Part 22

Mutta ensin vedimme yhdessä lipun ylös, kiskoimme vuorotellen, ja lopuksi meidän täytyi molempien riippua köydessä saadaksemme lipun nousemaan tangon päähän saakka. Sillä meidän oli taisteltava tuulen kanssa. Se tempoili ja repi valkoista silkkivaatetta, josta hopeakirjailu säihkyi tulikipunoina. Meillä oli täysi urakka.

Vihdoinkin olimme valmiit. Maria hieroi hankautuneita käsiään olkapäihini, kunnes äkkiä ilosta huudahtaen hyökkäsi pienen ajuruohomättään luo, joka vaalean sinipunaisena kukoisti kahden kiven välissä. Hän heittäytyi pitkälleen maahan ja haisteli vuoroin kasvia, vuoroin käsiään, joiden välissä hän huolellisesti musersi muutamia kukkia.

»Viritän soittokonettani», sanoi hän vakavasti »Ajuruohon ja käsieni pitää sointua yhteen. Mutta ymmärrätkö molempien käsien!»

Lopulta näytti yhteissointu olevan puhdas, ja hän ojensi minulle kätensä. Otimme lipputangon keskellemme ja tanssimme sen ympärillä. »Frère Jacques», lauloimme, »Frére Jacques, dormez-vous, dormez-vous? Sonnez les matines, sonnez les matines!» Se oli täysin aiheeton lastenlaulu, joka ei soveltunut tanssiaskeltemme, Baoun tuulen tai jo melkoisen korkealle kohonneen auringon kanssa yhteen, ja pian se haihtuikin Marian ja minun yhteiseen nauruun.

»Katsoppa vain, Maria, katsoppa vain: millainen maa onkaan valtakuntamme!»

Nojasin vapisevaan lipputankoon ja pitelin rakastettuani sylissäni. Hänen kätensä lepäsi kevyesti kupeellani.

Yläpuolellamme taivaalla hulmusi ja paukkui hänen valitsemansa lippu, kääntyili alituisena, suurena, valkoisena, välähtelevänä salamana.

Hurjasti se riemuitsi maan yli, joka lumipeitteisten alppien ja meren välillä kuvasti niin läheistä taivasta.

Tunsimme kaikki suuret tiet ja monta sen pienistä poluistakin.

Monta myös sen puutarhoista ja kaikki valkeat kaupungit meren rannalla. Samoin monta kylää riippuvien oranssi- ja ruusutarhojen keskellä. Monta niistä poluista, jotka kiipeilivät tuhansien pienten pengermien keskitse.

»Kiitos!» huusin tuuleen ja aurinkoon. »Kiitos! Kiitos. Kiitos! Koko elämäni tahdon kiittää, elämäni ajan kiittää!»

Lauloin sen. Maria lepäsi rinnallani ja kuunteli.

* * * * *

Seuraavana sunnuntaina:

»No, Claus, mitä sanotte veljellenne Ernstille?»

»Mitäkö minun pitäisi sanoa, markiisitar?»

»Vai niin. Eikö Maria ole teille mitään kertonut?»

»Ei, markiisitar, Maria ei ole minulle mitään kertonut.»

»Näyttää siltä, että veljenne ei ensinkään ole veljenne, tuskin serkkunne! Kaksivuotiaana orpona ovat hyvät vanhempanne ottaneet hänet lapsekseen. Teitä ei vielä silloin ollut olemassakaan, Claus. Käykö sellainen päinsä Elsassissa, tarkoitan: laillisesti?»

»Äiti, sen olisit voinut pitää omana tietonasi.»

»Minkätähden? Pojan tulee se tietää! Hänen tulee tuntea suuri veljensä! Tahtoisin vain tietää, käykö Elsassissa päinsä tehdä käestä pesässä kruununprinssi.»

»En tiedä, markiisitar, mitä laki siinä suhteessa määrää. Mutta meidät on kasvatettu veljinä, ja minä olin jo iso poika, kun vanhempani selittivät minulle sukulaissuhteeni Ernstiin.»

»Vai niin.» Markiisittaren nenä nuuski hieman ilmaa.

»Rakas Claus, siinä on jotakin takana.»

»Paljon sydäntä, markiisitar, paljon sydäntä! Se tapahtui äitini aloitteesta.»

»Niinkö? Äitinne?»

»Saisinko teiltä tietää, markiisitar, miksi Ernst on katsonut tarpeelliseksi pyytämättä valaista tätä teille joltisenkin yhdentekevää asiaa?»

»Yhdentekevää? Hyvin mielenkiintoinen asia! Muuten tunsin sen jo, vieläpä oman äitinne kautta.»

»No niin.»

»No niin, mitä? Veljenne oli niin ystävällinen, että tuli teitä tänne tervehtimään, hyvin kauniisti tehty, sen tahdon uskoa — viehättävää, eikö niin? Mutta miksi hän katkaisi seurustelunsa teidän kanssanne toisesta päivästä lähtien, kertoakseen minulle kolmantena ja viimeisenä tämän jutun?»

»Juuri sitä rohkenin teiltä kysyä, markiisitar.»

»Vai niin. Mutta sehän on selvää! Hän on teidän tähtenne ollut häpeissään. Vieläpä enemmänkin — siveellisesti suuttunut hän oli! Enkö minäkin ole suuttunut?»

»Anteeksi, markiisitar —»

»Mitäpä minulla on anteeksi annettavaa, nuori ystävä! Hän luuli tapaavansa keuhkotautialokkaan tai kalpean toipilaan, ja sensijaan ilmestyi hänen eteensä auringonpaahtama elostelija, joka tuo elämänilonsa häpeämättä näkyviin. Mies, joka pettää hyvään kölniläiseen perheeseen kuuluvaa tyttöä, ennenkuin on ehtinyt naimisiinkaan hänen kanssaan. Siis sellainen mies. Lainkaan mainitsematta korkea-arvoisen kenraalin, siis tulevan sotasankarin, puolisoa, joka kuuluu olevan mukana pelissä.»

»Oikein, äiti, mutta älkäämme puhuko siitä.»

»Niin, lapset, jospa te alkaisitte olla siitä vaiti! Tehän huudatte julki salaisuutenne, vaikkapa kutsutte luoksenne vain tarjoilijaa! Että synti, lisäksi sellainen, voisi säteillä suorastaan seraalista loistoa — kuka olisi voinut semmoista ajatella! Sensijaan että lymyisitte, vaellatte te ympäri pyhimysloistossa, eikä sitä voi suvaita!»

»Vahinko, äiti, ettei voi nähdä omaa sädekehäänsä.»

»Älä vain käy ylimieliseksi, rakkaani! Sellaiset pyhimys- tai kunniakehät ovat ankarasti yksityisluontoisia, ne pitäisi riisua, ennenkuin näyttäytyy ihmisille. Niillä on veitsenterävä reuna, vihollinen voi hyvin käyttää niitä aseena, ja ystävälläsi tässä onkin joku äkkiä varastanut hänen omansa — olinhan paikalla, kun mies sen huolellisesti kokoon käärittynä pisti taskuunsa! Voin mielessäni kuvitella, että kiristäjät siten kätkevät erinäisiä kirjeitä. Vaarallinen ase! Tarkoitan niinsanottua veljeä. Pst, rauhoittukaa, en sano enempää.»

»Mutta, markiisitar —»

»Mutta markiisitar tietää myöskin, että niinsanottu veli nai neljän kuukauden kuluttua, juuri niin, suuren, kauttaaltaan maailmanmiehen kaltaisen Hartmanmn pienen, hieman maalaisen tyttären. Mutta markiisittarella on ilo tuntea hänet. Mutta markiisitar kysyy itseltään kuinka nuo kaksi nuorta paria voivat elää saman katon alla, niin ettei tule käsikähmän tapaista. Mutta markiisitar on saanut tarpeekseen perhehäväistyksistä. Näen jo avioerojutun, jossa tyttäreni paljastetaan. Rakas ystävä, tyttärelläni on puolisona tykistökenraali, älkää unohtako sitä. Siitä voi tulla hirveä rettelö.»

»Kuule, äiti vaihtakaamme puheenaihetta.» Sinähän puhut kuin ilmestyskirja. Avioero ei muuten käykään päinsä, olemmehan katolilaisia.»

»Tuolla ne vihdoin tulevat», sanoi markiisitar.

Sypressin viereen villissä puutarhassa oli pystytetty pöytä, kaksi pukkia ja niiden päällä lautoja, ja kaunis liina, joka peitti sitä, loisti auringossa. Giuliettan isä (hänen nimensä oli Brimbori, olimme saaneet tietää sen hotellissa) pysytteli kymmenen askeleen päässä, ottaakseen vastaan sunnuntaivieraansa tällä paikalla, jonka oli tarkan harkinnan jälkeen katsonut sopivaksi. Viimeisinä tulivat nyt kukkivista värihernepensaista näkyviin Bob ja Camilla. He astuivat samassa tahdissa, ja heidän liikkeensä siirtyivät toisesta toiseen, jollaista muuten näkee vain ammattitanssipareilla, vieläpä ilmeetkin olivat samanlaiset. Betty ja Brigitte leikkivät kissan kanssa. Kotiopettajatar oli jo hotellissa syönyt ja istui hymyillen pinjan alla, kirja kädessä.

»Katsoppa vain», kuiskasi Maria minulle, »ja ihmettele millaiseksi on kehittynyt paroonitar Camilla Steinberg, syntyisin von Trumm», ja hän pullisti poskensa havainnollistuttaakseen hänen tyttönimeään. »Eikö hän ole kuin valepukuinen nuorukainen, joka voisi olla Bobin veli? Kuitenkaan ei kellään nuorukaisella ole niin siroa ryhtiä. Ja kaikki on hänessä puhtainta naisellisuutta. Nuo kaunismuotoiset, itsetietoiset, aateliset lanteet! — Voiko niin sanoa, Claus?»

»Tietysti! Ja ajattele: minkä työn tulos! Vuosikausia on Bob häntä muovaillut, vastahakoisuudella ja rakkaudella, jopa revolverinlaukauksiakin oli ammuttava, ennen kuin teos oli valmis. Sitä on kestänyt heidän tutustumisestaan asti Venetsiassa! Nyt he ovat onnelliset.»

»Claus, hän on todella hionut Camillan omasta kylkiluustaan.»

»Ainoaksi mahdolliseksi, omaksi vaimokseen.»

»Halleluja! Sitä ei tapahdu joka päivä. Ihana Camilla!» Camilla lähestyi meitä. Hänen länteensä astelivat auringon edellä, kapeina voimakkaassa auringonvalossa... Jota kohti tuhannet hernepensaat, aloet ja soihtuliljat kukkivat... kaktusten eriskummaisten muotojen ja sineen jäykistyneiden palmujen keskitse. Hän ei ollut enää Europa, mutta kuitenkin yhä vielä tai uudelleen mytologinen olento: vaalea metsästäjätär, joka raikkaana astui suurista metsistä tähän aurinkoon, tämän meren rannalle!

»Kaunis rouva Camilla», tervehdin häntä.

Hän nauroi — ei leveästi ja mehevästi, kuten aikaisemmin, vaan niinkuin Bob nauroi, lyhyen huudahduksen tapaisesti.

»Hyvää päivä, villikansa!»

Nyt istuimme kaikki pöydän ääressä, ja ympärillämme oli kanatarha koolla.

Muuan Colleoni-kukko välkkyi kaikissa sateenkaarenväreissä, kun vain käänsi päätänsä. »Ensin tuoksuva bouillabaisse!» ilmoitti vanha kalastaja. Hän istui pöydän päässä, vanhin poika toisessa päässä, nuorempi palveli. Valkoviini piirsi suuria kultadukaatteja pöytäliinalle.

Sittenkun kissa oli syönyt kalanjäännökset, laskeutui se juhlallisesti lepäämään auringonpaisteeseen, ja tytöt alkoivat leikkiä minun kanssani, ensin hiljaa, hiukan arasti, mutta se päättyi pian siihen, että Betty koko pituudessaan makasi polvillani, jäsenet velttoina kuin kissalla hernepensaan luona, painautui minuun kuin olisin lämmin maa. Senjälkeen ei Brigittelle jäänyt muuta neuvoksi kuin kyykistyä viereemme maahan ja nojata päätänsä tuolin reunaan. Hän myöhästyi aina.

Toiset kuuntelivat vanhaa rosvopäällikköä, joka kertoi pitkästä, tavallaan sotilaallisesta elämänurastaan. Kymmenvuotiaana hän salakuljettajajoukkueineen joutui tullimiehen yllättämäksi, joka ampui häntä, mutta se ei ollut tuottanut onnea tullimiehelle. Kaksi vuotta myöhemmin löydettiin hänet kuolleena risukosta ainoakaan asukkaista ei saattanut »lapsenmurhaajaa» (se oli tullimies) hautaan. Mutta »murhattu lapsi» astui seitsentoistavuotiaana paavillisten zuaavien riveihin.

»Ja Genua? Siellä kai oli sellaisia kimalaisia», kysyi Bob. »Olin kyllä myöskin Genuassa», vastasi vanhus torjuvasti. »Mutta kaksikymmentä vuotta olen ollut täällä.»

Aurinko laski nopeasti Esterel-vuorten yli kietoutuneena pilveen, jonka läpi se viskeli konfettipilviä lahden pinnalle. Kävelimme Juaniin, ja Maria ja minä kiiruhdimme edeltä, sillä auringon, ilman ja liikunnon huumaamat lapset panivat toimeen pakanallisen musiikin.

Äkkiä kuulimme takaamme lapsen nelistystä — se oli Betty, joka erään auton edessä saavutti meidät. Hän oli saavuttanut, mitä oli tahtonut, selitti hän: ehtinyt ennen autoa luoksemme! Ja me jatkoimme kolmisin matkaa pitkin maantietä meren rannalla. Pinjametsikössä Pins-Juanin lähellä pysähdyimme ja odotimme toisia.

Melkein tarumainen levähdyspaikka tällä hetkellä! Pienet pensaat vaalean sinipunaisine kukkineen tuoksuivat hienosti. Lapsen väsymys painui kuin kaste jäseniini. Alkoi hämärtää. Hiukkanen iltaruskoa asusti pinjain latvoissa, pari kolme paratiisilintua, ei muuta.

Silloin juolahti mieleeni päättämätön lause. Eva-lause, jonka ympärillä olimme tanssineet maantiellä Venceen, ja huudahdin äkkiä kesken hiljaisuutta.

»Mutta miksi —? Maria! Mutta miksi —?»

»Mutta miksi», vastasi hän heti kuin kerto, »mutta miksi et tullut _minun_ luokseni?»

»Mitä?» kapinoi Betty. »Olette koko päivän yhdessä. _Minun_ luokseni teidän pitäisi tulla, Maria — mutta minun luokseni ette tule koskaan!»

Silloin Maria otti Bettyn syliinsä, suuteli häntä ja vei hänet St. Pauliin, vei hänet vuoteeseen asti.

Kun hän yöllä palasi, kuiskasi hän: »Claus, minä tahdon saada lapsen.» Äidillisen hellyyden huntu peitti hänen kasvonsa.

»Ehdottomasti», lisäsi hän.

Kaksi vuotta myöhemmin toteutui hänen toivonsa. Valokuvista päättäen Marietta on suloisin kaikista nukeista... en ole koskaan nähnyt häntä, yhtä vähän kuin hänen isänsäkään, kenraalia.

XVII. TULIPALO ST. PAULISSA

St. Paulissa palaa!»

Samassa silmänräpäyksessä alkoi hotellissa kova touhu kuin aamulla ennen yhteistä huvimatkaa. Autot vedettiin vajoista, niihin otettiin vieraita, joiden nimiä tuskin tiedettiin, ja ken ei ajoissa ollut saanut paikkaa, seurasi jäljestä talon omnibuksessa. Tähtikirkas taivas, ei hiljaisintakaan tuulenhenkäystä.

Kello oli kaksi aamulla, kun saavuimme St. Pauliin. Madamen talo paloi ilmitulessa. Kukaan ei koettanut sammuttaa, täällä ylhäällä ei ollut vesijohtoa eikä palokuntaa. Muutamista sinne tänne jätetyistä sangoista sopi päätellä, että oli ainakin yritetty ammentaa vettä kaivoista ja valella sillä naapuritaloa. Pikkukaupungin asukkaat, miehet, naiset, vanhukset ja lapset, kaikki ahtautuivat kirkon ja vallin väliselle alueelle, huudettiin ja viittoiltiin ja annettiin tulen tehdä tehtävänsä. Astuimme kirkon holvikäytävään, jossa tapasimme loordi Berrickin Bettyn ja Brigitten kanssa.

»Madame on pelastettu», huusi Brigitte meille. »Hänet on viety tuonne viereiseen taloon. Mutta kukaan ei tiedä, onko hän vielä oikein hengissä.» Kiihkoissaan hän pisti peukalon suuhunsa ja puri sitä.

Loordi oli tuiman näköinen. Pää koholla hän katseli yhteensulloutuneita ihmisiä, joiden vilisevät päät tulen loimussa tekivät kammottavan vaikutuksen.

»Eivätkö ne ole pelkkiä mielettömien päitä?» mutisi hän. »Olisin jo aikaa sitten poistunut, mutta pelkään, että kohta kun käännän heille selkäni, hyökkäävät he päälleni kuin pedot.»

Ja sitten hän kertoi meille, mitä oli tapahtunut. Viikko sitten oli Kaspar hyökännyt autonohjaaja Ingelsin kimppuun, kostaakseen Nizzassa saamansa nyrkiniskun. Se tapahtui majatalon puutarhassa. Kun tappelu uhkasi skotlantilaisen nyrkkeilytaidon ansiosta kääntyä Kasparille epäsuotuisaksi, heittäytyivät katselijat isännän johdolla väliin, tarttuivat Ingelsiin ja keikauttivat hänet muurin yli rotkoon. Hän syöksyi kahdeksan metriä syvälle, mutta katkaisi ihme kyllä vain muutamia kylkiluitaan. Poliisilaitoksen tutkiessa asiaa vannoivat kaikki, joilta kysyttiin, vieläpä muutamat muut lisäksi, että Ingels oli hätyyttänyt ruotsalaista ja sitten, humalassa kun oli, vastustajansa keveästä puolustusliikkeestä horjahtanut matalaa muuria vasten ja sen yli rotkoon. Ruotsalaisen ja César-Marie Rouxin johtama »alkuasukasten» ja samalla madamen puolue seisoi lujasti yhteen liittyneenä lady Berrickin puoluetta vastaan, jolla ei St. Paulin muurien sisäpuolella ollut ainoatakaan luotettavaa liittolaista — jopa »Roi Renén» isäntäkin, joka tähän asti oli noudattanut tavallaan puolueettomuutta, liittyi julkisesti pikku joukkoineen kilpailijan riveihin. Ja tänään, kun Ingels oli päässyt Cagnes-sur-Merin sairaalasta, odotti häntä molempien hotellien välillä vihamielinen joukko ja kielsi häneltä uhkauksin pääsyn kaupunkiin. Lopulta hän kääntyi ja astui joukon silmien edessä Cagnesiin menevään junaan. Hän ei ollut nähnyt ainoatakaan Berrickin perheen jäsentä... Nyt kerrottiin, että Ingels oli hämärässä salaa puikahtanut kaupunkiin kirkkomaan aidan yli ja sytyttänyt madamen talon palamaan.

»Sanotte kaiketi, nuori, ystävä, että tämä on vain kyläkunnan asia», päätti loordi. »Ei, se on suurta politiikkaa — tai muutoin olen kykenemätön tekemään erotusta kummankin välillä.»

Torilta, alapuoleltamme, kohosi äkkiä kimeitä huutoja, kansanjoukko horjui tiiviinä askeleen taloa kohti, ja sitten puhkesi kumea ulvonta. Naapurirakennuksen ovessa näkyi mies, joka piteli sylissään puolialastonta naista. Tunsimme vanhan kalastajan, Giuliettan isän. »Kuinka hän on tänne tullut?» mutisin. »Hänhän istui meidän autossamme», vastasi Maria. »Ohjaajan vieressä.»

Vanhus jäi portaille seisomaan ja kohotti Giuliettan rinnalleen saakka kuin haluaisi näyttää häntä joukolle.

»Hän elää!» huusi vanhus. Silloin purkautui huolestunut kiljunta toistamiseen ja vielä voimakkaampana yöhön, ja äkkiä luulin tuntevani, kuinka tämän paikan ympäri, joka oli täynnä liekkejä ja ihmisiä, villiintyneen elämän kappaleita, tulenloimun kiskomia riekaleita pimeydestä, hiiviskeli hiljaa ja näkymättä murhaajia, pienten kujien yön kätkemiä, murhaajia, teloittajia, asestettuina ja valmiina... He odottivat vain viittausta astuakseen joukkoomme ja aloittaakseen työnsä! Joukko oli jo hämärästi näiden ajatusten vallassa, jo huusivat satojen himot kostajaa.

Tällä hetkellä nousi Strata, joka siihen asti oli seisonut kansan joukossa, hitaasti holvin portaita ylös. Kädet selän takana hän puhui rauhallisesti:

»Jos olette loordi Berrick, pitäisi teidän poistua. Paraiten tuolta kirkon kautta. Minä jään tänne. Heti kun ovi takananne sulkeutuu, aloitan ranskankielisen puheen.»

Silloin aukeni ovi kuin itsestään ja päästi papin tulemaan.

»Ahaa, herra pastori», sanoi Strata hymyillen. »Hyvä. Minä olen italialainen kansanedustaja Strata. Olkaa niin hyvä ja asettukaa tähän viereeni, tahdon puhua kansalle.»

Pappi piteli vielä kiinni ovesta ja puhui nopeasti:

»Loordi Berrick, seisoin taloni ikkunassa, en voinut nähdä, kuka seisoi täällä holvin alla. Mutta lopulta sain sen selville ihmisten vihamielisistä ilmeistä. Jos sallitte, jään luoksenne, kunnes perheinenne olette jättänyt St. Paulin. Olkaa niin hyvä, sakariston kautta!»

Huomattuaan, että loordi tosin työnsi tytöt ovesta sisälle, mutta ilmeisesti itse aikoi jäädä paikalleen, hän uudisti pyyntönsä. »Te myös. Kaikki. Meillä ei ole santarmistoa St. Paulissa. Ja jos he lopulta osuvatkin tänne, on heitä vain kaksi viittäsataa vastaan.»

Kirkossa kuulimme vielä, kuinka Strata alkoi puhua. »Nopeasti», pyysi Maria, »nopeasti, Claus, polveni vapisevat...»

Mutta myös loordi Berrickin talo oli ilmilulessa! Tuli purkautui avonaisesta ulko-ovesta, eikä ainoatakaan ihmistä näkynyt kujilla tai läheisissä taloissa. Papin ja minun täytyi pitää kiinni loordista, joka tahtoi tunkeutua liekkeihin. Hän ei ollut puhunut sanaakaan, vain kätensä ilmaan heilauttaen pari kertaa käheästi voihkaissut. Tytöt olivat kalpeita ja jäykkiä kauhusta. Juoksimme kujaa alaspäin, nousimme vallille, yrittääksemme takaoven kautta palavaan rakennukseen.

Äkkiä huusi Betty:

»Äiti on ottanut unilääkettä!»

Vallilla seisoi Kaspar. Hän oli pannut kädet suppiloksi suunsa eteen ja huusi ylös katolle, missä eräs olento, sääret tiilille oikaistuina, kyyrötti kattoluukun reunalla.

»Eteenpäin, senkin paholainen!» huusi hän. »Näyttäkää, että osaatte juosta!»

Musta aukko kyyristyvän olennon takana kirkastui ikäänkuin joku olisi astunut kynttilä kädessä ullakolle. Olento käänsi hätääntyneenä päätänsä ja sitten ryömi varovasti nelinkontin ylöspäin pitkin kattoa. Hän oli suuren hämähäkin näköinen, jota ajettiin takaa. Äkkiä irtautui vanha tiili painon alla. Aukosta tulvahti punainen valo; silloin kiipijä piteli kättä silmiensä edessä ja voihki kuolintuskassa. Mutta Kaspar läimäytti sääriinsä, puuskui ivaa ja vihaa ja nauroi.

Loordi oli juossut puutarhaan ja ravisteli suljettua porttia.

»Odotan sinua lasten kanssa hotellissa», kuiskasi Maria nopeasti. Brigitte nyyhkytti hänen käsivarrellaan, ja Betty tuijotti vuoroin puutarhaan, missä loordi koko painollaan heittäytyi porttia vasten, saamalta lukkoa murtumaan, ja varovasti kiipeävää olentoa, joka vihdoin ylös päässeenä istuutui hajareisin harjalle ja raivoten kohotti nyrkkejään tähtitaivasta kohti. Ne näyttivät tavoittelevan hyttysiä. Tytöt antoivat sanattomina viedä itsensä pois.

Kapeana kohosi talo edessäni, ikkunat räikeän punaisina kahdessa ylimmässä kerroksessa, äänettömänä ja juhlallisena. Vain hiljainen humina ilmaisi tulen työtä. Ja kun suuntasin sokaistut silmäni laaksoon alapuolellemme, kysyin itseltäni, eiköhän yksi ja toinen huvimatkailija, joka autossa tai kaksivaljakolla nyt oli tulossa madamen luo, ponnistellut hehkuvaan taloon kuin ilojensa viittovaan palatsiin — niinkuin nämä vieraat vuosikausia olivat pitäneet kattolamppua tavoiltaan ankaran ladyn huoneessa Giuliettan lemmensoihtuna. Ja minua värisytti. Totuus ja erehdys, syy ja sovitus olivat kietoutuneina kuin ihmisten kohtalot, eikä heistä ehkä ainoakaan ollut kokonaan hyvä taikka kokonaan huono.

Katseeni osui taas palavan talon katolle. Molemmat naapurirakennukset kohosivat sitä korkeammalle pystyine, valkoisine päätyseinineen. Ei ainoatakaan ikkunaa, ei ainoatakaan aukkoa. Etäältä kirkkotorilta saattoi kuulla jonkun heikon äänen, joskus huudon ja kohinaa.

»Halloo, mister Ingels», kuului Kasparin kimeä ääni. »Huomaatteko? Bensiini palaa teidän yhtä hyvin kuin madamen luona, mutta paljon nopeammin syttyä. Kirottua — mitä? Tämä seisoa vanhojen hökkelien vieressä. Halloo, mister Ingels! Mitä te voida, minä kanssa voin. Nyt minä ystävällisesti odottaa. Kyllä te paholainen sitten juosta, kun takapuolta korventaa!»

Katonharjalla kohosivat nyrkit taas tähtiä kohti, raakoja huutoja ja kirouksia sateli alas: »Koira!» ymmärsi niistä, »verinen koira. Odota vain, tapaan sinut helvetissä!»

Silloin laski pappi kätensä Kasparin olkapäälle.

»Herra Kaspar», sanoi hän, »Giulietta elää!»

Maalari painoi alas päänsä ja tuijotti pappiin likaisin veristävin silmin...

»Giulietta elääkö?» Hän heilutti käsivarsiaan ja toisti vielä kaksi kertaan kysymyksen. Sitten hän puhkesi kumeaan nauruun.

»Halloo, mister Ingels!» huusi hän ylöspäin. »Te kuulla! Madame elää! Nyt minä te tyhmyri pelasta. Halloo! Te kuulla? Jäädä istumaan!»

Pitkin askelin hän kiiruhti pois. Pappi seurasi hitaasti. Kun myöskin lady Isabelin talo oli liekeissä ei hänen tarvinnut enää huolehtia loordin persoonallisesta turvallisuudesta. Jumala oli osoittautunut oikeudenmukaiseksi, ihmisille ei jäänyt muuta tehtävää kuin painaa nöyrästi alas päänsä ja rukoilla ladyn, tosin kerettiläisen, autuuden ja oman pelastuksensa puolesta! Jo kokoontuivat St. Paulin asukkaat kirkkotorilta rynnäten vallille, äänettöminä ja kunnioittavan välimatkan päähän, kuin saattojoukko hautajaisissa.

Katonharjalla kykkivä mies ei ollut vastannut mitään. Kun Kaspar oli kadonnut, kumartui hän hieman eteenpäin ja tuijotti allensa syvyyteen, sitten kohotti päänsä ja katseli ylöspäin paljaita päätyseiniä pitkin... Niin, tuolla sammui viimeinen jäännös ihmisen ylpeydestä ja uhmasta! Hänelle kelpasi ken tahansa, joka tahtoi pelastaa hänen henkensä, jopa hänen oma ahdistajansakin.

Vuorikiipeilijän tapaan ruumiin ympärille kiedottu köysi mukanaan ilmaantui Kaspar naapuritalon katolle, irroitti muutamia tiiliä, joiden hän piloillaan antoi suhahtaa skotlantilaisen pään ohi, puristautui kattorimojen väliin, ja sitten Ingels saattoi tarttua nuoran päähän ja kiivetä ylös. Ullakolla, niin kuulin jälkeenpäin, Ingels ojensi maalarille kätensä ja sanoi: »Thank you, mister Kaspar.» Kaspar vastasi: »Don't mention it», ja he lähtivät käsikoukussa majataloon, joissa koripullo orvietoviiniä edessään odottivat santarmiston saapumista.

Sillä välin olin, ikäänkuin unesta heränneenä, laskeutunut puutarhaan ja kompastunut jo ensi askeleella halkoon. Nostin sen maasta, ja sen avulla onnistui loordin ja minun murtaa ovi.

Mutta huomasimme, että kellarinportaat johtivat talon eteiseen, ja tuskin loordi oli työntänyt painavan porrasoven auki, kun ilmanveto heti löi pistäviä liekkejä vastaamme ja karkoitti meidät takaisin. Loordi, jonka kasvot olivat kovettuneet täysin ilmeettömiksi, ei voinut muuta tehdä kuin seistä yön läpeensä vallilla kirkkaan harmaassa puvussaan ja pitää silmänsä suunnattuina ylintä kerrosta kohti. Ja hänen silmänsäkin paloivat punaisina ja valkoisina, tanssivin kipunoin.

Alkavassa aamuhämärässä saapui palokunta Cagnesista tikapuineen ja alkoi repiä alas niitä paria hehkuvaa parrua, jotka puhjenneen katon ainoina jäännöksinä kummittelivat savupilvessä. Siten kohennettiin vielä kerran polttoroviota, jolla lady Isabel paloi. Joka kerta, kun joku kattohirsistä romahti, kiiti kalpea kauhu loordi Berrickin kasvojen yli.

Ja kolmen askeleen päässä seisoin minä, hänen oppilaansa Claus Breuschheim, joka aina olin kunnioittanut hänessä järkähtämätöntä maailmanviisasta, suurta, urhoollista elämälle hymyilevää miestä — enkä uskaltanut liikkua, niin torjuvalta tuntui hänen jäykkyytensä.