Part 10

Ja tämä kaikki tapahtui juuri siihen aikaan, kun oli kysymyksessä astuminen taiteilijan uralle, suuri kaunis, ihanteellinen päämäärä kangastamassa, silmiä häikäisemässä tuolla korkealla. Toisessa huoneessa, aivan vieressä ja ihan sietämättömän usein, tuo toinen, joka ennen oli hänen sydämensä kietonut, mutta nyt tuntui käyneen häntä kohtaan kokonaan välinpitämättömäksi ja vain mielisteli Marttaa, jopa varmasti oli voittanutkin hänet ja nauraen, iloiten vietti tuntikausia hänen seurassaan, — toisessa hän itse rooliinsa syventymässä sen parissa, joka häntä usein ennen jo oli innostuttanut ihanteellisiin pyrkimyksiin, joka häntä opasti, johti ja tuki nytkin ja joka oli myötätuntoinen häntä kohtaan kaikessa, niin, ehkäpä rakastikin häntä, vaikka ei sitä vielä ilmaissut hänelle oikein, kun hän itse puolestaan oli häntä kohtaan näin kylmä ja tyly. Kiitollinen tälle hän kyllä oli, mutta muuta ei. Tuntuipa nyt lisäksi, kuin se myötätuntokin, joka jo oli ollut kasvamassa hänessä itsessään tätä suojelijaansa kohtaan, olisi alkanut haihtua, jopa välistä harmitti, että hän tulikaan käymään hänen luonaan ja teki mieli usein käskeä hänet pois, kun hän viipyi liian kauan.

Vihdoin kiusasi vielä sekin, että tämä edelleenkin niin hienotunteisesti suhtautui häneen, ei suuttunut huonosta kohtelusta eikä tylyistä sanoista, ei kysellyt mistään, ei niistä asioista, joista kuitenkin olisi tehnyt mieli puhua sydäntään keventääkseen, ei koskaan lausunut pahaa tuosta toisesta, melkeinpä karttoi enää mainita hänen nimeäänkin ja aina vain ajatteli hänen debyyttinsä menestystä, innostuneesti puhui hänen tulevaisuudestaan, miltei huolehti siitä enemmän jo kuin hän itse. Se jo ihan vaivasi häntä, kaiveli mieltä.

Ja tämä tämmöinen sisällinen ristiriita kävi lopulta aivan ylivoimaiseksi. Jospa jo pian tulisi se "ensi-ilta", niin kaikki ehkä päättyisi. Muuten tässä ihan menehtyy.

Ja se "ensi-ilta" tuli.

* * * * *

Tämä Kansannäyttämön kotimainen ensi-ilta oli vallan vaatimattomasti ilmoitettu. Suurta huutoa ja hälinää ei siitä etukäteen pidetty. Eihän sitä muuten tekijän nimikään ansainnut. Paremman puutteessa saattoi hänen "Onnen unelmansa" nyt kelvata ohjelmistoon. Muuten siihen vaikutti varmasti se, että nuori näyttelijättären alku sattui olemaan johtajan suosiossa ja kun hänelle saattoi antaa hyvän kokeiluroolin, niin sopi lyödä "kaksi kärpästä samalla lyönnillä". Ilmoituksessa näin ollen oli lihavilla kirjakkeilla painettu, että "Alma Savelan osassa kokeilee neiti Leeni Saares" ja se luultavasti herättikin paljon enemmän mielenkiintoa ja huomiota kuin Ensio Arolan "Onnen unelma".

Vanhan ylioppilastalon eteisessä seisoi kassan kohdalla melkoinen jono lippujen ostajia ja molemmin puolin salia jättivät jo tulijat vaatteensa säilytettäviksi, kun tekijä huomaamatta pujahti parvelle, jossa hän tahtoi olla näytelmäänsä katsomassa välttääkseen joutumasta tuon tavallisen turhanpäiväisen esillehuudon uhriksi. Leenille ja muille näyttelijöille oli hän pääharjoituksessa sanonut, että juuri viimeksimainitusta syystä ei halunnut olla ensimäisessä näytännössä läsnä. Parvelta saattoi hän nyt kuitenkin hyvin kaikessa hiljaisuudessa seurata kappaleensa esitystä ja varsinkin Leenin ensimäistä esiintymistä tavallista vaativammassa osassa.

Ilokseen näki Arola, että yleisöä tuli hyvänlaisesti, vaikkei täyttä huonetta, mikä olisi ollut liian harvinaista Kansannäyttämön torstai-illan näytännössä. Tuolla vasemmalla eturivien puolella huomasi hän sitte Leenin äidin ja käytävän toisella puolella istuivat rinnakkain Martta Hinnermo ja kauppias Aavikko. Muitakin tuttavia löysi hän vielä kiikarillaan katsoessaan ja varmoina sijoittuivat vähää ennen esiripun nousua paikoilleen sanomalehtiemme teatteriarvostelijat.

Ja sitte alkoi esitys. Arola, jonka sydän siihen saakka oli ollut aivan rauhallinen, alkoi levottomasti sykkiä, kun hän kuuli ja näki nyt Leenin Alman ensimäisissä kohtauksissa. Hän suorastaan ällistyi siitä, kuinka teennäisesti Leeni puhui ja esiintyi, hän, joka pääharjoituksessa alunpitäen oli tavannut oikean sävyn ja saanut esille vilpittömät tunteet. Esiintymiskuumeko tyttö raukan näin oli muuttanut? Osaksi kyllä, mutta oikean vastauksen tähän kysymykseensä tekijä olisi saanut, jos olisi tietänyt, että Leeni, vähää ennen esiripun nousua, oli pilkistänyt sen katselureiästä katsomoon ja siellä edessään heti paikalla huomannut juuri Martta Hinnermon ja herra Aavikon.

Eipä syyttä kättentaputukset ensimäisen näytöksen jälkeen olleet laimeat. Tämän johdosta Arolan jo teki mieli mennä näyttämön puolelle Leeniä rohkaisemaan, ilmoittamaan, että hän itse olikin näytännössä läsnä. Mutta omituinen välinpitämättömyys, valtasi hänet sitte yhtäkkiä ja hän ajatteli: "Käyköön kuinka tahansa, eihän asiaa kuitenkaan saa autetuksi, ellei Leeni itse ole oikeassa vireessä". Silloin muisti hän, että oli antanut määräyksen toimittaa kukkalaitteensa Leenille viimeisen näytöksen jälkeen. Nyt hän muutti mielensä, hypähti paikaltaan, juoksi alas ovenvartian luo ja käski antamaan kukkansa toisen näytöksen jälkeen. Siten toivoi hän ainakin vähän voivansa rohkaista Leeniä kolmatta näytöstä varten, ellei toinenkaan onnistuisi paremmin kuin ensimäinen.

Mutta toisessa näytöksessä tapahtuikin jo huomattava käänne. Leeni oli voittanut itsensä ja voitti vähitellen katsojatkin puolelleen. Lauseet kaikuivat täysipainoisina, ilmeet olivat elävät ja puhuvat, liikkeet vapaat ja luontevat. Arola puolestaan oli jo hyvin tyytyväinen ja hän hengitti aivan rauhallisesti. Nousukin näytelmässä oli kylliksi mukaansa tempaava ja kun esirippu toisen näytöksen jälkeen laski, putoilivat taputukset melkoisen voimakkaina, varsinkin kun Leeni toistamiseen tuli kiittämään ja sai Arolan kukkalaitteen. Nyt tämä oli jo melkein varma Leenin menestyksestä, josta hän huolehti enemmän kuin oman kappaleensa onnistumisesta.

Kolmas näytös todellakin sitte toi nuorelle näyttelijättärelle täydellisen voiton. Varsinkin tuli se suuri kohtaus, jonka aikaan Leenin kodissa, hänen sitä Arolan kanssa harjoitellessa, Martan ja Aavikon viereiseen huoneeseen tullessa, hänelle oli se itkupuuska sattunut, niin syvästi, niin vaikuttavasti tulkituksi, että Arola oikein läähättäen seurasi esitystä, peläten Leenin todellakin jälleen vaipuvan maahan. Mutta kun tämä kohtaus onnellisesti oli viety perille, puhkesi yleisökin, esiripun ylhäällä ollessa, käsiään paukuttamaan, ja kiikariinsa näki Arola, jonka sydän ilosta sykähteli, että oikea voitonriemu kuvastui Leenin kasvoille, kun hän suonenvedontapaisesti pusersi nyrkkejään poveaan vastaan, jossa nuo Almarouvan kauheat lemmen ja mustasukkaisuuden tunteet repivät ja raatelivat häntä itseäänkin. Hän oli vielä kerran ja — nyt yleisön edessä — jaksanut hillitä itseään, painaa tuskansa ihmisten silmiltä piiloon, voittaa oman itsensä, ja tällä esityksellään hän nyt lopullisesti ja täydellisesti voitti katsojatkin, hankkien samalla melkoisen voiton tekijällekin. Kun näin kappale sitte onnellisesti päättyi, olivat suosion osoitukset Leenille pitkät ja vilpittömät, ja ne kukat, jotka hän nyt sai ja joiden joukossa olivat Martan ja kauppias Aavikon antamat, yleisön mielestä nähtävästi hyvin ansaitut. Vaadittiinpa sitte tekijääkin esille, mutta näyttämöltä ilmoitettiin, ettei hän ollut teatterissa läsnä.

Arola ei nyt kuitenkaan, näytännön päätyttyä, malttanut olla menemättä näyttämön puolelle Leeniä ja muita esiintyjiä kiittämään. Hän melkein syleili Leeniä siellä, sanoi kaiken ansion olevan hänen ja toivotti samalla hänelle suurta tulevaisuutta Iloiten Leenin menestyksestä oli siellä rouva Savunenkin ja kohta tulivat sinne Leeniä onnittelemaan Martta ja kauppias Aavikkokin. Jälkimäinen esitti että kaikki yhdessä menisivät Fenniaan syömään illallista, mutta siitä Leeni jyrkästi kieltäytyi syyttäen ääretöntä väsymystä. Ja tämä olikin aivan silminnähtävä. Leeni oikein herpaantui lopulta pukuaitiossaan istumaan ja hänen äitinsä katseli häntä huolestunein silmin. Kauppias Aavikko vei kuitenkin Martta Hinnermon mukanaan illastamaan, Arola taas odotti Leenin valmistumista ja sijoitti hänet hänen äitinsä kanssa ajuriin, joka vei heidät kotiin. Ja yksin palasi hän melkoisen tyytyväisenä omaan asuntoonsa.

Seuraavan päivän sanomalehtiarvostelut valoivat kuitenkin kuin kylmää vettä Arolan niskaan. Hänen näytelmänsä oli muka vain vanha varistettu keitos. Samaa aihetta oli muka käsitelty monta kertaa ennen ja tekijältä puuttui kokonaan persoonallisuuden leima, luonteet eivät olleet selvästi hahmoitellut (Arolasta ne olivat päinvastoin hyvinkin selväpiirteiset), toiminta, jota tuskin oli nimeksikään, oli heikosti perusteltu ja näytelmä teknillisesti heikko (Arolan mielestä kohtaukset liittyivät kuin rattaiden hampaat johdonmukaisesti toisiinsa).

Näytelmä saavutti kuitenkin hyvän yleisömenestyksen ja siitä saa tekijä kokonaan kiittää nuorta, lupaamaa näyttelijätärtä neiti Leeni Saaresta, joka oli, ensimäisen näytöksen helposti ymmärrettävää heikonpuoleista esitystä lukuunottamatta, vallan erinomainen ja pelasti koko näytelmän. Neiti Saares sai suorastaan ihmeitä aikaan. Suosionosoitukset ja kukkalaitteet, jotka hänelle illan kuluessa ojennettiin, toivottavasti kannustavat häntä edelleen uusiin voittoihin. — Tekijää jotkut myöskin vaativat esille vastaanottamaan kiitosta tästä uudesta "tekeleestään", mutta ilmoitettiin, ettei hän ollut saapuvalla. Luultavasti oli hän jo poistunut levolle. Hänen olisikin jo todenperään aika levätä laakereillaan.

Siinä jotenkin arvostelujen yhteissumma. Arola oli kuitenkin jo tähän tottunut. Ainakin täytyi arvostelijain Leeniä kiittää ja se tuotti Arolalle suuren korvauksen siitä, mitä hän itseensä nähden oli kadottanut tyydytyksestään. Hänen ilonsa oli vieläkin suurempi, kun hän seuraavana päivänä Leenin luona käydessään sai kuulla, että teatteri aikoi piakkoin lähteä muutamiin maaseutukaupunkeihin "Onnen unelmaa" esittämään. Johtaja arveli, että vähät noista arvosteluista! Niihin on yleisö jo niin tottunut ja kun yleisöä näytelmä miellytti, niin on se tietysti pääasia. Olihan teatterilla Leenissä nyt uusi vetovoima ja siihen perusti johtaja kappaleenkin menestymisen maaseudulla. Aineellinen puolihan oli teatterille ainakin yhtä tärkeä kuin hyvät arvostelut, ehkäpä tärkeämpikin, sillä kukapa nuokaan herrat arvostelijat erehtymättömiksi tietää. Yleisö ja aika, ne ne lopulta nämäkin kysymykset ratkaisevat.

X.

Martta Hinnermon konsertin jälkeen, siitä saakka kuin kauppias Aavikko oli alkanut olla alituinen vieras Martan luona, olivat hänen serkkunsa, herra Salomaan käynnit hänen luonaan sen sijaan melkein kokonaan keskeytyneet. Rouva Savunen ja Leeni tämän puolen asiasta kyllä huomasivat, mutta kun Martta selitti serkkunsa olevan kauppamatkoillaan, mikä muka usein tapahtui pitkiksikin ajoiksi, eikä muuten heidän talossaan Martan ja herra Salomaan välillä mitään nähtäviä kahnauksia ollut sattunut, niin ei asia antanut sen enempää aihetta selityksiin ja väärinkäsityksiin. Asian laita oli kuitenkin se, että Martta, seurustelunsa tähden Aavikon kanssa, oli serkulleen ilmoittanut, ettei rouva Savunen mielellään sallinut vieraiden mieshenkilöiden alituista oleskelua Martan huoneessa, ja täten piti herra Salomaan loitommalla itsestään ja omista asioistaan, käyden kuitenkin itse silloin tällöin serkkunsa luona, jonka aineellista kannatusta hän edelleenkin nautti. Mutta kun herra Salomaa lopulta oli selvillä, minne päin asia kallistui, ja sattumalta toisinaan näki Martan ja Aavikon ulkona yhdessä, niin päätti hän ryhtyä tilitykseen Martan kanssa, hänellä kun mielestään siihen joitakin oikeuksia oli. Viimeisen sysäyksen hänelle antoi se, että Martta oli kieltäytynyt menemästä serkkunsa seurassa Leenin kokeilunäytäntöön, selittäen, että muka oli antanut aikaisemmin lupauksen kauppias Aavikolle, jolla nähtävästi oli aikomus pyytää heidät, rouva Savusen, Leenin ja Martan, illalliselle näytännön jälkeen.

Niinpä Arola, kun hän seuraavana pyhäpäivänä tuli Leenin luo, ihmeekseen näki Martta Hinnermon luona herra Salomaan, jota ei ollut siellä pitkiin aikoihin tavannut. Sisäänastuessaan huomasi hän heti, että keskustelu siellä oli koskenut jotakin arkaa asiaa ja että se, hänen tultuaan seuraan, oli kovin väkinäistä, vaikka hänet otettiinkin vastaan näennäisellä ilolla. Hänestä tuntui kuitenkin, kuin Martta eniten olisi iloinnut hänen tulostaan tahi oikeammin siitä, että hänen tulonsa keskeytti juuri hänelle, Martalle, vastenmielisen keskustelun. Ainakin pysyi herra Salomaa kokonaan äänettömänä eikä Leenikään ollut kovin puhelias, vaikka Martta Arolan tultua oitis käänsi puheen hänen näytelmäänsä ja Leenin onnistuneeseen ensimäiseen esiintymiseen. Varsinkin omituisen vaikutuksen teki kaikkiin se, että kun aivan odottamatta Leenin saamista kukista puhe kääntyi Martan ja Aavikon hänelle yhteisesti antamaan kukkavihkoon, puhelu yht'äkkiä keskeytyi ja kaikki jäivät ääneti omiin mietteihinsä. Tilanne tuntui todellakin tukalalta.

Silloin ponnahti herra Salomaa paikaltaan.

— Taitaa sitte olla parasta, että minä lähden, — sanoi hän ja hänen äänestään kaikui räikeä sävy.

— No?! — sanoi siihen Martta ja näytti kuin olisi tahtonut ojentaa kätensä hyvästiksi serkulleen. Tuo pikku sana oli ilmaissut pikemmin tyydytystä kuin kummastusta, että herra Salomaa aikoi poistua.

Leeni istui edelleen ääneti paikallaan silmät maahan luotuina ja hypistellen hänellä käsissään olevan nenäliinansa kolkkaa.

Arola taas oli melkein yht'aikaa herra Salomaan kanssa noussut paikaltaan ja sanoi hiljakseen, hieman epäröiden ja katsellen vuoroin läsnäolijoihin:

— Minä taisin ehkä häiritä tulollani?

— Päinvastoin, — huudahti silloin Martta hiukan teennäisesti. — Mitä sinä? Istu nyt! — sanoi hän sitte serkulleen melkein vihaisesti ja käskevästi.

Arola puolestaan painui tottelevaisesti heti takaisin paikalleen niinkuin nämä sanat olisivat häntä koskeneet, mutta Salomaa jäi seisomaan ja yhdisti kätensä selkänsä taakse.

— Johan me taannoin puhuimme suumme puhtaaksi. Vaan jos niin tahdot, niin voidaanhan vielä jatkaa — ja lyhyen hengähdyksen jälkeen sanoi hän — toisen kerran.

— No kuinka vain, — puuttui silloin Martta puheeseen, — voimmehan jatkaa vaikka paikalla. Ehkäpä herra Arola tahtoo ratkaista, olenko tehnyt väärin?

— En tiedä, mistä on kysymys, — sanoi Arola ihmetellen.

— Eihän se muita koske, — virkkoi silloin Leeni.

— Neiti Saares on siinä oikeassa, — sanoi herra Salomaa ja istuutui nyt uudelleen, — mutta kernaasti minun puolestani. Ehkäpä asia selviää siitä hyvinkin.

— Minä en tiedä olevani sinuun mitenkään niin sidottu, etten saisi seurustella kenen kanssa haluan, — tokaisi silloin kiivastuen Martta.

Arolalle selvisi silloin heti, mistä oli ollut puhe, mutta oli vaiti, vaikka Martta loi katseen häneen kuin apua pyytäen.

— Seurustelut voivat olla monenlaisia, — vastasi siihen Salomaa. — Ja olen ainakin tähän saakka luullut vähän siteitäkin välillämme olevan — paitsi sukulaisuutta.

— Minä toivon kyllä joskus vielä voivani maksaa sinulle takaisin, mitä olen sinulta saanut, — vastasi Martta siihen kylmäverisesti.

— Se on vain yksi puoli asiaa. Sanoihan neiti Saares äsken, ettei hänkään voi hyväksyä käytöstäsi, sinä kun olet hänellekin sanonut meidän olevan kihloissa, — jatkoi herra Salomaa.

— Niin, — sanoi silloin Leeni, — olen aina luullut sinun olevan kihloissa serkkusi kanssa ja todellakin minua kummastuttaa eikä niin vähänkään seurustelusi herra Aavikon kanssa.

Martta oli vaiti, mutta hymyili pilkallisesti ja heilutteli kenkänsä teriä, joihin hänen silmänsä tuijottivat.

— Mitäs siihen vastaat? — kysyi silloin voittoisasti hänen serkkunsa.

— Että Leenillä voi olla vähän muutakin aihetta kummasteluunsa, jos hän ajattelee omaa suhdettaan Aavikkoon, — vihjasi silloin Martta.

Leeni lehahti tulipunaiseksi.

— Tietysti. Sitä vain odotinkin, — sai hän tuskin kuuluvasti sanotuksi ja hänen povensa alkoi paisua.

Silloin puuttui Arola varovasti puheeseen kuin Leeniä puolustaakseen.

— Minusta tuntuu kuin näissä asioissa syrjäisen olisi vaikea ratkaista sinne tahi tänne, — sanoi hän, — Mutta eiköhän nyt, niin sanoakseni, kotirauhan tähden olisi parasta järjestää asiat niin, ettei kellekään turhia ikävyyksiä koituisi.

— Niin juuri — kotirauhan tähden, — lisäsi siihen vielä Leeni.

— Siinä sen kuulit, — iloitsi herra Salomaa.

— Se minulla onkin jo ollut mielessä, — puuttui Martta aivan rauhallisesti puheeseen. — Olen ollut huomaavinani, ettei minun vieraitani täällä oikein suvaita, enkä muutenkaan tahdo Leeniä häiritä, niin että olen jälleen aikonutkin muuttaa Pension central’iin ja ihan ensi tilassa. Sillähän se asia tulee parhaiten ratkaistuksi vai kuinka?

— Sitä en minä tarkoittanut, — sanoi Arola.

— Emmehän me Marttaa väkisin pidä, — hymähti Leeni. — Kyllä kai äiti saa toisen vuokralaisen tähän huoneeseen. Ja suurempi vapaushan siellä on Martalla.

Tämä viimeinen lause oli kuin pieni salavihjaus.

— Vapaudelleni minä annankin suurta arvoa, — sanoi Martta hieman räikeästi, — enkä salli kenenkään sitä rajoittaa.

Leeni ja Arola vilkasivat toisiinsa ja hymähtivät.

— Vai se se sitte olikin tarkoitus? — tulivat nyt sanat herra Salomaan suusta. — No, ehkä siellä tavataan. Mutta väärin olet nyt tehnyt, Martta.

— Se on oma asiani, — vastasi Martta vain lyhyesti.

Salomaa kumarsi silloin hieman kömpelösti, kätteli kaikkia ja poistui kenenkään saattamatta.

Hänen mentyään sanoi Martta:

— Parasta on sitte, että nyt paikalla menen ilmoittamaan päätökseni äidillesi, Leeni.

Ja Martta meni vähäksi aikaa keittiöön rouva Savusen puheille. Sillä välin vetäytyivät Leeni ja Arola Leenin huoneeseen kummankaan heistä pitkään aikaan sanomatta sanaakaan.

— Vai ovat asiat sillä kannalla? — lausui Arola vihdoin ihmettelynsä. — Nythän välisi Martta Hinnermon kanssa rikkoutuvat kokonaan.

— Niin, — kuiskasi vain Leeni.

— En odottanut saavani kuulla näin paljon täällä tänään, — jatkoi Arola vielä hetkisen mietittyään.

Leeni ei puhunut mitään, istui vain silmät maassa ja ajatteli.

Sitte palasi Martta ja veti huoneiden välioven kiinni.

Leeni ja Arola loivat sen johdosta merkitsevän katseen toisiinsa.

Samassa soi eteisen kello ja Martta juoksi ovea avaamaan, nähtävästi kiirehtien ennenkuin kukaan muu ehtisi tulla eteiseen.

Olethan kotona, — kuului Aavikon ääni eteisestä.

— Mennään ulos kävelemään! Minä pukeudun heti, — kuului Martta siihen vastaavan.

Ja sitte jatkui puhelu puolikovasti Martan valmistautuessa kävelylle. Hän ei pyytänyt Aavikkoa sisään, ei antanut hänen riisua päällystakkiakaan päältään eteisessä. Tuota pikaa oli hän itse puettu ja melkein kuiskaten poistuivat he portaille. Ovi vain paukahti kiinni heidän jälkeensä.

Kun he olivat menneet, tarttui Arola Leeniä kädestä ja veti hänet viereensä sohvaan istumaan.

— Tiedätkös, Leeni, — alkoi hän, — minä olen puolestasi iloinen, että näin on käynyt.

— Miksi niin? — kysyi Leeni.

— Kun nyt olet nähnyt kaikki, niin etköhän jo ala olla rauhallinen tuon miehen suhteen?

Leeni vain hymähti vastaukseksi.

— Etköhän jo voisi häntä unhottaa kokonaan?

Leeni pyöritti pari kertaa päätään ja vastasi sitte hiljaa:

— Olen koettanut kyllä...

— Siis tunnustat sydämessäsi, ettei hän ole sinun arvoisesi?

— Niin.

— Mutta sittenkin?

— Mutta sittenkin!

— Nyt on sinulla kuitenkin tilaisuus luovuttaa hänet toiselle ja — pelastaa itsesi. Anteeksi, että uskallan sanoa näin paljon! En tahdo kuitenkaan loukata ketään.

— Ymmärrän sinut varsin hyvin.

Sitte kului hetkinen äänettömyydessä. Leeni ei yrittänytkään puhua. Hänen ajatuksensa olivat muualla, mutta tunteet kuohuttivat hänen poveaan. Arola mietti kauvan, miten jatkaa keskustelua. Vihdoin sanoi hän:

— Olethan monesti päättänyt työllä _lopettaa_, jos niin saan sanoa, nämä kärsimyksesi?

— Niin, olen koettanut.

— Vaan sekin on ollut mahdotonta?

— Kuinka hyvin sinä näet sieluuni, Ensio, — sanoi Leeni ja hän loi samalla melkein rukoilevan katseen Arolan silmiin.

Tämä puristi myötätuntoisesti hänen kättään vastaukseksi.

— Mutta sinä? Etkö sinä, Leeni, koskaan ole edes arvannut, mitä minun sielussani on liikkunut? — kysyi hän sitte.

— Ehkäpä vähän aavistanut, — vastasi Leeni katse maahan luotuna.

— Ehkäpä sitte olet odot... ihmetellyt, etten ole sinulle koskaan mitään enempää puhunut?

— Ehkäpä.

— No, sitte voin sinulle nyt ilmaista syynkin: olen näet toivonut, että työlläsi voisit voittaa itsesi. Mutta nyt alan peljätä, ettet voikaan. Ja siksi luulen, että nyt on aika, että minäkin puhun sinulle. Näetsen, minä en ole koskaan itsestäni suuria kuvitellut enkä ollenkaan sitä, että minusta miksikään pelastajaksi olisi. Vaan minussa on kuitenkin niin paljon myötätuntoa, miks'en sanoisi, rakkautta sinua kohtaan, etten voi välinpitämättömänä nähdä sinun kärsivän, jopa näitä kärsimyksiäsi ansaitsemattoman miehen tähden. Kaukana siitä, että tällä tahdon häntä halventaa, mustata omaksi edukseni, mutta pidän velvollisuutena, jopa oikeutenakin, jos ei muuta, niin ainakin asettua sinun puolellesi, Leeni. Niin, olenpa jo kauan aikonut tehdä enemmänkin, vaan en ole ollut varma siitä, missä määrin minun tunteeni voisivat tavata vastakaikua sinun sydämessäsi. Tiedän kyllä, että sinä ehkä kunnioitat minua...

— Kyllä, paljon, paljon, — puuttui Leeni puheeseen ja puristi molemmin käsin Arolan kättä.

— Ehkäpä tunnet myötätuntoakin minua kohtaan...?

— Hyvin, hyvin. Olen sinulle, Ensio, kovin kiitollinen kaikesta, kaikesta, — sanoi Leeni melkein intomielin, otti hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä nopeasti suulle eikä Arola ehtinyt pienellä eleelläkään saada tätä onnen hetkeään pidennetyksi, kun Leeni jatkoi: — Mutta älä vaadi minulta mitään enempää! Muuta en voi, — en voi.

Ja samalla kiepsahti hän paikaltaan ja meni huoneen syvennykseen ikäänkuin järjestääkseen siellä jotakin epäkunnossa olevaa.

— No, sittehän minä tiedän kaikki, mitä tahdoin tietää, — kuuluivat Arolan hiljaiset sanat hänen jälkeensä. Ja nämä sanat olivat lausutut kuin toivottoman huokauksen säestäminä.

— Niin, sinä tiedät kaikki, — oli Leenin vastaus, joka Arolasta tuntui varmalta, ratkaisevalta.

Pienen kolkutuksen jälkeen astui samassa Leenin äiti sisään. Hän tuli puhumaan tyttärensä kanssa Martta Hinnermon päätöksestä muuttaa pois. Kun Arola koetti ikäänkuin lohduttaa häntä, että Martan huoneen kyllä — näin hyvällä paikalla — piankin voi saada vuokratuksi, tuntui hänestä, kuin rouva Savunen jo olisi aavistanutkin näin käyvän ja että hän Leenin kanssa melkein oli tyytyväinen Martan pois muuttoon. Ja Arolasta näytti taaskin kuin Leeni ja hänen äitinsä kaikessa ikäänkuin elivät ihan samaa tunne-elämääkin.

Kohta tämän jälkeen Arola läksi. Hänellä mielestään nyt ei ollut siellä oikeastaan enää mitään tekemistä. Jopa hänestä tuntui, että hänen annettiin mennä kaipauksettakin. Huoneen ovella seisoi kyllä hänen pukeutuessaan rouva Savunen, mutta, niinkuin ennen, ei Leeni nyt tullut häntä eteiseen saattamaan. Poistuessaan, painaessaan ulko-oven kiinni, näki Arola vain, että Leeni istui pöydän ääressä ja oven ra'osta, hänen äitinsä takaa, kohtasi hän vielä Leenin katseen, joka oli vakava, miettiväinen, ikäänkuin sisäänpäin kääntynyt, häntä itseään syyttävä, mutta Arolalle se ei antanut mitään toiveita.

* * * * *

Seuraavan kuun alusta oli Martta Hinnermon huone jo toisen vuokralaisen asuttavana ja Martta asui itse, niinkuin oli päättänyt, jälleen Pension central’issa. Arola ei käynyt nyt enää Leenin luona eikä mennyt neiti Hinnermoakaan tapaamaan.-Herra Salomaan hän kohtasi kerran kadulla, puhutteli häntä ja sai kuulla, että kauppias Aavikko jostakin syystä oli keskeyttänyt käyntinsä Martan luona. Ja hänestä tuntui, että Martan ja hänen serkkunsa välit jälleen olivat korjaantuneet. Antoipa herra Salomaa pienen viittauksen siihen suuntaan, että herra Aavikko oli nähty joskus Leenin seurassa ja että hän varmaankin oli nyt alkanut vuorestaan Leeniä liehitellä.