta. Sanoin hänelle, ettei hänen kaltaiselleen miehelle, jolla ulkona valossa varmaankin oli kelpo lapsia ja kukoistavia lastenlapsia, mikään muu virka paremmin sopinut kuin täällä sisällä, ikäänkuin oman ikänsä hämärässä varjossa, vaalia sellaisia aarteita. Saattaessaan minua kirkon ovelle, hän kiitti kohteliaasti, kyseli elämäni vaiheita ja otti selitykseni vastaan nyökäten kuin panisi ne varovasti kirjan lehtien väliin säilymään. Kun hän jäähyväisiksi puristi kättäni, punastui hän otsaansa myöten, niin vaikea hänen oli käsittää löytäneensä siitä rahakolikon. Lapsia käveli perässäni, samoja, jotka eilen olin ylpeästi haaveksivan näköisenä ajanut pakoon. Colleonin muistopatsaan luona liittyi joukkoon kissa, ja itse Colleoni teki kädellään liikkeen kuin aikoisi astua hevosen selästä. »Pysy alallasi!» huusin. Kaikki nauroivat, lapset, minä ja Colleoni. Koskaan en ollut nähnyt häntä niin elävänä, tuota hirtehistä, neljänsadan lapsen isää. Hän ei ollut siinä sitä varten, että matkailijat häntä töllistelisivät ja taiteentutkijat ottaisivat hänestä mittaa, vaan senvuoksi, että hän hevosettoman kaupungin poika, oli suorittanut pitkän matkansa ratsain ja niin tuloksellisesti, että ihastuneet venetsialaiset eivät enää sallineet hänen astua maahan hevosen selästä. Siinä hän oli istunut puoliviidettäsataa vuotta!

Markustorin viereisillä kapeilla kaduilla, joita tavallisesti vältin kuin täysiverinen herttuatar kalatoria, keksin kalleuksia lasista, oljista ja kudotusta villasta, joita ostin Marialle. Siellä tein todellisia ystävyysliittoja, ensimmäisiä Venetsiassa, ja eräs rihkamanmyyjätär, jolla oli naama kuin satavuotinen kaktus, kertoi minulle Markustorista kummitusjuttuja, joista uskoin joka sanan. Sillä ne eivät olleet yhtään epätodenmukaisempia kuin hän itsekään.

Eikä kotiinpaluulla myöskään ollut kiirettä. Ei. Istuuduin Piazzettan ilmakylpyyn Campanilen ja dooginpalatsin kaksinkertaiseen ruusukimmellykseen, katse Markuskanavaan päin, missä joka neljännestunti tuli näkyviin pikku höyrylaiva matkalla Lidoon ja toinen sieltä takaisin. Tämä tulo ja meno Marian ja minun välilläni loi tasapainoa ja tuntui kuin armonajan pitennykseltä. Hän oli lähelläni — lähempänä kuin jos hän olisi istunut rautapöydän ääressä minua vastapäätä, uskottelin kavalasti itselleni. Kaunis, hyvä, uljas Maria! Illan hämärtyessä lähdin liikkeelle. Ennakolta iloiten intohimon idyllin uudelleen tapaamisesta astuin laivaan.

Rakastavan parin huomasin, kun kuvattu kohtaus alkoi. Olimme juuri kulkeneet ankkurissa olevan sotalaivan ohi. Signaali: »Sammuttakaa valot!» kaikui perässämme. Paria, joka alkoi kamppailla pimeydessä vieressäni kuin peitteen alla, en tuntenut. En voinut erottaa piirrettäkään heidän kasvoistaan, enkä tuntenut heidän ääntään. He olivat minulle läpeensä outoja, ja kohtauksen tavallisuuden olisi pitänyt vielä vahvistaa outouden tunnetta, jopa suorastaan muuttaa se vastenmielisyydeksi.

Sensijaan tempasi ensimmäinen heidän kiistassaan ilmennyt liike minut mukaansa ja heti kun olin sanankin ymmärtänyt, tunsin istuvani oman kohtaloni varjossa. Koetin siirtyä laivan peräpuolelle ja istua takapenkillä, mutta en päässyt pakoon. Minun täytyi kuulla kaikki, sekin, mikä ei ulottunut korviini saakka, ja nähdä sellaista, mistä silmäni erottivat vain mahdollisimman vähän. Molemmista esiintyjistä lienee näytelmä ollut perin jokapäiväinen, ja tietyistä merkeistä olisin voinut niin päätellä jokseenkin varmasti. Mitä se minua auttoi? Minun taisteluani siinä suoritettiin, meidän kaikkien rakastavain sotaa niin räikeästi lyhennettynä, että se vaikutti kerrassaan naurettavalta.

Mutta juuri siitä johtui kiihkeän, alastoman inhimillisyyden vivahdus. Kenties me toiset kävimme sitä sotaa keskenämme vähän joustavammin ja siistimmin, mikäli mahdollista pistosanoilla, mutta niin kauan kuin rakastettiin, taisteltiin kuolemankin portaille saakka. Ei ollut mitään välttämismahdollisuutta. Ja minä kärsin lihassani, verisesti, en itseni vuoksi, niin ainakin luulin, en naisen tähden — vaan kärsin rakkauden puolesta. Ja tuskassani, sisäisessä synkässä temmellyksessäni kaipasin Dorista. Kaipasin Dorista, sitä se oli, ei enempää eikä vähempää.

Voi, se oli polttava, raju nälkä, se kalvoi sisälmyksiäni ja teki minut sokeaksi! Se oli tuskaista kätten vääntelyä. Se oli suonenvetoa jaloissa, jotka olisivat tahtoneet juosta. Se oli janoa, joka painoi suun ja silmät kuopalle. Huuleni vapisivat, tuntui kuin olisin vaipumassa tainnoksiin. Kaipasin Doriksen läsnäoloa enkä mitään muuta.

Puuska oli yhtä ankara kuin lyhyt. Marian syleilyssä, joka minua odotti hämärässä hotellin edustalla, olin unohtanut sen muistonkin.

Rakastava pari ja me saimme illallisemme toisten jo syötyä; me neljä olimme ainoat ruokailuhuoneessa, ja pöytämme olivat lähekkäin. Minun sopi vain kuiskaillen kertoa Marialle — hyvin mahdollista, että hän, päästyäni kuvailemaan kohtausta laivalla, loi tutkivan tai hämmästyneen syrjäsilmäyksen viereiseen pöytään. »Katso», sanoi hän, enkä voinut erottaa oliko se ivaa vai kateutta — »katso, Claus, nuo rakastavat!»

Samassa selvisi rakastavalle parille, etten ainoastaan ollut nähnyt heidän kohtaustaan, vaan että myös juuri olin kertonut sen naiselleni. Ilmeet, joilla he saattoivat meidät sen ymmärtämään, olivat epäystävälliset, ilman pienintäkään hyväntahtoisuutta ne katseet, joilla herra syystä kyllä rankaisi minua ja nainen ilman syytä Mariaa. Mutta pian he huomasivat, jolloin heidän hämminkinsä kasvoi kuin kuu, että Maria ja minä ajattelimme heidän kiistaansa vain mieluisin tuntein, ja välillemme syntyi, meidän lähestymättä toisiamme henkilökohtaisesti, ystävällinen suhde, joka päivä päivältä kävi yhä läheisemmäksi. Välistä he tulivat kuin siipikengillä juosten, välistä liukuivat synkkinä esiin, he kiusasivat ja lohduttivat ja onnellistuttivat toisiaan — he rakastivat autuaasti ja toivottomasti. Me emme edes tervehtineet toisiamme.

Sellainen pidättyväisyys kehitti melkein huomaamatta myötätuntomme ilmaisumuotoa, jotka olivat erikoisia sekä tavattomuutensa että näkymättömyytensä vuoksi. Nopeasti käännyttiin käytävän mutkissa, syöksyttiin syrjään ja esiinnyttiin niin elävänä anteeksipyynnön kuvana kuin suinkin mahdollista. Mutta lukusalissa, ravintolassa, pengermällä, lyhyesti sanoen, kaikkialla, missä oleskelimme samassa huoneessa, saattoi helposti havaita, että voimme hetkeksi hävittää toisemme näkyvistä, mutta emme ajatuksista. Tällainen myötätunto oli kuin jokin erikoinen valo huoneessa. Mutta me (Maria ja minä sanoimme sen uhmailevasti nauraen, me hullut) tunsimme olevamme turvassa kaikilta pettymyksillä. Nuo toiset esittivät edessämme murhenäytelmää. Toiset! Me istuimme permannolla.

Mutta emme olleet läheskään niin rauhallisia kuin kumpikin olisi tahtonut toisen luulevan. Ensimmäiseksi osoitin minä levottomuuden merkkejä. Lähetin sähkösanomia ja sain vastauksia.

»Mitä kuuluu Dorikselle?» kysyi Maria ystävällisesti.

»Kiitos, hyvää. Minua tunnutaan kaivattavan kotona.» Näin, kuinka hänen ruskea hipiänsä kalpeni.

Seuraavana yönä johtui Cap d'Antibesin runo mieleeni

»Antibes! Riippuvat puistot pitkin rantaa, huvilat valkeat, pinjat tummat, ja kukkaset kuutamon merkkiä kantaa...»

Selvenikö kypsyneelle naiselle äkkiä, että tällainen haaveileva puhe ei ollut meidän rakkautemme kieltä! Tai vaivasiko häntä ensimmäisen aistihurmamme muisto, jolloin hän oli minut omistanut kokonaan ja syvemmin kuin silloin olin luullut ihmiselle mahdolliseksi. Kasvot poispäin käännettyinä hän pyysi: »Vaiti! En tahdo enää koskaan sitä kuulla...» Ja sitten hän huudahti: »Voi, kuinka minua kaduttaa!»