Part 24

Todellakin — minä, joka tätä kirjoitan, minä olen ollut kaksi vuotta rintamalla, mutta se onnekas uran loppu, jonka keltaristigranaatit, lentokoneet ja tankkieskaaderit olivat saaneet, niiden uppoaminen kukkaismereen, niiden sulautuminen laulavaan taivaaseen tuntuu minusta ihmeellisemmältä kuin että toinen profeetta, profeetta Elias, on mennyt tulisilla vaunuilla taivaaseen!

Kirkonkellot olivat kiirineet kauemmaksi — luultavasti olivat pojat, jotka pitelivät niiden köysistä, lähteneet tiehensä, hekin nähdäkseen ranskalaisia. Soittokunnat olivat yhä äänessä. Kun ne hetkeksi laukesivat, kuului komentohuutoja: upseerit ja korpraalit purkivat intoaan jäätävässä tuulessa.

Anne-Marie alkoi heti puhua puolisostaan.

»Ernst?» virkkoi Leo-serkku. »Hän on elsassilainen, ranskalainen», ja vasta saatuaan fasaaninsa loppuun, hän jatkoi näennäisesti minuun päin kääntyen:

»Ei mitään poliittista lavertelua! Minä olisin Ranskan kuninkaankin puolesta lähtenyt sotaan, vieläpä vaikka olisimme olleet hyökkäävänä puolena. Ja sitten — kun sota kerran on alkanut, tuntee se ainoastaan omat lakinsa. Meidän sotilaamme ajattelevat enimmäkseen yhtä järkevästi — kunnes pääsevät palveluksesta. Sitten, niin, sitten eletään taas demokratiassa, jossa jokainen valitsija on pyhä, ja hyvä Jumala, sellaisena kuin vapaamuurarit ovat hänet itselleen kuvitelleet, on valtionpäämiehen setä. Silloin alkaa siviiliväestön sota...» Hän otti paistia. »Minä annan palttua sellaiselle. Claus poikaseni, sinähän olit kaksi vuotta rintamalla, jalkaväessä? Olemmeko sinua kovasti ahdistaneet?» Kovasti ahdistaneet? Jalkaväessäkö? Kysyvästi katsahdin vaimooni. Enkö istunut rakastuneena hänen vieressään? Eikö hän ollut kaunis? Emmekö jo kauan sitten olleet päässeet siitä eroon?

»No niin, rakas serkku, kyllä, kyllä! Mutta hyväntahtoisella luvallasi, jota pyydän, en kerro sinulle mitään noista kahdesta vuodesta tai ainakin vain sen verran, että aina olin eturintamalla ja että eräänä iltana näin ystäväni pikku parooni Steinbergin (hänen patterinsa oli haudattuna meidän lepoasemaamme) kolme kertaa veriaallon mukana lentävän ilmaan haudastaan. Se oli kaunis hauta, paksuilla tammilankuilla sisustettu — ymmärräthän? Pian senjälkeen hautaannuimme vähän, ei pahasti, puolet meistä pääsi sieltä hengissä. Sensijaan että olisin sodan loppuajan leikkinyt sotamiestä rintaman takana, otin mieluummin heti komennuksen Sveitsiin. Ja ajattelehan vain, serkku, kuinka inhoittavaa, kuinka _epäinhimillistä_ — Bernissä, siellä aterioimme erään vanhan hyvän ravintolan Ludvig XVI:n ajan mukaisessa salongissa lauantai-iltaisin: loordi Berrick Englannin lähetystöstä, saksalainen kreivi Schmal, professori Vallin Ranskan lähetystöstä, eräs amerikalainen nimeltä Walter, joka jo lientä syötäessä oli päissänsä, italialainen sanomalehtimies Sta, välillä puoli tusinaa muita urkkijoita, jotka tavantakaa tulivat Genevestä tai Zürichistä — niin, rakas serkku, saanko tunnustaa: silloin arvostelimme teidän kuolemanhyppyjänne ammattimiehen tavalla. Emme lyöneet vetoa, ei, sitä emme tehneet, mutta hivutimme lihaksianne, hermojanne, kakkaroitanne, selvittelimme varustustyöläistenne lahjomismahdollisuuksia. Tunnustan sen suoraan: me kaikki katselimme teitä vähän ylhäällä alaspäin! Turhaan kainostelematta keskustelimme teidän ja omien miehistöjemme kunnosta, niiden taistellessa vuorien takana ja jokaisen yksityisen joka hermollaan, joka lihaksellaan kärsiessä, mitä sanomalehtemme niin tyylikkäästi kirjoittivat... taikka toisaalta eivät kirjoittaneet, jos ehkä niin on parempi sanoa. Ja kun mustavalkopunaiset hellittivät», lopetin kertomukseni, »erosimme toisistamme, mutta sitä ennen puristettiin heidän edustajansa kättä — ja meillä oli ihan raikkaat, keväiset kuvitelmat koittavasta uudesta ajasta.»

»Hyi, Claus», huudahti Anne-Marie, ja minä näin, että harmaat renkaat hänen silmäinsä ympärillä olivat syventyneet. »Hyi», huudahti hän, »sillä aikaa kun toiset kuolivat, söitte juhlaillallisia».

Kaikki säpsähtivät. Isäni pudisti tuskin huomattavasti päätänsä. Minulla oli kielelläni vastaus: »Pikku nukkeni tämä on oivallinen korvapuusti niille, jotka ovat sen ansainneet, sinä olet vain tähdännyt väärin. Minä en kuulu niihin.» Mutta kun Anne-Marie ei kuitenkaan olisi minua ymmärtänyt, en sanonut mitään.

Juuri tuodun suklaasiilin yli katseli Leo-serkku pitkän aikaa minua. Hän näytti perin surulliselta.

»Professori Vallin», virkkoi hän vihdoin, »hyvä Vallin kuoli viime viikolla vanhaan sokeritautiinsa. Hän ei voinut eikä tahtonut noudattaa ruokajärjestystä.»

Isäni selitti veljenpojalleen — kuin ohimennen ja samalla anteeksipyytävästi hymyillen miniälleen:

»Anne-Marie ei oikein ymmärrä ironiaa.»

Silloin kutsuttiin Anne-Marie puhelimeen. Kuulimme hänen äänensä äkkiä muuttuvan, laulavan, häipyvän... Kun hän taas tuli seuraamme, oli hänellä voitonjumalattaren siivet. Ernst oli Strassburgissa ja ilmoitti sieltä, että hänen oli monen vaivan jälkeen onnistunut päästä Kehiin sillan yli. Leo-serkku laski haarukkansa ja onnitteli kohteliaasti. Doris hyppäsi pöydästä ja syleili kälyänsä. Pikku rouva oli niin iloinen, että sydämellisesti vastasi Doriksen suudelmaan.

»Teidän päärynänne ovat todella erinomaisia», lausui Leo-serkku ja nyökkäsi kunnioittavasti isälleni. »Ne sulavat suussa kuin hedehnäjäätelö. Suoritatko niissä kesäleikkauksen?»

Sillä välin Anne-Marie tarkasteli merkillisen itsepintaisesti Doriksen kiharoita, jotka riippuivat korvilla niin kevytmielisesti kuin konsaan. Pikku Hartmann oli tehnyt päätöksensä. Hänen kapeilla huulillaan, jotka väreilivät suuttumuksesta, näkyi kuin vielä sytyttämättömän valoreklaamin kirjoituksena sotahuuto:

»_Dehors les boches_!» Ulos roskajoukko!

Minä olin ainoa, joka jo osasin sen lukea.

Hurskas lapsi! Näin sopi kahdesti kuukaudessa tehdä synnintunnustuksen ja käydä ripillä ja kuitenkin kätkeä poveensa täysin kehittyneen sudensydämen...

Katseemme kohtasivat toisensa. Punastuen, vaikka uhma jo väänsi huutomerkin hänen nenänsä pieleen, hän loi katseensa maahan.

Ulkona marssivat sotilaat yhä.

* * * * *

Elsassiin asettuneen ranskalaisjoukon huumaavaa hälinää seurasivat lempivät kuin kauniina kesäöinä heinäsirkkojen laulua. Meille se oli tuonut maahan viehättäviä serkkuja ja pikkuserkkuja, joita aikaisemmin olin vain ohimennen tavannut ja silloinkin vieraassa ympäristössä. Nyt he sensijaan tunkeutuivat kotiimme kuin todelliset jouluenkelit ja tähtipojat. He järjestivät olonsa mukavaksi ja viipyivät kuin onnekas sielunrauha, jota lapsena ennen nukkumistani olin rukoillut.

Ei ollut ainoatakaan ranskalaista (oikeastaan kuitenkin jokaisen heistä ollessa meille, jotka olimme taistelleet keisarin puolesta, voittaja, siis mies, joka oli oikeutettu polkemaan niskaamme saapasjalallaan), joka ei olisi kohdellut meitä ystävällisesti. Ei kukaan kysynyt, saisiko nähdä Pasewalkin ratsuväen virkapukua, joka oli niin erinomaisesti sopinut Ernstillemme. Jokainen suuteli saksalaisen vaimoni kättä, ja ken osasi vain kolmekin sanaa saksaa, tahtoi sitä vaimoni avulla harjoitella. Vieläpä he salavihkaa nauroivat Anne-Marien isänmaalliselle innolle, tuon pikku rouvan, jonka saksankielen taidon yhden ainoan yön halla oli palelluttanut. Hänen puolustuksekseen minun on lisättävä, että se oli Ernstin kotiintulon jälkeinen yö.

Todellakin, voittajamme olivat ihastuttavia. Mikä suosionosoitus meille, ettei maapallo heidän askeltensa alla kumissut heidän astuessaan salonkiin! Kuinka oltiinkaan heille kiitolliset, kun he istuivat vaatimattomina ja hilpeinä ravintolassa, jossa käytiin syömässä eikä ihmettelemässä lopulliseen iskuun varustautuvia maanosamme mestareita yhtä vähän kuin tahdoimme joutua usein huonosti kasvatettujen, tahallisen räikeästi esiintyvien suurtilanomistajain, tehtailijain ja piirineuvosten poikain arvosteltaviksi rikkauden ja syntyperän kannalta. Voittajat olivat pidättyviä ja tyytyväisiä. Heidän ylimielisyytensäkin oli kevyttä.

Toisin oli laita maanmiesteni. Kuulimme, että he keräytyivät laumoiksi kaupungeissa, marssivat hoilaten katuja pitkin, hyväksyivät tai hylkäsivät asukkaiden isänmaallisuuden (jonka nyt täytyi olla ranskalaista, tietysti), tempasivat täällä alas lippuja, huusivat tuolla »Vive». Vieläpä he kokoontuivat tuomioistuimiksi, joiden eteen arvossa pidetyt kansalaiset saapuivat kuin koulupojat tekemään tiliä itsestään ja perheestään ja avaamaan narrien neuvostolle omantuntonsa salaisimmat ovet. Reinin yli vievällä Kehlin sillalla oli roskajoukko häväissyt oppineita miehiä ja heitellyt onnettomia kulkijoita hevoskokkareilla.

Aluksi nauroin, kun Ernst pelon ja innostuksen vaiheilla kertoili yksityiskohtia näistä kansan huvitteluista. Minun mielestäni se oli... Elsassin vallankumous, hyvin varustetun sotajoukon ja parinsadan kiireesti paikalle saapuneen hallintoviranomaisen kiihoittama kansannousu, joka silpoi päät kivisiltä tyranneilta ja ajoi elävät maasta Reinin toiselle puolelle, ainoankaan noista mellastajista panemalla itseänsä vähääkään vaaraan, niin että olisi edes nenästä vuotanut verta, vallankumous-oikeus Nurkkalassa, jakobiinihyppyjä kansallispuvuissa ja »historiallisissa asuissa», käsikärrykulkueita Reinin-sillalle giljotiinin asemasta, järjestäjäinsä ja osanottajainsa täydelleen väärin ymmärtämä meteli Elsassin maakunnassa, josta kohtalon iva siten teki vastasyntyneen saksalaisen vapaavaltion hylkymaan.

Mutta nauruni tyrehtyi nähdessäni sen hävityksen, jota tämä kestävä ja yhä laajemmalle leviävä rutto sai kansamme keskuudessa toimeen.

Sillä välin tanssivat luonamme lento- ja ratsu-upseerit, jotka taas pitivät itseään jalkaväkeä parempina, kaikki nuoria miehiä, jotka käyttäytyivät moitteettomasti ja iloiseksi yllätyksekseen olivat pelastaneet vanhat hyvät nimensä jo puoleksi unohtuneen sodan likahelvetistä.

Kun me sukulaiset tanssin jälkeen vielä istuimme yhdessä puolituntisen uunin ääressä, ei Ernst väsynyt vakuuttamasta, että hän koko elämänikänsä oli odottanut ranskalaisia ja ettei ollut hänen syynsä, etteivät he olleet saapuneet jo aikaisemmin.

»Odotitko heitä Pasewalkissakin?» kysyin kerran hiljaa, kun hän jo meni liian pitkälle, ja toisen kerran: »Niinkuin tuo asessori, joka uneksi tuotapikaa pääsevänsä alivaltiosihteeriksi?»

»Silloinkin», vastasi hän joka kerta kovalla äänellä, »juuri silloin. Tahdoin palvella maatani, kunnes ranskalaiset saapuisivat», ja aina hän kutsui vaimonsa todistajaksi. Tätä hetkeä Anne-Marie olikin koko päivän odottanut. Hän kohotti vakuuttavan katseensa kattoon: »_Ils ne l'auraient jamais fait ministre_», sanoi hän, »_crois-moi, mon ami_, jamais». Sen uskoinkin ja aloin nopeasti puhua lehmistämme, jotka pidättivät maitonsa, mitä vastaan vihdoinkin tulisi ryhtyä johonkin.

Ranskalaiset sukulaisemme, jotka lyhyt ystävällisessä äänilajissa käyty keskustelumme tavallisesti saattoi hämille, harrastivat silloin aina mitä innokkaimmin lehmiemme oloja, ja yksi tai toinen herroista suuteli Doriksen kättä samalla kun nuoremmat naiset kiinnittivät todella äidillisen katseen Ernstin kiihtyneeseen otsaan. Ja isäni pudisti päätänsä... lehmien vuoksi. Mutta äiti, hyvä Jumala, hänhän ei voinut muuta: hän hyväili kevyesti Ernstin kättä. Niin tuottivat lehmät noina päivinä kuitenkin hyötyä, vaikka eivät antaneetkaan maitoa.

Eräänä iltapäivänä saapui talon edustalle auto, ja siitä nousi kuusi huononpuoleisesti puettua siviilimiestä, jotka esittivät jonkunlaisen virallisen paperin ja vietiin valkeaan salonkiin. He olivat kuin väijyksistä hyökännyt ryövärijoukko ja halusivat tutkia Breuschheimin perheen kansallista mielialaa. Pitkäkoipinen rohdoskauppias Strassburgin Pitkänkadun varrelta, jolta muinoin olimme ostaneet ruutia, tervehti joukkonsa etunenässä minua ystävällisesti.

Mitä minuun ja isääni tuli, sanoi hän, pyytäen yhä uudelleen minua istuutumaan, oli tällä valiokunnalla vain yksi kysymys meille tehtävänä: mikä oli saattanut meidät menemään naimisiin saksalaisten naisien kanssa. Ernst-veljeni kanssa sensijaan ei voitaisi välttää tarkempaa kuulustelua. Rohdoskauppias puhui ranskaa, joka hänen koettaessaan puhua tulisen kiireesti vääntyi täysin käsittämättömäksi siansaksaksi. Siitä huolimatta miehet katselivat ylpeästi puheenjohtajaansa, uskaltamatta kuitenkaan istuutua Ludvig XV:n ajan mukaisille vanhasilkkisille päällyksille.

Vastasin hyvin kohteliaasti ja selitin anteeksi pyytäen isäni poissaolon, hän kun oli muka matkustanut Pariisiin mikä sai rohdoskauppiaan luomaan minuun salaperäisen katseen, kun sensijaan valiokunta muuten näytti olevan selitykseen täysin tyytyväinen. Senjälkeen poistuin luvaten ilmoittaa veljelleni. Ovella pysäytti minut rohdoskauppias:

»Seis, herra parooni, ette ole vielä sanonut, minkätähden olette nainut saksalaisen —»

»Se ei ole tarpeenkaan», keskeytin hänet. »Katsokaas, herra... _minä_ en edes tiedä, oletteko te naimisissa.»

Muutamia minuutteja myöhemmin ilmestyi Ernst-veljeni salonkiin kalpeana ja jäykkänä, minun ja Leo-serkun välissä. Leo hyökkäsi heti pyylevä vatsa edellä rohdoskauppiasta kohti kuin tankki.

Hänellä oli kenraalin virkapuku yllään.

Hän heitti miehet ulos talosta. Hän sanoi: »_Messieurs, je vous prie de sortir_», ja jatkoi, että hänestä tuntuisi kiusalliselta, jos hänen täytyisi kutsua vahtisotilaita kunnantalolta auttamaan herroja autoon. Leo ja minä saatoimme herrat portaita alas ovelle saakka.

Rohdoskauppias koetti pitää hyvää naamaa uhaten »valituksella korkeampaan paikkaan». Mutta silloin hän oli jo vaunussa.

»_Faites, monsieur_», nyökkäsi Leo-serkku, »_faites toujours, allez soignez vos relations_!»

Tyytyväisenä hän katseli, kuinka yhteensullottu miesjoukko riuskaa vauhtia kiiti kylätietä pitkin. »Ah, les braves Alsaciens», virkkoi hän minulle. »_Il n'y a que nous pour avoir du courage! Mais ou est Ernest?_»

Me saimme Ernstin vasta illalla tanssin jälkeen näkyviimme, jolloin hän uunin ääressä ilmeisesti osoitti minulle huomaavaisuuttaan selitellen mitä täsmällisimmin lehmiemme huonoa kuntoa. Asian laita oli seuraava: Lehmät oli meiltä sodan aikana melkein kaikki pakkoluovutettu, ja isäni hankkima lisä oli epäkunnossa. Uudet lehmät uhmailivat, pidättivät maitonsa. Minkätähden?... Ei, politiikkaa siinä ei ollut mukana, vaikkakin kurjassa Elsassissamme (»joka värjyi sodan ja palon välillä») tuskin voi löytää lymypaikkaa, mistä ei jonkun poliittisen paholaisen hörökorva pistänyt esiin. Näitä harvinaisia lymypaikkoja varmaankin oli lehmiemme härkäpäisyys. Naiset saivat suoda anteeksi... Naisista se oli kai hauskaa? Sitä parempi!

Ernst opetti arvokkaasti, kääntyen puoleeni kuin olisin, hänen suosikkioppilaansa. Tosin ei siinä, mitä hän selitti, ollut minulle mitään uutta, mutta olin kuitenkin kiitollinen hänelle vaivannäöstään villiytyneen ja hänen mielestään kaikissa vakavissa elämänkysymyksissä kokemattoman veljensä vuoksi. No niin, lehmät! Käsitemput lypsäessä olivat, kuten tiedetään, erilaiset, yksi karjatyttö lypsi täysin käsin, suorastaan »nyrkkeili», toisissa navetoissa taas »herutettiin» — vedettiin nännistä ja ikäänkuin hiveltiin maito utarista. Jos lehmä joutui toiselle omistajalle, ehkäisi se tottumattoman käden pitelemänä maitonsa valumasta ensin oudoksuen ja sitten kiusalla. Tietysti voi olla muitakin syitä, utare- ja nännisairauksia, ja siinä tapauksessa oli helppo poistaa vika. Mutta meidän lehmissämme ei ollut mitään vikaa! Isämme oli karjakauppiaalta ottanut selkoa jokaisen yksilön tottumuksista entisissä navetoissa. Sittenkin ne yhä kieltäytyivät antamasta maitoa! Mitä oli tehtävä!

»Annetaan lehmälle lypsettäessä ruokaa tai juomaa», ehdotin tyynesti, »puhutaan niille ystävällisesti ja koputellaan hiljaa avaimella sarviin.» Niin oli minulle opeteltu.

Kaikkien nauraessa isäni vei minut syrjään ja kuiskasi: "Veljesi tietää yhtä hyvin kuin minäkin, että ovenvartija myy selkämme takana maitoa sotaväelle.»

»Elukat ovat viattomia», lausui hän ääneen uunia kohti. »Mutta Gretel on syyllinen.»

Taas nauroivat kaikki heleästi, eikä kukaan koettanut ymmärtää, yksistään jo siitä syystä, että arvoituksen ratkaisuun tarpeellinen kysymys olisi ollut iloisen keskustelun sääntöjä vastaan. Ja ainoastaan vaimoni otti isäni huumorivälähdysten lieventämän suuttumuksen sananmukaiselta kannalta.

»Lähetä Gretel pois», neuvoi hän minua seuraavana aamuna. »Yhdentekevää, onko se Ernstin mieleen vai ei. Hän on jo liian kauan ollut teillä. Ovenvartijan avulla hän hallitsee taloa. Se loukkaa isää.»

En ollut koskaan Dorikselle kertonut, että poikana olin tavannut veljeni kieriskelemässä Gretelin kanssa oljilla — ja millainen ahmatti-ilme kasvoilla, hampaat irvissä, silmät kuin himosta ja vihasta laajenneina Gretel silloin oli molemmin käsin pitänyt hänen päätänsä etäällä itsestään voidakseen katsoa häntä silmiin. Vuosikausia oli tämä näky ollut ilkeänä mielessäni. Koko nuoruuteni ajan, tuohon aamunkoitossa St. Paulissa tapahtuneeseen äkkilähtöön asti, olen luullut, että nainen rakastuessaan miestä tahtoo hänet ikäänkuin ahmia suuhunsa.

Ei ollut helppo karkoittaa Greteliä talosta. Hän vaati rahaa. »Anna hänelle, mitä hän tahtoo», huusi Ernst syvään hengähtäen. Ovenvartija meni hänen kanssaan heiteltyään ensin vihaisin puhein rahat, jotka Gretel irvistellen oli ottanut vastaan, pitkin palkollistuvan permantoa.

»Boches!» huusi Grete! linnan ikkunoita kohden seistessään portilla kylätiellä, ja ovenvartija, joka oli kotoisin Baijerin Allgäusta, pani kädet torveksi suullensa hoilatakseen: »Boches, boches, bochcs, te saastaiset boches!»

Illalla tanssittiin taas valkokultaisessa salissa.

* * * * *

Niin, kului toista vuotta. Doris ja minä viivyimme Breuschheimissä. Yhteiselämä Ernstin ja Anne-Marien kanssa kävi yhä vaikeammaksi. Eniten pahastutti meitä, että vanhusten täytyi siitä kärsiä. Äiti ei koskaan tullut luoksemme tavalla tai toisella sanomatta Dorikselle tai minulle: »Älkää unohtako, että Ernst on sairas, minä vakuutan, että hän on todella sairas, vaikkakaan sitä ei kukaan huomaa. Oliko hän koskaan vihainen ennen sotaa? Vihainen? Ei koskaan! Hän toipuu pian, ja elämämme tulee samanlaiseksi kuin ennenkin. Kärsivällisyyttä, rakkaat lapset, kärsivällisyyttä. Onhan hän Jacquotille aina hyvä.»

Pitkään aikaan en ollut enää koskenut mihinkään sanomalehteen, mutta Ernst otti tehtäväkseen pöydässä lukea ääneen erikoisen kiukkuisia kirjoituksia — ennen hän ei koskaan olisikaan langennut moiseen tahdittomuuteen. Hänessä raivosi umpimielinen yltiöpäisyys, ja usein ajattelin: ikäänkuin hän tahtoisi rangaista ja kiduttaa itseään. Niin kiihkoinen oli hänen ilmeensä, kun hän sotkeutui poliittisiin tutkisteluihin.

Ne harvat ystävät, jotka sota oli minulle jättänyt, olivat täydessä työssä hankkiakseen itselleen uuden toimeentulon tänä keinotteluaikana, jonka saksalaisten lähtö, markan vaihtuminen frangiin ja mahdollisuus ostaa halvalla Saksanmaata olivat meille tuoneet. Joka kerta kun olin Strassburgissa jouduin kiistaan. Eräässä yökahvilassa, jonne Bockien luona vietetyn illan jälkeen olin paennut, alkoi suoranainen nyrkkeily kolmen ranskalaisen kanssa, jotka elsassilaiset, siis maanmieheni, olivat yllyttäneet vastaani. Yhden päähän löin samppanjapullon rikki. Tietysti minut tuomittiin rahasakkoon. Minä (eikä suinkaan Ernst) olin alituisena otsikkona sanomalehdissä, joiden pääasiallisena toimena vieläkin oli saksalaisvaino. Joku muu kuin minä olisi sen johdosta tullut saksalaiseksi isänmaanystäväksi! Ainoastaan Viviane von Bock, jonka luona usein kävimme, pysyi lujana antamatta ylivoiman viekoitella tai peloittaa. Kenties sentähden, että hän oli sotaleski — vieläpä jo elokuussa 1914 kaatuneen ranskalaisen upseerin leski, mille seikalle hän olisi voinut perustaa poliittisen typeryyden korkeimmatkin vaatimukset. Hänen luonansa sain puhua vapaasti, sanoa pelkuruutta pelkuruudeksi ja kehitellä rauhanystävällistä »aatettani», jonka ajan väitin vasta nyt tulleen. Kuinka hän ymmärsikään kuunnella kiihtynyttä miestä! Totisesti se merkitsi minulle enemmän kuin rakkaus... Vain silloin, kun menin liiallisuuksiin, hän keskeytti minut ja huudahti lempeästi moittien: »Pulcinella!»

Matkustin Lidoon, ja tuloksena oli, että menetin Marian. Tuskin olin tullut takaisin, kun taas alkoi ajojahti. Hubert Adam, josta aselevon jälkeen oli tullut »grand médecin» ja jolla oli yksityissairaala uusinta lajia, täynnä sekä tieteellisiä että esteettisiä laitoksia, jollaisia Pariisistakin saisi turhaan etsiä, tuli joskus myöhään illalla Breuschheimiin suodakseen minulle hiljaisen keskusteluhetken. »Odotahan vain», lausui hän ovelasti, pää painuksissa silmälasejaan kohentaen, »odotahan vain kolmisen vuotta tai neljä, silloin saavat kaikenlaiset ihmiset kokea sinivalkopunaisen ihmeensä». Francois Kern taas ryhtyi lehdessään minua puolustamaan, mutta kun tämä lehti oli niitä harvoja tai ainoa, joka todella puolusti Elsassia, pitivät oikeamieliset sitä hälinälehtenä, ja hän vahingoitti minua enemmän kuin kiukkuisimmat viholliseni.

Mitä minulle vielä jäi? »Aatteeni». Se oli vanha ja sitkeä, tuo aatteeni. Kuusitoistavuotiaana olin sen löytänyt, ja ken kuusitoistavuotiaana löytää aatteen, ei lepää ennen kuin on sen itseensä eläyttänyt, vaan vaalii ja hoitaa sitä, varustaa sen torneilla, joihin hän sijoittaa soittokojeita ja vaaran hetkiä varten hätäkellon! Aatteeni ruumiillistumaksi ja eläväksi saarnaksi olin ottanut Strassburgin, maan ja lopuksi sukuni, minkä vuoksi niin intohimoisesti tutkin niiden historiaa: Strassburgin ja maan historiaa, sukuni vaiheita, joka jo tuhannen vuoden ajan oli täällä työskennellyt: eloisana, selväpiirteisenä, helposti ymmärrettävänä ikäänkuin toimimassa olisi aina vain sama ihminen. Väsynyt kulkija heittäytyi nuorennuslähteeseen ja tuskin sinne sukellettuaan nousi pojan nauru huulillaan viheriälle nurmikolle, sellaisia olivat Breuschheimit, ja ojennetuista käsistä osoitti toinen Vogeseille ja toinen Reinille...

Sellaisia olivat Breuschheimit, sellainen oli Strassburg, sellainen oli Elsass. Kaarle Suuren valtakunta, täällä eli hänen henkensä edelleen, samalla kun hänen olemuksensa sirpaleet olivat hajoitetut pitkin Eurooppaa — voi, sinä pieni, kahden suuren kansakunnan rajalla, hukkaan menneestä kruunusta kiistelevien kahden väsymättömän taistelijan välillä, niin monet laskiaiset ja pääsiäiset kestänyt yhden ja saman kristikunnan maakunta: Elsass!...

Mutta mitä auttoi minua aatteeni? Hubert Adam, joka kimnaasissa oli siihen uskonut, heilautti päätänsä, jos siihen viittasin, ja kärisi kurkustaan: »Roskaa, nykyisin on vain kaksi elävää aatetta, omistamisen ja ei-omistamisen! Ja ne molemmat ovat oikeastaan vain yksi, tunnus ja vaakuna. Katsokaamme vain, että nautimme elämästä, ennenkuin bolshevikit yllättävät meidät. Mitä maksaa uusi vaununne?»

* * * * *

Eräänä päivänä sattui Ernstin ja minun välilläni neuvottelu. Se oli lyhyt ja suorasukainen.

»Doris ja minä», sanoin, »matkustamme huomenna kuudeksi kuukaudeksi Schwarzwaldiin. Jätämme Jacquotin tänne. Passeja meillä ei ole. Lähdemme Leon brigaadiautolla, sillä pääsemme Offenburgiin.»

»Mainiota», vastasi Ernst. »Entä sitten?»

»Sieltä löydämme kai loisen auton, joka vie meidät metsätalollemme.»

»Epäilemättä. Ja sitten? Miten aioit järjestää muut asiat?»

»Mitkä muut asiat?»