Part 17

Illallisen jälkeen päätimme l'amico ja minä vielä jonkun aikaa käyskennellä tähtien alla. Hälisevien hotellien ohi lähdimme pitkin tietä Venceen, siihen ylänkömaan kaupunkiin, jota hotellin pihalta olin illalla katsellut, kuinka se korkealle temmattuna oli kalvennut Baoun hehkuvan huipun juurella.

Bob kertoi minulle tästä kaupungista. Eläkkeellä olevien englantilaisten siirtolavirkailijoiden, keuhkotautisten ja maalarien mielipaikkana se sijaitsi tunnin matkan päässä St. Paulista; emme voineet nähdä sitä tieltä, yhtä vähän kuin Baoutakaan, mutta kylläkin lukuisan joukon valkeita huviloita ylätasangon reunalla. Bob puhui, ja sanoista, jotka erotin, tekaisin samassa hengenvedossa sadun... Oli kerran päivä, aurinko paistoi — aurinko, jonka tänä päivänä olin nähnyt ensi kerran! Hennot, nuoret naiset, jotka lukivat huviloiden pengermillä, kohosivat lepotuoleistaan, kumartuivat kaiteen yli, tarttuivat valkein käsivarsin oranssipuun tummaan lehvistöön. Hedelmä säkenöi heidän kädessään, he purasivat sitä kuin omenaa. Puutarhassa harjoitteli pieni tyttönen, selkä aurinkoon päin, silmänkääntäjien pallotemppuja mandariineilla. Hänen edessään seisoi valkopukuinen mies, kapea, hieman kumara, väsyneesti riippuvin käsivarsin, ja katseli. Hänen varjonsa makasi hänen vieressään kuin ryysyläjä. Hän oli parantumattomasti sairas. Ja hän hymyili tavallaan ylimaailmallisen tyytyväisenä... Illan lähetessä saivat kaikki tuolla ylhäällä lievän kuumeen. Ruusut kasvoivat ikkunoissa. Öisin kutsui kuuhullu meri heränneet rannoille, sekä kaukana että lähellä olevat... Itse kaupungissa oli ihmisiä, joilla oli yksinkertaiset tapansa syntymästä kuolemaan saakka — he nauroivat vieraita, jotka olivat hullunkurisia, ja katselivat kummastellen ylhäisiä.

Vencessä asui piispa. Oltiin hyvin ylpeitä sen johdosta, vaikka vaaleissa äänestettiin vapaamuurareita. Jos piispa kuoli, tuli useita muita piispoja hautajaisiin, ja olisi voinut kuvitella olevansa Roomassa. Kukoistavia naisia (heidän oli nähty juuri tulevan torin yli käsi täynnä neilikoita), herroja, jotka juuri vielä viiden aikaan olivat lukeneet sanomalehteä kahvilan edustalla, lähti yöllä äkkiä matkalle mustilla vaunuilla. Usein oli kukkaseppel arkulla. Ajurin vieressä istui mies, yllään pitkä, musta lakki, silkkihatun ympärillä suruharso. Hän oli humalassa ja toisti puoliunessa jokaisia vaunun liikahdusta... Tänne kotiutuneet maalarit noutivat paikallisradalta kauniita pariisittaria. Nämä tulivat ja menivät. Jotkut heistä tulivat toisen, jopa kolmannenkin kerran. Lapsilla oli unelmansa, jotka kestivät yhden kevään. He kätkeytyivät hotellin ympäristöön katsellakseen näkymättöminä rakastettujaan. Katoavaisuus ei ollut mikään häpeä... Jos minun pian täytyisi kuolla, niin täällä! Ei Breuschheimissä, jossa kuolemani pelkkien terveiden joukossa olisi niin yksinäinen kuin eläimen metsässä.

»Bob, luuletko, että olen keuhkotautinen?»

Hän pysähtyi, tuijotti minuun. »Oletko järjiltäsi? Kun kerron sinulle Vencestä, tulet äkkiä keuhkotautiseksi?»

»Minulla on aina iltaisin hiukan kuumeita.»

»Niinkö? Minulla myös siitä lähtien, kun tulin tänne. Vieläpä ruotsalainenkin ottaa iltaisin kuusituntisen työn jälkeen kuumemittarin esille. Uskon ilmanalan keimailuun. Kuuleppa, rakkaani, kun kuulin sairastumisestasi pelästyin tietysti. Olen kirjoittanut isällesi. Siitä et tiedä mitään. Sinulta en olisi saanut mitään järkevää tietoa. Olen lähettänyt Arno Steinbergin lääkärisi luo. Annan siis sinulle kunniasanani, että kaikki ovat minulle vakuuttaneet, ettei voi olla puhettakaan tuberkuloosista.»

Tartuin hänen käteensä: »Varmastiko?»

»Claus, kunniasanani.»

Syvään henkäisten hymyilin vasten hänen kasvojaan tarkkasin hänen silmiään, jotka keskellä yötä olivat kuin kirkas aamu metsässä, kun kaikki linnut äkkiä vaikenevat. Silloin ystäväni näytti minulle tähtiä.

Olin kasvanut yön pelossa: »_La nuit n'a pas d'amis_», ainoa kammottava sana, mitä äitini milloinkaan oli minulle sanonut. Sensijaan hän ei ollut väsynyt sitä toistamasta. Apotti Simon, joka minulle opetti muinaisten rohkeimmat vertauskuvat ja jumalten kaikki syntijutut, salasi minulta tähtikartan. Ei äitiäni mairitellakseen, vaan koska hän piti tarpeettomana ja epäkunnioitettavana halventaa taivaankappaleemme arvoa tutkimattoman maailmankaikkeuden harhateille johtavan tarkastelun avulla. »Jos alamme pohtia aurinkokuntia», oli hänellä tapana sanoa, »menetämme pian halun maalliseen perhe-elämäämme. Ainakin minun kävisi niin.» Ja minut anasti maallinen perhe-elämä niin täydellisesti, että nyt, kun Bob kohotti käsivartensa, valmistauduin niin sanoakseni kiipeämään taivaallisille alkuvuorille.

Ensimmäinen oli Sirius, joka nimellisenä nousi näkyviini kaikessa komeudessaan, sitten Kapella sulavassa suloudessaan, Castor ja Pollux (»meidän kuvamme, Claus, älä sitä unohda!» ja nopeasti suutelin ystävän kättä olallani), hallitseva Orion, josta tunsin Jaakopinsauvan, mutta Bob osoitti minulle sen sydämen: aamuruskonvärisen jättiläisauringon Beteigeuzen. Siriuksen alapuolella keinui Argo, taivaan syvyydessä purjehtiva vuori. Hypähdimme... Ja katso! maailmanavaruuden läpi muka suhisevasta jäätikkömaisemasta tuli säteilevä jumalaistarusto, soitanto, joka ihmisten mielestä oli käsittämättömän suuri ilmestys heidän pienille korvilleen. Tunsin heidät taas, veljeni! Kaikki tuo ylhäällä riippuva osoitti olevansa helposti käsiteltävä aineisto, jonka muutama sata matemaatikkoa oli äärettömyyttä katsellessaan laatinut ja jota he edelleen uutterasti pitivät kunnossa, runojen päällekirjoituksia, joukko maalarien kuvaannollisia sommitelmia, ja fyysikot puolestaan auttoivat kaukoputken avulla tekemillään mittauksilla ja ottamillaan kaasujen ja muiden ainesten kokeilla tähtiä tuntemaan olevansa meillä kotonaan.

Tuolla siis oli »Vaunu», senhän myöskin tunsin! Mutta että sen väliaisalla istui pieni ratsastaja, Alkor nimellään, kuulin ja näin ensi kerran. Ja vaunun edessä ratsasti Arkturus, mainio ratsupalvelija, jonka punakeltaista hännystakkia tuuli tuiversi. Toisinaan hän käänsi päätänsä oikealle, toisinaan vasemmalle; tuolla ratsastivat amatsonit Spica ja Denebola — turhaan hän ponnisti saavuttaakseen heidät. Millaista tietä kulkivatkaan nämä postivaunut! Kulku näytti suuntautuvan vasemmalle, mutta »metsäkoirat» juoksivat oikealle. Nyt minun täytyi vetää suora viiva vaunun takapyöristä korkeuteen, jolloin saavutin lohikäärmeen pitkän, kiemuraisen kuvion kautta pohjantähden. Kaunis se oli, mutta pian enää vain silmäys ihanaan Kassiopeiaan. Silloin olin saavuttanut taivaan huipun!

Se on W:n muotoinen, väitti Bob, mutta minusta se riippui kuin selvä M korkeudessa, nousten kaikkia muita ylemmäs, säteillen kaikkia muita kirkkaampana. »Maria!» riemuitsin salaa, »Maria! Maria!»

Pikaisesti silmäilin enää sinne, missä Andromeda ripotteli tähtijoukkoja Perseuksen eteen, kaikki koristeensa, täysin käsin heiteltyinä, ja hänen takanaan Plejadien vilisevään parveen, suurturkkilaisen Aldebaranin rouviin. Nopeasti palasin Marian tähtikuvioon. Ja Bobin täytyi myöntää minun olevan oikeassa. Kassiopeian hahmo ei ollut W, vaan kieltämättä M — ja millainen M! Purkava kuin vuoristo, leveä kuin virran kaksinkertainen suistomaa, leijuva kuin taivaallisen muuttolintuparven lento, sellainen M.

»Hän tulee varmasti», sanoin äkkiä. »Hänen täytyy tulla, kaipaukseni on liian suuri — hän on varmaan jo matkalla!»

»Kenestä sinä puhut?» kysyi Bob, hämmästyneenä äkillisestä purkauksestani.

»Mariasta.»

Hän ei vastannut. Ääneti kävelimme vieretysten. Sitten poikkesimme tieltä ja kiipesimme risukon läpi paljaalle kukkulalle. Bob sanoi: »Kaksi vuotta sitten oli tällä paikalla pinjametsä, kaunein, mitä milloinkaan olen nähnyt. Katso yksi on jätetty malliksi paikalle.» Kukkulan laella levitteli ikivanha pinja käsivarsiaan, sen alla oli hämärää kuin tuomiokirkossa, astuimme arkoina sen ympäri. Pian näimme kuun kirkkaan puron, joka värikkäiden kivien reunustamana kiireesti virtasi vuorta alas. Jatkoimme vaellusta pitkin sen rantaa.

»Claus, hän tulee varmasti», sanoi l'amico äkkiä. »Iloitsen teidän puolestanne ja myös omastani.»

Puro hypähti aidattuun puutarhaan. Suuri talo tuli näkyviin. Jouduimme leveälle, huonosti hoidetulle tielle — St. Paul tunkeili kiiltävine kattoineen kirkontorninsa ympärillä. Se oli linnantornin näköinen. Ja talojen puolustuskuntokin tuli voimakkaammin näkyviin nyt yöllä kuin päivällä, jolloin uhkuvat rinteet näyttivät aina hiukan ilkkuvan noita muureja. Niin, tämä kaupunki oli perustettu pitämään koossa ja hallitsemaan laajaa, rotkoista, talonpoikien ja kalastajien asumaa maata. Kirkkaiden valojen joukossa, jotka paloivat talojen julkisivuilla, oli vain yksi ainoa punainen. »Lady Berrickin makuuhuone», sanoi Bob.

Hän vakuutti, että tuon punaisen valon erotti hyvin kaukaa. Ja vieraat, jotka yöllä saapuivat tänne, luulivat, että se oli madamen lemmensoihtu, vaikka hänen kotinsa oli toisella puolella, kirkon vierellä. Niin lady oli aavistamattaan apuna sytyttämässä vihollisensa romanttisen maineen valoa, joka ei olisikaan voinut paremmin syöpyä vihatun poroporvarin mielikuvitukseen. Eikö ollutkin naurettavaa?

Todellakin naurettavaa.

»Hauskaa teillä on täällä alhaallakin», huudahdin, yhä nauraen, astellessamme käsikoukussa eteenpäin.

»Ja tiedätkö, Claus», sanoi Bob äkkiä, »todennäköisesti tulee Camillakin pian».

Puristin hänen käsivarttaan:

»Kuinka hauskaa, Bob. Olen iloinen. Siitähän tulee meille kaikille oikea paratiisi!»

»Niinpä kyllä», myönsi Bob. »Enpä totisesti ole pitkiin aikoihin näin nauranut.»

Sitten emme enää nauraneet. Äänettömänä ja umpimielisen vakavana hautoi kumpikin omia ajatuksiaan.

Mutta kun astuimme hotellin valopiiriin, kohotimme kumpikin yhtaikaa päämme ja hymyilimme toisillemme.

* * * * *

Ruokasalissa oli pöydät siirretty syrjään, upea renessanssiuuni ylpeili mahtavasta takkavalkeastaan, katon provencelaiset kynttiläkruunut kantoivat koukistetuissa käsivarsissaan valoja. Tusina pareja pyöriskeli rääkätyn, mutta yhä vielä helisevän pianon tahdissa.

Uunin luona istui kaksi herraa, toinen, jossa tunsin äkäisen raitiotietoverini, oli ojentanut säärensä ja suunnannut tarkkaavaisuutensa ilmi tulessa palavaan pesävalkeaan, toinen silmäili ylimielisenä hyörinää salissa, heilutellen monokkeliaan kravattineulansa edessä. Tämä liike aikaansai omituisen ilotulituksen, sillä takkavalkea sytytti neulan paksun helmen palamaan, mutta ohivälähtelevä lasi hajoitti värit.

Ilotulituksen toimeenpanija itse oli vanhasta muotilehdestä noussut, istuutuakseen ränsistyneenä ja rypistyneenä tämän uunin eteen ja sieltä tarkastellakseen nuorta polvea. Vaikutelma ei näyttänyt epäedullisella. Hän hymyili hallavanvaaleisiin, törröttäviin viiksiinsä, nyökkäili suosiollisesti, niin että tulenloimu valahti kaljulle päälaelle, jossa se joutui tekemisiin kynittyä kukonhöyhentä muistuttavan jakauksen kanssa — oikea »vieux beau», kuten ranskalaiset tuollaista yli-ikäistä nuorukaisia nimittävät. Hänen silmänsä seurasivat erästä nuorta naista, jonka sileäksi kammattu tukka yhä korosti kasvojen soikeutta, kuten hänen lyhyet liivinsä tekivät hänen voimakkaat, pitkät säärensä ja paisuvat olkapäänsä huomattavammiksi. Tanssittajan puhutellessa häntä riippui hänen katseensa jäykästi tulta uhkuvassa helmessä, jota loitsija takkatulen ääressä monokkelillaan keinotekoisesti piti elossa. Hänen tanssittajansa, ranskalainen, jonka isä mahdollisesti oli englantilainen ja äiti Korsikasta, laiha, kasvot kulmikkaat ja sairaat, piteli häntä, veti häntä kuin tahtoisi tunkeutua tuohon patsasmaiseen olentoon, joka paatuneena pyrki hänestä edemmäksi.

Ruotsalainen läheni tanssittaen isännän kapeata, mustasilmäistä rouvaa; hän vei meidät uunin luo.

Amerikkalainen, kädet housuntaskuissa, kasvot kuumuudesta tylsinä, ei liikahtanut. Vanha keikailija teki ylenmääräisen kohteliaasti tilaa, koettaen samalla pitää eksytyskuvastintaan liikkeessä. »Halloo!» kuului Kasparin anteeksipyyntö, ja hän nosti amerikkalaisen tuoleineen huolellisesti kuin nukkuvan ja laski hänet uunin nurkkaan. »Minä kohtelias — eikö niin?» kysyi hän nauraen mieheltä. Tämä murisi, asentoaan muuttamatta: »Damned madam!» Silloin Kasper kuiskasi korvaani: »Nämä kaksi täällä liikaa. Madam ei kotona, valkoinen tanssiainen Nizza. Toinen amerikkalainen vakava, miellyttävä mies, odottaa hänen kotona. Minä ensin intiaani siellä, moukka, humalainen, sitten piti ajaa vanha hupsu väkivallalla hänen talosta tänne, nyt hän naarashirveä vaania. _Rien ne va plus_, vanha aasi, naarashirvi minun.» Hän meni ja palasi heti mukanaan pullo katajanmarjaviinaa ja vesilasi, jotka hän laski amerikkalaisen jalkain juureen. »Tässä, gentleman, lohdutus.» Mies kumartui nopeasti ja otti pullon ja lasin. »Ice!» komensi hän saliin päin, »ice!» mylvi hän, »ice!» Pianonsoittaja lakkasi soittamasta, parit pysähtyivät kuullessaan huudon, keikarin monokkelin nauha katkesi — hitaasti kieri silmälasi kaunokaisen jalkojen eteen saakka. Suippohattu kädessä kiiruhti isäntä paikalle. »Ice», toisti mies osoittaen viinapulloa.

Sittenkun kaikki olivat saaneet tietää, että uunin edessä istuva amerikkalainen halusi vain jäämaljaa, alkoi pianonsoitto ja tanssi uudelleen, mutta tuo nähtävästi englantilaisen ja korsikalaisen jälkeläinen vitkasteli punastuen, hänen tanssitoverinsa oli kumartunut ja pistänyt silmälasinsa pukunsa kaarteeseen!

Se ei ollut jäänyt ruotsalaiselta huomaamatta. »Aina säästöön», sanoi hän Bobin puoleen kääntyen. »Kyllä minä sen sille yöllä pistän vaikka mihin.»

Silloin keikari kumarsi.

»Hyvä herra», kysyi hän mitä kohteliaimmin, »olisitteko niin ystävällinen ja sanoisitte minulle tuon vaalean naisen nimen —»

»Naarashirvi», vastasi Kaspar.

Keikarin korva läheni Kasparin suuta: »Kuinka?»

Hetken aikaa Kaspar tarkasteli korvaa, ennenkuin kädet suppiloksi sovitettuina kuiskasi: »Naarashirvi, kuningas Midakseni, naarashirvi. Nimitetään myös Agathe, jos tarkkaan tahto tietää.»

»Agathe? Ahaa! Oikein hyvä — Agathe!»

Menimme myöhään nukkumaan. Sitten kun Kaspar oli karkoittanut nuo molemmat liikanaiset madamin vieraat (kaikki, Tanskalainenkin, äänsivät sen englantilaisten tapaan) kaikenlaisella pilanteolla uunin luota ja heidän sijaansa istuttanut mallinsa, naarashirven, luoksemme, oli Bobin helppo ottaa puheeksi hänen toimensa vieraitten opastelijana St. Paulissa. Mutta ensin maalari tahtoi saada meiltä tietää, kuinka hän nimittäisi tämänpäiväisen maalauksensa: »Gralsburg iltavalaistuksessa» vai »St. Paul valmistautuu yötä varten». Hänen ystävättärensä selitti nenäkkäästi pitävänsä ensinmainittua parempana, jolloin maalari, odottamalla neuvoamme, päätti antaa jälkimäisen nimen. Sitten hän neuvoi naista karkoittamaan sekä vanhan keikarin että anglokorsikkalaisen uniensa kynnykseltä: »Agathe, olla varuillaan! Vanha ranskalainen väljähtynyt juusto — huh! Huono räätäli, ei paljo rahaa. Nuori ranskalainen tyhjä makkarasuoli — puh! Ei räätäliä eikä rahaa.»

»Te, parooni, kai tietää, minä suuri maalari?» kysyi hän vielä, ja kun olin myöntänyt, oli hänen kunniansa, hänen maineensa, hänen rikkautensa, kaikki, mikä antaa maalarille loistoa ihmisten silmissä, hänen puolestaan kuitattu. Nöyrästi hän tunnusti olevansa Giulietta Varin apuri ja palvelija. Harvoin hän oli istunut Giuliettan kanssa samassa pöydässä, hänen tehtävänään oli ottaa vastaan vieraita etuhuoneessa, käskystä näytellä heille St. Paulia, majoittaa heitä yksityisasuntoihin ja hotelleihin, jopa auttaa heitä lähettämään appelsiini- ja kukkakoreja rouvilleen. Harvoin osti kukaan heistä häneltä taulua. Ja mitä olivatkaan nämä maalaukset verrattuina väreiltään ja piirustukseltaan niin täydelliseen Giuliettaan! Ei mitään. Ylellisyyttä ihmisille, jotka eivät tunteneet Giuliettaa. Mutta hän tunsi. Senvuoksi: aina kun hän möi taulun, antoi hän Giuliettalle toisen. Sillä tavalla hänkin antoi lisänsä tämän naisen loistoon ja rikkauteen — »ilmaiseksi, parooni, ihan ilmaiseksi!»

»Valitettavasti», huokasi Agathe.

Hän tuijotti surullisena uuniin, ja siinä, tulenvalossa hän muistutti vanhoja madonnankuvia, jotka ovat maalatut kultapohjalle ja joiden kasvot ovat hienoihoiset, punertavat. Kaspar veti esille kellon. »Eteenpäin, naarashirvi siirtyä vuoteeseen!»

Sanaa sanomatta, hymyllään pyyhkäisten meitä, Agathe hävisi puolipiiristä uunin luota.

Nytpä kasvoi maailma suureksi ruotsalaisemme silmissä!

Madame oli joku kruununsa menettänyt kuningatar Kristina Ruotsista, ehkäisty Kleopatra, taivaallisen rannikon suuri Katarina, Provencen lady Hamilton, yhtä paljon merkitsevä kuin nämäkin, mutta niin kaunis kuin he kaikki yhteensä. Sateenvarjo ja käsilaukku mukanaan hän oli saapunut St. Pauliin, ja tänään hän oli varakas. Kiinalaiset olivat hänet keksineet, niin juuri, kiinalaiset Genuan satamassa. Silloin hän oli vielä ollut puoleksi lapsi; Mandariinit olivat keksineet hänen kykynsä, tietysti mandariinit — Giulietta ei ollut koskaan ollut halpa! Tiedettiinhän, kuinka kiinalaiset suoriutuivat rakkaudessa. Kiinalaisethan olivat maailman ensimmäiset erikoistuntijat. Sen ohella Giulietta eli yksinkertaisesti, paljoa yksinkertaisemmin kuin esimerkiksi lady Berrick, niin yksinkertaisesti kuin täällä madame Roux.

Ja madame Roux, joka oli istahtanut joukkoomme, vahvisti sen.

»Hän rakkaudesta elää kuin minä taiteesta. Juuri niin. Hattu pois! Minä hänet maalannut Kleopatrana, luonnollinen koko, mukana kultainen käärme ja kiinalainen orja. Te ymmärtää? Käärme, se on taide, kiinalainen suuri opettaja! Sitten samana päivänä panna näytteille Nizzassa kuin loordi Berrick ja lyödä loordi Berrick, lyödä kaikki Giuliettan viholliset, yhtenä päivänä, liiteiksi kuin lude, jalka päälle, valmis. Loordi Berrick hieno mies, ei mikään maalari. Leskien kähertäjä, hieroja, verhoilija, prima naisten liinavaatteet, mitä haluatte, kernaasti, multa ei maalari.»

Sillä välin kuljetti monsieur Roux pullojaan kuin ylhäisiä naisia eri pöytiin, joiden ääreen vieraat tanssin jälkeen olivat kokoontuneet. Kaspar joi valkoisia orvietoa, »_un petit vin_», sanoi madame Roux, »que _la maison réserve pour le maître_». Hän joi sitä kahden litran pullosta. Me toiset tyydyimme kevyeen paikallisviiniin. L'amico oli saanut luvan lukea erästä konerakenteita käsittelevää aikakauskirjaa ja haisteli silloin tällöin lasiani. Toisinaan tuli isäntä pöytämme viereen ja tyhjensi »hyväntahtoisella suostumuksellamme» hänen rouvallensa tarjoamamme lasin.

Kun orvietopullo taas oli loppumaisillaan, alkoi madamen kuva siirtyä historian valtakunnasta pohjoisien satujen maille. Kauniina ja vaarallisena hän lepäsi kohtalottaren hahmossa maailmantammen juurella, tunsi menneisyyden ja ennusti tulevaisuuden, pystyi lukemaan markiisi Capponin silmistä hänen elämänsä ratkaisevimmat tapahtumat tai kuuli ne hänen äänestään. Ei, hän ei ennustanut korteista, niin tyhmiä välikappaleita hän ei käyttänyt — hän kuuli, hän näki.

»Ja appelsiinit?» keskeytti hänet Bob. »Mistä ostetaan appelsiineja? Ystäväni tahtoisi lähettää niitä kotiinsa.»

Sain sen heti tietää. Mehukkaimpia appelsiineja, veriappelsiineja sai itse noukkia mère Baratin puutarhasta, ja niistä maksettiin mitä tahdottiin, yksi frangi täydestä korillisesta. Hienomakuisimmat artisokat kasvoivat la Collen luona, parsan viljelystä ymmärsi vain Vencen yliopettaja. Ihanimmat ruusut, jalot laadut, uusimmatkin, jotka eivät olleet Grassen hajuvesitehtaisiin aiottuja joukkotuotteita, menestyivät kapteeni Neil Johnsonin luona. Niin, ja sitten — oih, Kasparin oli tuskallista myöntää, se vei suolet sijoiltaan, mutta ei itse pirukaan olisi voinut sitä kieltää: satumaisimmat neilikat kasvoivat missis Perkinsin kasvihuoneissa! Joka vuosi tuli sieltä uusia ihmelapsia maailmaan, häpeällisen kauniita olentoja, suunnattoman komeita, joiden edessä kämmekät matelivat. Oi, Giuliettan täytyi nousta yhtä korkealle kuin tuo missis! Ei, tuo missis ei vielä ollut viimeinen päämäärä. Vielä korkeammalle täytyi Giuliettan nousta! Kaspar ei lepäisi, ennenkuin myös Giulietta asui palatsissa meren rannalla, puolisona imarreltu amerikkalainen miljoonamies, joka ei merkinnyt paljoa enempää kuin kassakaappi suuressa, kukkien täyttämässä huoneessa, ja ystävänä oikea herttua. Oliko tämä kuiva missis Perkins mikään puoliso Wightin herttualle? Hyi saakeli! Mutta Giulietta olisi pian niinkin rikas, ettei tarvinnut amerikkalaista miljoonamiestä puolisokseen — Wightin herttua olisi riittänyt. Nyt jo oli suoritettu kaikenlaista esityötä, jotta Giuliettalle olisi viimeinen, jyrkkä osa tiestä vapaa. Niin, se oli jo tehty. Prefekti, englantilaisen siirtolan johtavat jäsenet, suuri hotellinomistaja, joka täällä taivaallisella rannikolla valikoi ja hylkäsi, runoilijat, maalarit ja sanomalehtimiehet taistelivat julkisesti, mutta vielä enemmän salaa Giulietta-kuningattarensa puolesta. Päätaistelu suoritettaisiin pian Kasparin näyttelyn avajaisissa Nizzassa.

Mitä lähemmin maalari kosketteli viritetyn juonen yksityiskohtia, sitä selvemmäksi hän kävi. Kaikki tarkkasivat kiihkeästi hänen huultensa liikkeitä. »Tässä on puhe St. Paulin kunniasta», huusi isäntä ja työnsi hatun niskaansa. Hänen rouvansa nyökkäsi hurskaasti — hänellä oli hehkuvat silmät. Giuliettan mukana, painosti maalari, tulisi vihdoinkin voittamaan, ei vain pelkkä irstaisuus, vaan »maassa kiinni pysyvä naisen nero».

Nyt ilmaisin minäkin hämmästykseni, että madame, josta en tavatessani hänet Cagnesissa ollut tiennyt mitään, heti oli tuntunut minusta niin tutulta, että olin etsinyt häntä lapsuutenikin maasta. Riemuiten maalari tarttui käsivarteeni: »Siinä näkee, parooni, siinä näkee! Monille niin käydä. Hän aikaisimman halumme nainen, melkein ilman kasvot, vain loisto — äiti, josta huomaamatta myöhemmin tulee rakastettu. Minä myös poikana hänet tuntea, kaikki hänet tuntea, ei tiedä mistä. Nainen, kaikkitietävä, salaperäinen, katkera, maassa kiinni, taivaallinen.» Niin hän haaveili vielä kauan.

Kun hän lähdettäessä horjui, tarttui hän suuttuneena amerikkalaisen jääsankoon ja painoi sen kumolleen päähänsä. Päristen ja nauraen hän kuivaili itseään ja sitten astui kepeästi edellämme portaita ylös.

Huoneessani kävelin edestakaisin. Tahdoin kirjoittaa Dorikselle, kaukaiselle... Dorikselle, joka oleskeli ympärilläni kuin huolestunut metsä... Dorikselle, rakkaudessaan niin suljetulle, lepäävälle, vaikenevalle... Vain häntä minä rakastin! Hänessä oli elämä ja kuolema, en tunnustanut mitään rajoja. Tunsin itseni niveleksi pitkässä ketjussa. Sangot, joista elämänpuuta kastellaan, kulkivat kädestä käteen, heiluen se riippui hänen ja minun välilläni, ja me pitelimme sitä. Kuinka luotettava olikaan hänen kätensä! Rakkautemme oli työtä yksinäisyytemme niinkuin maailmankin hyväksi, jota kohtaan meillä oli velvollisuuksia, uskollisuutta ikuisen tähden, toimellista kärsivällisyyttä —

Ja joka kerta kun levitin käsivarteni kiiruhtaakseni Dorista vastaan, astui Maria ilmavin askelin väliin ja tahtoi leikkiä.

XV. KAUPUNKI TÄYNNÄ ELÄIMIÄ

Olimme sijoittuneet etelärinteelle kirkkomaan taakse, »Afrikaan», kuten Bob sitä paikkaa nimitti. Täällä otimme aurinkokylpyjä, vieläpä, vastoin lääkärin ankaraa kieltoa, heti syötyämme.

Aina kun aukaisimme silmämme, näimme yläpuolellamme arveluttavan näyn. Aurinko hehkui pystysuoraan sypresseille, muulloin niin selvästi erottuville St. Paulin vaakuna- ja kuolinpuille, jotka nyt sekavana massana huojuivat välkehtivän kirkkaassa ilmassa kuin suunnaton, kirjavin nauhoin peitetty härkä. Muuten näimme niiden kohoavan penikulmien päästä: säkenöivinä, vavahtavina, usvakehä ympärillään, tummana tulena, öljypuumaan ja etenkin vuorilinnakaupungin korkeimpana loistona, keskipäivän majakaksi korotettuina. Nyt saimme sokaistuin silmin vastaanottaa niiden iskut taistelussa taivaankehrää vastaan, itse ollen alastomina auringossa kirkkomaanmuurin ja huojuvan mäntymetsän välillä, joka ihan jalkapohjamme kohdalla vaipui syvyyteen, ja me haistoimme niiden hikeä.

»Bob», sanoin, »varo, ettet huomaamattasi vaivu uneen! Muuten painaa Taurus tuolta ylhäältä nukkuessasi kavionsa rinnallesi.»

»En nuku, Claus», vastasi hän. »Ajattelen Camillaa.»