Part 18

Äänettömyys.

»Bob, mitä sinä oikeastaan teet yksinäsi St. Paulissa?»

»Niin, rakas poika, mitä minun oikeastaan pitäisi sanoa?... Hävettää...»

Äänettömyys.

»Kun et enää juo?»

»Älä pilkkaa, Claus... En juo enää, koska — no niin, koska ylimielisesti sytytin skotlantilaisen herraskartanoni Whiskyn palamaan... kahdella revolverin laukauksella, jotka annoin rouvani laukaista. Mutta sinä et saa luulla... Silloin paukkui todellakin. Kaksi nuorta ihmistä Milanon parhaimmista piireistä sairastaa vieläkin sen johdosta. Vieläpä toinen kävelee joka päivä kuula kylkiluiden välissä pylväskäytävässä tuomiokirkkotorilla Piazzalle ja sieltä takaisin.»

Nousin istumaan etsiäkseni hänen katsettaan, mutta silloin hän sulki hitaasti silmänsä.

»Onko Camilla ampunut? kysyin kauhistuneena.

»Jumalan kiitos, huonosti», vastasi hän, »mutta, vaikkapa niinkin: ampunut hän on kahdesti. Keskellä yötä. Ja, kuten sanottu, kaksi kertaa sattunut... Etupuolelle. En olisi odottanut nuorelta italialaiselta aatelilta, että se antaisi osua etupuoleensa. Vai mitä arvelet? Joka tapauksessa, Camillalla on luja käsi. Minkätähden hän ampui, kysyt? Rakas poika, kuinka sen sinulle selittäisin ilman... Tietysti olin humalassa. Siis humalassa vein ystäväni, joiden kanssa puutarhassa juopottelin, Camillan makuuhuoneeseen. Älä ihmettele... Sinulla ei ole aavistusta, mitä kaikkea humalaisena voi panna toimeen. Ihmettele ennemmin, että vielä elän... Tahdoin näyttää heille kauniin rouvani — ymmärrätkö? Siis, silloin hän ampui, ja mikä on ihmeellisintä, ei edes minua, vaan toisia kohti... Siitä alkaen kartan alkoholipisaraakin.»

Ystäväni ruskean kupeen vieressä kukki keltainen krokus, kauempana huomasin ruumiittemme välisessä pienessä luonnonpuutarhassa pari villiä parsaa, vuokon, kaksi leukoijaa. Äänettömänä koetin yhä kuvitella mielessäni tuota kaunista nuorta miestä tuuheine silmäripsineen moisessa yöllisessä näytelmässä. Silloin hän äkkiä hypähti pystyyn:

»No niin, Claus, pukekaamme päällemme», sanoi hän nopeasti. »En tiedä, mikä minua tänään vaivaa. Voisin ihan ääneen itkeä.»

Ja heti senjälkeen, vielä pukeutuessamme, tarttui kirkkaalta taivaalta tuulenpuuska sypresseihin ja pyöritteli niitä toinen syöksyi männikköön, metsä päästi ähkyvän äänen, joka vinkunan kintereillä kiiri edelleen monin vivahduksin. Sitten kuulimme luukkujen kaupungissa kolahtavan kiviseinää vasten ja ikkunaruutujen helähtävän.

»Mistral-tuuli», huusi Bob.

Lähdimme liikkeelle.

Ylhäältä tieltä näimme maan muuttuneen. Taivaan ja taivaanrannan ollessa yliluonnollisen kirkkaat kyyristeli maanpinnalla tylsä valo, jossa riippui kellertäviä juovia ja pilkkuja tuulen kuljeteltavina sinne tänne. Toisinaan kiiti tällainen repale tuulen mukana kirkkaanharmaalle, jähmettyneelle merelle.

Kävi mahdottomaksi puhua, tuuli salpasi hengen. Metsän vinkuna oli hukkunut koulun kellon soittoon. Mutta portilla tarttui meihin ilmavirta, lensimme pitkin kujia kaikkien kaupungin kissojen kanssa, ja katoilta soi mieletön musiikki: oboe, triangeli, sello ja puurumpu. Naiset, miehet, lapset kiiruhtivat seiniä pitkin taloihin ja kirkuen huoneiden läpi kuin hälytetyt laivamiehet. Kun menimme kirkkokujan poikki, kuulimme suuren kellon kumisevan.

Kymmenessä minuutissa olimme kotona.

Seisoimme vielä hotellin pihalla ja katselimme hämmästyneinä sitä ihastuttavaa häijyyttä, jota Baou osoitti, kun ruotsalainen astui luoksemme ja ilmoitti olevansa juuri tulossa madamen luota.

»Messieurs», selitti hän, »te ehkä luulette, minä tämmöisellä ilmalla villi, nainen raivoava? Minä — kyllä. Nainen — ei jälkeäkään. Minun pitäisi myydä Nizzassa kuvia, jotka hänelle lahjoittanut vuosina! Mitä te sanoa? Hän yhä minulta kysyä, miksi maalaan pilkut toisensa alle. Madame ei uskoa, maa suhista maailmankaikkeuden kanssa pystysuoraan läpi avaruus! Kuva myös, naarashirvi myös, jos minusta riippuu, kaikki! Alors, kun hän ei uskoa, minä ei myös hänen kuvia myydä.»

Näytimme hänelle Baouta, ja hän tarkasteli sitä kauan miettiväisen näköisenä. »Se raivoava madamelle», sanoi hän vihdoin, jätti meidät seisomaan ja ryhtyi vihellellen järjestämään saviruukuissa kasvavia, mistralin hajalleen viskomia köynnöskasveja. Kun erosimme hänestä, pani hän sormen huulilleen: »Madame sittenkin suuri nainen», sanoi hän hiljaa. »Lady Berrick häntä vihaa, Ingels, lady Berrickin koira, myös vihaa. Minä madamen ystävä, minä madamen koira. Te ottaa vaaria: minä vielä toiset syödä!»

Pöydälläni oli sähkösanoma.

Repäisin sen auki, niin että teksti meni kappaleiksi, mutta kaksi sanaa osui silmiini ja sai minut puhkeamaan riemuhuutoon: »Domani... Maria.»

Syöksin ne ääneen ulos ikkunasta kirkkaaksi puhdistettuun maailmaan.

Domani! Maria!

* * * * *

Ja sitten hän tuli.

Lady Isabel tarjosi auton Bobin käytettäväksi, jotta tämä saisi noutaa sisarensa Nizzasta. Siitä tuli todellinen huviajelu keväisenä aamupuhteena, jolloin kaikki värit ja itse taivaskin vielä olivat meheviä; jopa katupölyssäkin oli kasteen raikkaus, ja öljypuista tuoksahti kirpeä viileys. Kaikilta kukkuloilta hymyilivät kadut merelle.

Ingels (lue: Ingols) sai ajaa täydellä vauhdilla, kukaan valtiatar ei epäluuloisesti pitänyt silmällä nopeusmittaria. Nizzan kaduilla kilpailivat maitokärryt ja kasteluvaunut, ikkunaverhot paisuivat tuulessa, tomuviuhkat heiluivat, joku kampaamaton nainen silmäsi puoliavomien ikkunaluukkujen välitse kadulle, poliisi vastasi salavihkaa silmäykseen, samalla leveärintaisena vetäisten aamuilmaa sisäänsä.

Huomasin Marian asemalle ajavan junan ikkunassa, ja kun hän hyppäsi alas, sieppasin hänet kiinni kuin nuken, vaikka hän ei ollut paljoakaan pienempi kuin minä, niin voitokkaaksi tunsin itseni tänä aamuna.

Bobin poistuttua huolehtimaan matkatavaroista hän kysyi leikillisesti nuhdellen:

»Suudellaanko sillä lailla naimisissa olevaa naista?» Siihen minun tarvitsi vain vastata kysymyksellä, saiko pieni tyttö niin suudella? Sopiko niin suudella pientä tyttöä? Ja hän tietysti suuttuneena kielsi.

»Mutta eräs pieni tyttö ei ainoastaan niin suudellut minua vaan minun on valitettavasti, Maria, pakko muistuttaa nimenomaan hän opetti minut pienen poikaraukan suutelemaan.»

Silloin tapahtui vierelläni jotakin, mikä muistutti harakan lentoon pyrähtämistä ja samalla sai asemalaiturin kirkkaimmassa auringonpaisteessakin ilotulituksen räiskymään: Maria nauroi!

»Oh, silloin Venetsiassa», sanoi hän.

Juuri niin, silloin Venetsiassa, eikä hänen naurunsa ollut vähääkään muuttunut.

»Mutta suureksi olet kuitenkin kasvanut», sanoin. Nauroimme koko ajan mielettömästi, samalla huolellisesti tarkastaen toisiamme. Mutta suorastaan uhkamieliseltä kaikui hänen naurunsa, kun heitin kysymyksen, kuinka pitkään aikaan oikeastaan emme olleet nähneet toisiamme. Hän ei suvainnut edes muodon vuoksi vastata, vaan nauroi, tosin hillitysti, kuhertaen, jollaiseksi äänekäs nauru tavallisesti hänen kurkussaan muodostui, kuitenkin kyllin äänekkäästi, jotta kaksi ohikulkevaa herraa käänsi kasvonsa sinne päin, ja Ingelskin, luopumatta moitteettomasta ryhdistään, hymyili rohkeasti mukana.

Vasta nyt huomasin hänen pukunsa, pitkän samettiviitan, joka peitti hänet melkein jalkoihin saakka ja antoi hänelle hieman komeata nunnamaisuutta. Pieni hattu oli samaa kangasta, harmaa niinkuin pienet kengätkin viitan alapuolella, joita hän kävellessään nopeasti ja varovasti nosteli. Tämä käynnin reippaus viivyttelyn ohella tuli hänessä ensi kertaa näkyviin, se oli toistaiseksi ainoa uutuus, jonka hän minulle paljasti.

»Et ole enää niin laiska kuin ennen», kehuin häntä.

»Oikein», sanoi l'amico, joka oli kantajan kanssa saapunut paikalle. »Mutta hänpä onkin ylhäisyys, ja hänen täytyy edustaa.»

Tämä huomautus sai minut vastoin tahtoani hämille. Minun täytyi tutkia Mariaa uudelleen silta puolelta, ylhäisyyden kannalta, joka kuulosti sotilaalliselta tai ainakin mutkikkaalta, hieman ankaralla, kunniassa vanhentuneelta...

»Meidän täytyy», puhui Maria terävästi, juuri niinkuin kuvitteluni mukaan ylhäisyydelle sopi, »meidän täytyy kaikkien tottua siihen, että nyt olen naimisissa».

Ahaa! Jollakin tavalla hän tarkoitti totta, joskaan ei leikillisellä asennollaan, niin kuitenkin jollakin muulla, mikä kätkeytyi sen taakse ja missä selvästi tunsin nuhteen, vieläpä jonkinlaisen rangaistuksen.

»Vai oletko luullut, Claus, että kuolemaani saakka leijailisin naimattomana unikuvissasi, tavallaan kotiapulaisena? Oletko todellakin niin luullut?»

Se oli epämiellyttävää, todella katkeraa, eikä auttanut, että hän näytteli samettisia kissansilmiään ja viehättävästi kyyristi olkapäitään, ei, hän oli tahtonut tuottaa minulle tuskaa, ja se oli helposti onnistunut.

»Mutta mitä varten heti ylhäisyys?» pääsi minulta.

Se oli todellista tuskaa, joka, naurettavaa kyllä, purkautui tähän huutoon, ja sillä oli kai myös ilmeisesti sen väri, sillä Maria painoi silmänsä alas, ja Bob silmäsi minua vakavan ystävällisesti. »Meillä näet», jatkoin, »ylhäisyydet eivät tavallisesti ole kaukana kuudenkymmenen iästä».

No niin, nyt edes nauroimme taas — kaikki kolme. Mihin kaikkeen nauru kelpaakaan! Sellainen nauru voi auttaa pahimmankin hämmingin, jopa muunkin yli. Sitäpaitsi ajoimme juuri kävelytien viimeisien punaisten päivänvarjojen ohi ja näimme niiden alla pari kappaletta noita olentoja, joita taivaallisen rannikon valkoiset kaupungit olivat tulvillaan: valkeiksi puuteroituja, suut tulipunaisina, valkeat puvut tulipunaisten hattujen alla, kengistä silmiin saakka valkoisia. Nopeasti osoitin heitä Marialle.

Hän tunsi heidät, Roomassakin pukeuduttiin niin. Samanlainen puku kevyestä flanellista oli hänen matkalaukussaan, ja pieniä punaisia hattuja hänellä oli huolellisesti lajiteltu valikoima. Miellyttikö tuo muoti minua?

Miellytti, se oli mielestäni ihastuttava, sehän sai naiset näyttämään ilmavilta kahden punaisen pisteen rajoittamilta ilmestyksiltä, vasta aineellistuneelta kesäiseltä lemmenajatukselta... Kevät olikin täällä jo oikeastaan kesä, Rivieran kaunis kesä!

Lörpöttelin aika sujuvasti.

Maria päätti ensimmäiseksi etsiä valkoisen pukunsa matkalaukusta, koska niin kiihkeästi sitä tahdoin. Heti aterian jälkeen hän aikoi ottaa sen yllensä, kun lady Isabelin kanssa lähtisimme Monte Carloon.

Oli Bettyn syntymäpäivä, ja hän oli halunnut »pikku peliä». Sitä varten oli meidät kaikki kutsuttu mukaan.

»Minäkin pelaan mielelläni», sanoi Maria, »erittäinkin tällä kertaa. Täytyyhän minun saada tietää, vieläkö Claus minua rakastaa...» Sen hän lausui taas ylhäisyyden terävällä sävyllä.

Näin laverrellessamme saavuimme häiriöittä Cap d'Antibesiin johtavalle tielle ja käännyimme sille. Riippuvat puutarhat kiitivät ohitsemme, kokonaiset kasvihuonekaupungit. Niissä lankesi auringonvalo kuin seulan läpi sadoilletuhansille neilikoille. Silmämme kiintyivät lehtien mehukkaaseen viheriään ja monivärisiin kukkiin, jotka hehkuivat lasimaisina. Puutarhat ulottuivat pitkälle, huvilat olivat kuin temppeleitä vihannuudessa... Sitten seurasi tapaamista taas ero!

Maria, niin olimme sopineet, kävisi tervehtimässä äitiänsä ja tulisi iltapäivällä jäljestämme. Matkatavarat me otimme mukaamme.

Huiskutin hänelle. Näkemiin! Näkemiin! Kyyneleet kihosivat silmiini. Kuinka paljoa lähempänä minua hän oli ollut eilen illalla! Minkätähden? kysyin yhä uudestaan, kun vaunu vinhaa vauhtia pyrki St. Paulin huippua kohti: minkätähden? Mikä esti elämästä yhdessä vanhoina hellinä ystävinä? Hän oli naimisissa ja minä kihloissa — olimmehan aina sanoneet, että kerran niin kävisi! Mistä siis hänen vihansa? Miksi tämä taistelu? Sillä taistelua se oli ollut ja harkittua. En voinut ajatella Dorista, en tahtonut, se tuntui minusta epäpuhtaalta, tuskalliselta, vaaralliselta. »Jumalan sydämen», Kölnin yllä loistavan armonauringon valossa häipyi Marian kuva (sitä minä tahdoin, sitä minä rukoilin), muuta ei hänestä jäänyt jäljelle kuin punainen täplä väräjävässä ilmassa: hänen suunsa... Mutta Doriksen säteileviin kasvoihin en voinut katsoa, surin Mariaa, Kassiopeia oli pudonnut taivaalta.

Minne päin kääntyä?

Näin huudahtamassa yllätin itseni. Hävetti. Huokasin muutamia kertoja syvään niinkuin lapsena, kun olin itkenyt, kohotin katseeni maisemaan, joka avasi monta väräjävää syliä, vähitellen rakastuin siihen, tuon maiseman suureen, yksinkertaiseen ja kauniiseen kuvaan, ja istuin hiljaa, sydämen sykkiessä kiivaasti, mutta rauhoittuneena.

* * * * *

Varhain iltapäivällä hän tuli äitinsä autolla. Hänellä oli valkoinen puku ja pieni punainen hattu. Niinkuin sadat muut hän kukoisti valkoisessa valossa, joskin kauneimpana, ja taas toivoin, syntistä viehätystä kevytmielisyyteen tuntien vakuutin itselleni: tuo oli tarkoitettu vain minun ilokseni.

Lady Isabel tervehti häntä sydämellisesti, tiedusti sairastelevan markiisittaren vointia, sijoitti minut itsensä ja Marian väliin vaunun takaistuimelle, ja hänen johdollaan lähdettiin liikkeelle Gattièresin ja St. Jeannetten yli, korkealla Varin laakson yläpuolella. Meitä oli viisi, Maria, joukon johtajatar, hänen tyttärensä Betty, Kaspar ja minä. Bob oli mennyt loordi Berrickin kanssa pelaamaan golfia.

Ylätasangon poikki vei nousutie, jota pitkin kävelimme. Reippain, mutta samalla vitkastelevin askelin sipsutellen Maria loi ihastuneita silmäyksiä Baouhun, joka täällä kohosi äkkijyrkästi syvästä jokilaaksosta ja loistaen itsetietoista voimaa pyrki ylitsemme taivasta kohti.

»Se kantaa tähteä», huomautti hän rauhallisesti ja viittasi ylöspäin.

Kasparin silmät lensivät selälleen: »Kantaa se mitä?»

Se piti paikkansa, hehkuvassa sinessä vuoren yläpuolella välkähteli pieni, erittäin räikeä valo. »Pyhä Henki», sanoin minä. »Lipputangon pää», melusi Kaspar. Hän löi otsaansa niin että läjähti. Tuolla ylhäällä siis, Baoun huipulla, oli lipputanko, jossa tosin ei ollut milloinkaan nähty lippua — niinkuin Kaspar otaksui, siitä syystä, ettei kukaan viitsinyt vaivautua sitä vetämään niin ylös. Kuitenkin hän vannoi heti »Baoun tähden nimeen», että kukaan — hän toisti sanan, sinkauttaen samalla johtajattareen katseen kuin kiven, että kukaan ei estäisi häntä jonakin päivänä kiipeämästä sinne ja levittämästä kauneuden ja hyvyyden voitonlippua Varin, Varinmaan yli, toisti hän pisteliäästi.

Olisin mielelläni tahtonut tietää, mikä päivä se oli, mutta hänen sotaisen viittauksensa hämäryys oli niin ilmeinen, että jälkikysymys oli selvästi kielletty.

Sitten jatkoimme huvitettuina matkaamme. Oikealla levisi meri, raukeana kuin ateriansa nauttinut peto, vasemmalla lainehti Baoun alamaisina matalia kukkuloita — silmänkantamattomiin. »Jos nimität merta pedoksi», sanoi Maria, »ovat nuo kukkulat pahasti uhattu lammaslauma. Enkä tuon eläimen kylläisyyteen luota.» Ruotsalainen, joka ei ollut meitä oikein ymmärtänyt, heristi nyrkkiään Baoulle: »Minä häntä uhkailla, markiisitar, mistralin keisaria!» Samalla hän katsoi tutkivasti Mariaa silmiin, ja kaikki hänen lihaksensa ja otsasuonensa paisuivat. Kun hän siinä harppaili Marian rinnalla, kyselin todellakin itseltäni, eikö hän äkkiä päästäisi eläimellistä huutoa ja Maria olkapäillään katoaisi rinteen kallioitten väliin.

Niin todellakin oli hiukan kammottavaa täällä ylhäällä!

Katkotut puut, raastetut pensaikot, tuulen paljaiksi puhaltamat ja auringon polttamat kalliot osoittivat kyllin selvästi, että tämä oli se paikka, minne Baou keräsi ilmavat kumppaninsa ja renkinsä ja meren karkurit taisteluun öisin, kun Antibesin majakkakin lepatti kuin vähäpätöinen yölamppu ilmanvedossa ja hennot rouvat huviloissa tarrautuivat miehiinsä ja Vencen hotellissa paettiin huoneesta huoneeseen. Tapasimme yhden ainoan majan tai pikemmin katoksen, joka oli kuin ivaten painunut sivusta sisään.

»Betty! Mikä sinua vaivaa, Betty?» Lady tarttui lapsen käsivarteen. »Jumalan tähden, mikä sinun on?»

Minä olin ainoa, joka osapuilleen sen arvasin. Katseltuaan jo kaiken aikaa pelokkaana ympänneen Betty oli majan nähdessään melkein jäykistynyt. Nostin hänet syliini ja kannoin majan ohi. Vasta paljoa myöhemmin, nauravassa Monte Carlossa, hän tunnusti skotlantilaisen hoitajattaren kertoneen, että täällä vuorilla asuivat katolisten harhaopettajain henget ja vapahdusta vaikeroiden odottivat skotlantilaista pelastajaa!

Vaellettuamme hetkisen hajalla (Maria ja minä olimme yhä lähempänä ja yhä äänettömämpinä kävelleet rinnakkain) nousimme taas autoon, joka suristen kiidätti meitä huurujen ja auringonpaisteen läpi, loputtomien puutarhojen ohi. Niitä riippui pitkin mäenrinteitä minne vain katsoikin. Monet, joissa viljeltiin neilikoita, olivat kuin lastenpuutarhoja rihmoin väliin ripustettuine samanvärisine kukkineen. Toisissa taas olivat tuhannet neilikat kukin pikku keppiinsä sidottuina. Ja kaikkialla odottivat appelsiinit satoa kerääviä naisia. Itse lady Isabel myönsi, että hän mieluimmin heittäisi pois vaatteensa ja astuisi paljain jaloin ja käsivarsin tuoreiden, tummien puiden joukkoon. Silloin Betty, joka ei vielä koskaan ollut nähnyt äitinsä paljaita jalkoja, silmäsi hämmästyneenä ja hieman epäillen appelsiinipuita.

Ajoimme Savoijin ja Ranskan vanhan rajan, Var-joen, poikki. Tämä leveä virta, jonka uomassa pikku purot ja lätäköt piikenttien keskellä pärskyivät ilmaan siepatakseen sirpaleen taivaan sineä, ei enää ollut rajana, mutta vasemmalla rannalla piti muuten linnoittamaton Nizza tullihuoneineen puoliaan vierasta vastaan. Onneksi oli sen savukkeita polttava miehistö juuri joutunut keskenään vilkkaaseen sanakiistaan, niin että pääsimme häiritsemättä lävitse.

Vaunu kääntyi terävässä kulmassa, ja me jouduimme eukalyptuskujaan ja mahtavan, sinisen silmän eteen. Siinä se oli, Enkelilahti, tämä se oli, sinisimmän meren huuhtoma valkoinen kaupunki! Hipaisevasti syleillen nojauduin Marian olkapäähän. Hitaasti vieri vaunu. Kaikki kävelijät olivat juhlapuvuissa. Paljailla rantakallioilla nukkui miehiä, jotka antoivat auringon paikata risaisia vaatteitaan. Sivuutimme pelkkiä onnellisia koteja, joissa aurinko seisoi vartijana porttien edustalla, ja kun lapsi juoksi kadun yli, eivät ainoastaan vaunut hidastuttaneet kulkuansa, vaan rantatyrskykin piti hetken päätänsä pystyssä katsoakseen, ettei mitään onnettomuutta sattunut Naiset käänsivät tutkivasti katseensa merestä saattajiensa kasvoihin ja niistä taas mereen.

Mutta sitten sukelsi näkyville hirvittävä rakennus, kuulin, että se oli Nizzan kasino — jopa Ingelskin pilkaten osoitti sitä peukalollaan. Kuitenkin: »Älkäämme siitä enää puhuko!» viittaili tyrsky ja: »Minä olen myöskin täällä!» sanoi taivas, mutta aurinko ei sanonut mitään, vaan häikäisi minua kuin tulitöyhtö, ja sen sisällä näkyi Maria alastomana, jommoisena olin hänet kerran aikoja sitten nähnyt, ruskeana ja viileänä, kimalteleva kehä rintojen ympärillä! Ja hänen kätensä istuivat kuin pienet, solakat eläimet käsineihin vangittuina...

Betyn kehoituksesta Ingels ajoi pitempää tietä Cornichen kautta. Pian avautui meille ihana tie, yksinäisenä nuoruudessaan, ja kun valkoinen Nizza oli huutanut meille taivaaseen päin kohoaville pari kolme kertaa, heiluimme oman onnemme nojaan heitettyinä meren ja taivaan välillä. Meri loi kangastuksen jyrkälle rinteelle: kuiluja, joissa riippui puutarhoja taloon ankkuroituina, ja kaikki nämä puutarhat ja talot näyttivät merialuksilta, rantalaivoilta, ilmavilta kummituksilta. Taivaasta laskeutui lyijynharmaita vuoria, jotka juuttuivat lujasti ruosteenruskeaan maahan. Yhdellä niistä liehui trikolori, ja Betty oli edellisenä vuonna koskettanut kädellään tankoa.

Erään äkkijyrkästi taivaaseen kohoutuvalla rinteellä sijaitsevan taloryhmän, nimeltä Eze, alapuolella Ingels aukaisi eväskorin, sillä tuonne ylös kylään saattoivat vain vuohet nousta, arvelimme. Oli hyvin kuuma, lennätinlangatkin olivat herpaantuneet matkalla häikäisevään kalliopesään ja riippuivat hyvin alhaalla. Kaikki muut sivistyksen tuotteet, hotellit, bensiinisäiliöt, autot ja vaunut, jopa muuliaasit ja huviretkeilijät paksupohjaisissa kengissään pysähtyivät tälle aurinkoiselle paikalle ja tyytyivät hiukan niskaansa vääntäen katselemaan tuota pesää. Vain Betty oli käynyt ylhäällä, sehän oli itsestään selvää.

Maria, oletko täällä, kysyivät alati silmäni syödessämme (millainen suola ruualle, tämä aurinko, millainen mauste juomalle!) ja väsymättä vastasivat hänen silmänsä.

Olen, tässä minä olen, sanoivat ne samettimaisella äänellä, katsele vain minua, minä se olen: Maria... Ja mitä hellemmäksi salainen keskustelumme kävi, sitä vilkkaammin harrastimme myös toisten keskustelua. Heidän tuli ottaa osaa voittoisaan kohtaukseemme ylivoimaisen maailman kanssa!

Toisinaan uskottelin itselleni lujasti: »Minähän vain leikin hänen kanssansa, leikin Mariani kanssa. Ahaa, nyt olen kissa, suuri, valkoinen angorakissa, ja hän on pieni, sametinmusta hiiri. Kenties hän vielä tänään vaipuu syliini ja huokaa: 'Rakasta kuitenkin minua!' Ja minä vastaan: 'Kiitoksia paljon, teidän ylhäisyytenne, mutta valitettavasti tulette liian myöhään.'»

Kalliopesä tuolla ylhäällä ei ollut kovempi ja uskaliaampi kuin minä.

* * * * *

Siitä hetkestä lähtien, kun ajoimme Monacon ruhtinaskunnan alueelle, päästeli Maria vihaisia, melkein kapinallisia huudahduksia. Se oli talvipuutarha, jäähdytyshuone, kukkateline salongissa, ei vilaustakaan luonnollisuudesta. Ruohokenttien hän sanoi olevan kemiallisesti puhdistettuja, puiden silitettyjä. »Lady Berrick, te ette saa minua siitä uskosta», selitti hän, »että näitä puita joka aamu tomutetaan. Sitten tulee kähertäjä.»

Mutta kasinossa valtasi hänet äkkiä pelko.

»Istuudu sinä, Claus», pyysi hän. »Pelaa sinä!»

»Mutta, Maria, minähän kuitenkin häviän!»

Hän laski kätensä olkapäälleni.

»Minä tarkkaan peliä», sanoi hän hämmentyneenä.

Istuuduin pöydän ääreen, ja heti osoitti pelipankinhoitaja minulle suosiollisuuttaan lyhyellä rohkaisevalla sanalla, silmäniskulla, kohteliaalla korulauseella. Kerran hän palautti hymyillen panoksen, joka oli asetettava vasta kun tulisi »Rien ne va plus», mutta antoi toisen samanaikaisen pysyä paikallaan. Ja katsoppas: jos hän olisi ottanut minun louisdorini, olisi se mennyt hukkaan. Kun voitin, suoritin minäkin, kuten näin muiden tekevän, pelipankinhoitajien johtajalle pöydän yli roponi. Miksi, en kiireessä saanut selville, mutta koska uhrin tarjoamisessa naiset olivat innokkaimmat ja tunnollisimmat, päättelin sen johtuvan taikauskosta. Joka tapauksessa oli tämä raha ainoa, joka ei, milloin hävittynä, milloin takaisin voitettuna, edestakaisin tanssien äkkiä kadonnut kuiluun. Kun olin tarpeeksi hävinnyt, nousin, mutta jäin, Marian hengitys niskassani, vielä hetkiseksi paikalleni katselijana.

»Ihanaa!» kuulin hänen kuiskaavan. »Onnettomuus pelissä —»

Käännyin: »On kestänyt jonkun aikaa, ennenkuin se selvisi», vastasin hänelle. »Ensin oli kaikenlaisia vastavirtauksia, mutta nyt tietävät sen kaikki pöytätoverini: sinä rakastat minua, Maria!»

»Entä sinä?» kysyi hän vakavasti. »Rakastatko sinä minua? Saadaan nähdä!»

Hän valmistautui istumaan tuolilleni, jota vielä pitelin käsin. Se siepattiin minulta.

Ympärillämme alkoi hiljainen liikehtiminen, joka jatkui ihmisiä täynnä olevan salin läpi, ja sitten oli vielä äänettömämpää kuin aikaisemmin. Aukeni kuja, ja sitä pitkin asteli pyöreähkö herrasmies tuoliani kohti, jonka eräs palvelija tahtoi työntää hänelle, mutta hän meni vain pöydän luo eikä huolinut istua. Hän seisoi, ja jokainen näki, että hän oli tottunut käskemään. Tunsin hänessä herra Charles Hartmannin Mülhausenista, Elsassista.

Tungettuna joukkoon, joka ympäröi voittoisaa miestä, kuiskasin:

»Katso, Maria, tuo on veljeni lemmityn isä, kuten näet, Prometeus, pikku Hartmannin isä ja otaksuttavasti — niin, kuinka nimitetäänkään niin arvaamatonta sukulaista? Miellyttääkö hän sinua?»

Hän selitti, että sennäköisiä olivat Roomassa juuri aateloidut hiilentuottajat, jotka esiintyivät hovissa, mutta nyt hän ei saisi milloinkaan tietää, rakastinko häntä, kun hiilentuottaja oli häneltä varastanut.