Part 8

Arola alkoi keskustelun rouva Savusen muutosta Orionin kadun varrelta hänen nykyiseen asuntoonsa ja yritti kosketella hänen miehensä kuolemaa, mutta huomasi rouva Savusen tahtovan sivuuttaa ne tapahtumat ja kernaammin puhuvan tyttärestään. Tämä oli Arolalle tietysti hyvinkin mieluisa käänne, sillä hän ei toivonut mitään sen parempaa kuin saada kuulla jotakin lisää Leenin kesäkuukausista. Siitä puhelusta sai hän sitä paitsi nähdä, että rouva Savunen yksinomaan vain eli tytärtään, varten, vain ajatteli häntä ja hänen tulevaisuuttaan. Tässä äidin rakkaudessa oli hänen mielestään suorastaan jotakin liikuttavaa.

— Ette tiedä, herra Arola, kuinka tyytyväinen minä olen, että Leenini on jälleen kotona, — sanoi hänelle melkein kyynelsilmin rouva Savunen. — Minulla on niin kovin ikävä aina, kun hän on poissa.

— Ymmärtää sen. Toivottavasti tyttärenne nyt jääkin Helsinkiin.

— Se on minunkin suurin toivoni. Jospa hän nyt vain valmistuisi ja onnistuisi saamaan vakituisen paikan täällä!

— Onhan hän hyvällä alulla. Ja onhan hänellä ainakin se suuri onni, että saa asua kotonaan äitinsä turvissa.

— Niin — on — nyt, — sanoi rouva Savunen eroittaen joka sanan, luultavasti ajatellen heidän perheolojaan miesvainajansa aikana. — En minä nyt enää laske häntä semmoiselle matkalle kuin millä hän viime kesänä oli.

— Kai te, rouva Savunen, kuitenkin tapasitte Leenin joka viikko laivan täällä käydessä? — kyseli Arola.

— Kyllä, mutta sittenkin... Ei niin, että minun olisi tarvinnut missään suhteessa pelätä Leenin tähden, — minä olen niin varma hänestä, — mutta koti on niin tyhjä ilman häntä. Hän on minun elämäni ainoa päivänpaiste, — selitti rouva Savunen vakuuttavan lämpimästi.

— Leeni onkin käynyt paljon iloisemmaksi kuin mitä hän minun mielestäni ainakin keväällä oli, — lausui Arola, ja huomattuaan, että näissä sanoissa saattoi olla vähän sopimatonta, kun ajatteli herra Savusen kuolemaa, jatkoi hän: — Leeni on nähtävästi hyvin tyytyväinen merillä oloonsa, mikä luonnollisesti oli kovin virkistävää hänelle.

— Niin, kyllä hän oli tyytyväinen. Hänhän ansaitsi aika hyvin. Ja ajatelkaas, herra Arola, hän kun sai lahjaksi kokonaista viisisataa markkaa kauppaneuvos Weurlanderilta, — joka on tunnettu mesenaatti,— hänen kuultuaan Leenin taipumuksista ja halusta päästä teatteriin.

— Minä kuulin sen, — sanoi Arola iloisesti, iloiten pääasiallisesti siitä, että näin sai selvitystä siihen juttuun, joka oli häntä kauan ajatteluttanut.

"Siinä se oli se henkilö", ajatteli hän. "Sehän on vanha arvokas mies eikä sieltäpäin ole ollut mitään peljättävää Leeniin nähden. Se toinen asia koski siis jotakin toista. Ja varmaankin Leenin kuvaus on oikea. Mitään pahaa luultavasti ei sen toisenkaan puolelta ole tapahtunut. Ehkäpä tulee uutta valoa vielä siihenkin."

Ja Arola tunsi melkoista mielihyvää ja rauhallisuutta sydämessään.

— Nythän Leeni joka suhteessa sitte voi huoletta jatkaa opinnoitaan, — lisäsi hän. — Minäkin olen tarjonnut hänelle vaatimatonta apuani. Ja jos uusi näytelmäni hyljätään Kansallisteatterissa, niin tarjoan sen Kansannäyttämölle. Jos se siellä hyväksytään, niin tahdon antaa siinä erään kiitollisen roolin Leenille avajaisnäytännöksi. Ja jos se tuuma onnistuu, niin harjoitan Leenin kanssa sen osan.

— Mikä ilo Leenille! Se vasta olisi hauskaa! — huudahti rouva Savunen.

— Mitä te täällä iloitsette? — sanoi Leeni, joka samassa tuli sisään valmiiksi puettuna.

— Saanko minä kertoa? — kysyi rouva Savunen Arolalta.

— Sehän on vain toivomukseni, — sanoi Arola.

Mutta rouva Savunen kertoi sittenkin asian heti Leenille, joka iloiten keikkui äitinsä ja Arolan välillä.

— Nyt minä vain toivon, että näytelmäsi hyljättäisiin Kansallisteatterissa, — huudahti hän. — Ja minä kyllä taivutan meidän johtajamme hyväksymään sen, saat nähdä.

— Älkäämme nyt toivoko liian paljon, — tyynnytteli Arola, — sillä kaikki voi mennä penkin alle. Ajatellaan nyt tällä kertaa vain, että on syötävä vaatimaton päivällinen — vaikkapa oopperakellarissa.

Olet siis valmis?

— Kyllä. Hyvästi nyt, kulta mamma! — huudahti Leeni, halaillen ja taputellen äitiään.

Ja hyvästeltyään vei Arola, tyytyväisenä hänkin, Leenin mukanaan mainittuun ravintolaan.

VI.

Oopperakellarin puoliympyrässä soitti pieni jouhiorkesteri tuntehikkaasti raukeata napolilaista serenaattaa, kun Arola ja Leeni astuivat saliin. Keskellä salia kohosi korkea voileipäpöytä monilukuisine leikkeleineen, säilykkeineen ja muine ruokalajineen, parin, kolmen ikkunanviereisen pöydän ääressä istui jo muutamia ruokailijoita ja siellä täällä seisoskeli tarjureita pyyhe kainalossa, odotellen uusia tulokkaita.

Arolan suunnatessa Leenin kanssa askeleensa Esplanaadin puoleiselle seinustalle, seurasi heitä sinne hovimestari, joka toisen oven suusta, kädet selän takana, pitkässä mustassa takissaan tarkkaavaisena valvoi järjestystä. Huomattuaan vieraiden haluavan istua nurkassa olevaan pöytään, veti hän pöydän ulommaksi sohvasta, tarjosi sillä puolella paikat. Leenille ja asetti toisen katteen vastapäätä sitä Arolalle. Arolan valitessa päivällislajeja ruokalistasta ja neuvotellessa niistä myöskin Leenin kanssa, huomasi Leeni hovimestarin häntä silmillään mittelevän, tämä kun nähtävästi piti häntä hieman outona vieraana, ja vieno puna lehahti hänen poskilleen. Kun hovimestari sitte, määräykset saatuaan, kehoitti vieraita käymään voileipäpöytään käsiksi, jäi Leeni istumaan paikalleen ja pyysi Arolan tuomaan itselleen "sieltä jotakin".

— Minusta on niin ilkeätä, kun minua katselevat tuolla lailla, — huomautti Leeni taaskin hieman punastuen. — Tuntuu kuin en olisi puettu niinkuin pitäisi.

— Päinvastoin. Herätät vain huomiota kauneudellasi, — selitti Arola. — Mutta kyllä minä tuon sinulle, mitä tahdot.

Arolan ottaessa Leenille ja itselleen parasta mitä mielestään löysi voileipäpöydältä, ehti Leeni silmäillä muita pöytiä ja ruokailijoita. Tuttuja hän ei siellä nähnyt, mutta yksi pöytä väliä heistä, toisen ikkunan kohdalla, oli kaksi pöytää asetettu päättäin ja siihen valmistettu kahdeksan katetta monenlaisine eri juomalasineen. "Varmaankin joku tilattu päivällispöytä", ajatteli Leeni.

Pieni kylmä Fennia-ryyppy, jonka Leeni ja Arola joivat lasiaan yhteen koskettaen ja luoden samalla hymyilevän katseen toistensa silmiin, maukkaan meriäyriäiset, jotka olivat heidän molempien herkkuruokia, ja mieltä kutkuttava päivällissoitto saivat heidät kohta hilpeälle ja puheliaalle tuulelle. Varsinkin viritti hauska valssimainen duetto "Luxemburgin kreivistä" Leenin mielialan mitä parhaimmilleen, niin että hän koetti olla Arolalle kaikissa suhteissa miellyttävä pöytäkumppani. Tuota pikaa olivatkin he keskustelussaan läheisessä kosketuksessa toistensa kanssa ja heidän sananvaihtonsa kävi sitä mukaa luottavaksi, vilpittömäksi tunteiden vaihdoksi. Aivan rohkeasti alkoi Arola jo laskea luotiliinaansa yhä syvemmälle Leenin sydämeen. Siinä oli varsinkin yksi kohta, jonka perille hän tahtoi päästä ja joka hänen ensimäisestä käynnistään saakka Leenin luona oli hänen mielestään ollut kuin ilkeä, kiusoittava salakari, joka oli joko varmasti viitoitettava tahi mieluimmin kokonaan räjähytettävä tieltä pois.

— Olen usein muistellut sinun kaunista tunnelmapalastasi, Leeni, — sanoi Arola muun muassa.

— Sillä nyt ei ole mitään sen suurempaa arvoa, — vastasi Leeni.

— Eikö ole, todellakaan, sinulle? — kysyi Arola merkitsevästi. — Minulle se on kuitenkin antanut paljon ajattelemisen aihetta.

— Niin, tuota, kirjallista — semmoisenaan, — selitti Leeni.

— Mutta sisällistä — sinulle itsellesi, tarkoitan? — uteli vielä Arola.

— Ei nyt enää.

— Mutta oli?

— Oli ja meni, kuin kaunis, lyhyt kesä.

— Jälkiäkö jättämättä?

— Niin — melkein. Niinkuin siinä kerroin: ilman vakavia — aivan!

— Sano: kuka se oli? Se kiusaa minua. Ei minun pitäisi kysyä, mutta... en voi...

— Utukuva vain. Ei herätetä sitä eloon. Ei sillä ole mitään merkitystä enää. Se oli vain muuan — kiltti poika. Mutta ajatteles: minun oli sittenkin käydä hullusti hänen tähtensä.

— Kuinka niin?

— No, sen voin vielä kertoa sinulle. Sinä olet muuten ainoa, jolle olen kertonut ja voin kertoa kaikki.

— Kaikki?

— Ihan kaikki. Sinulle ja äidilleni. Omituista! Minä luotan sinuun täydellisesti. Sinä olet minulle enemmän kuin ystävä, minun toinen minäni.

— Ja kuitenkaan et sano hänen nimeään, sen "utukuvan"?

— Mitä sillä nimellä teet? Eikö ole parempi ilman sitä? Olkoon sen nimi nyt vain "utukuva".

— Olkoon sitte!

— No! Ajatteles, me matkustimme yhdessä Stettinistä Berliniin, — muutamaksi tunniksi vain. Ja minä kun en pyytänyt siihen kapteenilta lupaa, — en ymmärtänyt tuhmuudessani, ettei laivan henkilökunnasta kukaan saa mennä maihin ilman päällikön lupaa. Sitte kun tulin takaisin, kuulin, että kapteeni oli kaivannut minua. Menin heti suoraa päätä kapteenin luo ja kysyin, mitä hän tahtoi. Kapteeni kysyi vuorostaan, missä olin ollut, ja kun kaikessa viattomuudessani selitin asian laidan, niin sanoi hän vakavasti: "Tietääkös Leeni, että minä voin rangaista Leeniä hyvinkin ankarasti purjehdussääntöjen mukaan?" — "En minä tiedä", vastasin minä. — "Minä voin, esimerkiksi, jättää Leenin tänne maihin", sanoi kapteeni. Minä pyysin sitte vain ihan rauhallisesti anteeksi ja sanoin, että "kapteeni tekee sitte kuinka kapteeni tahtoo, mutta en minä niin olisi menetellyt, jos olisin sen tietänyt." — "Olkoon nyt sitte tämä kerta ja Leeni saa mennä", — sanoi silloin kapteeni. — Minä kiitin ja niiasin enkä voinut olla hymyilemättä. — "Tuo minulle nyt sitte kahvia leivän kanssa!" — huusi vielä jälkeeni kapteeni, kun olin poistua. Ja kyllä muut tytöt hämmästyivät, kun sen sijaan, että olisivat nähneet minun itkusilmin tulevan takaisin, kuulivat suustani naurunsekaisen huudahduksen: "Kapteeni tilasi kahvia leivän kanssa hyttiinsä."

Ja tämän kertoessaan nauroi Leeni sydämensä pohjasta, saaden Arolankin nauramaan ja unhottamaan, mistä alkujaan oli ollut kysymys.

— Sinä näyt todellakin olevan kaikkien suosikki, — sanoi Arola. — Eikä kumma. Otat asiat aina niin viattomalta kannalta.

Silloin astui saliin yhdessä ryhmässä ja äänekkäästi puhellen joukko herroja, jotka hovimestarin ohjaamina suuntasivat askeleensa Arolan takana olevaan kahdeksalle hengelle varattuun pitkään pöytään. Arola ei ollut ensin kääntänyt huomiotaan tulokkaihin, vaan kun hän yht'äkkiä näki Leenin punastuen nyökäyttävän jollekin päätään, katsahti hän hieman taakseen ja huomasi uusien vieraiden joukossa hymyilevänä herra Aavikon, joka nähtävästi, Leenin huomattuaan, oli hänelle kumartanut. Samalla kuuli hän Aavikon antavan määräyksiä hovimestarille ja kehoittavan seuralaisiaan valitsemaan paikkansa sekä sanovan: "Minä istun siis itse tähän pöydän päähän, niin näen kaikki." Tästä teki Arola sen johtopäätöksen, että Aavikko toimi isäntänä ja että muut herrat, jotka kaikki näköjään myöskin olivat liikemiehiä, olivat hänen kutsuvieraitaan.

Näiden uusien ruokavieraiden tulo teki Arolaan ja Leeniin hiukan tympäisevän vaikutuksen ja heidän jo niin hyvään vireeseen päässyt keskustelunsa katkesi vähäksi aikaa kokonaan. He katselivat vain alla päin lautasiinsa jotakin itsekseen miettien, odottaessaan tarjurin tuovan heille uutta ruokalajia.

Ensimäisenä loi Arola silmänsä ylös ja kysäsi Leeniltä:

— Mitäs sinä nyt noin mietit?

— Että pitipäs noidenkin juuri nyt tulla! — vastasi Leeni, katsahti uusien vieraiden pöytään ja satutti heti katseellaan Aavikon silmiin, joka vähä väliä oli tarkannut häntä ja nyt jälleen nyökäytti hänelle päätään. — Ja _hän_ vielä istuu kasvot tänne päin tirkistäen minuun, — lisäsi siihen Leeni melkein vihan punan noustessa hänen poskilleen.

— Muutetaan paikkoja! Istu sinä minun paikalleni, minä käyn sohvaan! — esitti Arola.

— Olisi se oikein huomattava mielenosoitus, — sanoi Leeni ja hieman teennäisesti naurahti, mutta jäi paikoilleen, siirtyen vain sen verran, että sai kasvonsa peittymään Arolan pään taakse.

— Mitäpä me muuten hänestä välitämme, — jatkoi Arola. — Syömme ja menemme kahvin juotuamme tiehemme.

— Niin, — oli vain Leenin vastaus.

Ja kun tarjuri samassa toi heille uudet, kuumat lautaset ja linnun paistin, niin kävivät he jälleen puhellen syömään, koettaen olla vähääkään välittämättä Aavikosta ja hänen vieraistaan.

Mutta kaikesta huolimatta oli heidän olonsa nyt hieman tukala ja entinen hilpeys oli poissa, sillä ajatukset olivat kumpaisellakin toisaalla. Leeni tunsi, että hän oli Aavikon ja hänen toveriensakin huomion esineenä, ja Arola ei malttanut olla kerran ja toisen vilkaisematta ikkunaan nähdäkseen samalla vähän taakseenkin. Tuntuipa heistä jonkun ajan kuluttua, että tuo uusi pöytäkunta heistä keskenään jotakin kuiskailikin. Tämä antoi Arolalle aihetta seuraavaan huomautukseen, jonka hän koetti sanoa mahdollisimman kovalla äänellä:

— On se kuitenkin kummallista, mikä suuri ero sivistyksessä on ulkomaalaisten ja meikäläisten välillä. Ei missään maailmassa sillä lailla julkeasti töllistellä toisiin ihmisiin kuin täällä.

Leeni naurahti vain vastaukseksi pilkallisesti saaden aikaan pienen korahduksen kurkussaan.

Luultavasti oli Aavikon vieraspöydässä, puheen juuri silloin hiljettyä, joku lähempänä istuja nämä sanat kuullut, koska sieltä päin lähti pari merkitsevää rykäisyä. Mutta kohta sen jälkeen alkoi puhelu liikemiesten kesken taas käydä äänekkäämmäksi aineen varmaan kääntyessä toiselle tolalle. Ja lyhyen väliajan jälkeen alkoivat samassa soittokunnan viulutkin uudelleen soida ja vetivät puoleensa ruokailijain mielet "Anitran tanssin" tahtien mukaan.

Näin edistyi Arolan ja Leenin päivällinen kahviin, johon Arola Leenin mieltä noudattaen tilasi anisette-likööriä. Melkein samaan aikaan ilmestyi Aavikon pöytään, muita viinejä sivuuttamalla, heti shampanja ja ilo tuntui siellä silloin jo olevan aika korkealla. Kaikesta päättäen siellä jostakin erikoisesta syystä juhlittiin.

Koska Leeni yhä edelleenkin näki olevansa Aavikon huomion esineenä, vaikka hän niin paljon kuin suinkin koetti olla antamatta Arolalle aihetta sitä aavistaa, alkoi hän vähitellen tehdä pieniä poislähtövalmistuksia kuin, esimerkiksi, ottamalla hansikkaansa pöydälle. Tämän Aavikko Leeniä tarkatessaan huomasi ja juhlahumussa kun oli, pälkähti hänen päähänsä äkkiä ajattelematon teko. Hän kutsui tarjurin luokseen, käski hänen tuoda lisää yhden tyhjän shampanjalasin, kaatoi sen täyteen kylmää, poreilevaa Pommery'tä ja osoitti sen vietäväksi tarjottimella Leenille, pitäen sillä välin kädessään oman shampanja-lasinsa, hänen pöytäkuntansa uteliaana seuratessa asian menoa. Kun tarjuri toi lasin Leenille, joka ei ollut aavistanut koko hankkeesta mitään, joutui hän aivan ymmälle ja punastui korviaan myöten, luoden katseensa Arolaan.

— Mitä se on? — kysyi neuvottomana myöskin Arola ja katsoi otsa rypyssä tarjuriin.

— Kauppias Aavikko lähetti sen neidille, — vastasi tarjuri, seisoen yhä tarjotin Leenin edessä.

— Minä en ymmärrä, — sanoi silloin Arola kovasti ja kääntyi Aavikon pöytään päin, josta kaikki silmät olivat heihin suunnatut; — viekää se paikalla takaisin! — lisäsi hän sitte, kääntyi jälleen ja syrjäytti tarjottimen Leenin edestä niin rutosti, että shampanjaa läikähti lasista iso joukko tarjottimelle.

Tarjuri vetäytyi syrjään.

— Sinähän _et_ sitä tahdo? — kysyi Arola Leeniltä, nousten samalla paikaltaan.

— En — tietenkään, — sai Leeni loukattuna vastatuksi ja katsoen maahan.

Sillä välin oli Aavikko noussut paikaltaan ja lasi kädessä tullut Arolan eteen.

— Minä pyydän anteeksi! — lausui Aavikko. — Saanko esitellä itseni: — kauppias Aavikko. — (Samassa siirsi hän lasin oikeasta kädestään vasempaan kuin antaakseen kättä Arolalle, mutta tämä ei sanonut nimeään eikä ojentanut kättään.). Pyydän anteeksi, mutta en suinkaan ole tahtonut loukata. Olisin vain halunnut juoda sovintomaljan vanhan tuttavani Leeni Saareksen kanssa. Siinähän toki ei mitään pahaa liene?

— En ymmärrä, ettei teillä tämän enemmän ole ihmistapoja, — kiehui vihasta Arolan vastaus. — Jos teillä on jotakin anteeksi pyydettävää neiti Saarekselta, niin pitäisi teidän siihen paremmin osata valita aika ja paikka. Tällä tavoin menettelemällä olette kuitenkin vain vielä enemmän loukannut neiti Saaresta ja samalla myöskin minua. Tehkää niin hyvin! — lisäsi siihen vielä Arola, viitaten samalla Aavikkoa poistumaan.

— Pyydän sitte vielä kerran anteeksi, — sanoi Aavikko hieman kumartaen Arolalle ja, kääntyen Leeniin, jatkoi hän: — Sinulta myös. En tietänyt sinun olevan nyt herra kirjailijan käskettävänä. Mutta olkoon! Ehkä vielä kauppaasi kadut! Sittepähän nähdään! Juon maljasi kuitenkin.

Ja samalla tyhjensi hän yhdellä siemauksella lasinsa.

— Mikä röyhkeys! — sai Arola vain sanotuksi.

— Mennään jo! — sanoi Leeni, kääntyen kuin tulessa paikallaan.

Aavikko palasi hymyilevänä, mutta hieman nolona ja kalpeana takaisin pöytäkuntansa luo, jossa vallitsi hyvin erilainen mieliala. Toiset kuiskasivat, toiset hymyilivät, toiset koettivat olla vakavia. Arola pyysi puolestaan heti saada suorittaa laskunsa ja koetti tyynnyttää Leeniä, joka ei tietänyt, mitä tehdä, minne luoda silmänsä. Tämä välikohtaus oli tapahtunut kuitenkin herättämättä yleistä huomiota ja ääneti poistuivat Leeni ja Arola salista. Mennessään kuulivat he, että Aavikon pöydässä alkoi jälleen vilkas, äänekäs puhelu.

* * * * *

— Onpas se koko — moukka! — olivat Arolan ensimäiset sanat, kun he olivat tulleet kadulle.

— Oli tietysti juonut liikaa, — vastasi Leeni varovasti.

— Tuommoinen tapa ei ole millään puolustettavissa, — kähisi Arola edelleen.

— Ei tietenkään, — myönsi Leeni pahoillaan, — sitä en sanokaan. Näin vielä pilasi kaikki, — koko, huvini. Hyvä, että hän ainakin heti pyysi, anteeksi — meiltä molemmilta — kaikkien kuullen.

— Jos se nyt sillä sitte on sovitettu? Muualla maailmassa vaadittaisiin semmoisesta teosta kaksintaisteluun. Mutta tuolle miehelle se olisi liika suuri kunnia. Häntä ei voi kohdella muuten kuin halveksimana, — lausui Arola mielipiteensä tietämättä oikein, miten menetellä tämän johdosta.

— Parasta unhottaa, — sanoi siihen vain Leeni.

Ja sitte he läksivät kulkemaan ääneti Bulevaardia pitkin kumpikin omissa mietteissään. Leenin sydämessä risteilivät omituiset tunteet tuota miestä kohtaan, joka aikoinaan oli sen niin kummallisesti saanut sykkimään, melkeinpä kietonut rohkeudellaan. Arolassa taas myllersivät Aavikkoa vastaan vihan, ylenkatseen, kateuden tunteet, sillä kaikesta huolimatta näki hän selvästi, että Leeni kantoi sydämessään aivan selittämätöntä myötätuntoa häntä kohtaan ja että tämä edelleenkin taisteli omistusoikeudesta Leeniin nähden, ehkäpä vieläkin rajummin nyt, kun hän näki Leenin hänen, Arolan, seurassa. Ja näiden tunteiden tähden ei puhe enää Leenin ja Arolan kesken ottanut sujuakseen. Tunnin ajan he kuitenkin vielä sen jälkeen kävelivät Bulevaardilla edestakaisin, silloin tällöin jollakin lyhyellä lauseella ilmaisten mielipiteensä tuosta heidän päivällisilonsa lopettaneesta tapahtumasta. Ja melkein kuin yhteisestä, vaikka äänettömästä sopimuksesta saattoi Arola sitte Leenin Annankadulle hänen asuntonsa valtakäytävän eteen, puheli siinä vielä muutaman sanan hänen kanssaan, kiitti ja sai kiitokset yhdessä olosta ja erosi hänestä.

Molemmilla oli kuitenkin sama ajatus mielessä: tuoko mies oli sittenkin vielä ratkaiseva Leenin kohtalon?

VII.

Yliopiston juhlasalissa olivat lamput sytytetyt ja vähin erin alkoi konserttiyleisöä saapua Martta Hinnermon ensimäisiin laulajaisiin, jotka olivat jo parin viikon ajan olleet sanomalehdissä ilmoitetut ja joita nuoren laulajattaren ystävät ja tuttavat odottivat suurella mielenkiinnolla.

Martta Hinnermo oli marraskuun alussa palannut kotimaahan ja saanut huoneen Leenin äidin asunnossa niinkuin oli toivonut. Siellä hän oli ahkerasti vielä valmistanut konserttiohjelmaansa ja molemmat ystävättäret olivat siellä yhdessä viettäneet hauskaa kotielämää Leenin käydessä säännöllisesti oppitunneillaan ja teatterissa.

Arola ei ollut pariin viikkoon noiden oopperakellarissa ikävästi päättyneiden päivällisten jälkeen käynyt Leenin luona ja vasta sanomissa ollut ilmoitus neiti Hinnermon konsertista antoi hänelle sysäyksen mennä Annankadulle. Siellä hän rouva Savusen pienen huoneiston sisustuksessa heti huomasi suuria muutoksia. Ovi molempien huoneiden välillä oli avattu, pianiino siirretty neiti Hinnermon huoneeseen, jolla samoin kuin Leenin oli viihtyisä, kodikkaan lämmin, mutta taitelijattaren pyrkimyksiä kuvastava leima, ja ilmassa liiteli kuin raikas tuulahdus ulkomailta, kun Arola istui molempien neitosten seurassa, puheli Martta Hinnermon kanssa hänen matkastaan, opinnoistaan ja konsertistaan, ja hän itse mielikuvituksessaan oli mukana Europan suurkaupunkien teattereissa, joista hän nyt mielikseen sai vaihtaa vaikutelmia nuoren laulajattaren kanssa. Leeni puolestaan istui vain ja kuunteli heitä ihastuneena, ajatellen itsekseen, milloinka hänenkin vuoronsa oli tuleva päästä ulos maailmaan, saada hurmaantua kaikesta suuresta ja kauniista ja ehkä vielä itsekin hurmata muita.

Kotoisista oloista keskustellessa tuli puhe Arolan ja Leenin välillä vielä kerran tuosta päivällisestä, josta Leeni oli kertonut neiti Hinnermollekin. Martta ihmetteli suuresti herra Aavikon menettelyä ja Leeni katseli hieman levottomana Arolaa, odottaen, miten hän nyt tämän pitkän poissaolon jälkeen asiaan suhtautuisi. Arola oli kuitenkin aivan tyyni ja välinpitämätön, selittäessään sen, mitä päivällistä seuraavana aamuna oli tapahtunut, näin:

— Se on totta. Unhotin kertoa Leenille, — puhui hän, — että tuo herrasmies oli käynyt minua tapaamassa seuraavana aamuna. Mutta olin silloin poissa. Päivällä tuli häneltä sitte kirje, jossa hän vielä kerran pyysi anteeksi minulta tekoaan.

— Niinkö?! — lausuivat Leeni ja Martta ihmettelynsä kuin yhdestä suusta.

— Olihan se sitte ainakin hyvin tehty, — jatkoi vielä Leeni.

— Todistaahan se, että hänellä on kuitenkin jonkun verran älyä, — sanoi puolestaan Martta Hinnermo.

Arola hymähti ja odotti vielä hetkisen, että Leeni sanoisi jotakin. Sitten lausui hän:

— Mutta olisihan hänellä sitte vielä pitänyt olla niinkin paljon älyä, että Leeniltäkin, jota hän ehkä pahiten loukkasi, olisi käynyt anteeksi pyytämässä. Vai ehkä hän on käynytkin?

— Ei, — vastasi siihen Leeni vain lyhyesti ja punastui.

— Niin. Olisihan hänen pitänyt se tehdä, — lausui Martta mielipiteensä.

— No, siihen asiaanhan minulla oikeastaan ei ole mitään puuttumista, — sanoi vielä Arola ja oli melkein tyytyväinen kuulemastaan, ettei "tuo herrasmies" ollut Leenin luona käynyt.

Tällä Arolan käynnillä Leenin kodissa oli muuten ollut jonkinlainen viileä virallinen leima ja sieltä lähtiessään oli hän hyvästellessään vain sanonut, että "neiti Hinnermon konsertissa sitte taas tavataan".

Nyt oli hänkin siis yliopiston eteisessä kukkavihko kädessä, joka hänellä puolestaan oli aikomus antaa nuorelle, lupaavalle laulajattarelle hänen ensimäistä kertaa esiintyessään konserttilavalla. Hänen vihkonsa, joka oli vaatimaton, mutta sievä neilikkakimppu, oli yhteensidottu tuuhealla niinisolmulla ja kuoreen, joka riippui sen läpi pistetyssä rautalangassa, oli hän pannut nimikorttinsa. Nähtyään, että jotkut toiset, jotka myöskin kantoivat käsissään kukkavihkoja, menivät oikeanpuoliseen välikköön ja sieltä juhlasalin viereiseen luentosaliin, josta konsertinantajat tulevat lavalle, meni Arolakin sinne, arvellen neiti Hinnermon ehkä jo olevan siellä. Mutta niin ei ollut. Hän näki siellä vain muutamia tuntemattomia naisia, jotka asettivat kukkansa pulpeteille ja laski, että sinne oli tullut jo toistakymmentä eri laatuista ja eri suuruista kimppua. Enempää miettimättä ja odottamatta laulajattaren tuloa jätti Arolakin sinne neilikkansa ja poistui, päätettyään mennä neiti Hinnermoa onnittelemaan, niinkuin on tapa, väliajalla.