Part 9

Odottamattoman paljon yleisöä kerääntyi vähitellen saliin ja molemmat parvet näyttivät olevan täynnä väkeä. Erään penkin alahalla salissa lavan puolella olivat kokonaan vallanneet Martta Hinnermon entiset teatteritoverit ja laumoittain tulvi Musiikkiopiston oppilaita, ylioppilaita ja muuta nuorisoa takapaikoille vastapäätä lavaa vilkkaasti rupatellen keskenään. Ilmassa tuntui kuin näistä laulajaisista olisi odotettu tavallista enemmän ja kun sitte luentosalista kajahti laulajattaren heleä äänen viritysliverrys, kirkasti odottavan kuulijakunnan kasvot iloinen hymy ja mielenkiinto jännittyi yhä korkeammalle. Vielä kilisi pari, kolme pitkää soittoa eteisessä ja väliköissä, luentosalin ovi raottui ensin kerran ja avautui sitte kokonaan. Lavalle astui säestäjänsä ja hänen apulaisensa seuraamana Martta Hinnermo hymyilevänä, kauniina mustilla karikoilla koristellussa keltaisessa silkkipuvussaan, joka sopi mainiosti yhteen hänen tummien hiustensa ja kasvojensa kanssa. Ja konsertti alkoi.

Huolimatta luonnollisesta arkuudesta ja siitä "ramppikuumeesta", joka oli Martta Hinnermon ainainen vihollinen, onnistui ensimäinen, vaativainen oopperanumero häneltä hyvin ja kovat kättentaputukset kestivät tavallista kauemmin. Yhtyipä niihin eräs "tunnettu" musiikkiarvostelijakin, niin että muuan "paha kieli", joka sen huomasi, sen johdosta kuiskasi naapurilleen, että nähtävästi laulajatar on ollut niin viisas, että on lähettänyt "rouvalle" kukkia ja varmaan nyt tulee saamaan hyvän arvostelun, kun alku on näin lupaava. Ja kun Martta Hinnermo sitte lauloi seuraavat laulunsa, niin ihastus vain kasvoi ja yleinen mielipide oli se, että hänen äänivaransa olivat ihanat ja ettei kukaan ollut odottanutkaan häneltä, joka ei ollut näyttelijättärenä kovinkaan huomattu, sellaista tunnetta esityksissä kuin minkä hän nyt osoitti omaavansa. Sanojen lausuminen vain oli epäselvä ja puutteellinen, mutta sehän oli kyllä tuonnempana korjattavissa.

Niinpä sitte ystäviä ja tuttavia oikein tulvimalla tulvi väliajalla Martta Hinnermoa onnittelemaan tämän hänen ensimäisen esiintymisensä johdosta. Kun Arolakin yritti mennä luentosaliin, niin pääsi hän suurella vaivalla tunkeutumaan väliköstä sinne sisään. Vihdoin oven suuhun saavuttuaan, näki hän laulajattaren säteilevänä ja onnellisena naisten ja herrojen ympäröimänä, joista kukin vuoroonsa koetti saada puristaa hänen kättään. Martan seurassa oli siellä myöskin Leeni, joka esitysten aikaan äitinsä kanssa oli istunut tuttaville ja taiteilijoille varatuilla vapaapaikoilla salin oikeanpuolisen oven suussa.

Ja konsertin järjestäjän, herra Fazerin kanssa innokkaasti puhelemassa näki Arola siellä Martan serkun, herra Salomaankin, joka, hänen punaisista kasvoistaan ja hermostuneesta käytöksestään päättäen, oli itse laulajatarta onnellisempi tämän konsertin hyvästä alusta. Nähtävästi tuotti tämä tapaus melkoista tyydytystä herra Salomaalle, joka koko sielullaan oli toiminut turvatakseen Martan opintomatkan rahallisessa suhteessa ja nyt piti sen ratkaisevana toiveittensa suhteen saada nähdä serkkunsa kerran vielä suurena laulajattarena ja itsensä kuuluisan laulajattaren miehenä. Tutustuessaan herra Salomaahan Martan luona oli Arola kuitenkin saanut sen käsityksen, että rahallinen kannatus herra Salomaalta oli Martalle paljon tärkeämpi kuin hänen rakkautensa ja että tuolla nimellisellä sulhasella, kun niiksi tuli, lopullisesti oli oleva hyvinkin vähän toiveita avioliitosta kauniin serkkunsa kanssa.

Vihdoin pääsi Arolakin likemmäksi. Siinä edessään kuuli hän erään nuoren säveltäjämme esittäytyvän neiti Hinnermolle ja onnittelevan häntä. Ja monet muutkin aivan tuntemattomatkin tulivat Marttaa onnittelemaan. Niinpä, kun Arolakin vuorostaan vihdoin oli päässyt puristamaan laulajattaren kättä ja lausumaan hänelle "lämpimän onnittelunsa ja suuren ihastuksensa tästä harvinaisen onnistuneesta ensi esityksestä" ja kun hän juuri oli vetäytynyt Leeniin päin häntä tervehtiäkseen, huomasi hän ihmeekseen kauppias Aavikonkin astuvan Martta Hinnermon eteen, esittäytyvän hänelle ja, kauan pudistaen hänen kättään, onnittelevan häntä. Näytti kuin tämäkin liikemies olisi ollut hurmaantunut Martta Hinnermosta, mutta ehkä enemmän hänen persoonastaan kuin laulustaan. Ainakin teki Arola tämän johtopäätöksen Aavikkoa syrjäsilmällä katsellessaan, kun tämän oli väistyttävä toisten tulijoiden tieltä, vaan kuitenkin vielä poistuessaan viivytteli ja aivan kuin ahmi silmillään avokaulaista Marttaa.

Ja Arola ei malttanut olla kuiskaamatta Leenille:

— Nyt on neiti Hinnermokin joutunut herra Aavikon "syötiksi".

Johon Leeni vain vastasi pienellä naurun korahduksella, mutta lievästi punastuen. Nuo sanansa Arola varmaankin olisi jättänyt sanomatta, jos hän olisi voinut nähdä, että tuo huomautus oli kuin neulan pistos Leenin sydämeen.

Kun sitte sähkökellot jälleen helisivät ilmoittaen toisen osaston alkavan, poistuivat onnittelijat ja niiden mukana Arolakin. Yleisö oli nyt voitettu, konsertin loppupuoli oli vieläkin onnistuneempi kuin alku ja varsinkin viritti kotimaisten laulujen esitys innostuksen ylimmilleen, niin että Martta Hinnermo, kaikinpuolin tyydytettyään kuulijansa ja itse täysin tyytyväisenä, saattoi palata kotiinsa ensimäisestä konsertistaan. Tämän tyydytyksen täydensivät vielä ne arvostelut, jotka hän seuraavana aamuna sai lukea lehdistä ja jotka, pienempiä muistutuksia lukuun ottamatta, olivat tavallista enemmän kehuvia. Martta Hinnermo oli meidän nuorista laulajattaristamme "lupaavimpia".

Mutta olipa Martta Hinnermo tämän lisäksi saavuttanut toisenkin "voiton", päättäen siitä upeasta kukkalaitteesta, joka hänelle samana aamuna tuotiin ja jonka mukana seurasi tukkukauppias Onni Aavikon nimikortti. Hieman ymmällä katsoi Martta sitä sisään kannettaessa Leeniä silmiin, joka myöskin tuijotti ystävättäreensä ja tunsi sydämensä alkavan sykkiä entistä nopeammin.

Päivemmällä tuli sitte Aavikko itse neiti Hinnermon luo käynnille, mutta silloin oli Leeni teatterissa harjoituksessa.

VIII.

Kun Arolan uusi näytelmä, jolle hän antoi nimen "Onnen unelma", oli Kansallisteatterista hänelle palautettu, vei Arola teoksensa suoraa päätä Kansannäyttämön johtajalle, joka otti hänet ystävällisesti vastaan, lupasi lukea sen niin pian kuin suinkin ja ottaa kysymyksen ratkaistavaksi heti johtokunnan ensimäisessä kokouksessa. Ja tuskin oli kaksi viikkoa kulunut, niin sai Arola tiedon, että hänen näytelmänsä oli hyväksytty ja että oli aikomus paikalla ottaa se harjoitettavaksi, koska Kansannäyttämö kaipasi uusia kotimaisia näytelmiä ohjelmistoonsa. Lisäksi oli johtaja hyväksynyt tekijän esityksen, että Leeni Saarekselle annettaisiin näytelmän päähenkilön, nuoren rouvan osa, joka oli hyvin kiitollinen ja johon Leeni ulkomuotonsa puolesta oli erittäin sopiva, vaikka kumpanenkin, sekä johtaja että tekijä, myönsi, että Leeni ehkä vielä ei ollut täysin kypsynyt sitä esittämään. "Mutta annetaan hänen koettaa", sanoi johtaja, joka myöskin toivoi Leenistä paljon, ja Arola oli päättänyt itse harjoittaa Leenin kanssa koko osan. Että tämä päätös herätti sekä kateutta että kummastusta näyttelijäkunnassa, jopa kaikellaista salaperäistä kuisketta ja ilkeämielisiä huhujakin Leenistä ja hänen suosijoistaan, se oli selvä ja sen saivat tavalla ja toisella nämä varsinkin alussa huomata tuontuostakin. Mutta kuta pitemmälle harjoitukset edistyivät, sitä suurempaa mieltymystä, jopa ihastustakin herätti tovereissa Leenin tulkinta ja ensi-iltaa alettiin odottaa suurella mielenkiinnolla. Kaikille oli kuitenkin selvä, että Leenin takana oli tekijä itse, eikä kellekään ollut salaisuus, että tämä viime aikoina vietti Leenin luona tuntikausia selvittäen hänelle pikkuseikkoja myöten koko roolin.

Se oli onnellinen aika Arolalle, kun hän näytteli Leenin kanssa kaikki tämän kohtaukset "Onnen unelmassa". Ja onnellinen oli se tavallaan Leenillekin, joka nyt oli pääsemäisillään ensimäisten suurten toiveittensa perille. Mutta milloinka on onni täydellinen? Jospa Arola vain olisi voinut katsoa syvemmälle Leenin sydämeen, niin olisi hän huomannut siellä haavan, josta tihkui verta, ja silloin hän ei olisi lukenut omaksi ansiokseen sitä, että Leeni osaansa sai niin äärettömän paljon kirpeätä, mutta hillittyä mustasukkaisuuden tunnetta, vaan, että se oli todellista, elettyä, omasta kärsimyksestä ja juuri sillä hetkellä esiin pulppuavaa. Syynä oli sattuma, — onnellinenko vai onneton, se on toinen kysymys, — mutta sattuma, joka sai Leenin valamaan oman sielunsa tähän ensimäiseen suureen osaansa ja luomaan esittämästään henkilöstä elävän, ilmielävän ihmisen.

Alma Savela — se oli "Onnen unelman" nuoren rouvan nimi — oli ollut maisterivihkiäisissä maisteri Savelan seppeleensitojatar, tuon lupaavan tiedemiehen, jolla oli ollut tavattoman monta "laudaturia" kandidaattitutkinnossaan ja joka vihittiin maisteriksi "primuksena". Alma Stoore, professori Stooren tytär, oli nuori — 17-vuotias — ja kaunis — hieno kreikkalainen profiili — ja sivistynyt, hyvin kasvatettu, maisteri Savela taas oli roteva, teräväpäinen mies, mutta talonpoikaista syntyperää. Niinkuin usein käy oli näiden nuorten elämänlangat maisterinvihkiäisissä kietoutuneet yhteen — ehkäpä rakkaudesta, ehkäpä ei. Kunnianhimoinen, professoriksi tähtäävä nuorukainen näki Alma Stooressa uraansa varten muutakin kuin mitä nuoruus ja kauneus sydämelle tarjoo, ja seitsentoista vuotias onnen unelmissa haaveksiva nuori tyttö ei tiedä elämän todellisuudesta usein enempää kuin mitä vanhemmat hänen edestään ajattelevat ja puhuvat olosuhteita ja käytännöllisiä etuja silmällä pitäen. Näin joutui Alma kihloihin maisteri Savelan kanssa ja sitte, kun tämä nopeasti oli suorittanut lisensiaattitutkintonsa ja piakkoin onnistunut saamaan professorin paikan, hänen kanssaan naimisiin. Mutta kahdessa vuodessa sen jälkeen ehti heidän perhe-elämässään jo ilmetä koko joukko niitä kahnauksia, jotka toiselta puolen hiomaton talonpoikaisluonne ja tieteellisissä töissä aamusta myöhään iltaan ahertaminen, toiselta taas perinnäinen sivistys, ja iloinen, ihanteellinen, jopa kirjallisiin yrityksiinkin taipuvainen naissydän synnyttävät, pakotettuina kun olivat avioliiton kahleissa alati olemaan rinnatusten. Ja kun sitte ilmestyi Almarouvalle hieno sielunheimolainen, häntä ymmärtävä taiteilija, niin alkoivat siteet höltyä aviopuolisoiden välillä, he loittonivat toisistaan yhä enemmän ja nuori rouva tunsi sydämensä olevan täydellisesti uuden ystävänsä, ensimäisen oikean rakkautensa vallassa. Mutta tuskin oli hän päässyt varmuuteen tästä onnestaan; kun hänen tielleen tuli toinen nainen, entinen koulutoveri, joka ulkomailla oli muutaman vuoden ajan ollut kieliopinnoltaan täydentämässä. Ja tämä nainen kietoi nyt vastustamattomalla voimalla Alman ystävän sydämen, sokaisi hänet täydellisesti, riisti hänet lopulta Almalta juuri sillä hetkellä, kun tämä jo oli miehelleen tunnustanut kiintymyksensä taiteilijaan ja aikomuksensa erota miehestään. Kun sitte taiteilija suorasukaisesti ilmoitti Almalle erehtyneensä tunteistaan ja todellisesti rakastavansa hänen ystävätärtään, oli Alma menehtyä tuskiinsa. Oliko elämä nyt enää elämisen arvoinen, kun hän oli kadottanut rakastamansa henkilön rakkauden ja miehensä, aviomiehensä luottamuksen ja kunnioituksen? Näissä tunteita raatelevassa mietteissä valvoi Alma, kun hänen miehensä myöhänä yöhetkenä kokouksesta palasi viimeisen kerran heidän yhteiseen kotiinsa. Eihän heidän välillään ollut mitään yhteistä, ei mitään sidettä, ei edes lastakaan. Palatako siis vanhempiensa luo vai jäädä kantamaan elämän ja avioliiton kahleita semmoisina kun ne ovat, pyytää mieheltään anteeksi ja olla hänen kaikesta huolimatta? Eihän todellista onnea elämässä löydy, vaan "onnen unelmaa" on kaikki, kaikki. Mutta sehän olisi valhetta, oman itsensä ja toistensakin pettämistä. Parempi siis katkaista nuo kahleet ja elää vaikka yksin. Sehän on ainakin rehellisesti tehty, syynsä sovitusta, jos nyt kerran rakkaus on rikos. Ja jäämättä miehensä luo, palaamatta vanhempiensakaan luo, niinkuin hänen miehensä esittää, päättää Alma, omat varansa kun hänellä on, elää yksin ja, koska hänellä on kirjallisiakin taipumuksia, ruveta kirjailijattareksi. Mutta suruaan haihduttaakseen ja siksi kunnes hänen avioeronsa tulee ratkaistuksi, matkustaa hän ulkomaille, Alman lyhyt lempi oli ollut vain "onnen unelma".

Tähän Arolan näytelmän aiheeseen oli Leeni syventynyt niin, että se oli muuttunut kuin hänen omaksi elämäkseen, hän oli siihen kuin kiinni kasvanut. Alma-rouvassa näki hän oman itsensä, Arola oli kuin olisi hän ollut hänen miehensä, jota hän kyllä syvästi kunnioitti ja piti arvossa kuin elämänsä tukea, mutta hänen sydämensä oli sittenkin Aavikon puolella, häneen niin omituisesti kiintynyt, että välistä oikein pelotti ajatella sitä, ja Martta oli tuo ystävätär, joka nyt oli tullut riistämään häneltä hänen onnensa herättäen hänessä juuri sillä hetkellä kauheita mustasukkaisuuden tuskia. Ja tämä kaikki oli niin kummallista! Oliko Arola edes aavistanut näytelmäänsä kirjoittaessaan, että nämä tapahtumat näin läheltä voisivat kuvastaa todellisia oloja, heidän omia keskinäisiä suhteitaan? Tuskin. Kaikki näytti sattumalta vain, sillä eihän Arola muuten olisi näyttänyt niin välinpitämättömältä kuin hän Leenistä näytti. Tahi osasiko hänkin yhtä taitavasti salata tunteitaan kuin Leeni oli koettanut omiaan häneltä salata aina viimeisiin asti.

Niin, Martta Hinnermon konsertista saakka tahi oikeammin siitä saakka, kuin Aavikko sitä seuraavana päivänä ensi kerran kävi Martan luona, alkoi vanha liekki Leenin sydämessä uudelleen hehkua, jopa hirvittävällä voimalla. Olihan hän viime kesänä jo ehtinyt tuon miehen kokonaan unhottaa tahi ainakin saanut hänen kuvansa häipymään pitkiksi ajoiksi mielestään. Olihan hän siitä huolimatta, että Aavikko uudelleen, vaikka vähemmin kunnioitusta herättävällä tavallakin, oli syksyn kuluessa osoittanut, että hän puolestaan yhtä intohimoisesti Leeniä halusi, jaksanut taistella häntä vastaan — olkoonpa niinkin, että Arolalla siinä oli hyvinkin suuri ansio. Olihan hän koettanut voittaa tuon viettelyksen asettamalla elämänsä päämäärän korkealle, päättämällä uhrata elämänsä yksinomaan taiteelle — ja senkin hän oli tehnyt Arolan avulla, häneen nojaten, hänen jalomielisiin, rehellisiin aiheisiinsa turvautuen. Mikä salaperäinen vetovoima sitte oli tuossa toisessa miehessä, jonka päinvastaiset aikeet niin selvästi tulivat ilmi? Ja mikä kamala kohtalo sai hänet tutustumaan Marttaan ja mikä omituinen salliman oikku sai Martan pyrkimään juuri heille asumaan? Nähtävästi oli Aavikko mieltynyt Marttaan, koskapa hän oli niin usein alkanut käydä Martan luona. Nähtävästi ei Marttakaan ollut välinpitämätön Aavikkoa kohtaan. Mikä hornan henki sytyttikään nämä kateuden ja mustasukkaisuuden tuskat Leenin sydämessä, kun oli nyt niin paljon muuta ajateltavaa teatterissa, kun Arola auttoi häntä kaikessa ja kun oikeastaan olisi pitänyt olla aivan välinpitämätön Marttaan ja Aavikkoon nähden, välittää viisi heistä ja siitä, mitä heidän välillään saattoi tapahtua? Mutta kaikki, kaikki kiusasi nyt Leeniä tuosta konsertista, lähtien? jopa niinkin, että hän luuli Martan käyneen sulkeutuneemmaksi häntä kohtaan ja salaavan häneltä oikeita välejään Aavikon kanssa, ehkäpä serkkunsa, nimellisen sulhasensa tähden, ehkäpä sen tähden, että tiesi Aavikon myöskin Leeniä ihailevan. Niin, Leeni tunsi, että hänen ja Martan välit olivat käyneet kylmemmiksi kireämmiksi siitä saakka kun Martan ja Aavikon tuttavuus alkoi. Ja kaikki näytti nyt niin kovin kiusalliselta, näinä sisälliset tuskat tuntuivat yhä sietämättömämmiltä. Oliko niistä tuleva loppu ja minkälainen? Tahi jos edes saisi helpotusta! Pitäisikö Arolalle paljastaa kaikki? Mutta olihan hän ennenkin jaksanut yksin kantaa ja kärsiä kaikki. Ei, parempi odottaa. Ehkä aika nytkin parantaa. Ehkä Martta kohta muuttaa pois. Ehkä hän menee naimisiinkin vielä Aavikon kanssa. —

Siinä se oli taas, se kysymys! Miksi se niin raateli hänen sydäntään? Rakastiko hän sittenkin niin paljon tuota miestä, ettei hennonnut luovuttaa häntä ystävättärelleen aivan kylmästi vai oliko se tuota sairaaloista, inhottavaa kateutta, tuota rumaa mustasukkaisuutta, jota sanaakaan ei pitäisi olla olemassa?

Nämä tunteet ne kenenkään muun aavistamatta myllersivät Leenin hiljaisessa sielussa nyt hänen valmistaessaan ensimäistä suurta rooliaan, ensimäistä ratkaisevaa esiintymistään. Ja nämä samat tunteet hän valoi semmoisinaan Alman sanoihin harjoitellessaan näytelmän tekijän kanssa kolmannen näytöksen suurta, voimakasta kohtausta. Niin, Leeni oli koko sydämellään onneton Alma itse, se nuori rouva, jonka kylmäverisesti, salaten tuskansa povensa pohjaan, oli uhrattava rakkautensa toisen hyväksi ja tyydyttävä itse, kohtalon kolhimana, elämän karkeaan todellisuuteen!

Arola puolestaan oli ihastunut Leenin tulkintaan. Näin syvää käsitystä ja hyvää esitystä hän ei ollut aavistanutkaan Leenin puolelta. Mutta hän ei aavistanut myöskään, missä Leenin tunteiden sisällinen voima sillä kertaa piili. Ja surullinen hymy oli vain vastaus Leenin kasvoilla, kun Arola lausui ilonsa saavutuksestaan ja siitä, kuinka hyvä oppilas Leeni oli. Melkein naivisti piti Arola tuon hymyn pelkkänä vaatimattoman tyydytyksen ilmauksena, kun seuraava, odottamaton tapaus yllätti hänet, herättäen hänessä melkoista hämmästystä ja antaen hänelle paljon ajattelemisen aihetta.

He olivat juuri päässeet tuon kolmannen näytöksen suuren kohtauksen lopulle sitä harjoitellessaan Leenin huoneessa, kun eteisen kello soi ja Martta palasi kotiin. Mutta hän ei tullut yksin. Eteisestä kuului puolikovaa puhelua ja sitte aukeni sieltä Martan huoneeseen vievä ovi. Leeni ja Arola jatkoivat harjoitustaan, mutta molemmat tuntuivat kuitenkin kuuntelevan. Oli kuin kaksi henkeä sitte olisi astunut sisään Martan huoneeseen ja vaistomaisesti terottaen kuuloaan, kuulivat Leeni ja Arola:

— Hän on siellä, — kuiskasi Martta.

— Ollaan hiljaa, ettei häiritä, — oli Aavikon myöskin kuiskaava vastaus.

Ja sitte narahti sohva kuin jonkun varomattomasti sitä sysäisten istuutuessaan siihen.

Leenin povi alkoi nopeammin kohota ja hänen äänensä värähdellä. Hänen oli vaikea lausua selvästi repliikkejänsä. Hän tunsi, että itku alkoi kuristaa häntä kurkusta.

Arola katsoa tuijotti häneen enemmän ihastuneena kuin hämmästyneenä.

— Mutta tämähän on suuremmeistä, — sanoi hän Leenille. — Juuri näin ovat nämä repliikit sanottavat. Tuolla lailla näyttelevät vain aniharvat taiteilijat "Jumalan armosta".

Ja Leeni lausui vielä muutamia repliikkejä yhä kasvavalla todellisen tunteen voimalla, mutta yht'äkkiä, kun toisesta huoneesta jälleen kuului muutamia puolikovasti äännettyjä sanoja ja pieni naurahdus, niinkuin Leenistä tuntui, Aavikon äänellä, viskasi hän roolivihkonsa pöydälle, puhkesi hillittyihin nyyhkytyksiin, meni ja heittäytyi suin vuoteelleen ja painoi kasvonsa päänaluseen, alkaen itkeä niin, että hänen ruumiinsa vavahteli.

— No? Mitä ihmettä nyt?... sai Arola hämmästykseltään vain sanotuksi, riensi Leenin jälessä ja vaipui polvilleen hänen vuoteensa viereen, laskien kätensä hänen vyötäisilleen. — Mikä sinulle tuli? Miksi sinä itket? Leeni! Leeni! Vastaahan edes!

Mutta Arola vain ei saanut vastausta pitkään aikaan.

— Oletko sinä sairas? Minä menen hakemaan äitiäsi ja — lääkäriä, — sanoi hän lopulta, koettaen Leeniä rauhoittaa, itse jo huolestuneena.

— Ei, et saa! — kuiskasi silloin Leeni, tarttui Arolaa kädestä ja pidätti häntä lujasti.

— Sinähän olet tänään kovin hermostunut, — sanoi Arola silloin. — Mitä minun nyt sitte on tehtävä?

— Mene pois nyt! Minä en jaksa enää, — sanoi silloin Leeni ja päästi hänen kätensä. — Mutta äitiä et saa tavata!

— Kuinka tahdot! — sanoi Arola ja nousi, yhä kovin ihmeissään tästä kohtauksesta.

Leeni kohottautui silloin ja, pyyhkien silmiään, nyyhkytti hän:

— Minä olen niin hermostunut nyt, — jatketaan huomenna. Hyvästi!

Ja hän ojensi Arolalle kätensä, nousi ja melkein ajoi hänet pois luotaan. Ja Arola täytti vastustelematta hänen käskynsä, peräytyi ääneti hänen edestään eteiseen, pukeutui ja poistui.

— Hyvästi sitte! — olivat vain Arolan viimeiset, nöyrät sanat.

Ja hän kuuli vain kuinka Leeni rutosti veti jälkeensä huoneensa oven kiinni.

Näin ymmällä, kun nyt kotiin mennessään, ei Arola ollut koskaan ennen ollut Leenin suhteen. Se oli hermokohtaus, mutta sen syy oli varmasti enemmän sielullista kuin ruumiillista laatua. Se oli selvää. Ja kun hän sitte alkoi tehdä yhteenvetoa kaikista tapahtumista ja pikkuseikoista, jotka syrjästä katsojasta saattoivat näyttää hyvinkin joutavilta, niin alkoi hän olla perillä siitä, että Leenin sieluntuskat sittenkin piilivät hyvin syvällä hänen kiintymyksessään siihen mieheen, joka sillä hetkellä oli Martta Hinnermon huoneessa.

IX.

"Onnen unelman" ensi-ilta oli tulossa. Mitä äärettömiä ruumiillisten ja sielullisten voimain ponnistuksia Leeni näinä viikkoina oli kestänyt, sitä ei tietänyt kukaan muu kuin hän yksin. Paitsi tuota yhtä ainoata hermokohtausta Arolan läsnäollessa, oli hänen onnistunut kaikilta muilta täydellisesti salata kärsimyksensä. Ja jos ne joskus vähällä olivatkin puhjeta ilmi, niin oli hänen aina helppo saada toisille uskotelluksi, että hänen hermostunut mielentilansa johtui yksinomaan liikarasituksesta, siitä voimaperäisestä työstä, jota hän teki rooliaan valmistaessaan, ja jännittävästä odotuksesta, siitä ajatuksesta, kuinka oli käyvä, oliko hän onnistuva, debyytissään ja minkälaiset arvostelut tulisivat olemaan.

Tosi seikka oli kuitenkin, että vaikka hän paljon kuluttikin voimiaan tähän työhön, jolla hän koetti peittää ja korjata sydämensä asioita, niin juuri ne häntä kalvoivat ja kiihdyttivät hänen hermostoaan lakkaamatta. Ja se taistelu, jota hän kävi itseään vastaan, rasitti häntä yhä enemmän. Hän näki kyllä selvään, että nuo sydämen asiat eivät olleet näiden kärsimysten arvoiset, että ne olivat aivan joutavanpäiväisiä, mutta sittenkään hän ei päässyt niistä voitolle. Ennen oli päässyt, vaan ei nyt. Ja hän tunsi, että hänen elämässään oli tullut jonkinlainen ennen aavistamaton käännekohta, joka oli samalla jonkinlainen umpikuja, josta ei päässyt yli eikä ympäri.

Se oli tullut niin huomaamatta. Saattoiko hän arvata, että Aavikon tutustuminen Marttaan ja hänen, lopulta melkein jokapäiväiset, käyntinsä Martan luona synnyttäisivät tämmöisen käänteen, tämmöisiä tunteita ja tuskia? Itsehän hän ennen, vaikka Aavikko häntä kovin semmoisenaan miellyttikin, oli häntä melkein kammoksunut ja sitte tuntenut tyytyväisyyttä, että hänestä pääsi irti. Vaan nyt, kun näki hänen kiintyneen Marttaan ja tunsi tuon toisen hänet saavan, heräsi hänessä tämmöinen vastustamaton halu olla antamatta häntä pois, saada pitää hänet, omistaa hänet vaikka miten, semmoisena kuin hän oli, kammoksuttavanakin. Ja tämä oli niin ilkeä, niin inhottava tunne, että hän jo itse sitä sydämessään häpesi ja sen vuoksikin salasi sitä muilta, kätki kauvas piiloon niinkuin jotakin huonolla tavalla saatua esinettä, joka sittenkin tuntui kallisarvoiselta, melkeinpä aarteeltakin. Se se sitte niin pelotti, tuotti tuskia, vaati mitä ankarinta taistelua.