Part 23

Se hitunen alakuloisuutta, joka oli häntä varjostanut ja kaunistanut suun ja silmät niin ihmeellisellä hymyllä, kuinka se olikaan muuttunut todelliseksi synkkyydeksi ja tuskaksi! Mikään ei voinut tunkeutua sen yksinäisyyden läpi, jossa hän turtuneena törrötti yhtä vähän hän itse kuin minä tai joku muu, ja nousevan päivän valo muutti maailman hänen ympärillään yhä laajemmin tuhaksi.

Yhdellä iskulla paljastui minulle kaiken sen peloittava vakavuus, mitä viimeisinä viikkoina olin täällä kokenut ja leikkien pitänyt joutohetkien leikkinä. Se oli kuoleman ja elämän kysymys heille — kaikille heille, olkootpa he siitä itse selvillä tai ei! Kaikilla heillä oli kädet, jotka tavoittelivat saalista, tahtoivat tappaa: Kasparilla ja Ingelsillä, pienellä Giuliettalla ja suurella ladyllä, koko tällä pikku kaupungilla. Ja olisivatko nekään kaksi amerikkalaista, jotka olivat kanssani ajaneet St. Pauliin tapaamaan madamea, taikka nuo ranskalaiset, vanha hupsu ja anglokorsikalainen, jotka halusivat vaaleata hirveä, olisiko yksikään heistä vitkastellut kahta minuuttia koettaakseen kilpailijan murhalla saada omakseen kaipaamaansa saalista, jos se vain olisi voinut tapahtua huomaamatta ja jäljettömästi? Mutta Peggy, ajattelin (hän oli tänä iltana Beaulieussa), suloinen Peggy — silloin näin myöskin hänet, suu himokkaasta huudosta vääntyneenä, uhkaavasti kohotetuin käsivarsin joukon keskellä, joka taivaallisella rannalla hyökkäsi palatsiin. Ikäänkuin tyrskyn paiskaamana rannalle lensi koko sankka joukko sokeasti valkeaan tuleen, joka oli palatsi, ja tuhannet käsivarret tavoittelivat tyhjää. Mutta Peggy katseli tarkasti ja huusi, kun näki voittonsa... Huomasin myös, kuinka Bob viehkeytensä pilvessä heilutti piiskaa Camillan yllä muovatakseen hänet sellaiseksi kuin toivekuvana kantoi sisimmässään. Ja Camilla kiemurteli hymyillen iskujen alla! Näin Hartmannin savuke suupielessä musertavan joka askelellaan ihmisiä, joista hän ei mitään tiennyt ja jotka olivat hänelle vieraampia kuin pelisalin parkettilattia. Kun hän astui rouvansa luo ja päällään osoitti valkopukuisia tyttöjä, jotka tanssivat pöytien välillä, vavahtelivat rouvankin pehmeät, pyöreät käpälät halusta saada sytyttää suuri rovio, jolla kaikki nuo »elukat» oli paistettava. Mutta viereisessä pöydässä istui Wightin herttua ja suuntasi rosvomaisia silmäyksiä Mariaan. Jos raivo, joka täytti hänen sydämensä, oli pienempi kuin hyppyyn valmiin tiikerin, johtui se siitä, että herttua ei koskaan odottanut täyttä nälkää syödäkseen. Ryöstö ja ryöstönhalu, se oli se »suuri maailma», johon Bob oli kutsunut minua, jotta vapautuisin »maaseudun ahtaudesta»! Aarniometsä oli tämä taivaallinen rannikko, joskin useimmat puut oli jo aikaa sitten kaadettu ja tuskin enää oli tiheikköä, johon aurinko ei olisi paistanut. Viidakkojen niminä olivat palaisit, huvilat, hotellit, tanssi- ja pelisalit, kävelytiet...

Entä minä? Olinko minäkään paljon muuta kuin tuollainen kuljeskeleva peto? Minä — ja Maria?

Maria — tuossa hän oli, hän itse! Heti auringon noustua hän tuli vallille, tuli juosten ja tahtoi ilmoittaa, että lapset oli sijoitettu vanhan markiisittaren huoneen viereiseen huoneeseen ja että he nukkuivat. Mutta nähdessään loordin ei Mariakaan uskaltanut häntä lähestyä.

Kun vielä olimme pitkän aikaa seisoneet liikkumatta vieretysten, antoi Maria minulle merkin, ja me hiivimme pois.

»Riittää jo», kuiskasi hän. »Totisesti, minä en jaksa enempää.» Olisin kai muuten viipynyt vielä tuntikausia siellä. Tuskin tunsin hänen läheisyyttään, unohdin hänet yhä uudelleen, ja kun hän kerran läheni minua, tuntui hän minusta vieraalta. Ja kuitenkin oli nyt kirkas päivä, öljypuumaa loisti auringonpaisteessa.

Menimme jalkaisin Cap d'Antibesiin. Se oli kävelymatka mutta meillähän ei ollut kiirettä.

»Claus, mikä sinua vaivaa?» kysyi hän.

»Mikäpä minua erikoisesti vaivaisi? Katso ylöspäin!»

Kohotin kättäni ja osoitin lähellä taivasta olevaa kaupunkia, jonka yläpuolella leijaili valkoinen savupilvi.

»Ihana pilvi! Claus, mitä ihanin pilvi! Katso tuonne, maan päällä ja taivaassa on kaikki tuska unohdettu!»

Harmistuneena päätäni ravistaen astuin eteenpäin. Tuota en ollut tarkoittanut! Mutta minun täytyi usein kohottaa päätäni ja tarkastella pilveä. Se näytti valkeilta kukkaryhmiltä, jotka olivat irtautuneet maasta ja nyt ikuisesti leijailivat taivaassa, ja ne olivat siromuotoisia, pyöreitä ja keskeltä korkeampia. St. Paul kantoi tänä aamuna kruunua. Juuri tänään. Juuri tänään kenties kauneinta kruunua, mitä milloinkaan oli täällä nähty. Ja muutenkin oli aurinko jo edistynyt pitkälle voimassaan ja kullanvalkeassa taikamahdissaan. En oikein voinut heittäytyä kasvoilleni tomuun. En voinut edes pitää silmiäni suljettuina, sillä täytyihän minun tietää, mihin jalallani astuin. Ja hengittääkin minun täytyi ja kuinka ohimennen katseeni hipaksikin kukkaketoa, kirveli heti huulillani kostea maku. Ja vaikka sisälläni oli vielä pimeä ja vaikka myös tahdoin, että tämä pimeys pysyisi, niin huomasin kaikista vastusteluistani huolimatta yhä selvemmin: auringon taituruus valtasi minutkin! En voinut vastustaa sitä. En ollut vahvempi kuin maa ja meri ja kaikki eläimet.

Sitä uhmaavammin käyttäydyin.

»Tiedätkö, milloin viimeksi näin pelkäsin elämää?» huudahdin. »Danielin hotellissa, kun sinä gondolissa ajoi takaa Sidoniaa ja Borista! Istuin ikkunani ääressä ja kirosin sinua — veneessäsi laguunilla. Sinua ja kaikkea, mitä nimitetään rakkaudeksi... Kaikki on valhetta!»

Maria pysähtyi: »Sinä vain et, toivoakseni! Siksi sinun pitää sanoa, mitä sinulla äkkiä on minua vastaan.»

»Sinuako vastaan?»

»Niin, minua vastaan.»

»Minulla ei ole mitään sinua vastaan.»

»Onpa niinkin! Vaikka olen yhtä viaton kuin sinä kaikkeen kauheaan, mitä tuolla ylhäällä on tapahtunut. Mutta voin myöskin odottaa, jos tahdot. Tule, menkäämme eteenpäin. Minä rakastan sinua.»

Sitten hän ei puhunut pitkään aikaan sanaakaan, ja kuitenkin hän helli minua joka askeleella, ja kun hän noukki ruusun tai äänettömänä osoitti neilikkakenttää tai kun hän riemuhuudoin kohotti kätensä nähdessään meren, joka äkkiä rotkotien takaa ilmestyi eteemme, merkitsi se kaikki vain kilometripylväitä taipaleella, jonka hän suoritti minua kohti ja jota hän torjuvien silmieni alla astui niin varmana kuin aurinko omaansa taivaalla. Ne olivat vain kilometripylväitä, joiden kohdalla hän niin sanoakseni katseli kuljettua taivalta takanaan ja sitten eteenpäin, mutta sillä välin puhalsi monista sadoista askelista, liikkeistä, kalseista, jopa hänen vaikenemisensa ilmeistäkin tuuli, joka piti liikkeellä tämän aamun kaikkea ihanuutta. Ja soitantoakin se loi pannessaan tien, jota hän astui, helisemään, ikäänkuin sisimmässäni jossakin olisi tuuliharppu, jota lähenimme. Se oli suorastaan noituutta! Hetkeäkään hän ei levännyt, koko maailmasta ei suuri aurinko olisi löytänyt pienintä liittolaista, joka olisi paremmin auttanut häntä minunlaiseni masentuneen olennon virkistämisessä.

Ensimmäinen mimosapuu tuli näkyviin tien varrella (sama, joka tullessani öljypuumaahan oli huutanut jälkeeni: »Ylistäkää aurinkoa!»), Se seisoi erään kyläportin edustalla, täällä hän pysähtyi ja pyysi minua taittamaan oksan.

»Tuon puun tunnen», sanoin, kun ojensin hänelle keltaisen töyhdön. Sitten aioin jatkaa matkaa. Hän tarttui käteeni.

»Minä myös», huomautti hän. »Tähän asti olin päättänyt odottaa. Ja nyt kysyn sinulta: Olemmeko koskaan suudelleet? Aavistammeko tänä aamuna, että rakastamme toisiamme?»

Sama kysymys, jonka olin itselleni yhtä mittaa tehnyt! Tämä se oli. Juuri niin. Ah, kuinka hyvältä tuntui että Maria ei sentään ollut käynyt minulle niin vieraaksi ei ensinkään vieraaksi, vaan päinvastoin kyllin tutuksi voidakseen uhkamielisesti suljetuilta huuliltani riistää sellaisen kysymyksen. Ja kun nyt sanoin toisen lauseen, jota myös olin kauan hautonut, vaarallisen, uhkaavan lauseen, jonka kuullessaan hän varmaan vavahtaisi, tapahtui se enää vain puolessa luottamuksessa:

»Aivan oikein, Maria», sanoin. »Ikäänkuin meidät, jotka emme mitään aavistaneet, elämän pohja-aalto olisi äkkiä heittänyt toisiamme vasten, emmekä nyt tietäisi mihin yhdessä ryhtyä —»

Kenties olin odottanut, että hän epätoivoissaan huudahtaisi: »En ymmärrä sinua!» Sensijaan hän sanoi:

»Claus, mitä siihen tulee: minä tiedän!»

Seisoin yllätettynä. Hän riippui kaulassani. Ja vaikka samalla hetkellä pikajuna kohisi ohitsemme, suuteli hän minua rauhallisesti keskelle suuta. Sitten hän suuteli yhä tulisemmin.

»Näin!» kuhersi hän aina välillä, »näin, näin! Tiedätkö sen nyt? Eikö se ole selvää? Kirkasta kuin aurinko? Tai aluksi vielä kuin kuu? Siis tähän meidän tulee ryhtyä yhdessä, tähän, tähän, ei mihinkään muuhun kuin tähän! Ja ellei aurinko jo aikoja olisi ollut taivaalla, suutelisin sen nousemaan!»

Suoristin itseäni ja nostin hänet maasta...

»Rakkaani! Rakas Maria!»

Äkkiä pursui laitojen yli kaikki se, mitä tyhjäksi luultu sydän oli tulvillaan, ja kun hetken ajan olin ajatuksissani nähnyt loordin seisovan vallilla yksinäisenä ja jäykkänä, huudahdin: »Kuin leivot! Tahdomme olla kuin leivot!»

»Kuin leivot? Hyvä. Claus, sinä saat valita! Minun puolestani kyllä. Mutta sillä ehdolla, että olemme sellaiset —. emme niinkuin muut. Sellaiset kuin me.»

»Sellaiset», toisti hän viimeisen kerran ja kumartui nostaakseen maasta syrjäänheitetyn mimosanoksan. »Jokainen voi sen lukea otsaltasi: nyt se on sinulle selvä.» Hän oikaisi hattunsa ja silitti pukunsa. »Se ei ole meidän mukaistamme, se ei sovi meille — muuten kävisimme käsikoukussa. Mutta mehän juoksemme mieluummin. Tule!»

Käsi kädessä juoksimme kylän läpi. Ovista ja ikkunoista pisti esiin päitä, jotka tarkkailivat tietä takanamme nähdäkseen, kuka ajoi meitä takaa.

Meitä ei ajanut kukaan takaa. Me juoksimme vain kuin tuuli, juoksimme, niinkuin kukat kukkivat, mikä olikin enemmän kuin vain kasvaminen ja lehtien saaminen. Me juoksimme kuin vesi, joka syöksyy alas vuoren rinnettä. Kuin virta meressä, niin kiiruhdimme maan läpi. Emme olleet lintuja, emme voineet lentää. Mutta juosta, sitä taisimme, ja me juoksimme, kunnes korvissamme kohosi maa, taivas ja meri, joiden kanssa olimme yhtä ja liittoutuneet lujemmin kuin milloinkaan kukaan sisäistä pimeyttä ja hätää vastaan...

Mutta mitä loordilla oli vielä koko seuraavan päivän vallilla tekemistä? Muuta ei siellä ollut nähtävää kuin sorakumpu ja paksu savupilvi säteilevän kauniin päivän kuulakkaan sinistä taustaa vasten!

* * * * *

Jää hyvästi, öljypuumaa taivaallisine rantoinesi, jää hyvästi! Eilen illalla Maria matkusti pois. Vietimme yön täällä Quai du Midi-hotellissa. — Tunnin kuluessa lähden minäkin.

Avasin ikkunan. Taivas ja meri! Ja tuolla toisella puolella, Enkelinlahden päässä häämöitti Cap d'Antibes, ja sieltä minuun saakka kaartui lahti kuin sirppi. Minun tarvitsi vain kumartua tarttuakseni kahvaan, ja yhdellä ainoalla sivalluksella saatoin leikata meren sinisen vainion lukemattomine kimaltelevine ohdakkeineen.

Sitten osui katseeni taas kaupunkiin, Nizzaan, joka hämärtyi keltaisiin, sinertäviin, vaalean sinipunaisiin värisointuihin, mitä etäämmälle se siirtyi kävelykadun rakennuksista, sillä tämä, kaupungin komea otsikko, loisti jo auringossa valkeana ja hyvin hoidettuna. Näytti kuin naisen käsi tulisi näkyviin vuodeverhojen välisiä. Ja silmäni syleilivät koko öljypuumaata, sekä puiden että hotellien maata. Huomasinpa, että molemmat sopivat hyvin yhteen, varsinkin tänä hetkenä, jolloin kävelykatu vielä oli tyhjä ja kaupunki vasta alkoi liikkua. Seuraava tunti jo aukaisi juovan, joka sitten yhä laajenisi — mutta nyt oli aamu, lapsuus, sopusointu. Tänä hetkenä rakastin keikareita, joita varten hotelleissa vesi virtasi kylpyammeisiin konnamaisen tarjoilijain sillä välin laskiessa aamiaistarjottimen heidän yöpöydälleen. Heillekin olin kiitollinen, sillä ilman heitä ei Bobin mieleen kenties olisi johtunut kutsua minua tänne, näyttääkseen minulle »suuren seurapiirin», enkä kenties koskaan olisi nähnyt sitä paikkaa, jossa kappale taivasta oli pudonnut maan päälle. Sydäntäni ei polttanut, vaan oli ikkunoilleni alla kasvavien puiden lämpö ja niiden suurien neilikoiden värihehku, jotka Maria oli minulle jättänyt. Henkeni oli herkkä ja viileä kuin helakkuus molempien kämmenien ontelossa, kun niitä pidetään vastatusten auringonpaisteessa. Niin oli mieleni täynnä maailman mykkää riemuhuutoa.

Se oli rukousta, suurta kiitosrukousta aamulla, niinkuin silloin, kun Maria ja minä nojasimme toisiimme lipun alla Baoun huipulla!

* * * * *

Pysähtymättä lensi juna Cagnesin läpi, tervehdin St. Paulia, joka leijaili hopeanharmaan puutarhansa yläpuolella — kaikilla kukkuloilta nauroivat kadut merelle. Valkea virvatuli taivaalla sen yläpuolella: lippumme viittoili!

Antibesissa ojensivat minulle kaikki vuorotellen kukkia vaunun ikkunasta, Camilla ja Bob ja mustapukuiset tytöt vuokkoja ja neilikoita, loordi Berrick, mustassa puvussa, kimpun valkeita ruusuja.

»Ne ovat vuosienne värisiä, Claus», sanoi hän vakavasti. »Ensi kerralla tavatessamme ne ovat kenties muuttunee punaisiksi.»

Niin, ne vuodet olivat punaisia, kun jälleen tapasimme toisemme, veripunaisia! Sota oli kolmannessa kesässään. Bob oli kaatunut Isonzossa, Arno Steinberg Verdunin edustalla, kenraali X., Marian puoliso, armeijanjohtajana vuoteessaan.

Että loordi ja minä ylimalkaan vielä tapasimme toisemme, riippui kokonaan siitä, että me molemmat eräänä aamuna samassa toukokuussa olimme silmänneet tykkitulen häpäisemälle taivaalle, kaasugranaattien myrkyttämään maahan ja päättävästi heti lähteneet tiehemme. Kevät näytti meistä elämisen arvoisemmalta kuin sen hävitys!

Toimitimme niin, että meidät komennettiin »diplomaattisiin tehtäviin» Sveitsiin; hänet lähetti englantilainen sodanjumala, minut saksalainen. Siellä siis näimme taas toisemme. Betty, joka oli sairaanhoitajattarena kiiruhtanut rintaman taakse, meni Ranskassa naimisiin erään lukkosepän kanssa. Brigitte jäi kotiin Englantiin ja joutui erään loordin puolisoksi.

Aselevon jälkeisenä päivänä kuljin Elsassin rajan poikki. Doris ja Jacquot olivat minua vastassa Weil-Leopoldshöhessä — olimme hyvin onnellisia, sillä luulimme, että nyt tulisi rauha.

KOLMAS OSA

XVIII. HE TULEVAT. ME MENEMME.

Saksalaiset sotilaat palasivat Reinin yli, likaisina ja rinnassa ristiriitaisia tunteita, huoahtaen kuitenkin helpoituksesta tuntiessaan, että nelivuotinen kauhea työ vihdoinkin oli lopussa. Niin he lähtivät pois, ja hyvä Jumala soi pari lepopäivää antaakseen elsassilaisille aikaa. Aikaa, mihin tarkoitukseen? Aikaa puhdistaakseen, pestäkseen ja pölyttääkseen kaupunkinsa ja kylänsä ja itse ollakseen valmiit ottamaan vastaan vapauttajiaan. Ja sitten, kun Ranskan päämajassa oli saatu tietää, että suuri puhdistus Vogesien ja Reinin välillä oli loppuun suoritettu, marssi armeija sinne.

Se oli komea, uutukainen, niinkuin juuri munasta pujahtanut ja kaikista kuoren jätteistä puhdistunut. Suuri räätäli oli ikäänkuin yhtenä yönä tehnyt Marsille kepposen ja muuttanut armeijan, joka oli käynyt likasotaa, todelliseksi loisto- ja juhlajoukoksi, ja nyt se huvitteli näyttämällä pitkää nenää kaasulta haisevalle, veren ja lian peittämälle pakanajumalalle koko maassa — kaunista sunnuntainenää, niin että lapset taputtivat käsiään ja naiset hymyillen kurkottivat kaulojaan.

Tämän hetken vuoksi oli kai kannattanut vuosikausia pitää kaikkia paholaisia kintereillään, olla niiden kiukkuisesti kutittelemana, kiusaamana ja pistelemänä, niinkuin tilanne on esitetty mestari Grünewaldin pyhän Antoniuksen kiusausta kuvaavassa taulussa, ennenkuin pahansuovat saksalaiset olivat vieneet kuvan, elsassilaisten tunnetun koti, aarteen, maan ulkopuolelle.

Mutta nyt tulivat ranskalaiset, he tulivat!

Äitini heräsi rukouksistaan, hakeakseen puvustaan sellaisen paikan, missä kokardilla olisi tilaisuus sopivalla tavalla ilmaista iloa. Hän tarvitsi pitkän ajan, ennenkuin oli sen keksinyt, ja isäni kutsui minut todistajaksi, että vyöhön pistetty kokardi uskomattomasti nuorentaisi äitiäni. Isä itse huolehti maltittomana pöydästä, joka oli katettu hänen ranskalaistuneen veljensä poikaa varten.

Hänellä olikin syytä kärsimättömyyteensä, sillä kaikki tytöt seisoivat päähuiveineen kuvastimen edessä ja palvelijat kiistelivät, pitäisikö heidän panna sinivalkopunaiset nauhansa vyötärölle vai olkapään yli. Kälyni, pikku Hartmann, oli varhaisesta aamusta lähtien pukeutuneena niederbronnilaiseksi talonpoikaistytöksi ja odotti pullo hajusuolaa esiliinassaan sähkösanomaa, joka ilmoittaisi hänen puolisonsa saapumisesta autossa Saksan halki. Turhaan koetin johtaa häntä pois peloittavan levottomuutensa maailmasta. Ohitseni tuijotti hänen katseensa mustuneeseen, kokonaan hämäräksi käyneeseen Saksaan, jonka valtavalla pinnalla milloin siellä milloin täällä, kuitenkin aina lähempänä Reinin käärmemäistä viivaa tuli näkyviin jokin kiiltomadon tapainen matelija: se auto, missä Ernst pakeni helvetistä!

Olin nähnyt vaivaa hänen tähtensä jo neljätoista päivää. Toisinaan minun täytyi poistaa hänestä »punaisten sotilaiden» pelko, sillä aselepo ja vallankumous olivat yllättäneet veljeni kasarmialueella, jossa hän jo kolmatta vuotta harjoitteli alokkaita tai paremmin valvoi noiden raukkain harjoituksia. Hän oli ratsumestari Pasewalkin ratsuväessä. Ensimmäisessä hyökkäyksessä Belgian läpi Pohjois-Ranskaan hän oli kohonnut melkein tarumaiseksi sankari-ilmestykseksi, ja hänen nimensä oli mainittu virallisissa tiedonannoissa. Sitten hän oli vuorokauden riippunut piikkilangassa, saaden hermostoonsa pahan järkytyksen, ja hänet oli viety parantolaan. Siellä kävi aika hänelle pitkäksi. Hän toimitti niin, että hänet lähetettiin majoituspaikkaan.

Hän näytti parantuneella. Eikö hänen siis ollut käynyt jokseenkin hyvin? Senjälkeen kun hän mitä varmimmin oli ilmoittanut, ettei yhdellekään upseerille ollut valtakunnan sisäosissa tapahtunut mitään pahaa, valtasi Anne-Marien kuitenkin toinen suru: mikä oikeastaan pidätti siellä Ernstiä, kun alokkaat jo aikoja sitten olivat menneet kasarmin pihalta matkaansa, rientämästä pikamarssissa hänen syliinsä ja tulevia ranskalaisia vastaanottamaan — »lentämästä tänne, minne hän kuuluu, kun ranskalaiset tulevat», kuten hän aina huudahti.

Lohdutin häntä vakuuttamalla, ettei kukaan tunnollinen apulainen jättäisi paikkaansa, jos myymälän takahuoneessa syttyisi tulipalo, vaan pikemmin odottaisi ovella palokunnan saapumista. »Entä jos Leo-serkku äkkiä tulee tänne eikä Ernst ole saapuvilla?» Hän lähetti tavantakaa ihmisiä Kehliin sähköttämään. Ehkä hän olisi ollut rauhallisempi, ellei Leo-serkkumme olisi ilmoittanut saapuvansa. Emmehän voineet pyytää häntä lykkäämään käyntiänsä, sillä hän tuli armeijan mukana. Joskus minua harmitti havaitessani, ettei Anne-Marie tahtonut sallia Doriksen, saksalaisen, olla läsnä tämän tärkeän perhetapahtuman sattuessa, samalla kun »vanhin poika», »Breuschheimin suvun päämies» (mikä hän ei oikeastaan ollut) äkkiä viholliseksi muuttuneessa, kadotetussa Saksassa pyristeli kuin Mars Vulkanuksen verkossa.

Doris ja Anne-Marie olivat aina olleet jyrkästi vastakkain, Doris, koska hänen kälynsä aina osoitti häntä kohtaan epäluuloa, joka lähenteli vastenmielisyyttä, Anne-Marie, koska Doris myös oli teollisuudenharjoittajan tytär, kuitenkin saksalainen ja sitäpaitsi aatelia ja koska hänellä oli sopimaton tapa joka tilaisuudessa nauraa. Siitä asti, kun oli käynyt uskottavaksi, että ranskalaiset voittaisivat sodan, saattoi Anne-Marie mülhausilaisena patriisittarena ja tunnetun ranskalaisystävän tyttärenä tosin katsoa olevansa Dorista paljoa parempi ja oli sydämessään jo kokonaan häivyttänytkin hänet olemattomaksi: hänen mielestään oli enää vain Doriksen varjo käyskentelemässä ranskalaisen Elsassin aamuhämärässä. Sitä enemmän häntä kiusasi, että Doris sittenkin joka tilaisuudessa nauroi eikä ollenkaan aavemaisesti, vaan päinvastoin suu yhtä mehevänä kuin ennen, silmien näyttäessä huomaavan kaikki paitsi ei pikaista loppua!

Valehtelisin, jos nyt tahtoisin uskoa, että todella olisin piitannut Anne-Marien pienistä kauneusvirheistä. Olen aina rakastanut nukkeja.

Hänen katseensa tuijotti, kuten sanottu, ohitseni, ja monesti pujahti kiiltomato esiin kartan etäisestä hämärästä, ja silloin nukke hymyili, mutta monesti jäi kiiltomato näkymättömiin, ja silloin nousivat kyyneleet hänen silmiinsä, ja hän juoksi toiseen huoneeseen »etsiäkseen sieltä jotakin». Koko kerros tuoksui valerianalta. Sillä välin vaimoni ruokki kanoja, hanhia, koiria ja lahjoi ovenvartijan huolehtimaan parista lehmäraukasta, jotka unohdettuina ammuivat navetassa.

Tulivatko he pian, ranskalaiset? Muutamia autoja oli ajanut ohitse matkustajinaan turkiksiin verhottuja olentoja, ja yksi oli pysähtynyt ottaakseen valokuvan linnasta. Silmälasien alla olivat kasvot kylmänsinisiä. Pojat pääsivät mukaan kylän ulkopuolelle. Matkalla he oppivat pari englantilaista sanaa ja palasivat pari outoa rahaa palelevissa käsissään.

Mutta ranskalaisia — ranskalaisia he eivät vielä olleet.

Tuon tuostakin asetuin kuvastimen eteen vakavasti tutkistellakseni itseäni.

Kuinka oli laitani? Olinko nyt ranskalainen vai enkö? Vaikka olinkin ennen sotaa usein pitänyt itseäni kahlehdittuna gallialaisena, hätkähdin nyt, kun piti komennon mukaan vapautua kahleesta, jopa (niin ihmeelliseltä minusta näytti tämä juttu) esiintyä jonkinlaisena Mooseksena, jonka kuninkaan tytär täysikasvaneena oli löytänyt Reinin kaislikosta.

Äkkiä kaikuivat kaukaa kirkonkellot. En enää epäillyt.

Niinkuin matkalta Roomaan piinaviikon lopulla he tulivat yhä lähemmäksi. Nyt he pysähtyivät Breuschheimiin! Suunnattomasti hulmuavien lippujen johtumana marssi ensimmäinen ranskalaisjoukko kylään. Mitä sitten seurasi, se oli kuin virtaava horna täynnä salamoivaa valoa ja huumaavaa pimeyttä eikä oikeastaan pataljoonia, rykmenttejä, pattereja ja eskadroonia. Tytöt pitelivät toisiaan käsistä, etteivät päätäpahkaa syöksyisi eteensä auenneen luomakunnan miehellisyyden syliin... Milloinkaan eivät ihmiset ole nähneet sellaista joukkosaapumista. Ei koskaan, kuinka kauan maailma pysyneekin pystyssä, se ei saa toista kertaa nähdä sodan loppuvan sellaiseen juhlakulkueeseen.

Sinisiä sotilaita marssi silmänkantamattomiin kylän raittia pitkin. Kaikki nauroivat koko kasvoillaan päin kylmää päivää ja joskus erikoisesti linnaa kohti, ikäänkuin siellä palaisi tuli, joka lämmitti ohimarssivia. Helposti saattoi erottaa perheenisät naimattomista. Edelliset ottivat onnellisina syliinsä lapset, jotka heti osasivat rientää heidän luoksensa, jälkimäiset etsivät kylätyttöjen joukosta lemmittyä, ottaakseen hänet silmissään mukaansa seuraavaan kylään — jännittyneinä odotellen, millaisen lopullisen muodon se Strassburgissa saisi. Kokonainen divisioona marssi Breuschheimin läpi, joka oli ripustanut itsensä täyteen trikoloreja, jotta sydämet, vangittujen laululintujen tavoin, eivät sykkisi liian kovaa. Talonpojat huiskuttivat kömpelösti ja huusivat: »Vive la France», ja valkohapsinen pormestari, jolla oli takissaan »Meksiko-mitali», oli iloinen siitä, että herrat vain tervehtivät pysähtymättä hänen luokseen, sillä hän olisi ehdottomasti kertonut pojastaan, joka saksalaisten joukossa oli kohonnut vääpeliluutnantiksi asti. Ja muuan auto, jossa liehui pieni lippu, kääntyi pihaan.

Silmänräpäykseksi näytti sotilasrivistö pysähtyvän. Upseeri huusi komentosanan, sitten astui Leo-serkku tyttöjen välitse, suudellen kutakin vuoroonsa kummallekin poskelle. Sellaisia olivat nämä ranskalaiset: heidän kenraalinsakin suutelivat palvelustyttöjä poskille! Vanhemmat tytöt tunsivat Leon ja kuulivat punastuen hänen mainitsevan heitä nimeltä. Hän otti Jacquotin syliinsä ja astui sisään.

Siinä hän oli. Hänen ja isäni pyylevimmät kohdat koskettivat hyväillen toisiaan. Hän suuteli meitä kaikkia molemmille poskille. Sitten kenraali istuutui pöytään.

Niinkuin hän olisi palannut kotiin kävelymatkalta, kursailematta hän puhalsi pitkäsormisiin kirjurikäsiinsä ja sanoi:

»Lapset, minun on nälkä.»