Perintö Reinin rannalla

Part 19

Chapter 192,892 wordsPublic domain

Varastanutko? Ei, sitä hän ei tarvinnut. Katselin häntä, tuota porvarillista hovimiestä. Se hän todella oli, porvarillinen hovimies täydessä loistossa. Pyöreä kuin virran piikivet, jotka olivat kulkeneet pitkän matkan. Parkettilattialla tarvitsi vain töytäistä häntä, ja heti hän vieri valtaistuimen juurelle saakka — istuipa sillä keisari tai tasavallan presidentti. Otaksuin kuitenkin, että hän hieman pelkäsi keisarin edessä, jonka hän jonkun kerran oli tavannut, koska Wilhelm II:lla oli toinen käsi halvattu, mikä teki hänet oikulliseksi ja häijyksi, ja myös sen turhamaisuuden takia, jolla tämä yksinvaltias ympäröi itsensä ja jota kunnon mies ikuisesti sydämensä pohjasta vieroksui. Tasavallan presidentti sitävastoin osasi ilman moniaita metkuja antaa arvoa hyvälle ruualle, polveuduttiinhan tavallaan naapurikylistä, hänen seurassaan oli lujalla pohjalla. Tosin Charles Hartmann oli erään preussilaisen tähdistön ritari, mutta kerskaili, ettei milloinkaan ollut tuota ritarimerkkiä kantanut, ei edes keisarin edessä. Kansa sanoi häntä »Mülhausenin kuninkaaksi», ja hän hallitsi, jonkinlaisena Ludvig-Filipinä, porvarillisen säädyllisesti Pfalzin rajalta Lothringiin saakka. Hän »määräsi» poliittiset vaalit, sallimatta valita itseään. Ylimalkaan kotiseudulla ja liikeasioiden ulkopuolella hän näytti vain kansanomaisesti huvittelevan asioilla, arvattavasti koska hän oli tietoinen korkeammasta kunniasta, ja hänen nimensäkin nähtiinkin useimmissa napeissa maailmassa. Mutta toisella puolella, Pariisissa, pidettiin häntä verrattomana poliitikkona ja yllyttäjänä, hurjana miehenä, jonka sydän sykki kauniille naisille kaikissa kansoissa, mutta kansoista kuitenkin vain Ranskalle. Lyhyesti sanoen, suuri mies, romantikko, mies sellainen, jota etenkin Ranskassa pidetään suurena.

Tällä välin katseli naisten ihailija ja arvioiden tekijä kirkkaanharmailla, pyöreinä silmillään ympäri pöydän. Pelipankin hoitajat hymyilivät alamaisesti, samalla kun mies, joka viskasi pallon, lähetti sen jälkeen kevyen kumarruksen, joka oli tarkoitettu Charles Hartmannille, ja yleisö, kuten teatterissa »tähden» esiintyessä, kokosi voimansa, jotta ei mitään menisi hukkaan.

Vasta nyt huomasin, että vanhemmat naiset, jotka tekivät taulukkoja pöydän ääressä, päästäkseen onnen oikkujen perille, olivat ottaneet esille uuden lehden ainoastaan Charles Hartmannin takia. Tämä kiersi itselleen, yhä vielä ympärilleen katsellen, hitaasti savukkeen, mutta ei tietysti sytyttänyt. Olihan hän aikeissa lähteä kasinolta ja vain matkalla bakkarat-saleista, kohtelias kun oli ja demokraatti, hän oli pysähtynyt pikku ihmisten pelipöydän ruletin ääreen! No niin, nyt oli savuke kierretty ja liimattu, hän pisti sen suupieleensä ja pani aina kaksituhatta frangia kahdelle tusinalle kolmesta. Tottelevaisesti pujahti pallo yhdelle merkityistä ruuduista. Pankki pani tuhannen frangin setelin hänen kahden tuhantensa päälle, jotka olivat lojuneet kuin kaksinkertainen liimalaastari esiinsuhahtavan onnenlinnun tiellä. Hän heitti pöydän yli pelipankin hoitajille muutamia kultarahoja, jotka oli ottanut housuntaskustaan, teki sitten yläruumiillaan liikkeen, joka on ominainen kaikille valtionpäämiehille, kun he eroavat alamaisesti kunnioittavasta kansasta, ja katosi kuin ilmestys.

Pallonheittäjä, pankin kaksi herraa, pelipankin kuusi hoitajaa hengähtivät tuon mahtavan mentyä, yleisö oli kuumeissaan, eräs vanhus, joka vapisevin käsin laski kultarahoja, huokasi ääneensä.

Koskapa onni oli kevytmielinen tyttö, koettivat kaikki voittaa sen omakseen, mistä hinnasta tahansa ja heittäytyivät aukkoon, jonka Charles Hartmann oli murtanut. He työnsivät panoksia, viivyttelivät tuskanhiki otsallaan, lisäsivät puolella, ja suonet heidän ohimoillaan kiemurtelivat kuin madot. Pöydän neljällä sivulla kohosi kiihoittunut ihmismuuri, punaisen ja sinisen kirjava, palavasilmäinen. Ilma väreili kuulumattomista hengähdyksistä, eikä siinä erottanut muuta kuin levottoman kumeaa vyörymistä paikallaan laukkaavista sydämistä. »Rien ne va plus.» Sitten tuli romahdus:

»Douze!»

Ainoa, joka oli langennut kahteentoista kuin loukkoon, koska se numero oli ollut vapaa, riensi kädet täynnä seteleitä lady Isabelin syliin, — se oli Betty. Hän tahtoi ostaa auton, joka olisi yksistään hänen omansa, heti, ja änkyttäen kiihtymyksestä hän sulloi setelit sukkiinsa. Lady Berrick oli tästä vähällä pyörtyä, mutta Betty tarttui molemmin käsin hänen käsivarteensa ja veti hänet ulos. Me menimme mukana.

Mutta Bettyn temppu oli muistuttanut minulle Marian tekemää samanlaista! Turhaan koetin kuvailla, kuinka Doris säilyttäisi seteleitä tai oranssinkukkia sukissaan! Se oli mahdotonta. Ja tästä johduin ajattelemaan jotakin muuta, mikä useille naisille oli mahdollista, sallittua, jopa houkuttelevaa, kun sitä nyt tahdoin mielessäni kuvitella, mutta mikä Dorikselle olisi luvatonta, vastenmielistä, jopa loukkaavaa. Minkätähden? Ja samalla tunsin, kuinka voimakkaasti tuo haihtuva näky vierelläni kädellään siveli kättäni!

Kaspar avasi Café de Parisin oven:

»Pyydän, parooni, katsokaa tyttöjä», käski hän. »Ihastuttavia. Puhuvat kaikkia maailman kieliä lanteillaan. Joukoittain ihania. Nauravat ja pelkäävät emäntää. Jalat kuin metsäkauriilla. Olkapäät kuin pyöriäinen. Oivallisia. Ei mitään ihmisiä.»

»Älkää sanoko niin!» Maria kääntyi ja jäi hänen eteensä seisomaan: »Jos olisin taiteilija, maalaisin vain heitä, en kyllästyisi, maalaisin vain heitä. Mitä minä välittäisin heidän elämäntavoistaan!»

Ruotsalainen ravisti kiivaasti päätään:

»Juovuttavia kuin Moselviini», sanoi hän. »Kun herää — ei mitään! Ei mitään maalattavaa. Liian sulia. Ei mitään. Pötyä. Melkein vain ilmaa ja punaisia nauhoja, hattuun sopivia. Kenties jotakin loordi Berrickille, minulle ei mitään... Tarkoitan, maalattavaksi.»

Eräässä pöydässä lähellä soittajia oli rouva Hartmann tummana täplänä, ja askelta syrjempänä osoitti huomaavainen tarjoilija sen piirin rajan, joka ympäröi rouvan säädyllisyyttä. Hän heilutti nenäliinaa kädessään kuin vilkkutulta näyttääkseen meille tietä, ja hänen vieressään suorana, oikean käden peukalo housuntaskussa, niinkuin Edvard VII oli opettanut maan mahtavat seisomaan, valmistautui hänen puolisonsa pyörein, kirkkain silmin meitä vastaanottamaan. Hänellä oli napinreiässä valkoinen, ripsuinen neilikka etäältä katsoen kuin reväisty kappale pitsiliinaa, jota hänen puolisonsa paikan tapaa noudattaen veitikkamaisesti liehutti ilmassa.

»Oo, missis Perkins», kuulin lady Isabelin huudahtavan, ja samalla tyrkkäsi Betty minua: »My friend, we must part», huudahti hän valittaen.

Näin, kuinka Charles Hartmann kohteliaasti kumartui siihen pöytään päin, jonne lady Berrick hyökkäsi samalla kun hieman harmaantunut urheilumies lähetti Hartmann-puolisoita kohden anteeksi pyytävän eleen kuin kirjekyyhkysen.

»Parooni von Breuschheim, Claus, erittäin hauskaa tavata maanmiehensä, ja tuo tuolla vastapäätä on Wightin herttua», supatti Hartmann kahdessa eri ääniasteikossa, korkeammassa ja matalammassa, ja rouva, joka veti minut viereensä tuolille: »Lady Perkins... Herrasväki syö päivällistä.» Hän unohti tervehtiä minua, samoin kuin senkin, että missis Perkins ei ollut lady.

Silloin oli Charles Hartmann jo malttanut mielensä. »Me myös», sanoi hän kuivasti ja koetti iloisesti nauraen värvätä Mariaa ja minua liittolaisikseen. Hän kutsui tarjoilijaa. Nyt rouva Hartmannkin iloitsi odottamattomasta jälleennäkemisestä, mikä ei muuten olisi ollut niin odottamatonta, jos hän olisi tahtonut uskoa pikkusormeansa. »Pikku Anne-Mariemme oli minulle ilmoittanut», huokui hän korvaani.

Kevytjalkaisesti sipsuttelivat valkoiset tytöt huoneen läpi, pienet punaiset hatut vaativat taisteluun, ja punatut suut vapisivat nälästä — upposihan satoja voileipä-annoksia hopeatarjottimille järjestettyinä, kuin taivaallinen manna pöydille kukkamaljakoiden väliin! Ja tämä kaikki riippui musiikkipilvessä.

Siellä täällä istui joku vanheneva kaunotar yksinään pöydän ääressä ja ahmi. Heillä oli paksut helminauhat kaulassa, ja ruokaa käyttelevät kädet loistivat jalokivistä. Jokaisella oli vieressään sohvalla sylikoira, jota hän ruokki haarukallaan ja juotti lasistaan ja silloin tällöin mutisten helliä sanojana antaen sen haistella kallisarvoista neilikkaa. Epäluuloisin katsein he tarkkasivat hovimestaria, joka väkinäisesti suitsutti heille kunnioitustaan. Nyt musiikki liiteli alas: kiharapäinen ensiviulun soittaja astui tervehtien pilvikynnyksen yli ja vei taivaisen sanoman Wightin herttuan pöytään.

Maria kumartui puoleeni:

»Claus, kenelle antaisit etusijan?» kysyi hän, nuoret kasvot uhkean raikkaina, musiikkia jäsenissä, raskain huulin...

Viittasin päälläni ovelle. Siellä lauloi muuan tyttö, todellinen lumen peittämä lintunen, kenenkään huomaamatta, ja hänen edessään oli korppikotkan näköinen kavala veijari, joka molemmin käsin piteli kiinni mustan takkinsa liepeistä, nähtävästi ollakseen suorastaan kuristamatta tuota vastaan pyristelevää pikku raukkaa.

»Tuo tuolla, jota tuo miekkonen solvaa!»

»Poverella!»

Vikkelästi noustuaan Maria meni pöytien lomitse ovelle. Siellä hän avasi laukkunsa, korppikotka peräytyi selkä edellä kumarrellen, ja tyttö siirtyi Mariasta enempää välittämättä tuhansia ruokia kohti, samalla nopeasti viitaten setelillä eräälle korokkeella olevalle soittajalle. Vielä askel, ja hän istui ruokalista kädessä ja antoi käskyjä hovimestarille. Avuttomana hämmästyksestä Maria viipyi ovella. Nousin noutaakseni hänet takaisin, silloin hypähti herttua pöydästään, herra Hartmann ennätti edelle, mutta hän juoksi minua vastaan ja suoraan syliini, minun! »Näitkö, Claus?» intoili hän. »Ei edes kiittänyt. Sellaisia ovat sinun valittusi.»

Kaspar selitti: »Ruoka erikseen, toisen puolen saa iso rumpu, toisen tuo syrjään sysätty nuori mies.» Wightin herttua seisoi yhä vielä luoden Mariaan katseen, joka tahtoi pitää kiinni saaliistaan ja vetää sen puoleensa. »No, no», murisi Hartmann paheksuen. Silloin kuiskasi lady Berrick muutamia sanoja herttualle, ja tämä istuutui kuin käskystä.

»Mestari Kaspar», sanoi Maria, »mitä te juuri kerroitte?» Mutta viulut juoksivat käsi kädessä Elyseumin kentillä, ensiviulun soittaja palasi kotimaahan. Lady Berrick heitti Marialle lentosuukon, missis Perkins kohotti ruusun ja laski sen kuin miekan. Herttua otti erikoisen kunnioittavan ilmeen. »Pyydellään anteeksi», totesi Hartmann. Metsätorvi huusi hivelevällä, vain hieman karkealla äänellä.

Tartuin maljakkoon, joka oli keskellä pöytää, riistin siitä kukat ja ojensin ne Marialle, niinkuin Hartmann olisi hulluuden puuskassa temmannut tukun tuhatlappusia kassakaapistaan, lahjoittaakseen ne jollekulle.

Yhä vielä vaelsi valkeita tyttöjä punaisissa kengissä: punainen suu koholla, kasvot avoinna kuin kypärin alta paljastettuina, lanteet liikkeessä soiton tahdissa — säälittävinä orkesterin pauhatessa ja silmät täynnä julkeata hätää. Tarjoilijat järjestivät kirjavia hedelmäjäätelövuoria pöydille, likööripullot helisivät toisiaan vasten, mokka tuoksui.

Herttua oli ottanut missis Perkinsin ruusun ja pannut sen lautasensa viereen. Rouva Hartmann, joka piti häntä kuin rippi-isäänsä nöyrän haaveksivana silmällä, pää taivutettuna ikäänkuin kuunnellakseen, mitä hänen syntisten ajatustensa lomassa erinomaisen orkesterin avulla kerrottiin kaukaisista maista, kosketti jälleen maaperää, porvariston voiman perustaa. Hän huokasi:

»Kauheata, kaikki nämä elukat! Minun on sääli herttuata.» Silloin Charles Hartmann nauroi, ja hänen naurunsa kuului hirven mylvinältä. Onneksi herttuan pöytä tuijotti hänen takakenoiseen, pullistuneeseen niskaansa, ja pelokkaasti paikalle kiiruhtanut hovimestari viittasi liikutettuna hymyillen kellarimestaria luokseen. Kunnioittavina he seisoivat sen miehen takana, joka täällä uskalsi näin nauraa. »Samppanjaani!» heitti hän heille vihdoin olkansa yli. Betty nukkui äitiinsä nojaten...

Ruotsalainenkaan ei enää ollut tässä maailmassa. Hän joi ja uneksi. Toisinaan hän katseli ystävällisesti ympärilleen nyökkäsi vuoroin minulle, vuoroin Marialle ja sulki taas silmänsä. Hän istui kuin muistopatsas.

Kun sitten soitettiin »God save the king», ojensi parisataa tyhjäntoimittajaa kaulansa nähdäkseen, nousisiko herttua pystyyn veriheimolaisensa kunniaksi, mutta hän jäi istumaan. Niin suuren kevytmielisyyden tartuttamina tytöt alkoivat pöytien välissä tanssia. Nyt juuri oli myös eräs salaperäinen päällikkö, valvomisesta uupuneen näköinen herra, joka aina kuin salama lennähti esille hämärästä liejusta, lukinnut huolellisesti oven ja avain kädessä hitaasti ja tuimasti tarkastellen astunut salin poikki. Sitten hänen kalansilmänsä olivat ohimennen katsahtaneet kellarimestariin, ja pari minuuttia myöhemmin alkoi tarjoilijoiden juhlakulkue, heidän kantaessaan samppanjasankoja, »talon juomauhria».

Salissa kajahti riemuhuuto.

Lopulta saivat myöskin monakolaisen siveyspoliisin päälliköt osansa. Kun molemmat herrat, joiden tehtävistä Charles Hartmann teki meille selkoa, olivat tyhjentäneet ensimmäisen lasin, istuutui heidän viereensä kuin käskettyinä enkeleitä pienet, punaiset hatut päässä, ja valkoisten hampaiden välkkyessä he irvistelivät vuoroin avatun käsilaukkunsa peiliin, vuoroin poliisikomisarioiden teräviin silmiin.

Soittokunta soitti nyt enää vain tanssikappaleita, soittajilla ja tarjoilijoilla valui hiki paidankauluksiin, yhä kiivaammin sivelivät tytöt tanssiin mennessään tai siitä palatessaan molemmin käsin kupeitaan ja lanteitaan. Kuin naimaikäiset tyttäret holhoojaansa, etsivät he paikalleen palaten silmillään peiliä.

Rouva Hartmann, jonka turnyyrillä Amor oli hänen naimisiin mennessään istunut, päivitteli puoliääneen »muodin paljastavaa tarkoituksellisuutta». Elukat tarjosivat rintansa, lanteensa, säärensä, jopa polvensakin miehen katseltaviksi. Mitä enää jäi senjälkeen näytettäväksi?

»Sepä se, madame», arveli Hartmann, »kaikki muuttuu, kehittyy, myöskin muoti, vieläpä paholainenkin».

Madame hypähti jonkun verran paikaltaan.

»Que dites — vous là? Paholainen?»

Nyt pidimme kaikki vannana, että herra Hartmann viittaili elukoiden viettelytaitoon, mutta ei, ja se juuri olikin hänen pilaansa, hän tahtoi puhua oikeista paholaisista, Strassburgin tuomiokirkon paholaisista. Eräänä päivänä, siitä oli tosin jo pitkä aika, hän oli näyttänyt madamelle paholaisia Strassburgin tuomiokirkossa, ensin vanhoja, karkeatekoisia, vastenmielisiä paholaisia, joista ei voinut uskoa, että kukaan rupeisi heidän kanssaan tekemisiin, paholaisia, jotka sopivat kohtuutonta, siivotonta, alkuperäistä ruokahalua suosivien sällien seuraan. Nähtävästi ei niin kouraantuntuva paholaisuus tapojen yhä hienostuessa enää ollut oikein kelvannut, sillä kolmannentoista vuosisadan lopulla sukeutui uusi sukupolvi paholaisia ja näillä oli todellisia suloja, jommoisia ei ennen milloinkaan ollut pimeyden sikiöissä nähty. Eikö madame muistanut niitä kahta naispaholaista, joista toinen nauroi koko kasvoillaan, toinen nukkui suloisena? Ellei olisi ollut kaviota tai kynsiä, olisi täytynyt olla pyhimys arvatakseen heidän alkuperänsä ja sulkeakseen talonsa ristinmerkillä niin suloisilta hornan olennoilta.

Madame muisti ne paholaiset, mutta:

»Te ette kai tahdo saada minua uskomaan», sanoi hän, »että kuvanveistäjät tai piirustajat tai ne, jotka muuten silloin työskentelivät paholaisten kuvaamisessa, olisivat innostuneet muovailemaan helvetinruhtinaan kätyrit mahdollisimman miellyttäviksi?»

»Tietysti tahdon», väitti herra Hartmann.» Vieläpä olen muistuttanut teille vain sentähden kuherruskuukauttamme ja silloista niin ajanmukaista käyntiämme paholaisten luona Strassburgissa — jotta kerrankin uskoisitte!»

Oli hämmästyttävää, minkä runsauden kaksimielisiä ajatuksia hän ymmärsi koota kasvoilleen. Sileä pyöreä naama loisti kosteana.

»Ja mitä yhteistä on teidän paholaisillanne näiden elukoiden kanssa täällä?» kysyi madame punastuen.

»Kaikki!»

»Silloin olisi kirkko teidän mielestänne suosinut paholaisia?

»Luonnollisesti. Paholaiset kuuluvat kirkkoon kuin... kuin teidän elukkanne täällä hyvään seurapiiriin.»

Nyt madame päästi ylpeän naurahduksen, joka oli kyllin kuuluva, jotta se huomattiin herttuankin pöydässä, ja huudahti:

»No no, Hartmann, jätetäänhän heidät oven ulkopuolelle.»

Mutta myöskin herra Hartmann nauroi kuuluvasti, kun hän vastaukseksi sanoi:

»Minusta näyttää, että täällä ei ole niinkään harvoja. Kaikkia tietysti ei voi päästää sisään.»

Ja puolisot, jotka huomasivat menestyksensä jakautuneen oikeudenmukaisesti, vaihtoivat hellän katseen.

»Enpä olisi luullut», huomautti Maria. »Ei niinkään huonosti.» Hän katseli hovimestaria eksyttääkseen toiset ajatustensa jäljiltä. »Haluaisin mielelläni tietää, miksi yhtiökumppania säälitään.»

Yhtiökumppani oli veljeni Ernst, eikä minulla pitäisi olla mitään syytä sääliä häntä lemmittynsä, nuoren Hartmannin, ja tulevien sukulaisten lähden, jotka tuossa yhdessä iloitsivat terveestä järjestään.

»Claus», sanoi Maria katse yhä suunnattuna hovimestariin, »voisin vannoa, että itse Wightin herttua katselee häntä mielihyvin. Ei voi ilman muuta otaksua, että hänen korkeutensa haluaa vipata häneltä.»

Nämä viimeiset sanat saivat aikaan sen, että Kaspar heräsi ja käänsi koko huomionsa hovimestariin, joka mitään aavistamatta pysytteli tarjoilupöydän ääressä salin keskellä ja piti silmällä tarjoilijoittensa liikehtimistä.

Bettykin oli toisaalla herännyt. Herttuan näpsäyttäessä häntä kostutetulla sormella ohimolle hän hieroi, vetäytyen äreästi kauemmas, paksuilla nyrkeillä silmiään. Lady Isabel nyökkäsi meille, ja me lähdimme. Riehuvien autojen sivuuttamina, toisten ulvoen työntäessä takaapäin, edessämme ohjaajan kumara vartalo, joka hetkittäin kirkastui haaveellisessa valossa, heti taas sammuakseen, joka hetki peläten yhteentörmäystä, joka olisi ollut kuolettava, häikäisten ja häikäistynä ja susien kanssa ulvoen, niin hyvin kuin sireenimme jaksoi, hurjasti kiitäen jätimme taaksemme maailman kauneimman merenrantatien. Maria nojasi raskaasti olkapäähäni.

Kotiin päästyämme Maria meni heti huoneeseensa. Salissa tanssittiin vielä, ja minä istuuduin jalat ojennettuina takkavalkean ääreen, väsyneenä ja levottomana kuin metsästyksen jälkeen. Kun sitten naarashirvi, jonka nimi myös oli Agathe, jos tahdottiin se tarkoin tietää, yhtenään niin ystävällisesti kaarsi selkäni takaa ja joka kerta siveli kädellään hiuksiani, nousin ja tanssin hänen kanssaan. Ja katso, koskaan ennen en ollut niin siivekkäin jaloin tanssinut ikäänkuin ikuisesti siniseen taivaaseen. Silmät puoleksi ummessa liikuin kuluneen päivän värihenkäyksessä, siellä, missä ilma oli leppeä, ja korkeammalla, meren yllä hämmästyttävän valkeana välkkyvässä valossa, ympäröitynä jäykillä, hehkuvilla kalliokummituksilla, uivilla puutarhoilla väreilevillä taloilla, ja korkeammalla, vielä korkeammalla! Sinne lensin, sysäyksittäin tai levitetyin siivin kuin suuri lintu, ja nimetön kaukaisuus saartoi minut kirpeällä kuohullaan. Me tanssimme, yhä tanssimme! Emme puhuneet sanaakaan keskenämme.

Kaspar oli jo, kerran kierrettyään salin kaikkien kumartaessa hänelle, poistunut peräovesta, hyräillen Toveron laulua Carmenista ja miehistön tukemana, jota johti kalabrialainen aatelismies, herra César-Marie Roux.

Agathe ja minä tanssimme.

Me yksin tanssimme vielä, kunnes sekä herra Roux että anglosaksilais-korsikalainen, joka oli tyhjentänyt takan luona Kasparin jättämän koripallon orvietoviiniä, eivät ainoastaan kieltäytyneet vetämästä gramofonia meidän yksinomaiseksi hauskuudeksemme, vaan myöskin yhdessä mitä lujimmin väittivät, että oli aika lakata häiritsemästä vieraiden unta tanssilla ja soitolla.

No niin: Hyvää yötä! Viimeisenä jätin salin.

Hämärissä portaissa suhahti haamu ohitseni. Agathe. Hän viivytteli porrasaskelmalla, minä sydämeni jyskyttäessä joitakin askelmia alempana. Sitten hän katosi. Pimeässä jäi hänen kuiskaamansa »Je vous aime» jäljelle kuin tuoksu.

* * * * *

Nukuin huonosti. Kerran harjoittelin ihan yksin Strassburgin kasarmin pihalla paraatimarssin askelia. Penkillä vartion lähellä istui ratsumestari Stulpnagel ja poltti sikaria. Hän viittasi luokseen Mariaa, joka ylpeäryhtisenä keskusteli vahdin kanssa, olisiko mahdollista toimittaa minulle tärkeä sanoma. Kun yhä polkien marssiaskelia kohotin silmäni vääpelini ikkunaan toivoen, että hän auttaisi minua ja päästäisi Marian sisään takaovesta, huomasin Doriksen. Hänen päänsä näkyi erään ikkunan alakulmassa ja heilui valon ja varjon vaiheilla, sillä ikkunanurkkaus oli puoleksi auringossa, puoleksi varjossa — hän kutoi, ja kun äkkiä, pistävän kivun tuntuessa rinnassani, huudahdin, kohotti hän päätänsä ja nyökkäsi minulle... Hypähdin vuoteesta ja kiersin valon palamaan. Huoneessa oli kylmä. Sytytin tulen takkaan, mikä toimitus vei runsaan ajan, istuuduin kirja kädessäni ja luin. Mutta en voinut istua rauhallisesti, hytisten kävelin edestakaisin ja laskeuduin viimein taas vuoteeseen lukeakseni edelleen.

Vihdoin koitti päivä, harmaa ja kylmä kuin koko öljypuumaa ikkunani alla, kuten appelsiinipuut, joiden hedelmät kätkeytyivät huurteiseen lehdistöön, ja kaikkialla oli äänetöntä kuin ihmisen viimeisen hengenvedon jälkeen, eikä hiljaisuutta elävöittänyt muu kuin majakan heikko tuikahdus taivaanrannalla.

Sitten juoksin paljain jalkapohjin, joiden alla käytävä ja portaat narisivat, ja luulenpa melkein laulaneeni. Niin minä juoksin, auringon lähetti, vielä kumeasti kohisevan meren vallasta päässyt, ja suuri lintujen jono seurasi minua.

Agathe istui vuoteessaan, kasvot vain ohuen ruusunpunamaalin peitossa — ah, hänen vaaleassa tukassaan lepäsivät madonnan kasvot kuin lippaassa!

»Olen koko yön odottanut sinua», sanoi hän. »Älä katso minua, olen varmaankin kamalan näköinen, ja vielä tässä valossa...»

Hän oli, kun juoksuni äkkiä tiettömänä oli pysähtynyt hänen eteensä, vetänyt minut syliinsä, ja nyt hän avasi vuoteen. »Voi, kuinka kylmä sinä olet, rakkaani», mutisi hän, veti peitteen päittemme yli, hautasi minut lämpöön, joka nielaisi minut.

Keksinkö mitään sanoja? En tiedä. Tämä oli aarniometsä, jossa suuret köynnöskasvit huojuivat puiden välillä ja näkymättömät eläimet kuljeksivat, ja kasvit, jos niitä kosketti, huumasivat mehunsa tuoksulla. Tyttö hihitti: »Sinä lapsukainen, ah, sitä minä arvelinkin!»

Kun hän avasi haudan ja käski minun nousta, oli kirkas päivä. Kiiruhdin portaita ylös ja äkkiä kuin varas Marian oven ohi käytävää pitkin. Huoneessani asui puhtaana aurinko, vuoteen valkoiset liinavaatteet hohtivat. Avonainen kirja tervehti minua yöpöydällä.

Heitin yöpuvun yltäni ja tarkastelin itseäni vaatekaapin peilistä — hämmästyneenä siitä, että vartaloni oli pysynyt samanlaisena ensi lemmenyöni jälkeen, hämmästyneenä kalpeista, tuskallisesti kirkastuneista kasvoistani.

Ja minä polvistuin ja puhuin:

»Ei milloinkaan enää. Kiitän sinua, Agathe, suutelen jalkojasi. Ei koskaan uudestaan!»

Omatuntoni ei liikahtanut. En katunut. Ilo täytti minut, haalea hengähdys.

XVI. LIPPU BAOUN HUIPULLA

Kun aamiaisen jälkeen koputin Marian ovelle, astui hän eteiseen valmiina lähtemään kaupungille. »Hyvää huomenta, Claus», sanoi hän ja pysähtyi eteeni. Hitaasti hän veti käsineitä käteensä, lyhyitä hansikkaita valkeasta, karkeasta nahasta. Katselin kuinka ensin toinen, sitten toinen käsi pujahti niihin: ne olivat kuin pieniä, suloisia, hieman vallattomia eläimiä, joiden kanssa olisin väsymättä voinut leikkiä.

Hän ei napittanut käsineitä.

Sitten hän kohotti päätänsä, ja huomasin, kuinka leveä oikeastaan tuo hennosti kaartuva leuka oli.

»Oletko nukkunut hyvin?» kysyin hämilläni.

»Kertaakaan en sulkenut silmiäni. Entä sinä?»

»En minäkään», vastasin — ja kauhistuin.

Hänen suuret silmänsä, jotka olivat levottomina leimunneet puolipimeässä eteisessä, suuntautuivat kova ilmeisinä, suorastaan säikähtyneinä minuun.

Ei, ei, tahdoin huutaa, sitä en tarkoittanut! En tahtonut olla julkea.

Sitäpaitsi, lisäsin heti, eihän hän tiedä mitään.