Part 12

Oli kaunis kuutamo-ilta, valoisa kuin päivä, lumi puhtoisen valkea ja tummarunkoisten puitten oksat jäätyneen härmän koristamat. Tähdet vilkuttivat viluisina, kateisina katsellen täydessä loistossaan ja sädekehä ympärillään kulkevaa kuutarta, joka öisellä hiljaisella taikasilmällään hetkeksi lumosi kylmällä maankamaralla asustavien, keskenään kiisteleväin ja kilpailevain ihmislasten tuliset tunteet ja kaikkia uhmaavat aatokset. Tuntui kuin se olisi taltuttanut kotvaksi kaikki riehuvat riennot, muuttanut nöyriksi, alistuviksi aaveiksi hurjimmatkin henget nostaen heidän katseensa kohti korkeutta, kiinnittäen sen ihaniin iäisyyden asuntoihin kaikki sykkivät sydämet pois matalasta maan tomusta ja suoden niille halutun rauhan, toivotun tyydytyksen ja kotvan kajastuksen täällä saavuttamattomista, vaan siellä, kaukomailla, toteutuvista onnen ihanteista.

Heikin Esplanaadin laitaa astui verkalleen Arola edestakaisin odottaen Leenin tuloa. Kun kello oli kahdeksan ei hän uskaltanut enää edetä kauas Kaivokadun kulmasta, jossa hänelle oli määrätty yhtymäpaikka. Kohta hän sitte jo pysähtyi siihen pitkäksi aikaa, kun Leeniä ei kuulunut. Kello oli jo neljännestä yli kahdeksan ja hän alkoi käydä levottomaksi, katsellen kuunvalossa tuontuostakin kelloaan. Mistäpäin oli Leeni tuleva? Olisiko hän sittenkin jo käynyt aikaisemmin ja Arolan kävellessä etempänä, turhaan odotettuaan, mennyt pois? Ja taas hän käveli ja katseli ympärilleen ja palasi jälleen kadun kulmaan seisattuen milloin toiselle, milloin toiselle puolelle katua. Ja taas katseli hän kelloaan, tuskastuen jo, kun kello alkoi olla puoli yhdeksän. Rupesi jo tuntumaan nololta seisominen samalla paikalla, kun ihmisetkin töllistelivät epäilevin katsein häneen. Ja taas siirtyi hän toiselle puolelle, vetäytyi hetkeksi nurkan taakse piiloon. Vihdoinkin, sieltä palattuaan kulmaan, näki hän Kaivokadun puolelta nopeasti astuvan naisolennon, joka muistutti Leeniä. Hän meni suoraan vastaan ja tyydytyksestä ei saanut ääntäkään suustaan. Hänen edessään seisoi Leeni, hänellä oli Leenin käsi kädessään.

— Anteeksi, että vähän myöhästyin, — alkoi tämä, — mutta ettehän suutu?

— Teititelläkö meidän nyt pitääkin toisiamme? — kysyi Arola.

— No, ei — sitte, — sanoi Leeni. — Mennään tuonne viertotielle päin kävelemään!

— Mennään, — suostui Arola ja pujotteli kätensä Leenin käsivarteen. Sinäkö se nyt olet, Leeni? — sanoi hän ihastuneesti ja katseli Leeniä kasvoihin.

— Minä, mutta annahan kun nyt ensin puhun, — vastusti Leeni kääntäen kasvonsa syrjään.

Arola oli kuitenkin jo ehtinyt huomata, kuinka Leeni oli tavattomasti muuttunut ja hänen käsivarrestaan, jota hän päin oi poveaan vastaan, tunsi hän hänen kovasti laihtuneen. Ei se ollut sama Leeni, jonka hän muisti entuudesta, ja siitä kauniista valokuvasta, jonka hän vielä muutama tunti sitte oli nähnyt, oli tämä vain, vaikka samat hienot piirteet kyllä räikeästi esiintyivät, jonkinlainen kalpea kuutamojäljennös. Pukukaan, jonka koetti täyttää sama tuttu vartalo, ei ollut nuhteeton. Kaiken tämän huomasi Arola heti ja hän tunsi, kuinka hänen kurkkuaan alkoi kuristaa.

— No, puhu, puhu! — innostui hän kuitenkin.

— Ajatteles, kun se Härmälä, — muistatko sen siellä Hermannissa, jonka tähden "Tuulentuvan" näytäntö raukesi? — yht'äkkiä tuli vastaani eikä antanut minulle rauhaa ennenkuin läksin hänen kanssaan "Kukkuvan kellon" ravintolaan. Siksi näin myöhästyinkin.

— No? — kummasteli vain Arola.

— No, ja siellä sattui vielä sitte olemaan Vieno Salminenkin, — häntä tuskin muistat, vaikka kyllä hänkin sinulle esiteltiin samalla kertaa.

— Kyllä muistan molemmat hyvinkin. Mitäs niillä...?

— Vieno parka on ihan mennyttä tyttöä. Oikein sääliksi kävi katsella. Minkä jätkän seurassa lienee ollutkin. Niin oli juovuksissa, ettei minua nähnytkään, vai eikö lie tuntenut.

— Että viitsit semmoiseen paikkaan mennä!

— En olisi mennyt, mutta se Härmäläkin oli vähän ryypännyt ja siksi en uskaltanut kieltäytyä. Pelkäsin, että kadulla vielä nostaa elämän ja koetin olla niin ystävällinen kuin suinkin.

— Mitäs sillä sitte oli sinulle sanottavaa?

— "Enköhän minä nyt kelpaisi Leenille?" — kysyi hän muun muassa.

— Hävytön! — kuiskasi Arola siihen väliin hampaittensa lomitse.

— "Ehkäpä vähän tuonnempana", — vastasin minä kujeillani.

— Leeni! Mitä sinä?!

— "Niin, tämmöiseksi olen käynyt rentuksi sinun tähtesi", — selitti Härmälä minulle.

— "Jahka nyt sitte tulen ihan sinun kaltaiseksesi", — sanoin minä, — "niin voimme vielä kelvata toisillemme", — kertoi Leeni katkeran leikillisesti.

— Et saa puhua tuolla lailla! — kielteli Arola pahoitellen.

— Mitäpä sitä salaan?! Näkeehän sen jo päältäpäinkin, että olen hyvällä tolalla, — jatkoi Leeni avomielisesti.

— Eikä näe. Älä nyt turhia puhu! — Mitenkäs hänestä sitte eroon pääsit?

— Lupasin tavata häntä vielä huomenna.

— Mitä varten? Se on joutavaa! Älä viitsi!

— Pyysin häntä lainaamaan minulle vähän rahaa, — niin paljon, että pääsisin matkustamaan Venäjälle.

— Mitä sinä nyt taas?!

— En, en. Se on totta. Minä olen varmasti päättänyt lähteä sinne, niin pian kuin voin.

Arola katsoi pitkälti Leeniin sanomatta enää mitään kotvaan aikaan. He olivat saapuneet satamaradan yli kulkevalle sillalle ja silloin hän esitti, että he kävelisivät Pohjoisrautatiekadun vartta. He kääntyivät sinne.

— No, miks'et sano mitään? — kysyi vihdoin Leeni kummastellen Arolan äänettömyyttä.

— Sitäkö minulle sanoaksesi olet tahtonut minua tavata tänä iltana? — kysyi silloin vuorostaan Arola ja hänen äänestään kuuli selvästi, että tämä Leenin uutinen oli häntä kovin pahastuttanut.

— Niin. Tahi oikeammin pyytääkseni sinulta samaa kuin Härmälältä. Ethän pane pahaksesi, — sanoi Leeni.

Taaskin kotvan aikaa ääneti oltuaan kysyi sitte Arola hellävaroen:

— Mikä sinua tuohon tekoon sitte pakottaa, Leeni, jos uskallan kysyä?

— Siihen ei ole niin helppo vastata — nyt, — tulivat silloin Leenin sanat hiukan katkonaisesti ja ikäänkuin tarkkaan punnittuina. — Tiedäthän, että äitini on kuollut? — kysyi hän sitte.

— Kyllä. Se oli surullinen uutinen minulle. Vasta ulkomailta palattuani sain sen tietää — selitti Arola.

— Niin no! Onhan siinäkin syytä kylliksi. Älä nyt sitte — tällä kertaa — kysele enempää! Ehkäpä joskus toiste kerron sinulle kaikki, — vastasi Leeni.

— Mutta minä en sinua laske — sanoi silloin Arola päättävästi.

— Kyllä lasket, kun saat tietää kaikki, — vastasi Leeni yhtä päättävästi.

— Mitä sinä?! Mitä nyt sitte on tapahtunut? — yritti jo Arola udella.

— Sanoinhan, että ehkä kerron toiste. Sinullehan voin kertoa kaikki?

— Kyllä ja luottavasti! En nyt sitte tahdo kiusata sinua enempää kyselyillä, mutta muistutan sinulle vain, että onhan sinulla näyttelijäurasi jälellä, johon voit turvautua.

— Pyh! Ei siitä tule mitään. En minä näyttelijättäreksi kelpaa. Se oli silloin sinun ansiosi, että vähän onnistuin.

— Turhaan sinä nyt noin huonoksi itsesi luulet.

— Kyllä minä itseni hyvin tunnen. Se oli vain turha haave. Ja se on nyt ollut ja mennyt — niin kuin kaikki muu, — helähtivät jälleen katkeran sävyisinä Leenin sanat.

— Ei, Leeni, sinä et saa masentua tuolla lailla. Eihän äitisi kuolemassa ole kylliksi syytä sinulle tämmöiseen lamautumiseen. Minä en ainakaan sitä ymmärrä. Jos taas on muuta syytä, niin täytyy sinun nousta jälleen, jälleen innostua työhön, joka vie sinut eteenpäin urallasi.

— Niin, sinä et sitä nyt ymmärrä. Mutta jos minä sanon, että minä olen syypää äitini kuolemaan, niin ehkä silloin käsität tahi ainakin aavistat kaikki.

— Kuinka? Millä lailla? Mitenkä sinä olet siihen syypää?

— Äitihän hukuttautui tahallaan — minun tähteni, vaikka selitettiin, että hän hukkui. Se oli kyllä mielenhäiriössä, mutta sittenkin — sekin oli minun tähteni. Etkö ole kuullut?

— En ole kuullut mitään.

— Mehän muutimme kesäksi saaristoon. Sitte tuli se syy. Äiti oli aina lapsuudestaan saakka ollut uskonnollismielinen. Hänhän oli papin tytär, vaikka hänellekin oli sattunut onnettomuus — minun syntymiseni — ja sitte hän oli joutunut naimisiin, niinkuin tiedät. Hän oli oikeastaan hyvän synkkämielinen ja usein oli hänellä tunnonvaivoja. Sen tautta hän niin harvoin ihmisille näyttäytyikin. Niin, kun sitte tuli se syy, minun syyni, niin hänestä tuntui, että se oli Jumalan rangaistus hänen nuoruutensa rikoksesta ja hän joutui ihan mielenhäiriöön. Istuin sitte eräänä iltana jyrkällä rantakalliolla hänen kanssaan. Hän sanoi, että ilta oli viileä ja pyysi minun käymään hakemassa shaalia hänen hartioilleen. Kun tulin takaisin, oli äiti kadoksissa. Seuraavana päivänä vasta saatiin hänet naaraamalla ylös merestä. Ei se ollut tapaturma, minä olen varma siitä. Kyllä hän hukuttautui ja minun tähteni. Minun se oli syyni.

— Mitä sinä nyt niin luulet? — sanoi Arola silloin alakuloisesti ja ikäänkuin lohduttaen Leeniä, josta kuulosti jo samallaista raskasmielisyyttä kuin tämä kertoi äidillään olleen. Sen vuoksi hän ei uskaltanut kysyäkään enemmän Leeniltä hänen "syystään", josta hän kuitenkin jo alkoi olla täysin selvillä muutenkin.

— Kyllä, kyllä! Ja äidin kuoltua minä jäin puille paljaille: veljet, oikeat lapset, saivat kaikki. Siksikin minun täytyy pois täältä, — jatkoi Leeni. — Kuule! Ehkä sinä huomiseksi sitte voisit hankkia minulle muutaman sadan? Mutta tänään minä tarvitsisin jo vaikka kympin. Täytyy huoneesta maksaa etukäteen.

Arola otti paikalla lompakostaan setelin ja oli melkein iloinen, että saisi tilaisuuden tavata Leeniä toiste.

— Tässä, — sanoi hän. — Minä tulen mielelläni huomenna puhumaan kanssasi enemmän ja toivon, että asiat silloin ovat toisella kannalla. Minä koetan keksiä jonkun keinon. Et sinä saa, Leeni, tämmöisiä ajatuksia hautoa. Se on ihan mahdotonta. Sinun täytyy päästä jaloillesi jälleen ja muuttua entiseksi elämäniloiseksi tytöksi taas.

— Ei se siitä enää muutu, — vastasi Leeni päättävästi. — Mutta ei puhuta nyt tänään siitä enää. Kiitos nyt tästäkin! Saata minut nyt kotiin!

— Missä sinä sitte asut täällä?

— "Patrian" hotellissa, huoneessa numero 23. Olen kotona noin kahden aikaan.

Ja Arola saattoi hänet kotiin tahtomatta kauemmin pidättää häntä. Paluumatkalla oli heidän puhelunsa katkonaista ja väkinäistä. Molemmat tahtoivat mieluummin vajota mietteihinsä. Arola varsinkaan ei voinut selviytyä ajatuksistaan, jotka myllersivät hänen päässään kaiken sen johdosta, mitä hän nyt Leeniltä oli kuullut, herättäen yhä uusia eriskummallisia kuvitelmia niistä seikoista, jotka vielä olivat jääneet kuulematta ja jotka hän varmasti toivoi saavansa kuulla seuraavana päivänä. Samalla synnyttivät nämä ajatukset ja Leenin koko olemus hänessä raskaan, painostavan mielialan. Mutta yhdestä asiasta oli hän nyt jo kuitenkin selvillä: Leeni oli estettävä toteuttamasta aiettaan lähteä Venäjälle. Ja vaikka hän, hotellin ovella hyvästellessään, Leenille lupasikin koettaa toimittaa hänen pyytämänsä rahat, niin teki hän itsekseen päätöksen, ettei hänelle niitä anna. Leeni oli estettävä lähtemästä millä keinoin tahansa ja saatava jaloilleen jälleen.

IV.

Määrätyllä ajalla kolkutti Arola seuraavana päivänä Leenin huoneen, ovelle.

— Kuka siellä? — kuului lyhyen odotuksen jälkeen Leenin ääni sisältä.

— Se, jonka oli määrä tulla, — vastasi Arola.

— Pikkasen aikaa, ole hyvä, — pyysi Leeni, — tulen heti avaamaan.

Ovi oli lukossa. Arola, joka matkalla oli ostanut hedelmiä ja leivoksia, jäi kantamuksineen seisomaan siihen pieneen eri eteiseen, joka kuului siihen huoneeseen, missä Leeni asui. Muuten oli hänen huoneensa ylimmäisessä kerroksessa ja aivan välikön päässä. Se eteinen taas, jossa Arola seisoi, oli kuin tuosta väliköstä syrjään kääntynyt jatko ja pimeänlainen, siihen kun tuli valoa vain Leenin huoneen oven yläpuolella olevasta väliseinän ikkunasta. Pimennosta huolimatta näki Arola siellä, että välikön päässä vielä oli kaksi pientä, niinkuin hänestä näytti, vaatesäiliön ovea. Leenin huone oli siis syrjässä rauhattomasta hotellielämästä. Ainakaan sillä hetkellä ei näkynyt ketään, ei kuulunut ääntäkään läheisistä huoneista.

Kotvasen kuluttua aukeni ovi ja Leeni pyysi Arolan sisään. Kun tämä riisui päällystakin yltään, otti Leeni sen ja sitte hänen lakkinsa ja kalossinsakin ja pani ne toisessa peränurkassa olevaan tyhjään vaatekaappiin.

— Mitä sinä nyt teet? — kysyi Arola ihmetellen Leenin puuhaa.

— Täällähän ei ole naulakkoa huoneessa, niinkuin näet, — huomautti Leeni.

— Kun kalossitkin panit sinne?

— Niin ovatpahan piilossa kaikki, jos sattuisi tulemaan vaikka palvelija.

Ja aivan kuin huomaamatta pani Leeni, eteisen oven ohi kulkiessaan, vielä senkin lukkoon.

Arola melkein ihastui siitä ja tulkitsi sen omalla tavallaan, omaksi edukseen.

— Tässä toin vähän suuhun pantavaa, — sanoi Arola silloin ja ojensi Leenille tuomisensa.

Ottaessaan ne toiseen käteensä, heitti Leeni toisen Arolan kaulaan ja suuteli häntä, mutta niin nopeasti, ettei hän ehtinyt siihen oikein vastatakaan, kun Leeni jo veti häntä kädestä pöydän luo, johon laski pussit.

— Kuule, Leeni hyvä, — sanoi Arola silloin, — totta puhuen en ole täksi päiväksi vielä ajatellutkaan eilisen pyyntösi täyttämistä, sillä ensin ovat asiat oikein selvitettävät ennenkuin minä annan sinun matkustaa maasta pois.

Leeni istuutui toiseen nojatuoliin ja alkoi aukoa tuomisia luomatta katsettaan Arolaan, joka kävi istumaan toiseen tuoliin pöydän toiseen päähän. Vakavasti jotakin miettien lausui Leeni sitte, epäilevä sävy äänessään:

— Mitenkäpähän ne selviävät?!

— Toistaiseksi lupaan pitää huolen siitä, että saat asua täällä. Tämähän ei ole hullumpi huone.

— Eikä se maksa kuin kolme markkaa, vaikka tässä oikeastaan on parihuoneet.

— Kuinka niin?

— Tuossa, näet, on ovi toiseen huoneeseen, johon pääsee vain tämän kautta, — selitti Leeni. — Ja sen huoneen ikkuna on tuossa noin pihanpuoleisessa sivurakennuksessa, — osoitti hän ikkunaan.

Arola nousi ylös, katseli ja näki, että Leenin huoneen ja sen toisen ikkunat olivat kahden piharakennuksen nurkkauksessa. Näkyi vain harmaita seiniä, toisia ikkunoita ja taivasta.

— Tämä huone annettiin minulle paremman puutteessa, ymmärräthän, kun ei toista niin huokeata huonetta ollut ja kun varmaankaan ei sattunut näiden parihuoneiden ottajaa, — selitti Leeni vieläkin.

— Tuo toinen huone, joka muuten on hyvin kolkko ja mitätön, on tietysti tyhjä ja sinne piiloitan sinut, jos joku sattuisi tulemaan, ettei minun mainettani tahrattaisi sillä, että olen ottanut herroja vastaan.

— Älä nyt joutavia! — vastasi Arola Leenin suottailuun.

Arola oli sillä välin silmäillyt tätä Leenin asuntoa, joka oli vaatimaton hotellihuone. Sen kalustoon kuului, paitsi jo mainittua vaatekaappia, tietysti vuode, joka seisoi toisen viereisen huoneen oven kohdalla, vuoteen alapäässä pesulaite ja yläpäässä, toisessa ikkunan nurkassa, kolmilaatikkoinen vaatesäilikkö, ikkunan edessä kuluneella viheriäisellä veralla peitetty pelipöytä, joka samalla teki kirjoituspöydän virkaa, toisessa ikkunan nurkassa syrjittäin pehmeä sohva, jonka edessä oli pöytä ja sen kummassakin päässä nojatuoli sekä vihdoin permannon peittona haalistunut, koinsyömä "turkkilainen" matto. Ikkunassa, jossa ei ollut kaihdinta, riippua retkottivat kahvinruskeat uutimet, jotka saattoi nauhalla vetää yhteen valon peitoksi.

Syntyi odottamaton äänettömyys. Arola mietti, kuinka hän alkaisi puhua saadakseen Leenin kertomaan kaikesta siitä, mitä hän edellisenä päivänä oli luvannut toiste kertoa. Luomatta silmiään kuorimastaan appelsiinista ryhtyi hän vihdoin varovasti asiaan seuraavin sanoin:

— Minä tahtoisin nyt ensin tietää, Leeni, mitä sinä eilen tarkoitit, kun puhuit siitä omasta syystäsi?

— En minä nyt, — vastasi siihen Leeni ikäänkuin karkoittaen luotaan hänet ja hiukan hermostunut sävy äänessään.

Kun Arola sen johdosta loi silmänsä ylös Leeniin, huomasi hän, että tämä tuntui kuin kuuntelevan jotakin toisella korvallaan.

— Mitä sinä kuuntelet? — kysyi Arola.

Samassa kuului väliköstä kovia, läheneviä askeleita. Leeni jännitti vieläkin enemmän kuuloaan.

— Sinä odotat jotakin? — uudisti Arola kysymyksensä.

Ennenkuin Leeni vastasi, oli tulija jo hänen huoneensa eteisessä. Kun ovelta kuului kova koputus ja oven ripa sitte painui alas, nosti Leeni sormensa suulleen kuin vaitiolon merkiksi Arolalle.

— Kuka siellä? — kysyi Leeni, nousi paikaltaan ja meni ovelle.

Minä — Aavikko, — vastasi hänelle tuttu ääni.

— Aa! En voi ihan paikalla ottaa vastaan Mutta jos odotatte vähän aikaa... — vastasi.

Leeni kumartuen ovea kohti ja pidellen kiinni rivasta ikäänkuin estäen tulijaa pääsemästä, sisään, vaikka oven oli pannutkin lukkoon.

— No, hyvä on, minä odotan vähän, — kuului tyly vastaus ja poistuvia askeleita.

— Minä siis lähden, — sanoi silloin Arola, joka sillä välin oli ponnahtanut paikaltaan ja nyt astui askeleen Leeniä vastaan.

— Et. Minä en laske sinua, — vastasi puolikovasti Leeni, jonka posket punottivat ja silmät alkoivat hehkua. — Nyt juuri minä tarvitsen sinua täällä.

Arola loi vain ihmettelevän, kysyvän katseen Leeniin.

— Niin, niin, — jatkoi tämä. — Ja sinun on mentävä tuonne sivuhuoneeseen piiloon, — puhui Leeni nopeasti ja ajoi Arolan sinne häntä selkään tuuppien.

Tämä totteli enää mitään vastaan sanomatta ja jäi sivuhuoneeseen odottamaan, mitä oli tapahtuva. Hänestä tuntui selvältä, ettei Leeni tahtonut häneltä mitään salata, ehkäpä tahallaan oli järjestänytkin tämän kohtauksen niin, että hän saisi kuulla kaikki, mitä halusi tietää, olemalla vieraana miehenä toisen tietämättä siinä läsnä. Hänellä oli siis oikeus tyydyttää uteliaisuuttaan ja hiiskumatta kuunnella oven takana.

Vedettyään oven kiinni, panematta sitä lukkoon, korjasi Leeni nopeasti pöydältä hedelmät ja leivokset säilikön laatikkoon, mättäen ne sinne, miten sattui, ja järjesti sitte huoneessa kaikki niin kuin ei siellä ketään vierasta olisi ollutkaan. Hetkisen kuluttua oli hän jo valmis, aukaisi huoneensa oven ja huusi eteisestä välikköön:

— Nyt saa tulla!

Aavikko, joka oli jättänyt päällystakkinsa alas ovenvartian huostaan, astui sisään silkkihattu päässä, ojensi Leenille kätensä, hymyillen yhtä paljon aistillisilla silmillään kuin huulillaan, ja sanoi hänelle, äänessä hieman ylimielinen, vaikka jonkinlaisesta salatusta mielenliikutuksesta värähtelevä sävy:

— Päivää — pitkistä ajoista taas!

Sitte laski hän hattunsa laelleen seisomaan pelipöydälle ja jatkoi:

— En tietänyt oikein, pitikö minun tulla vai ei?

— Tietysti, — vastasi Leeni, jonka povi kohoili ja käden eleellä viittasi hän vieraansa istumaan.

— Kirjeesi oli niin kovin käskevä, — jatkoi Aavikko ja heittäytyi nojatuoliin istumaan.

— Senpä vuoksi täytyikin totella, — lausui Leeni ja istuutui sohvaan, siirrettyään hieman pöytää edestään.

— Ooho?! — tuli silloin ivallisen leikkisästi sana Aavikon suusta. — Luulin muuten, että täällä oli joku vieras ja aioin jo mennä pois. Ovenvartia sanoi hiljattain jonkun sinua kysyneen.

— Niinkuin näkyy ei täällä ole ketään, — sanoi Leeni siihen koettaen olla niin levollinen kuin suinkin.

— No, miksi sitte pyysit minua tänne tulemaan, — käydäkseni heti asiaan käsiksi, ettei aika hukkaan menisi? — kysyi Aavikko ja katsoi kelloaan.

— Ja herraseni ilkeää sitä vielä kysyä? — vastasi Leeni uudella kysymyksellä, ojensi molemmat käsivartensa pöydälle ja, kumartuen eteenpäin, loi terävän katseen vieraaseensa.

— Enhän tietänyt sinun edes olevan Helsingissäkään, — lausui Aavikko vain jotakin sanoakseen.

— Senpä vuoksi juuri, että sen tietäisit ja saisit vielä enemmänkin tietää, kirjoitin sinulle ja pyysin sinut puheelleni, — jatkoi Leeni, nyt jo sinutellen Aavikkoa.

— Mitä hyötyä siitä sitte on? — kysyi tämä, koettaen edelleen pysyä kylmäverisenä.

— Mitäkö hyötyä? Senhän kohta saamme kuulla. Ja ell'ei siitä ole hyötyä sinulle, niin on ainakin minulle.

— Älä nyt viitsi, Leeni, joutavia! — koetti Aavikko ikäänkuin lepytellä. — Jos olisin tietänyt sinun tämmöisiä jaarituksia minulle tarjoavan, niin en, totta totisesti, olisi tullutkaan.

— Totta puhuen en minä luullutkaan sinun tulevan, ja siinä tapauksessa ai'oin minä tulla sinun ja morsiamesi Martan luokse. Mutta kun nyt kerran suvaitsit tulla, niin on sinun kuultava jaaritukseni loppuun, sillä muuta tarjottavaa ei minulla sinulle ole, — sanoi Leeni päättävästi.

— Siinä tapauksessa ei mikään estä minua lähtemästä täältä pois, — lausui Aavikko vieläkin tyynesti ja suuttumustaan pidättäen, ojentaen samalla kättään hattuaan kohti.

Sen huomattuaan, hypähti Leeni paikaltaan ja juoksi yht'äkkiä eteisen ovelle, lukitsi sen silmänräpäyksessä ja piilotti avaimen taskuunsa.

— Ei, herraseni, te että täältä lähde, ennenkuin minä teidät lasken, — lausui hän korostaen sanansa ja jäi seisomaan oven kohdalle.

— Vai niin? Tämä näyttää jo enemmän kuin kummalliselta, — lausui silloin Aavikko, kääntyi jälleen paikalleen ja koetti malttaa mieltään. — Eipä tiedä, mitä sinulla voi olla mielessä.

— Eipä tiedä, — hymähti Leeni pilkallisesti. — Parasta siis...

— Parasta siis, että olen vaiti ja kuuntelen, — keskeytti hänet Aavikko. — Minun puolestani saat sitte puhua vaikka huomiseen asti, — jatkoi hän, painautui nojatuoliin, pani käsivartensa ristiin yli rinnan, heitti toisen jalan toiselle polvelle ja keikutteli sitä hermostuneesti.

Silloin Leeni palasi entiselle paikalleen ja asettui entiseen asentoonsa.

— Hyvä on! Kuuntele sitte! — alkoi hän. — Minua ei ollenkaan ihmetytä, ettet nyt ilkiä katsoa minua suoraan silmiinkään. Sillä olethan käyttäytynyt niin kurjan kurjasti kuin viheliäisin mies suinkin voi käyttäytyä. Ethän edes vastannutkaan kirjeisiini, jotka sinulle kirjoitin. Ja kuitenkin: olethan ne saanut? Sitähän et toki voi kieltää?

— Entä sitte?

— Sinä siis tiedät, mitä on tapahtunut?

— Mutta en tiedä, että minä olen siihen syypää.

— Sillä lailla! Se vielä puuttui! Mutta minäpä olen varma siitä, sillä iässäni en ole vielä ollut tekemisissä kenenkään muun kanssa kuin sinun. Ja kuinka vähän sinunkin kanssasi, sen tiedät hyvin. Mutta sittenkin sinä vielä uskallat —?

Leenin kasvot ja silmät olivat kuin tulessa.

— Minä tiedän kuitenkin hyvin, että sinulla on ollut ihailijoita paljonkin, — niistä sinulla teatterissakaan ei ole puutetta ollut, — enkä siis ole koskaan voinut ottaa päälleni syytä siihen, mitä sinulle mahdollisesti on tapahtunut. Muuten en luule jääneeni sinulle mistään velkaa, — puolustihe Aavikko kylmän kyynillisesti.

— Juuri niin puhuu sinuntapaisesi mies, — puuttui silloin Leeni puheeseen päätään nyökytellen, — oikea ihanteellinen mies. Oi! Jospa sinä tietäisit, kuinka äärettömästi minä nyt sinua vihaan (hän pui nyrkkiään pöytään), vaikka ennen sokeudessani, häpeä sanoa, olen sinuun ollut vähän niinkuin hullaantunut, sillä muutenhan ei olisi mitään voinut tapahtuakaan?! Sinä siis luulit kuitanneesi kaikki yhdellä rannerenkaalla, helmisoljella ja hohtokivisormuksella, jotka minun sitte on ollut pakko toimeentuloani varten polkuhinnasta myydä. Niin, kun äitini surusta kuoli, itse jäin perinnöttömäksi ja lastasi kantaen täytyi ihmisten silmiltä piilottautua ja toimetonna olla.

— Sanon vieläkin, etten tunnusta... — alkoi Aavikko kiukustua.

Mutta Leeni keskeytti hänet:

— Kyllä, kyllä. Se on sinun eikä kenenkään muun. Annahan minun vähän verestää muistiasi! Ethän ole unhottanut, — ja senhän muuten tietävät silloiset teatteritoverini, — että tulit Turkuun samalla junalla kuin me? Ethän ole unhottanut, että siellä ensin pyysit minut ja muutamia tovereitani näytännön jälkeen illalliselle Rautatiehotelliin, jossa olit asuntoa? Olin onnen hurmoksessa silloin, nuori ja kokematon kun olin. Muistathan menestykseni "Onnen unelmassa?" Etkähän ole unhottanut, kuinka iloisesti illastettuamme tahdoit lähteä kahden kesken kanssani ajelemaan ja sitte houkuttelit minut vielä hetkiseksi luoksesi hotelliin, kuinka siellä minulle vannoit ja vakuutit minua aina rakastaneesi ja vihdoin kuin peto pääsit pyrintösi perille. Muistathan sen? Vai kiellätkö ehkä?

— Mitään lupauksia en ole sinulle koskaan antanut, sen sinä tiedät hyvin, — vastasi Aavikko kylmästi.