Part 11

Arola ei ensin oikein ottanut tätä uskoakseen. Se tuntui hänestä melkein parjaukselta. Viimeisten viikkojen kuluessa oli hän koettanut tappaa kaikki tunteet povessaan, mutta sittenkin oli hänellä vielä jälellä säälin tunne Leeniä kohtaan. Ja viimeisiin asti ajatteli hän hänestä hyvää, jopa toivoikin hyvää.

* * * * *

Viedessään sitte eräänä aamuna kiireellisen kirjeen asemalle sattui Arola siellä näkemään muutamia Kansannäyttämön näyttelijöitä ja näiltä hän sai kuulla, että he olivat juuri lähdössä kiertomatkalle maaseudulle, jossa muun muassa oli aikomus näytellä "Onnen unelmaakin". Arola otti lipun päästäkseen sillalle pudottamaan kirjeensä postivaunuun ja käveli sitte Kansannäyttämön johtajan kanssa junan edustalla. Oli jo soitettu toinen soitto. Kääntyessään huomasi Arola siinä yht'äkkiä erään vaunun välisillalla Leenin, joka kurkisti ulospäin. Nostaessaan hänelle lakkiaan, näki Arola Leenin poskien punehtuvan. Samassa kuului kolmas soitto ja hyvästeltyään johtajaa, heilautettuaan vielä lakkiaan Leenille ja huudettuaan heille "onnellista matkaa", näki Arola erään herran matkalaukku kädessään juoksevan laituria pitkin ja hyppäävän junaan juuri kun se lähti liikkeelle. Kun se vaunu, johon tämä herra hyppäsi, kulki Arolan ohi, näki hän vaunun ikkunassa jo sen saman henkilön. Se oli kauppias Aavikko.

Arolan päässä alkoi pyöriä yhä kummallisempia ajatuksia. Ja kotiin astuessaan joutui hän hyvin alakuloiseksi. Kului sen vuoksi taaskin aikaa paljon ennenkuin hän pääsi tasapainoon jälleen ja saattoi tämän tapauksen unohtaa.

Hän oli yksin taaskin oman itsensä kanssa. Ja parasta ollakin näin! Mitä sitä muista välittää?! Onhan itselläänkin suruja tarpeeksi. Vai onko helpompi elää surressa muiden kanssa yhdessä? Joutavia!

* * * * *

Tuli kevät. Laivakulku alkoi. Meri aaltoili jälleen vapaana ja valtavana. Ulkomaille teki Arolan taaskin mieli. Säästeliäästi elämällä oli hän kahden vuoden kuluessa saanut kerätyksi niin paljon, että saattoi nytkin toteuttaa tämän ainaisen mielihalunsa. Ehkäpä siellä haihtuvat kuluneenkin talven surut.

Ja oltuaan alkukesän, yli juhannuksen, maalla lähti hän Bretagneen, jossa vietti monta kuukautta eläen vaatimattomasti pienessä, ranskalaisessa täysihoitolassa.

KOLMAS OSA.

I.

Arolan ajoi kotiin ikävä, koti-ikävä.

Mikä omituinen tunne tämä kaiho, jonka isänmaanrakkaus synnyttää.

Vaikka saisitkin maailman rikkaudet, Vaikka purppuraan vaihtaisit sarkas, — Maalla vieraalla rauhoa löydä sä et. Ja vain Suomessa päiväs on onnelliset, Siell' on kallihin sun kotiparkas.

Näihin säkeihin pukeutui kuin itsestään monta kertaa Arolan sielussa tämä tunne. Ja hän mietti aina sitä ristiriitaa, jonka kylmä harkinta samalla hänessä herätti. Sillä kun hän halusi päästä ulkomaille, painostivat häntä aina ahtaat kotoiset olot, kaikki täällä vielä kapalossaan oleva alkeinen sivistyskanta. Mutta sittenkin lopulta kyllästytti häntä ajan tullen elämä ja luonto vieraalla maalla. Mikä tottumuksen orja ihminen onkaan!

"On taivaan lahja tottumus, Se onnemme on korvaus."

Niinköhän? Onkohan Pushkin oikeassa? Ei sitä onnea ollut löydettävissä kotona eikä muualla. Hauskahan oli seurustella henkeväin, vaikka välistä hyvinkin lapsellisen naivein ranskalaisten kanssa. (Kuinka he voivatkin nauraa esim. Kasperteattereissa sydämensä pohjasta aivan jokapäiväisille sukkeluuksille!) Ihanahan oli Bretagnen rannikko ja mahtava valtameren aallokko. Kaunishan oli Ranskan taivas, joka kaareutui sen rehevän ja rikkaan kasvullisuuden yli. Mutta ei siellä sittenkään kultainen laiho lainehtinut niin hauskasti kuin meillä kotona, vaatimattoman ruiskukan hymyillessä korsien välistä pellon piennarta, raukaisevan päivän tieltä kulkevalle matkamiehelle, eivät olleet siellä tähdet taivaalla paikoillaan, ei kuu kumottanut niin haaveksivasti kuin kotona, eivät hämyisät, pitkät ja rauhoittavat illat levänneet tyynen lahden pohjukan yllä niinkuin meillä kotona eivätkä sanat niin lystisti, vaikka harvakseen tulleet suusta kuin meidän karkeapintaiselta, sarkatakkiselta talonpojalta. Niin, sieltä sitä sittenkin halusi jälleen päästä kotimaahan, johon taas vuoroonsa kyllästyi ja kaipasi ulkomaille. Mikä omituinen, ristiriitainen tunne! Olikohan se lähestyvän kuoleman merkki? Ainakin sanotaan, että kun ulkomaalla oleksija kovin alkaa kaivata kotiaan, niin tietää se, että kuolema on tulossa, että se on ikuisen kodin kaipuuta.

* * * * *

Kun Arola saapui kotimaahan, oli syksy Helsingissä sateinen ja sumuinen. Senkin tähden hän pitkään aikaan ei juuri käynyt missään. Hän oli alkanut suomentaa erästä ranskalaista romaania ja tämä työ piti häntä päiväkaudet kotona. Jopa hän melkein kuin tahallaan karttoi kohdata ketään. Hän ikäänkuin pelkäsi herättää eloon vanhoja muistoja.

Sanomalehdistä oli hän nähnyt, mitä teattereissa näyteltiin, mutta itse ei vielä ollut kertaakaan niissä käynyt. Kansannäyttämön esityksistä lukiessaan ihmetteli hän, ettei nähnyt Leeni Saareksen nimeä yhdessäkään kappaleessa mainittavan. Mutta sitte sai hän tietää, että siellä syksystä oli uusi johto ja että useimmat näyttelijätkin olivat uudet. Hänen ulkomailla ollessaan oli tapahtunut paljon, josta hän ei ollut kuullut mitään, sillä monet sanomalehtinumerot olivat jääneet hänelle saapumatta, ja kokonaista toista kuukautta oli hän ollut aivan ilman suomalaisia lehtiä, kun viipyi matkallaan kauemmin kuin alunpitäen oli aikonutkaan. Lopulta heräsi hänessä sittenkin kuin jonkinlainen uteliaisuus saada kuulla jotakin jatkoa noihin entisiin asioihin.

Kun sitte tuli ensimäinen poutainen päivä, lähti hän kävelylle, ja astuessaan Bulevaardia pitkin saapui hän Annankadun kulmaukseen. "Menisinköhän vaikka katsomaan, asuuko rouva Savunen vielä samassa paikassa", johtui yhtäkkiä ajatus hänen päähänsä. Ja kun hän piti tätä tekoa jotensakin vaarattomana, astui hän noita ennen niin tuttuja portaita ylös. "Ei, ei asu; hän on muuttanut", ihmetteli hän, kun näki vieraan nimikilven siinä, missä ennen oli E. Savusen kilpi. Soittamatta, kysymättä kiirehti hän pois 3 ikäänkuin paeten jotakin. Mutta tultuaan kadun kulmaan ei hän malttanut olla poikkeamatta erääseen sekatavaramyymälään, jossa pyysi saada käyttää puhelinta. Hän soitti Pension central’iin ja kysyi, asuiko neiti Hinnermo siellä. Ei, ei asunut, keväällä oli lähtenyt eikä sen koommin ollut tullut takaisin. Silloin hän rauhoittui. Mitäpä häntä enää tiedusteli! Hyvä, että niin oli!

Tuntui kuitenkin kuin kaikki olisi ollut kuollutta. Ja hän palasi hiljakseen kotiin ja kävi taas käännöstyöhönsä käsiksi.

Seuraavana päivänä oli taivas pilvetön ja vaikka myöhäinen syksy jo olikin ja aurinko keskipäivänäkin loi loivasti säteensä pääkaupungin yli, kuivuivat kadut ja jalkakäytävät houkutellen Arolan etemmäksi kävelylle. Hän astui vanhalle hautuumaalle päin ja tultuaan sen portin kohdalle poikkesi hän sisään. Hänellä oli ulkomailla käydessään aina tapana katsella hautuumaitakin, jotka enimmäkseen olivat hyvinkin mielenkiintoisia nähtävyyksiä, ja Helsingin vanha hautuumaa oli hänen mielestään, ainakin mitä luonnon kauneuteen tuli, suorastaan ihailtava. Varsinkin tyynenä, aurinkoisena päivänä oli näky pengermiltä yli Lapinlahden hurmaava ja siellä, kuolleiden hiljaisessa kaupungissa, saattoi kävellä ja uneksia tuntikausia. Nyt oli syksy jo varistellut kellastuneet lehdet puista ja kohta oli talvikin levittävä valkoisen kuolonvaippansa yli kalmiston sulkeutuneiden hautojen. Niiden keskitse, nähden vain parin, kolmen vartian eri paikoilla lehtiä lakaisevan ja risuja kokoovan, teki Arola yksinäisen kiertokulkunsa.

Hän oli jo kääntynyt pois mennäkseen, kun hän yht'äkkiä havaitsi edessään ristin ja siinä nimen Eemil Savunen sekä ristin vieressä toisen kummun ja sen päällä ammoin jo kuihtuneita kukkia ynnä seppeleen. Hän tunsi silloin omituisesti sydämensä alkavan sykkiä, käänsi kepillään nopeasti seppeleen nauhoja ja sai niistä selville nimen "Katariina Savunen". Sehän oli Leenin äiti. Oliko hänkin siis kuollut? Ja Arola jäi mykkänä seisomaan paikalleen tuntien sydämensä yhä kovasti kolkuttavan. Hänen ajatuksensa olivat ensin kuin jähmettyneet, mutta höltyivät sitte ja hän huoahti helpommin, kun tuli vakuutetuksi, ettei se ollutkaan Leeni niinkuin hän ensimäisessä silmänräpäyksessä oli otaksunut. Mutta kauan ei hän enää hautuumaalla viipynyt, vaan lähti nopeasti kulkemaan kotiin päin. Niin paljon pyöri nyt kuitenkin ajatuksia hänen päässään, niin painostava oli hänen mielialansa, että hän astui aivan kuin ketään näkemättä, mitään kuulematta. Niin paljon kysymyksiä heräsi hänen aivoissaan, niin mahdotonta oli niihin saada vastauksia, että tunteet alkoivat patoutua hänen sydämessään ja aina väliin nyyhkytykset pyrkivät kuristamaan häntä kurkusta. Ja kun hän saapui kotiin, oli hänen mahdotonta päästä työhön kiinni; hän käveli vain edestakaisin huoneessaan aivan kuin jatkaen kävelyään hautuumaalta ja silloin tällöin katkaisi vain huokaus hänen vaitiolonsa. Nyt olisi tehnyt mieli jonkun kanssa puhella, jotakin kysellä ja tiedustella, mutta ei ollut ketään, — ei ketään.

II.

Kului syksy, joutui ja meni joulukin. Elämä oli Arolalta työssä edistynyt tasaista, hiljaista, harmaata juoksuaan. Vähitellen oli hän alistunut kohtaloonsa, tyytynyt tietämättömyyteen niistä tapahtumista, jotka kerran vielä nostivat hereille hänen ajatuksensa ja tunteensa ja sitte masensivat hänen mielensä, painostivat häntä pitkän aikaa.

Suoritettuaan suomennostyönsä loppuun otti hän itselleen muutaman viikon lepoajan ja koetti virkistäytyä käymällä silloin tällöin teattereissa ja konserteissa. Ja kun sitte tulivat Kansallisteatterin näyttelijäin eläkekassansa hyväksi toimeenpanemat naamiaiset, jotka yleisön tietoisuudessa vuosi vuodelta olivat käyneet jonkinlaiseksi suurempaa mielenkiintoa herättäväksi huvitilaisuudeksi, niin päätti Arolakin mennä niihin.

* * * * *

Vanhan Seurahuoneen sali oli tätä tilaisuutta varten, niinkuin aina, aistikkaasti koristettu. Keskeltä laipiota oli kukitetuilla köynnöksillä kierrettyjen pylväiden väliin joka haaralle salia kiinnitetty erivärisistä kankaista tehtyjä pitkän pitkiä liuskoja, jotka niiden väliin ripustettujen, myöskin eriväristen paperilyhtyjen kanssa muodostivat eräänlaisen ympyräntapaisen läpikuultavan katoksen, luoden siten huoneeseen silmää hivelevän, mieltä lumoavan valoishämyn ja antaen tälle vallattomalle, öiselle huville sille kuuluvan salaperäisen taikatunnelman, jota lisäämään sähkölamputkin olivat värillisillä paperiruusukkeilla verhotut. Parvelta koetti torvisoittokunta parhaimmalla tavallaan haihduttaa kaikista läsnäolijoista tämän maailman mustia huolia ja virittää iloa ylimmilleen. Lavalta esitettiin mitä "repäisevimpiä" naamiaisnäytäntöjä niinkuin "Särkynyt peili" ja "Kun me kuolleet heräämme", jota paitsi väliajoilla "tunnetut taiteilijat" lauloivat hauskoja kupletteja erikoisista päivän tapahtumista ja muutamista "kuuluisista henkilöistä". Virvokepöydillä houkuttelivat pullot juomineen ja vadit voileipineen laumoittain yleisöä puoleensa, tarjoten siellä tilaisuuden irroittamaan kielenkantoja ja uteliaiden yrittämään päästä naamion taakse piiloutuneen kiusaajansa oikeasta haahmosta perille. Ja kaikkialla kuhisi ilakoivia, huutavia, toisiaan härnääviä ihmisiä, joko tanssien tahi tungeskellen tanssivien ympärillä: siinä hännystakkeja ja korkeita silkkihattuja takaraivolla, siinä klovni, kiinalainen, merimiehiä, nuohooja, "Tuulispäästä" liistaroidussa takissa leveäsuinen irvihammas, siinä mustia ja muun värisiä dominoja, siinä sirovartaloinen kukkaistyttö, puolalainen nainen tyylikkäässä silkkipuvussaan, husaariksi puettu nainen, "yö" mustassa harsopuvussaan ja hopeatähti hiuksissa väräjämässä, ja jos jonkinlaisia eriskummaisiksi puettuja olentoja mikä minkinlainen naamio kasvoillaan, siinä myöskin monet ja ehkä suurin osa miehistä ilman naamioita. Tuntui kuin olisi tahdottu kaikki sovinnaisuuden ja soveliaisuuden kahleet katkoa ja päästämällä intohimot valloilleen iloita jonkinlaisesta hurjasta vapaudesta. Se oli kuin "Hiiden mylly", jossa kaikki käännettiin ylösalasin ja kaikki jauhettiin sekaisin.

Sen vaikutuksen se teki Arolaan, joka seisoi erään pylvään vieressä ja katseli tätä "myllyn jauhamista" juuri kun tanssittiin huimaavaa valssia. Samassa heilutteli hänen kohdallaan muuan herra hilkkapäästä korkeakorkoisiin kenkiin asti ruusunpunaiseksi puettua naista, joka samanvärisen naamionsa reiästä pilkisteli Arolaan. Yht'äkkiä tämä naamio sitte jätti herransa, kuiskaten hänelle jotakin, ja astui Arolan eteen.

− Mitä sinä siinä niin yksin seisot? — sanoi ruusunpunainen naamio. — Tulehan edes ja tarjoa minulle lasi viiniä!

Arola katseli pitkään häntä ja lausui sitten hieman epäröiden, mutta yrittäen olla leikkisä:

— En uskalla tuntemattoman kanssa.

— Mutta minä tunnen kyllä Ensio Arolan.

— Niinkö? Kaikkihan apinan tuntevat. Sano sinä ensin, kuka olet!

— Sanon, kun tulet. Hennothan toki sen verran hellittää kukkaroasi? Tule pois nyt vain!

Ja hän pujotti kätensä Arolan käsivarteen ja veti hänet tarjoilupöytään päin.

— Sinun äänesi on vähän niinkuin tuttu, — sanoi Arola seuraten naamion mukana ja koettaen hänen kasvoistaan päästä selville, kuka hän oli.

— No, jos arvaat, niin kerron sinulle jotakin, — sanoi naamio tahtoen herättää Arolan uteliaisuutta.

— Mitä sinä sitte tahdot juoda? — kysyi tämä heidän tunkeutuessaan tarjoilupöydän eteen.

— Mitä vain — en ole kovin vaativainen.

— No, juodaan punssia sitte — omaa pohjoismaista juomaamme.

— Se sopiikin: ääneni on vähän painuksissa. Mutta söisin mielelläni vähän hedelmiäkin.

— Tee niin hyvin!

Ja Arola sai lautaselle naamiolleen omenan ja rypäleitä, tilasi punssin ja onnistui lopulta löytämään kaksi tuoliakin, niin että he pääsivät pöydän kolkkaan istumaan. Tuskin olivat he käyneet paikoilleen, kun Arola huomasi saman tarjoilupöydän ääreen, vähän matkan päähän heistä, astuvan kauppias Aavikon, jolla oli nainen kummassakin käsivarressaan ja joka iloisesti hymyillen kääntyi vuoroin toiseen, vuoroin toiseen päin. Aavikko oli ilman naamiota, mutta naisilla oli toisella keltainen, mustalla karikolla reunustettu, toisella ruohonpäinen, hiukan tummemmalla samanvärisellä karikolla päärmätty naamio.

— Tunnetkos nuo? — kysyi Arolan nainen huomattuaan kauppias Aavikon naisineen.

— Ketäs nuo naiset ovat? — kysyi vuorostaan Arola koko lailla uteliaana.

— Katso tarkkaan tuota keltaista, mustilla karikoilla koristettua kanarialinnun pukua! Sen olet kyllä nähnyt kerran eräässä konsertissa, — selitti naamio.

— Mitä? Neiti Hinnermo?

— Se sama. Taitaa jo kohta päästä tukkukauppiaan rouvaksi.

— Onpas hän tullut lihavaksi! Mutta todenperään: nyt jo tunnen hänet lyhyestä kaulastaan ja Korkeista olkapäistään.

− Ja nyt jää laulukin varmaan sikseen, sillä hän on koko syksyn ollut sisarensa luona lihomassa. Tuo toinen, se on hänen sisarensa Tyyne Korhonen, myöskin kauppiaan kanssa naimisissa, vaikka maalla.

— Kiitos selityksistäsi! Niistä arvaan jo, kuka sinäkin olet, — sanoi Arola ja koetti vetäytyä piiloon niin, etteivät Aavikko ja Martta Hinnermo häntä huomaisi.

— Enpä minä salaakaan, kuka olen, — vastasi silloin Arolan toveri. — Kuule! Saanko minä tulla joskus luoksesi? Minä olen aina pitänyt sinusta paljon. Kippis nyt!

Arola kilisti lasia, mutta vastasi epäröiden:

— Enpä tiedä oikein.

— Soita vain Apollon operettiin! Sieltä saat minut kyllä käsiisi.

— Neiti Karmanne siis, eikö niin?

— Ja tämän näköinen, — sanoi tämä irroittaen silmänräpäykseksi naamion toiselta korvaltaan niin, että Arola sai vilkaista hänen kasvoihinsa. — Olenko pahasti muuttunut?

— Parempaan päin vain yhä!

— Kiitos!

— Mutta miksikäs musiikkiopisto jäi niin pian.

— Varat loppuivat — ikävä kyllä. Täytyi palata entiseen elinkeinooni.

— Jossa ehkä paremmin ansaitseekin toimeentulonsa?

— Et saa olla häijy! En minä syrjästä ansaitse mitään. Ja kun sanoin tulevani sinun luoksesi, niin sanoin sen vuoksi vain, että rakastan tuommoisia vanhoja, arvokkaita herroja kuin sinä olet.

— Nyt minä kiitän vuorostani.

Samassa kulki neiti Karmanteen tanssitoveri ohi näyttäen siltä kuin hän olisi häntä odottanut.

— Minä tulen kohta, — lausui häneen päin neiti Karmanne.

Silloin hoksasi Arola ja kysyi:

— Minun täytyy käyttää tätä onnellista tilaisuutta hyväkseni ja kysyä, missähän neiti Saares tätä nykyä oleskelee. Tiedättekö?

— En totta tosiaan tiedä. Hän on ollut ihan kadoksissa näkyvistäni ja kuuluviltani myös. Luin vain lehdistä elokuussa, että hänen äitinsä oli kuollut — tapaturmaisesti. Oli hukkunut täällä jossakin Helsingin lähitienoilla.

— Niinkö?! Tiedän kyllä, että hän on kuollut, mutta en ole kuullut, miten.

— Leenistä kyllä joku puhui, että hän olisi matkustanut Ruotsiin, mutta varmaan sitä en tiedä. Kippis nyt taas! Ja kiitoksia paljon! Tuo tuossa taaskin töllistelee ja odottaa minua, — puheli neiti Karmanne ja tyhjensi Arolan kanssa kilisteltyhän lasinsa.

En uskalla sitte enää pidättää, — sanoi Arola, joka uudelleen näki neiti Karmanteen tanssitoverin tätä odottelevan.

— Näkemiin sitte! Ehkäpä joskus kuitenkin saan tulla luoksenne, kun hätä taas on suurin, — lasketteli vielä poistuessaan neiti Karmanne veitikan pilkistäessä hänen naamionsa silmärei'istä.

Arola puristi hänen kättään ja mutisi jotenkin epämääräisesti:

— Olkaa hyvä!

Ja neiti Karmanne katosi toverinsa kanssa tanssivien joukkoon tulematta sen koommin enää Arolaa puhuttelemaan. Aavikon näki hän naistensa kanssa sitte kerran kulkevan aivan läheltä ohitsensa, jopa he vaihtoivat tervehdyksiäkin keskenään, ja Martta Hinnermo kysyi sivumennen Arolalta, minne hänen naisensa joutui, jonka kanssa hän oli punssia juonut, ja eikö hän häntä miellyttänytkään. Johon Arola vain hieman myrkyllisesti vastasi, ettei hän enää aikonutkaan mennä naimisiin. "Älä toki sure itseäsi kuoliaaksi!" oli silloin Martan huomautus, kun hän Aavikon käsivarressa poistui viuhkaansa löyhytellen ja nyökäyttäen Arolalle hyvästiksi.

Arola käveli ja istuskeli sen jälkeen vielä jonkun aikaa salissa, mutta mihinkään seikkailuihin, vaikka niitä tarjolla olikin, ei hän tahtonut antautua. Keskiyön aikaan oli yleisö jo alkanut käydä tavallista kirjavammaksi, mieliala liiankin vallattomaksi varsinkin ravintolan puolella ja sen vuoksi hän lähti kotiaan jo ennenkuin oli tullut tunti, jolloin naamiot olivat riisuttavat.

III.

Eräänä päivänä näiden naamiaisten jälkeen, kun Arola tuli kävelyltään, löysi hän kirjelaatikostaan kirjeen, joka tuotti hänelle melkoisen yllätyksen, jospa sitte sanomattoman paljon iloakin. Ennenkuin avasi kuoren, katseli hän jonkun aikaa siinä olevaa kirjoitusta, joka ilmeisesti oli naisen käsialaa. Hän näki kirjeen leimatuksi Porvoossa. Uteliaana aukaisi hän sen ja luki.

"Muistatteko vielä sen tytön, joka kohta pari vuotta sitte aikoi näytellä ’Tuulentuvassa'..." luki hän, säpsähti, käänsi nopeasti täyteen kirjoitetun paperilehden ja näki neljännen sivun laidassa nimen: Leeni Saares.

— Herra Jumala! Sehän on Leeniltä. En tuntenut hänen käsialaansa, — melkein huudahti Arola silloin itsekseen ja vaipui sykkivin sydämin tarkkaan lukemaan kirjettä. Se alkoi noin ilman tavanomaista päällekirjoitusta. — Miks'ei hän mainitse minua nimeltä? Ja hän teitittelee minua, — ajatteli Arola, lukien edelleen:

"...’Tuulentuvassa’ Hermannin työväenyhdistyksen talolla ja vielä Teidän avullanne sai esiintyä 'Onnen unelmassakin' Kansannäyttämöllä? Tämä tyttöraukka on ollut kovin kiittämätön Teille kaikesta, mitä olette hänelle tehnyt, eikä hän ole aikanaan osannut antaa arvoa sille, mitä olisitte tahtonut hänen hyväkseen tehdä. Mutta olkaa varma, että kyllä hän on perästäpäin monta kertaa Teitä muistanut. Kyllä hän on monta kertaa katunut, että niin pahasti on kohdellut Teitä, joka aina hänen parastaan ajattelitte kaikessa. Vaan nyt saatte hänen kanssaan tehdä, mitä tahdotte, jos hän enää Teille kelpaa. — — Niin, minä olen nyt yksin maailmassa, niinkuin varmaan tiedätte, ja olen toiveissani pettynyt, ihanteeni menettänyt, onneni orpo. Ei minusta ole enää mihinkään, kun häpeän itseäni ja ihmisiä. Mutta Teihin uskallan sittenkin vielä luottaa, kun ajattelen, että Te olette ainoa, joka ehkä minua voitte ymmärtää, anteeksi antaa ja auttaa. Tahtoisin nyt siis niin mielelläni tavata Teitä, kun käyn Helsingissä. Olen nimittäin eräässä paikassa Porvoossa ja matkustan Helsinkiin samassa junassa kuin tämän kirjeen lähetän. Voitteko nyt sitte tulla minua tapaamaan tänä iltana (toivon, että saatte kirjeeni jo päivällä) kello kahdeksan, jolloin odotan Teitä Kaivokadun ja Heikinesplanaadin kulmassa? Jos voitte unhottaa kaikki entiset tekoni, niin älkää antako minun turhaan odottaa. Nyt minä vasta tunnen, kuinka paljon Teitä rakastan. Monta tervehdystä lähettää Teille Teitä odottaessaan Leeni Saares."

Arola tunsi nämä rivit lukiessaan silmänsä kostuvan. "Tyttö raukka! Tyttö raukka!" hoki hän itsekseen ja luki uudelleen, yhä uudelleen kirjeen, josta huokui onnettoman naisen vilpitön tunnustus, särähteli murretun sydämen epätoivoinen sävel, helähti hellä antautuminen ja luottavan lemmen kaipuu.

Ja kärsimättömänä odotti hän sitte illan tuloa, voimatta mitään tehdä, kävellen vain rauhattomana huoneessaan edestakaisin ja hautoen kaikellaisia ajatuksia päässään. Leeni oli siis Helsingissä nyt ja muutaman tunnin kuluttua saisi hän tavata hänet, saisi nähdä hänet jälleen, saisi kuulla häneltä kaikki, kaikki. Mitä oli Leenille tapahtunut? Kuinka oli hänen käynyt viime kevään jälkeen, siitä hetkestä, kun hän hänet viimeisen kerran asemalla näki, — näki matkustavan samassa junassa, johon viimeisellä hetkellä hyppäsi tuo tukkukauppias Aavikkokin? Olikohan tämän miehen, joka Leeniä oli niin kauan vainonnut, sittenkin onnistunut − tehdä tyttöraukka onnettomaksi? Ja missä oli tämä heittiökin koko syksyn oleskellut, kun ei sattumalta ollut häntäkään nähnyt? Vasta noissa naamiaisissa hänkin jälleen ilmestyi Arolan eteen kuin mikäkin aave entisiltä ajoilta.

Arola taaskaan ei malttanut pysyä kotona, vaan lähti ulos, arvellen, että ehkä kohtaisi Leenin jo ennen määrä-aikaa. Ilman muuta tarkoitusta suuntasi hän askeleensa Mikonkatua pitkin Esplanaadille, mutta siellä liikuskeli vain tavallinen, ennen päivällistään jaloitteleva virkamiehistö ja yliopistonuoriso, joista hän ei välittänyt vähääkään. Sen vuoksi kääntyi hän Kauppatorin kulmasta Unioninkadulle ja kiersi Aleksanterinkadulle. Siellä, ennenkuin Fabianin kadun, kulmaan tuli, pysähtyi hän katselemaan Nyblinin valokuvaamon näytteille panemia uusia valokuvaa. Niiden joukossa veti hänen huomionsa puoleensa muuan suurehko, taiteellisesti valmistettu tavattoman hienopiirteinen naisen kasvojen sivukuva. Tuo kauniisti kaareutuva joutsenkaula oli hänelle tuttu, silmän suora, kirkas ilme samoin, mutta hiuslaite, päälaelta sileä ja korkea, otsasta korviin ja niskaan käherryksillä reunustettu, se vain oli vieras. Vaan Leeni se oli, hän, jota hän etsi ja jonka hän oli saava nähdä vielä samana iltana ilmielävänä.

Milloin tuo kuva oli otettu?

Arola riensi valokuvaamoon ja kysyi, saisiko ostaa sen. Sehän oli näyttelijättären, siis tavallaan julkisen henkilön kuva, henkilön, joka oli Arolalle personallisesti tuttu. Mutta valokuvaamossa väitettiin vastaan, katsottiin kirjoista ja ilmoitettiin, että tuo kuva oli otettu edellisenä keväänä ja että se oli valmistettu tukkukauppias Aavikon nimelle.

Silloin Arola ei enää penännyt, vaan pyysi anteeksi ja sanoi siinä tapauksessa erehtyneensä syyttäen tavatonta yhdennäköisyyttä hänen tuttavansa ja tuon kuvan välillä. Ja hän melkein katui, että oli astunut portaita ylös valokuvaamoon, niin paljon ilmaisi jo tämä siellä annettu selitys hänelle. Oikein synkällä mielin, kulki hän sen jälkeen kotiinpäin, ajattelipa jo, pitikö ollenkaan noudattaa Leenin pyyntöä ja mennä häntä tapaamaan sinä iltana.

Mutta hän meni sittenkin ja oli liikkeellä jo tuntia ennen määräaikaa.