Part 25

»Kuule, Claus, toivoakseni et puhu isän kanssa mitään raha-asioista. Hän antaisi sinulle viimeisen housuparinsakin... Minun täytyy sanoa sinulle, että tila ei ole tuon koruneulan arvoinen, joka on kaulanauhassasi. Isoisämme on, niinkuin tiedät, repinyt maasta kaikki viiniköynnökset ja kuljettanut sinne kuormittain burgundilaista multaa. Hänen kuollessaan oli kellarissa sama viini, jonka hänen isänsä oli ilman burgundilaista apua tuottanut! Isämme... ei, siitä on parempi olla puhumatta! Hän on taitava teoriassa, häntä voisi pitää suorastaan oppineena kansantalousmiehenä, niin sanoakseni vertailevan taloushistorian keksijänä. Sodan aikana olemme ansainneet hyvin, niinkuin kaikki maanviljelijät. Sitä ei voinut välttää. Mutta isä on sijoittanut rahat saksalaisiin arvopapereihin. Minkätähden? Appesi Kieper kertoi, kirjoitti ja hoki puhelimessa yhtä mittaa satuja Saksan teollisuuden loistavasta tulevaisuudesta. Ja käytännön miehenä hän oli isäämme paljoa etevämpi, sen oli isä aina tunnustanut. Nuo paperit käyvät päivä päivältä yhä arvottomammiksi, pelkäänpä, että sinunlaisesi voivat pian käyttää mitä pesän virikkeeksi tai leikata niistä Jacquotille kuvia, menettämättä mitään omaisuudestaan. Kieper itse — niin, poikani, se on toinen asia! Kieper on käynyt mahtavaksi kuin jättiläinen! Jos hän tahtoo voi hän ostaa entisen suurherttuakunnan tai Montblancin. Pikku asia hänelle. Sentähden tahdoin sinulle sanoa, että täällä Breuschheimissä tilisi päättyy velalla, mutta Kölnissä on rahaa — läjittäin. Perusta tulevaisuutesi appeesi, käännä katseesi Kölniin päin! Tartu rakkaan vaimosi käteen ja... ja... Kuule, Claus, minulla ei ole lapsia, emmekä koskaan saakaan, näin meidän kesken sanottuna. Sentähden... Ellei siihen mennessä koko maailma ole mennyt mullin mallin, tulee Jacquot, teidän Jacquotinne, tänään tai huomenna omistamaan pienen kuningaskunnan. Sillä Kieperin pojat ovat kuolleet.»

Minun täytyy myöntää, että olin yllätetty. Ensi kerran huomasin veljeni todellisen etevämmyyden. Tähän hetkeen saakka olin pitänyt häntä liikeasioita tavoittelevana feodaalisesta syntyperästään kopeana maalaisherrana, jollaisia viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana oli niin runsaasti esiintynyt. Hän rakasti autoja, paljoa vähemmän naisia, niistäkin vain sellaisia, joista levisi voimakas ihon tuoksu. Hän jutteli yhtä kevyesti hovin suuruuksista, joita hän oli ivailevinaan kuin maailmanpörssien pomoista, joita hän käsitteli vilpittömästi kunnioittaen, vaikka myös alentavasti. Hän ei olisi kyennyt erottamaan Goethen runoja jostakin Schillerin ballaadista, vaikka hän sangen nokkelasti »kurkisti» joka kirjaa, josta »puhuttiin». Tämä kaikki oli niinkuin pitikin. Tyhmä hän ei ollut, ei, päinvastoin, hän oli viisas, hyvin viisas eikä hänen keskusteluaan pidetty häikäisevänä ainoastaan Pasewalkissa ja Charleroissa. Kun hän oli hyvällä tuulella, oli hänen helppo puhua sellaista ranskaa, joka kukki ja tuoksui, ja usein saattoi hänen luontaisille taipumuksilleen, kun säätyyn kuuluvien naisten ja hyvin rikkaiden herrain vaikeneminen häntä innoitti, kasvaa siivet, jotka nostivat hänen puheensa huimaavaan korkeuteen. Tälle huipulle saavuttuaan hän esiintyi profeettana. Niin hän oli monesti Parisissa ennustanut maailmansotaa ja samalla Saksan voittoa. Sentähden ja koska Ranska ei kuitenkaan lopullisesti ollut joutunut häviölle, annettiin anteeksi, että hän oli ennustuksensa toteutumista saksalaisten puolella tehokkaasti avustanut. Kauniiden pariisitarten kirjoituspöydillä oli nyt jo taas hänen valokuvansa, joskin uudessa ranskalaisessa sotilaspuvussa. Tämäkin oli oikein. Mutta nyt...

»Ja tuollahan olisi vielä autotehdaskin», sanoin ja katsoin ulos ikkunasta. Puiston takana, hyvän puutarhurin siihen liittämänä, jopa tuohon viheriään valtakuntaan kasvaneena, surisi yöt päivät pieni tehdas, todellinen mallilaitos, jonka ukko Kieper oli niin sanoakseni lepohetkinään sinne perustanut. Aikaisemmin olivat voimavaunut kulkeneet maailman markkinoille »Alsatia» nimisinä, nyt tehdas valmisti »Nouvelle-Frances» merkkiä, jotka oli nopeasti päässyt ranskalaisten autontuntijain suosioon.

»Mikä autotehdas?» kysyi veljeni ihmetellen.

»Kuinka voitkaan kysyä niin tyhmästi, Ernst! Isä Kieperin ihanne, hänen vanhuutensa ilo, mestariteos tehtaaksi, jonka saamme häneltä sitten kun Doris täyttää kolmekymmentä vuolta.» Näytin ikkunasta.

Ernst nousi hitaasti pystyyn, katsoi kädet housujen silityslaskoksilla entistä hämmästyneempänä minua, ja kesti pitkän aikaa, ennenkuin hän taas sai sanan päästä kiinni. Sitten hän istuutui.

»Niin, poikaseni, mutta sehän on minun! Olettehan kaikki juhlallisesti sen minulle luovuttaneet — koska minä olen teistä ainoa liikemies!»

Oikein. Tehdas oli hänen.

Juhlallisesti olimme sen hänelle luovuttaneet, silloin kun hän oli sairaalasta tullut lomalle peräti masentuneena ja vakuuttaen koko maailmalle lohdutuksentarvettaan. Anne-Marie oli sähkösanomalla pyytänyt minua tulemaan. Ernstin hervottomat kädet olivat yhtä mittaa lipuneet hänen vaimonsa käsistä Doriksen, jopa usein minunkin käsiini. Hän ei enää tiennyt mihin ryhtyisi sekaisin menneessä maailmassa. Silloin otimme hänet keskellemme notaarion luokse.

Ei epäilystäkään, tehdas oli hänen. Ja me muut Breuschheimit olimme köyhiä kuin kirkon rotat!

Mutta mitä se merkitsisi, lohdutti Ernst, kun kerran vanha Kieper oli tullut niin suureksi kuin jättiläinen, kun vanhemmillamme tuskin oli mitään tarpeita ja kun he niin vähän vaativat elämältä (niinkuin isäni päätänsä pudistaen oli — maininnut esimerkiksi entiselle opettajalleni, rovasti Simonille, joka vastaanotettuaan tuomiokirkossa marsalkka Fochin oli heti matkustanut Jerusalemiin!) No niin, en voinut muuta kuin pyytää anteeksi aiheetonta huomautustani tehtaasta. Savupiiput, jotka kämmenen leveyden verran kohoten puiden yli tervehtivät silmääni, olivat minut siihen houkuttaneet. Tietysti tehdas oli Ernstin, vain hänen, hänen yksin?!...

Myös se vaunu, joka vei Doriksen ja minut Strassburgiin kuin käsillä kantaen, oli hänen. Komea vaunu!

Kun poikkesimme Vivianen luo, lausuaksemme hänelle hyvästit, tapasimme suuren seurueen, miehiä, naisia ja lapsia. Tasavallan presidentti kunnioitti sinä päivänä Strassburgia käynnillään, koko kaupunki oli täynnä vieraita. Bockin talossakin väreili juhlallinen ilma.

Bockien ja Dürckheimien mielestä, jotka olivat kokoontuneet salonkeihin ottamaan vastaan tuttuja tai suositeltuja vieraspaikkaisia upseereja naisineen ja antamaan heille sopivia ohjeita heidän halutessaan tutustua kaupunkiin ja maaseutuun, oli Elsass, heidän kotimaansa, todella vapautettu. Naamio poistettuna, valloittajan sudenkuopista puhdistettuna se oli kirkkaana taivaan alla, heidän kotimaanansa, heidän Elsassinaan, niinkuin se ennen vuoden 1870 ennen »suurta petosta», kuten toiset sanoivat, ennen »jumalantuomiota», kuten toiset sitä nimittävät, aina oli ollut... Ainako? Ehdottomasti muistin vanhat, jo maahan vajonneet Glöckelsbergin hautausmaan kivet, joissa näidenkin sukujen hautakirjoitukset olivat saksankielisiä, niidenkin miesten tai naisten, jotka olivat palvelleet Bourbonien sukua salongeissa tai taistelutanterilla.

Doris nauroi samanikäisten äitien kanssa, otti vastaan paroonin isälliset kohteliaisuudet ja rohkaisi Jacquotia, jonka kanssa tytöt miellyttävien, kaikkia vieraita ihastuttavien »kansallispukujensa» hurmaamina yhtä mittaa leikkivät »marssia Strassburgiin». Lopulta he ottivat hänet niin rajusti vastaan, että hän ei enää uskaltanut lähestyä heitä, vaan mieluummin ryhtyi keskustelemaan erään toisen pojan kanssa, joka viereisessä huoneessa istui yksinään tuolilla ja ujona katseli sohvaan päin, missä hänen vanhempansa kunnioittavassa asennossa kuuntelivat hymniä Odilienbergille. Viviane lausui sitä ulkomuistista. Kun olimme lähdössä, seurasi hän meitä halliin kuiskatakseen minulle:

»Rakas Claus, olen tyytyväinen, mutta — kaikista maanmiehistäni täällä, tiedätkö, oikeista vanhoista miellyttää minua enimmin François Kern. Te olette uskaltanut sanoa olevanne hänen ystävänsä — olkaa hyvä ja sanokaa hänelle terveisiä minulta.»

»Kaunis kohteliaisuus, Viviane!»

»Se on vanhaa toveruutta, Claus. Siis täsmälleen kello kuusi vien Jacquotinne takaisin Breuschheimiin, ja koska minulla valitettavasti ei itselläni ole lapsia, käyn usein häntä tervehtimässä, niinkuin hän olisi oma poikani täysihoidossa teidän vanhempainne luona...»

Kellermannstadin kastanjain keltalehtisillä oksilla oli valoa kuin kattokruunuissa. Kanavan vedessä virtasi tumma tuli, liidellen viipyi vielä päivä, kadut olivat täynnä iloisia ihmisiä, eikä Doriksen mieltä hämmentäneet ja ihastuttaneet ainoastaan puutarhain ruusunrunsaus tai se lempeä ja kuitenkin niin väkevä sini, jolla »ritarikannus» pieniä sinisiä liekkejään levitellen valaisi nurmikenttää, ainakaan ei tämä yksinään ollut syynä, tämän päivän kauniit nähtävyydet kaduilla, joita pitkin kuljimme, vaan häneen vaikutti ilo ja haikeus kaikesta siitä, mitä hän jätti tänne, ja jonkinlainen uhmaava uskollisuus, niin että hän koko olemuksellaan nousi sitä toista vastaan, mikä Strassburgin ylle kaiken päivää valuvassa yleisessä kirkkaudessa ja elämänilossa uhkasi häntä kuin epävarma yö: jokin, mikä äkkiä tuntui hänestä vieraalta maalta, se, mitä oli toisella puolen Reiniä! Hänellä oli koti-ikävä, ennenkuin hän oli lähtenyt synnyinmaastaan.

Äänetönnä hän asteli rinnallani, hänen silmänsä harhailivat, kaiken tarjoutuvan ilon hän otti valitsematta vastaan, todella ihmeellinen kesätuuli tempasi hänet untuvankeveään musiikkipilveen, kädet ja jalat melkein painottomina, pää melkein tyhjänä ja mielessä tuskin muuta kuin jokin tanssi, kuten selvästi tajusin.

Kääntämättä hymyä silmissään ja suunsa alapuolella minun puoleeni (voi, kuinka hyvin tunsin tuon ihmeen) hän virkkoi välittömästi:

»Claus, sydämessäni en mene pois. Todellisuudessa jään tänne.»

Ja hän katsoi uhmaavan onnellisena Pitkän kadun taloja.

Olimme kaupungin läpi tulleet sille paikalle, mistä sähköraitiotie vei Breuschheimiin.

»Kuinka olisi —?» kysyi Doris, ollen kääntyvinään pysäkille. Mutta samassa hän tarttui käsivarteeni ja veti kiharoitaan ravistaen minut eteenpäin.

Silloin huomasimme vanhat kaupungintornit, joista yhden olimme ylioppilasaikanamme pientä maksua vastaan vuokranneet kaupungilta »elinajaksemme». Se oli vieläkin meidän, ja Hubert Adam piti sitä silmällä. Noustiin portaita myöten pimeään, sitten avautui yksi ainoa suuri huone, jonka olimme järjestäneet sievään asuttavaan kuntoon huonekaluilla, kuvilla ja kirjoilla. Ampuma-aukoista paistoi päivä sisään, keskipäivä, iltavalo, tähtitaivas ja aamunkoi.

»Niin, tahdotko todellakin mennä pois?» huudahti Doris nauraen, ikäänkuin pilkkaisi meitä ja koko maailman, ja hänen kätensä tarttui minun käteeni, ja hän käänsi minuun kasvonsa, joilla sinä hetkenä, kun katseemme kohtasivat toisensa, tyttömäinen ylimielisyys väristen vaihtui naiselliseksi lupaukseksi... Mitä ajattelut, Claus? Kiipeämmekö torniin?»

Kiipesimme kapeita portaita ylös, pimeässä tuntui kuin Doris pakenisi minua ja minä ajaisin häntä takaa. Torni kaikui askeltemme kuminasta. Joka kerta kun tähystysaukon valoviiru kummitteli pimeyden läpi, kohotin katseeni, ettei minulta jäisi näkemättä voimistelijatar, joka kapusi yhä ylemmäs. Sitten päästiin tikapuiden juurelle. Etsimme kätkettyä avainta ja löysimmekin sen. Huone oli entisellään, valtava leposohva paikallaan, ikäänkuin ei kukaan olisi siinä lojunut.

»Vielä hetkinen voitettu!» sammalsi Doris minua syleillen, ja myöhemmin hän ehdotti täysin vakavissaan, että pysyisimme pari kuukautta piilossa tässä tornissa, se olisi yhtä hyvä kuin muuttaa rajan yli — kenenkään ei tarvitsisi sitä tietää paitsi uskollisen Vivianen, joka usein toisi Jacquotin luoksemme. »Claus, hankitaan väkiviinakeittiö! Ajatteles, siinä kaikki, mitä tarvitsemme. Kunniasanallani! Mitä minä teen Schwarzwaldissa? Eikä ole ollenkaan totta, että minua huvittaa Sveitsi yksitoikkoisine jäätikköineen! Tätä tornihuonetta minä rakastan ja tätä leposohvaa, näitä ampuma-aukkoja! Siitä tulee suurenmoista, ja sinä olet yksinomaan minua varten.»

»Doris, viikon kuluttua se olisi kaikissa sanomalehdissä.»

»Sitten olemme täällä edes viikon», uhmasi hän.

»Tekisimme itsemme naurettaviksi.»

»Naurettaviksiko? Mitä se on?»

Näin pakistiin vielä hetken aikaa yhtä ja toista kunnes hän äkkiä vaikeni ja tuijotti tyhjyyteen.

»Sittenkin», sanoi hän päättävästi, »sittenkin minua miellyttää metsätalomme. Ja vuoristoretkeilyjä rakastan yli kaiken. Todellakin!»...

Varhain yöllä saavuimme Römerbadiin.

XIX. HYVÄ KUU

Lasken kynän kädestäni ja astun metsätaloni pengermälle.

Asun ihanasti täällä ylhäällä. Ja hiljaa — hyvä Jumala, kuinka ihmeellisen hiljaista on niin suuren hälinän jälkeen!

Vuoristosta alas vaeltaa hirsimetsä. Talon takana se pysähtyy ja seisoo suorassa rivissä: tammia, lehtikuusia, korkeita akasioita, pyökkejä ja pari kastanjaa, jotka vehmaudessaan näyttävät tanakoilta tammilta — läpeensä vanhoja ukkoja, joita muualla, erikoisesti raivatuilla paikoilla, katseltaisiin nähtävyyksinä. Voisimme hankkia muistoja omistuspuita kokonaisille ruhtinassuvuille ja runoilijapolville. Alhaalta, niityiltä, katsottuna tuo kaistale on kuin heleämpi reunus kohoavassa metsässä. Tässä metsänlaidassa riippuu koko taivaan valo aamusta iltaan.

Metsän läpi saapuu päivä harppaillen ja tarvitsee pitkän ajan, ennenkuin ehtii meidän luoksemme, sillä metsä on suuri — kestäisi varmaankin kaksi viikkoa, jos tahtoisi sen läpi tunkea. Sensijaan aurinko viipyy metsän laidassa kuin kuvastimensa edessä iltaan asti, jolloin se jäähyväisiksi, jotka hehkuvat koko maan yli, paljastaa rintansa ja avaa liekkisylinsä. Mutta talon takana näemme sen silmin vain seisovan taivaisessa purppurassaan, joka vähitellen hiipuu tuhaksi.

Päivän kintereillä seuraa metsän läpi yö. Silloin aukenee tyhjyys tiettömänä, sillaton kuilu, samalla kun tähdet toinen toisensa jälkeen kierivät taivaan mittaamattomalle laelle. Sitten nousee kuu.

Tunnen sen, hengitän sitä, mutta vielä se on piilossa. Pengermältä silmäilen tasangolle, joka väräjää saman aavistuksen lumoissa. Taivaalle on levinnyt ahdistava sini, joka alinomaa vaihtaa vivahdustaan, ikäänkuin se keinuisi puna- ja kultanauhaisessa altaassa — milloin vaalean sinipunervana, milloin vihreänä.

Sellainen yö tuo sydämentykytystä minulle ja tähdille. Oman sydämeni sykinnän tunnen kädelläni, tähtien silmilläni. Etsien kierrän talon.

Metsän takana nousee täysikuu, sitä ei vielä voi nähdä, mutta se on saanut jättiläistammen versovan latvan kukkimaan, puu kohoaa kullankeltaisen loistavana hämärästä, taivas sen yllä on kuin tuoksu.

* * * * *

Tule Barry, mennään sitä vastaani

Luon katseen taakseni pihamaalle ja taloon. Hiljaisena lepää kotini metsänlaidan varjossa, vain keittiössä palaa valo ikkunaluukkujen takana. Jacquot nukkuu jo — huoletonna siitä, että suuri, villi metsä kenties pääsisi tunkeutumaan hänen huoneeseensa, hän on tapansa mukaan avannut yöksi ikkunan.

Metsässä on vielä pimeää, mutta tiedän aukion, mistä näemme kuun.

Mikä ihmisystävä kuu onkaan! Tuskin se on kutistunut nurinkäännetyn pilkun muotoiseksi ja näyttää taivaan hirmuisen kidan nielaisemalta, kun se jo taas tulee takaisin. Jonakin iltana se tulee vaatimattomasti esiin metsän peitosta ja näyttää sakaransa niin matalalla, että melkein voimme niihin tarttua. Siitä hetkestä lähtien olemme vapautuneet petotähtien uhkasta, jotka leijailevat ikiyön tuolla puolen. Se ei ole enää meidän yömme — siellä takana! Se ei hävitä meiltä mitään! Mainen valtakunta on saanut raja-aidan, me olemme rauhoitetut. Ja aita alkaa kukkia.

Tuolla hypähtää kelpo koirani pystyyn, saatuaan kutsun Henrik Linnustajan luo. Idässä, metsän takana on noussut mitä taidokkain valorakennus. Juhlasaatossa hän kulkee pian palatsinsa heikosti valaistulta pihalta. Eläköön uusi kuningas! Maa astuu kirkkaan unen valtakuntaan.

Niin heikkoja, häilyviä ja huumaantuneita kuin olemmekin haluissamme, kuu antaa kullekin meistä sopivan unen, ja unemme kasvaa sen mukana, se on oikeata laihoa, joka silloin menestyy, ja kun se on kypsä, leikkaamme sen hopeasirpillä ja pahuuden hedelmän erotamme ja kuormitamme sillä unemme ja lähetämme inhimillisen tähden barbaariseen taivaaseen, jolla taas äkkiä loistaa vihollisia.

Barry kiitää eteenpäin, kuulen sen haukahtavan, sitten se on edessäni ja laskee jalkoihini siilin. Siitä huomaan, että aukio on lähellä, sillä siellä telmivät siilit kuutamossa. Minun täytyy kietoa tuo piikikäs pallo nenäliinaani ja ottaa se maasta, sillä muuten Barry ei liikahtaisi minnekään.

Koetan tuon tuostakin salavihkaa vapautua pistävästä toveristani. Joka kerta Barry tuo sen takaisin. Se tietää, että semmoinen elävä kuuluu aittaan. Heti kun se on sinne viety, ei se siitä enää välitä. Mutta kukapa metsästäjä heittäisi saaliinsa pois? Kuono on verillä, mutta se ei hellitä.

Kuu kumottaa aukion keskikohdalla. Vasta nyt tajuan: metsä kohisee tuntumattomassa tuulessa! Kuitenkaan ei ruohonkorsikaan liiku, kirkkauteen kurkottavat oksatkin ja niiden varjot ovat liikkumattomat. Kenties, ajattelen, rukoilevat nyt kaikki eläimet kuuta, kenties elävät toiset vavisten suurta päiväänsä... Katson valkoista majesteettia suoraan kasvoihin, pään loisto valuu yli reunain, heittää hohteen, josta lähtee pitkiä, teräviä säteitä — ja samalla tunnen koiran kohotetun pään polveani vasten. Ensin näen vielä viiruja, kuin huurretta, puiden rungoilla ja oksilla, sitten metsä on häipynyt, näen enää vain kuun, näkymättömien latvojen suhina paisuu, kuulen meren äänen.

* * * * *

Kotia tullessamme on kuu jo talon takana. Minun täytyy mennä pengermälle voidakseni nähdä sen. Silloin kuulen Rheinweilerin kirkonkellon lyövän puoliyötä. Tuuli on kääntynyt lounaaseen. Huomenna sataa.

Merkillistä, Barry tulee ja menee. Mitä on tapahtunut? Lopulta lähden sen perässä. Keittiön eteisessä palaa yhä vielä valo, se on todellakin tavatonta.

Avaan oven kolistellen, ja eteisessä tulee Kathrin vastaani. Hänellä on tärkeä tehtävä, hän on luvannut olla menemättä nukkumaan, ennenkuin on sen toimittanut, ja pyytää nöyrimmästi anteeksi: Jacquot on pyytänyt sanomaan herra paroonille. — Kutsun Kathrinin huoneeseen, ja kun näin olen tunnustanut hänen tehtävänsä tärkeyden, esittää hän asian niin tärkeänä kuin hänellä olisi diplomaatin sauva kainalossaan.

Grether Fritz on tänään mennyt Rheinweileriin hautajaisiin, ja Jacquot on ollut häntä saattamassa... Sen tiedän. Jacquot on palannut kotiin miettiväisenä, mutta hilpeänä... Illallista syötäessä panin merkille hänen hiljaisen ylimielisyytensä, ja hyvääyötä sanoessani hän syleili ja suuteli minua, vaikka tavallisesti vain puristimme toistemme kättä kuin toverit. Mutta vuoteessa, kun Kathrin jo oli sammuttanut valon ja lähtenyt pois, Jacquot oli huutanut hänet takaisin ja pyytänyt häntä ilmoittamaan minulle, että hän tiesi, kuinka äiti oli Breuschheimissä haudattu, yhtä hyvin kuin jos olisi itse ollut läsnä. Äidillä oli nyt rauha ja hänellä myös. Ja Kathrinin piti sanoa minulle, että hän nyt rakasti minua niinkuin minä olisin paitsi isä myöskin äiti!

Koska Kathrinilla on tyttönä ollut lapsi, joka kuoli hänen köyhyytensä tähden, sopii hänen puhua kuin ainakin asiantuntijana. Mahtavasti hän katsoo minua paksuilla, pyöreillä silmillään. Todellakin, se oli tärkeä sanoma! Kiitän häntä, kiitän oikein paljon. Niinkuin säätyläistä saatan häntä keittiöön saakka, missä puhtaaksi pestyllä pöydällä on avonainen rukouskirja.

Taas kävelen kuun valaisemassa puutarhassa. Kaikkialla nousevat ja pursuavat pensaat maasta, mainitsen niitä nimeltänsä: lentävä sydän, akilleia, lupiinit, varhaiset loimukukat, neilikat, puutarhatyräkit, hanhenjalat, ritarinkannukset, palava pensas — tiedän, missä kukin kasvaa. Toisille lupaan kohtauksen uudenkuun aikaan, toisille seuraavan täysikuun iltana ja kolmansille sitä seuraavan, ja tuolla, ruusupensaiden välissä, ovat tulpaanit nupulla.

Kun ne kukkivat, silloin pitää Marian olla luonani!

Otan hänelle kirjoittamani kirjeen pöytälaatikosta, kävelen metsän läpi kylpypaikan ensimmäiselle kirjelaatikolle ja sujautan sen siihen.

XX. TULPAANIT

Kaksi viikkoa on kulunut ilman muuta tietoa Mariasta kuin että olen lukenut eräästä sanomalehdestä, kuinka rahaministeri Stratan musikaalisessa illanvietossa Roomassa markiisittaret Maria ja Camilla Capponi herättivät huomiota »todella italialaisella kauneudellaan ja täydellisellä suloudellaan». Tuo lehti oli jo itsekin pari viikkoa vanha. Römerbadin kauppias oli käärinyt tavaransa siihen ja Jacquot toi sen keittiöstä sanoen: »Siinä on jotakin Maria-tädistä.» (Kuitenkaan hän ei ollut nähnyt Mariaa neljään vuoteen, tuskinpa kuullut tänä aikana hänen nimeänsäkään.) Menin heti postiin ja sähkötin. Kyllä tai ei, tahdon saada vastauksen, en kestä kauempaa.

Etelätuuli puhaltaa. En voi nukkua, en voi valvoa.

Tuska raatelee minua kuin myrkky. Koskaan ei Marian tapana ollut viivytellä vastausta.

Tuo Strata! Rautainen pölkkypää, juuri sellainen väärä Bonaparte, jollaiseksi Berrick kaksikymmentä vuotta sitten oli Trattoria all' Ombra di Goldonissa häntä maininnut! Voisiko hän sittenkin olla se uhkaava »ruhtinas», joka Marian varalle oli »tähdissä kirjoitettu»? Kuinka pitkä aika onkaan tuosta uhkauksesta kulunut! Ja äkkiä se nousee taas eteeni, ihan lähelle! Minun elämässäni ei mikään pääse loppuun. Ei mikään, mikä on alkanut kanssani elää, tahdo eikä voi kuolla. Monesti ajattelen: mikä taakka! Sitten taas tuntuu elämäni liian vehmaalta metsältä, jonka läpi minun on mahdotonta vetää selvää tietä.

Missä olen? Olen unessa, jota en ole öisin löytänyt, jota olen ajanut takaa kuin hevosta, sittenkun se on minut heittänyt selästään. Kun aamu koitti, olin saavuttanut sen, käsilläni tarttunut sen harjaan ja lyönyt naaman puhki. Silloin se kaatui ja hautasi minut allensa. Siellä minä olen. Siellä makaan — unettoman yön päivänkirkkaan vuoren alla.

Minä vetoan tulpaaneihin. Niin, tulpaanit ovat tulleet. Jo ennen auringonnousua käyn niitä tervehtimässä, kun ne varovasti kurkottavat valoa kohti. Keskipäivällä ne eivät jaksa valoa kestää, vaan seisovat kuin hoiperrellen, verhiöt ylenmäärin auenneina, kolme neljännestä jo kuihtuneena, varisseena, yllään tuskastuttava katoavaisuuden leima. Mutta kuinka kainosti ne kuuntelevat tiheään huntuunsa verhoutuneina kuutamon yöllistä laulua, kukin omalla pikku parvekkeellaan!

Ne kukkivat vapaina sekaisin kaikilla puutarhasaroilla, muureilla kivikkokasvien joukossa, lavoilla niiden edustalla, ruusupensaiden välissä, pitkin lehtokäytävän varsia ja edempänäkin hajanaisissa ryhmissä niityllä, missä ne näyttävät rippuvan ruohossa kuin pienet punaiset, keltaiset ja valkoiset lyhdyt. Mutta suorastaan hurmaannuksiin jouduin nähdessäni ne ukkosilman auringonpaisteessa. Satoi hiljalleen, silloin oli todellakin aurinko salamassa — kirkastus, joka tuntui pyrkivän syvälle maahan, hurmasi koko puutarhan. Typistetty valkopyökkiaitaus istuinpenkin luona soi kuin lasiurut, kesäpensaiden versot paisuivat töyhtöinä, suortuvina, ja ritarikannuksen ensimmäiset lehtisikermät olivat kuin kypärintöyhtöjä, ja silloin ne liikkuivat, kypärintöyhdöt, ja näyttivät kasvavan maasta, kuin sieltä alkaisi nousta ritari.

Käet, ihan lähellä, soittivat kuin hurjina kilpasilla.

Mutta tulpaanit — hyvä Jumala, kuinka hienoja ja hentoja olentoja ne olivat! Pelkkiä ihastuttavia pyhimyksiä, ei enää tästä maailmasta, vain pieni verihymy, joka on painanut lempeästi hehkuvan leiman martyriudelle ja autuudelle.

Tulpaanit? Olivatko nämä tulpaaneja? Ne olivat kadottaneet nimensä, itsensä, koko maailmakin. »Lähtökukiksi» nimitin niitä, koska ihmisten kerran pitää antaa jokaiselle esineelle nimi — joka aina on heidän omansa. Eihän tarvitsekaan olla tästä maailmasta, sanoin itselleni, varsinkaan jos tämä maailma ei enää voi pitää ihmistä kiinni, ja nauroin vapautuneena hunajasadetta kohti ja pesin käteni serafisen valon puhtaudessa, joka välkehti minun ja puutarhani yllä.